torstai 3. joulukuuta 2009

Spartathlon 2009: kootut selitykset ja opetukset

Mitä tapahtuu, kun vähän mutta löysästi treenannut vanha läski lähtee juoksemaan Spartathlonia löperöllä asenteella? Loka-marraskuun aikana työstämäni regressioanalyysin perusteella olen päätellyt, että tällöin tapahtuu todennäköisesti WNF eli Will Not Finish. Analyysin lopputuleman voi myös tiivistää niin, että juoksu jäi kesken koska olin kisan vaativuuteen nähden liian paskassa kunnossa.

Tässä tarkemmat selvitykset kisaan valmistautumisen aikana pieleen menneistä asioista:

Liian vähän juoksuharjoittelua: Noin 300 km juoksua kuukaudessa ja hiukan Cross traineria päälle on liian vähän. Spartathlonissa on kyse juoksemisesta, ja juoksemaan oppii juoksemalla.

Liian vähän harjoitustunteja: Kisaa edeltäneiden kolmen kuukauden aikana treeniä kertyi noin 120 tuntia, tästä oli noin 80 tuntia juoksua ja 40 tuntia Cross Traineria. Vuotta aikaisemmin vastaavilla määrillä päästiin Spartaan asti, mutta tällä kertaa se ei riittänyt. Minun tapauksessani marginaalit ovat niin ohuet, että satunnainen päivän kunnon heilahtelu voi ratkaista kisan kohtalon. Potentiaalisen maaliin asti selviämisen ja raatobussimatkailun välinen ero on häilyvä kuin Malandrenin tielle yön pimeydessä ultrajuosten kustu viiva.

Nylkkyyntyminen: Viime keväänä yritin treenata Suomi-juoksun maratonille, ja innoissani tehotreenasin itseni perusteelliseen ylikuntotilaan. Tästä toivuttuani osasin varoa kaikenlaista vauhtijuoksua Spartathloniin treenatessani, en tullut edes juosseeksi aiemmin vakio-ohjelmistooni kuuluneita tolpanvälin mittaisia fartlek -vetoja perus kympin lenkkien lopussa. Tasapaksu treenaaminen johti salakavalaan nylkkyyntymiseen, jonka seurauksena Akropolikselta startatessani 6 min/km vauhti kävelytauoilla höystettynä tuntui luontevan lupsakkaalta menolta. Oikeasti rennon matkavauhtini pitäisi olla (ainakin aluksi) mieluummin 5.30 min/km, ja parilla reippaalla vetoharjoituksella tällainen muutos olisi voinut tapahtua. Nylkkyyntymisellä tarkoitan siis tasapaksun ja hitaan treenin aiheuttamaa juoksuväljyyden katoamista, tällöin vauhdin lisääminen ei onnistu rennosti koska jalat ovat tottuneet ottamaan vain ultralyhyitä töpötysaskelia.

Liikaa läskiä: Starttipainoni Akropoliksella oli noin 85 kg (plus varusteet) ja onhan siinä ultrajuoksun kannalta 5-10 kg liikaa. Normaalielämässä olen toki normaalipainoinen eikä vähistä läskeistä ole mitään haittaa, mutta kyllä matka Akropolikselta Spartaan taittuisi vaivattomammin jos olisi muutama kilo vähemmän kuljetettavana.

Bad attitude: Uskoin kuntoni olevan yhtä hyvä/huono kuin vuotta aiemmin, ja niinpä lähdin Akropolikselta liikkeelle hyvällä fiiliksellä ja optimistisella asenteella. Jälkiviisaasti voin myöntää että optimismille ei ollut todellisuudessa katetta, vaan kyse oli enemmänkin ylimielisyydestä. Mutta kyllä Lakonia opetti.

Lopuksi vielä pari kisan aikana opittua asiaa:

Hidas aloitus rahaa pankkiin. Joillekin juoksijoille sopii erittäin rauhallinen aloitus, josta kerätään hyöty pitämällä hyvää vauhtia kisan puolivälin jälkeen. Itsekin elättelin tällaista ajatusta, mutta lopputulos oli huono. Sen sijaan molemmissa vuoden 2008 kisoissani (hyvin sujuneet Nove Colli ja Spartathlon) lähdin liikkeelle reipasta vauhtia, eikä siitä aiheutunut ongelmia loppumatkastakaan. Vuoden 2010 kisoissani en aio sortua liian hitaaseen aloitukseen.

Järjenkäytön varaan ei voi laskea yhtään mitään. Kun on juostu vuorokauden verran, aivot eivät yleensä toimi loogisesti.
Esimerkki 1: Molemmat Spartathlonin keskeytykseni johtuivat juoksuvauhdin romahduksesta, mitään hirmuista jalkavaivaa tai muuta pakottavaa syytä ei ollut. En vain jaksanut juosta enempää, energiat olivat lopussa. Molemmilla keskeytyshetkillä vyölaukussani oli pari energiageeliä, joiden olemassaoloa en edes muistanut bussiin noustessani. Kaksi geeliä olisi voinut piristää oloa hyvinkin nopeasti, mutta eipä ollut vyölaukun taskujen kaivelemiseen aikaa kun agendalla oli kiireellisimimpänä asiana numerolapusta luopuminen eli kisan keskeyttäminen.
Esimerkki 2: Vuonna 2008 minulla oli päkiöiden alla massiiviset rakkulat, jotka tekivät Spartan valtatiellä etenemisestä melkoista tuskaa. Juoksin ja lopulta kävelin jalkaterän ulkosyrjillä helpottaakseni painetta päkiän alla. Monumentin kohdalla (23,4 km ennen maalia) meno oli jo tosi tuskaista, ja vaikka raatobussiin oli eroa peräti 2 tuntia, minulla ei ”ollut aikaa” pysähtyä pariksi minuutiksi puhkaisemaan rakkulat. Tarvikkeet tämän operaation hoitamista varten löytyivät vyölaukusta, mutta niin kova kiire oli olevinaan etten ehtinyt niitä käyttää.

Kisataktiikka 2010 Spartathlonia varten: Edessä on horisontti ja takana on raatobussi. Horisonttia tavoitellaan ja raatobussia juostaan karkuun niin lujaa kuin päästään.

sunnuntai 4. lokakuuta 2009

Talvihorrokseen

Nyt on tämän vuoden juoksut juostu, loppuvuoden ohjelmassa on palauttelua Kreikan reissusta ja pohjakunnon ylläpitoa. Kovin pitkään totaalilepotaukoon ei välttämättä ole tarvetta, koska jalat tuntuvat olevan kohtuullisen hyvässä kunnossa. Luulen että suuri osa loppuunjuostun Spartathlonin aiheuttamista rasitusvammoista syntyy vasta Spartan valtatiellä eli viimeisen maratonin aikana, ja niitä rasituksiahan minun elimistössäni ei tällä kertaa valitettavasti ole.

Vuoden 2010 (hyvin alustavissa) suunnitelmissani on tällä hetkellä kaksi kisaa: 180 km pituinen Nemea-Olympia -juoksu toukokuun lopulla ja juhla-Spartathlon syyskuussa. Sakura-Michi ja Ultra-Balaton kiinnostaisivat myös kovasti, mutta ei taida olla järkeä yrittää ahtaa samaan vuoteen kahta pitkää ultraa enempää.

Laskurin mukaan tätä blogia on luettu tai katseltu yli 10 000 eri osoitteesta, mukavaa että on niin paljon ultrajuoksusta kiinnostuneita ihmisiä. Spartathlonitis vaipuu nyt talviunille, palaan asiaan sitten kun on jotain raportoimisen arvoista. Tai todennäköisesti aikaisemmin.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Spartathlon 2009: Mennään Bussilla

Spartathlonin voi jakaa selkeästi kolmeen osaan. Ensimmäinen 80 km Korintin kanavalle hölkätään voimia säästellen. Toinen 80 km pätkä Sangas-vuorelle juostaan viileässä yössä, ja silloin yritetään saada karistettua raatobussi mahdollisimman kauas. Reitin viimeinen kolmannes Spartaan on eloonjäämiskamppailu, siellä mennään sen minkä jaksetaan.

Kuinka juoksu sujui

Treenien perusteella kaikki näytti hyvältä, kunnon piti olla ainakin samanlainen kuin vuosi sitten. Perjantai-iltapäivä oli hiukan lämpimämpi kuin vuosi sitten, ja niinpä käytin Korintin kanavaan mennessä puoli tuntia enemmän aikaa kuin vuosi sitten. Antiikin Korintin jälkeen 97 km kohdalla oli hyvin aikaa seurustella pari minuuttia Mrs Schreechin kissojen kanssa.

Tämän jälkeen oli tarkoitus pitää yllä niin reipasta vauhtia, että raatobussi jäisi kauemmaksi taakse. Krampit kuriin saanut Jolkku tavoitti minut, ja lähdimme yhdessä kohti Nemeaa. Juoksu kulki mukavasti, mutta Nemeassa todettiin että raatobussi oli edelleen puolen tunnin päässä.

Matka jatkui kohti Lyrkiaa, joillain kohdin oli pientä probleemaa mutta aiemmista vuosista poiketen pystyin juoksemaan Malandrenin alamäet kohtuullisen helposti. Malandrenin huoltopisteellä Jan liittyi seuraan, mutta Edwiniä emme saaneet houkuteltua mukaan. Juoksu kulki edelleen siedettävän mukavasti, tosin Jolkku joutui jättäytymään porukasta vähän ennen Lyrkiaa.

Juoksu oli sujunut mielestäni joutuisasti, mutta Lyrkiassa ero raatobussiin oli edelleen puolen tunnin luokkaa. Matka kohti Mountain basea jatkui varman päälle varovaisesti, voimien säästäminen vuoren ylitykseen on aina paikallaan. Vuorelle kiipeäminen oli rankkaa mutta mukavaa, sen sijaan alamäki kohti Sangaksen kylää oli yhtä tuskaa jaloilla.

Sangaksen kylän huoltopisteellä oltiin raatobussin aikataulussa, ja siinä kohdassa kypsyi päätös keskeyttämisestä. Jalat eivät vaan suostuneet siirtymään kävelystä juoksuun, Janilla oli sama tilanne. Numeroukko pyyhälsi tässä kohdassa ohitsemme, ja siinä olisi ollut takuuvarma vetoapu Spartaan tarjolla, vaan eipä tällainen viime hetken erikoistarjouskaan kelvannut. Jatkoimme kävellen matkaa kohti Nestania, ja nousimme autokyytiin noin 167 km kohdalla.

Miksi keskeytin?

Jalkaterät olivat isoin ongelma, erityisesti Sangas-vuorelta laskeutuminen oli tuskallista. Samaan aikaan iski myös (tilapäinen) energian vähyydestä aiheutunut väsymyskohtaus. Kun näihin asioihin yhdistyi musertava pettymys siitä että hyvän tuntuisesta juoksusta huolimatta raatobussiin ei ollut marginaalia enää ollenkaan, syntyi keskeytyspäätös helposti. Kaikki tuntui sumentuneissa aivoissa loogiselta, autoon nousemisen hetkellä alkanut vesisadekin vaan nauratti että olipa hyvä tuuri kun vältyttiin kastumiselta.

Sitten siirrytään jälkiviisasteluun. Vyölaukussani oli keskeytyshetkellä kaksi geeliä, niistä olisin saanut ainakin Nestaniin asti riittävän annoksen rakettipolttoainetta. Vatsan kanssa ei ollut missään vaiheessa isompia ongelmia, todennäköisesti olisin voinut myöhemmin saada energiat palautumaan ihan normaalilla syömisellä ja juomisella. Merkittäviä hiertymiä tai rakkuloita ei jaloistani löytynyt, ja muut jalkaterän kivut olisivat voineet helpottaa matkan jatkuessa. Vyölaukussani oli myös ibuprofeenia tällaisten tilanteiden varalle, mutta enpä tullut tätäkään mahdollisuutta käyttäneeksi. Eniten pelkäsin ja edelleen pelkään Spartathlonissa toisen päivän hellettä, tällä kertaa olisi ollut tarjolla juuri minun tilaukseni mukainen viileä keli ajoittaisine sateineen. Vyölaukussani oli sadevarusteita myös reippaampien sateiden varalle.

Tästä kaikesta en voi tehdä muuta johtopäätöstä, kuin että keskeytykseni oli turha. On tietysti mahdollista että ennen Spartaa eteen olisi vielä tullut tilanne jossa keskeyttäminen olisi ollut hyvin perusteltua tai peräti väistämätöntä, mutta tämä on pelkkää spekulaatiota. Keskeytykseni suurin syy löytyy ehdottomasti korvien välistä, vuoden 2008 hyvin menneiden kisojen jälkeen en ollut varautunut taistelemaan raatobussin aikataulujen kanssa ainakaan näin aikaisessa vaiheessa. Sangas-vuorelta laskeutumisen aikana raatobussifobiasta kärsivä nössö-luuseri-pullamössö-velliperse-tissiposkeilija –corner teki ahdistusta välittömästi helpottaneen keskeytyspäätöksen, jota rationaalisemmin ajattelevassa spartathlonisti-cornerissa ei ollut miestä peruuttamaan.

Toisaalta...

Jos keskeytys oli turha, mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Treeniä oli niin paljon kuin tämän kesän ja syksyn ohjelmaani mahtui, sen kokonaismäärän lisäämisestä olisi todennäköisesti seurannut ylirasitusta. Toisaalta (ultra-matalasykkeisen) cross trainerin polkemisen osuutta olisi ehkä kannattanut vähentää, ja juosta enemmän. Minulla kertyi 3 kuukaudessa reilut 800 kilometria juoksua, kun Suomen Hitain juoksi saman määrän yhdessä kuukaudessa ja Lars Skytte Christoferssen 6 päivässä.

Kisataktiikkani oli aloittaa rauhallisesti, ja karistaa yöllä raatobussi kauemmas. Jälkiviisaana voi todeta, että perjantai-aamun ensimmäiset tunnit olisin voinut juosta aamun viileydessä lujempaakin vauhtia. Sen sijaan perjantai-iltapäivän kuumuudessa ei olisi ollut järkeä kiristää vauhtia, koska helle ja tuulettomuus tekivät rauhallisesta hölkästäkin riittävän rasittavaa.

Illan viilennyttyä luulin siirtyneeni rennon reippaaseen raviin jolla raatobussi karistetaan kauemmaksi, mutta vauhti ei sittenkään riittänyt. Tässä vaiheessa olisi vaan, perkele, pitänyt kylmästi lisätä vauhtia vaikka se ei olisi helppoa ollutkaan. Voimia se olisi vienyt ja jalat olisivat kärsineet, mutta edes yhden täyden tunnin eron saaminen raatobussiin olisi tehnyt mielialalle tosi hyvää.

Juoksuvarusteissa ja eväissä ei ollut valittamista. Pientä säätöä tulen jatkossa tekemään kenkiin ja sukkiin, ja ehkä yöjuoksua varten voisi hankkia tehokkaamman otsalampun. Drop bageihin tulen lisäämään entistä enemmän mustikkakeittoa, joka upposi aina hyvin ja viihtyi hyvin vatsassa.

Satunnaisia sattumuksia ja havaintoja matkan varrelta

  • Numeroukon kanssa alkumatkasta juoruillessamme keskustelu eksyi Pose-asioihin, ja päätimme ottaa kuvan tyylipuhtaasta pose-ultrajuoksemisesta. Kuva oli noteerattu kotoisen juoksufoorumin lisäksi myös unkarilaisessa juoksufoorumissa, niinpä tämän blogin vasemmassa laidassa olevassa NeoEarth –kartassa näkyykin melkoinen keskittymä Unkarista käyneitä lukijoita. Jos jollekulle jäi epäselväksi, niin kyseessä oli lievä lavastus, normaalissa juoksussa numeroukon polvi ei nouse ihan noin korkealle.

  • Kisassa oli mukana myös sokea japanilainen juoksija (2.50 –tasoinen maratoonari), joka selvisi oppaansa kanssa kuulema jonnekin Nestanin ja Tegean välille asti. Vuoren ylitys on uskomaton suoritus!
  • Zevgolatiosta lähtiessä oli joku Suomen Hitaimman kannattaja maalannut spray-maalilla ison ”Ari Mustala” –tekstin aitaan.

  • Nemean viinitarhojen kohdalla ”tuoksui” tänä vuonna viini harvinaisen voimakkaasti, haju oli jotain epäonnistuneen kotiviinin ja onnistuneen kiljun väliltä. Spartassa samaan huoneeseen majoittunut Lars Skytte Christoferssen kertoi kiihdyttäneensä vauhtia viinitarhojen kohdalla, koska halusi päästä pois siitä löyhkästä mahdollisimman nopeasti.
  • Illan pimennyttyä Nemean maisemissa lenteli aika paljon lepakoita, Jolkun kanssa päättelimme että ne olivat Vlad Seivästäjän lähettämiä ultralepakoita. Salamat välähtelivät horisontissa häämöttävien vuorten takana, mutta odotuksista huolimatta salaman loisteessa ei näkynyt kertaakaan Draculan linnaa.
  • [huonoa huumoria]Jälkeenpäin oli helppo ymmärtää miksi Draculan linnaa ei näkynyt, mehän emme olleet Transylvaniassa vaan keskellä Peloponnesosta. Horisontissa näkyneet valoilmiöt eivät siis välttämättä olleetkaan salamia (salamia löytyi vain vyölaukustani) eikä ukkostakaan kuulunut. Niinpä Peloponnesoksen Keskimaalla näkyneet välähdykset saattoivatkin olla paikallisesta Orodruinista leimahdelleita lieskoja. Ehkä Sangas-vuorella 2500 vuotta aiemmin seikkaillut Pan on Feidippideksen sekoiluihin kyllästyttyään treidannut Sangaksen Sauronille, joka finanssikriisin rutistuksessa on lähtenyt hakemaan alempia tuotantokustannuksia ulkoistamalla osan Mordorin tuotannosta Peloponnesoksen Keskimaahan. Jatkoimme kuitenkin matkaa kohti Sangaksen suunnassa välähdellyttä valoa, koska niin oli meidän määrä tehdä. Olin aamulla jättänyt sormukseni Pomppivan Londoniumin majataloon Athendeliin, koska tiesin sormien usein turpoavan tällaisella reissulla. Tämä osoittautuikin oikein fiksuksi päätökseksi. Ympärillä pörränneet, alun perin tavallisisiksi vampyyri-lepakoiksi luulemamme Nazgûlitkin jättivät meidät rauhaan heti huomattuaan että tällä joukkueella ei ollut sormuksia tai muita arvoesineitä mukana.[/huonoa huumoria]
  • Malandrenin tietämillä aikaisempinakin vuosina juoksijoita härnännyt MC Malandreni oli keksinyt uusia kujeita. Mopo oli vaihtunut isoon nelitahti-mönkijään, ja tällä kertaa pojat tyrkyttivät ahkerasti kyydityspalveluita juoksijoille. Kun kyyti ei kelvannut, piristettiin juoksijoita kiihdyttämällä ankarasti juoksijan selän takana ja sitten tekemällä lukkojarrutus muutama metri ennen juoksijan ohittamista. Mitään vaaratilannetta siinä ei oikeasti ollut koska pojat ajoivat tien toisessa reunassa, mutta kyllä tuollaisen kiihdytys+jarrutusäänen kuullessaan normaali ihminen säikähtää ihan kunnolla. Itse loikkasin asfaltin sivuun pientareelle, ja noin 50 metriä edelläni juossut japanilainen taisi saman käsittelyn saadessaan pistäytyä ojan pohjalla asti. Nuorempi polvi harrasti myös mopolla keulimista, eikä sekään tuntunut mukavalta kapealla tiellä.
  • Maaliin asti päässeistä suomalaisista 14. kerran kisaan startannut Ari Mustala piti kovinta kyytiä. Tällä kertaa Suomen hitain oli nopein, ja Arin jalat kestivät hyvin loppuun asti. Loput kuusi Leonidakselle asti juossutta suomalaista ovat siitä erikoinen porukka, että heistä kenelläkään ei ole kokemusta raatobussilla matkustamisesta. Juha Jumisko, Ari Lindsten ja Keijo Ikäläinen olivat ensikertalaisia, ja Jorma Karppi, Pertti Eho ja varsinkin Ari Päivinen ovat joka kerta Akropolikselta startattuaan myös juosseet maaliin asti.

  • Maaliin juosseista suomalaisista kolmen (Lindsten, Ikäläinen, Päivinen) maratonennätykset ovat päälle 3.30. Sen sijaan bussimatkustajien joukosta ei näin hitaita maratoonareita löytynyt ensimmäistäkään. Tästä voinee tehdä johtopäätöksen, että maratonaika on huono mittari jos yritetään ennustaa Spartathlonin selvittämistä. Toki juoksuvauhtia pitää löytyä niin paljon että Hellas Caniin ehtii mukavasti aikarajan puitteissa, mutta siitä eteenpäin on kyse ennen kaikkea jalkojen kestävyydestä, yleisestä lihaskunnosta, vatsasta ja kaikkein eniten korvienvälin kunnosta.
  • Maaliin tulon jälkeen jalkojen putsauksessa istuessaan Pertsa esitteli miimikon taitojaan. Miehen sanaton tulkinta ”Whiter Shade of Palesta” oli niin vakuuttava, että mies pääsi esittämään taitojaan sairaalateltan sisäpuolelle.
  • Yiannis Kouros on joskus todennut, että oikeasti Spartathlonin aikarajan pitäisi olla 30 tuntia, siitä hitaampi eteneminen ei ole enää Yianniksen mielestä ultrajuoksua vaan ties mitä retkeilyä. Viime vuosina 30 tunnin alittajia on ollut yleensä 10-15 kappaletta, mutta tänä vuonna taso oli niin laaja että viimeisenä Kouroksen kriteerien mukaiseen 30 tunnin alitukseen ehtineen Ari Mustalan sijoitus oli 28.
  • Ensikertalaiselle spartathlonistille voi suositella 34-36 tunnin välille osuvaa loppuaikaa, silloin on Spartan pääkatu täynnä ihmisiä ja kannustusta riittää. Sen sijaan hiukan puolen päivän jälkeen alle 30 tunnin ajalla maaliin ehtinyt Suomen Hitain sai juosta pääkadun ihan rauhassa, paikalla ei ollut muita kilpailijoita eikä juuri yleisöäkään. Alla olevassa kuvassa neljän puolalalaisen ultraajan näyttävä saapuminen Leonidakselle.


  • Paluumatkalla Spartasta Ateenaan bussi pysähtyi Korintin kanavalla. Meillä oli ollut jo jonkun aikaa spekulaatiota kanavan syvyydestä, siis siitä kuinka suuri pudotus oli kanavan ylittävältä sillalta veteen. Veikkaukset vaihtelivat 15-30 metrin välillä, sillan kaiteen yli kurkkimisen jälkeen joku taisi puhua 40 metristäkin. Hippi-insinööri Mikko laitettiin selvittämään asiaa. Kolmen kiven putoamisajoiksi sillalta veteen kellotettiin 3.92, 4.08 ja 4.18 sekuntia (muistaakseni). Tyhjiössä tämä olisi vastannut lähes 80 metrin pudotusta, mutta ilmanvastuksen vaikutuksen arvioiminen osoittautui hankalaksi. Fysiikan lakien ohi oikaisten tarkistin asian netistä, pudotusta on peräti 52 metriä.
  • Sunnuntai-iltana kävimme Arton, Tommin ja Janin kanssa Ateenassa katsomassa AEK – Panathinaikos –jalkapallo-ottelun. Pelin taso ei ollut kummoinen, mutta vierasjoukkue Panathinaikosin voitosta huolimatta AEK:n kannattajat jaksoivat pitää yllä kiitettävän kovaa meteliä. Ei tällaista ole Suomessa. Taksikuskilta saimme ottelun jälkeen pikakurssin ateenalaisesta jalkapallosta: ”Panathinaikos number 1 Champions, AEK not very good, Olympiakos very, very fuck”.
  • Kreikan liikenteessä ei ole mitään uutta, mutta sain tällä kertaa asiaan uuden näkökulman matkustettuani taksin etupenkillä moottoritiellä mennessämme jalkapallo-otteluun. Vauhtia oli 150-160 km/h, ja ahkerasta kaistojenvaihtelemisesta tuli elävästi mieleen Ruotsinlaivalla takavuosina olleet autopelit. Samalla tavalla edettiin talla pohjassa ja kaistaa vaihdettiin aina sen mukaan missä näytti olevan edes melkein auton mentävä kolo.
2010

Ensi vuoden Spartathlon on juhlakisa, yksinkertaisen matematiikan mukaan vuonna 2010 tulee kuluneeksi tasan 2500 vuotta vuonna 490 EAA olleesta Marathonin taistelusta. Feidippideshän juoksi oman Spartan lenkkinsä juuri ennen Marathonin taistelua, pyytääkseen spartalaisia apuun taistelussa persialaisia vastaan. Minun matematiikkani mukaan ensi vuonna tulee kuluneeksi vasta 2499 vuotta Marathonin taistelusta, koska ajanlaskussa ei ymmärtääkseni vietetty erikseen vuotta 0, mutta tällainen pilkunviilaus ei ole tietenkään este Spartathloniin osallistumiselle.

Jos ja kun olen taas ensi syksynä Akropoliksella starttaamassa muiden spartathlonistien kanssa kohti Spartaa, tiedän että sillä kertaa keskeyttämisen kynnykseni on korkeampi kuin mitä se oli viikko sitten. Ottaessani kuvia maaliin saapuvista spartahlonisteista Leonidaksen patsaan tuntumassa, tunsin että joku katselee minua. Niinpä, se oli Leonidas, joka tuijotti ylhäältä jalustaltaan halveksuen ”Mennään Bussilla” –corneria, jonka olisi vuotta aikaisemmin ollut erehdyksessä valmis kelpuuttamaan valiojoukkoihinsa. Kyllä hävetti.

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Taas Suomessa

Viime yönä palattiin Suomeen, reissu oli taas kerran hieno vaikka urakka jäikin kesken. Juoksussa ei ollut mitään yksittäisiä suuria ongelmia, ihan vain normaali määrä ultrakisaan kuuluvia pikkujuttuja. Tällä kertaa juoksuvauhti oli jostain syystä hukassa, en saanut missään vaiheessa karistettua raatobussia puolta tuntia kauemmaksi. Sangas-vuoren ylityksen jälkeen noin 167 km kohdalla se puolituntinenkin oli haaskattu, ja matka kohti Spartaa jatkui bussilla. Kirjoittelen tarkemmin ensi viikonloppuna, nyt ei ehdi.

tiistai 22. syyskuuta 2009

Spartathlon 2009

Kuvia kisasta alkaen perjantai 25.9. klo 7.00, jos tekniikka pelaa:





Kohtuullisen reaaliaikaista seurantaa löytyy myös Spartathlonin kotisivulta ja Juoksufoorumista.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Viimeinen lenkki...

...ennen ensi perjantaita on juostu. Viikon saldoksi kertyi 35 km juoksentelua, 1 h 30 min cross traineria ja puoli tuntia vesijuoksua. Olo on kohtuullisen hyvä, kolotuksia ja muita vaivoja on normaali määrä, mutta ei mitään sellaista minkä diagnoosiksi ei kävisi "hyvänlaatuinen akuutti ultraluulosairaus".

Juoksu on ollut aika voimattoman tuntuista viimeisillä lenkeillä, ja sykkeet ovat olleet tosi matalia. Uskon että alkuviikon juoksuttomuuden jälkeen perjantaina on juoksuvire kohdallaan. Tavoitteena on neljä päivää kestävä pangalaktinen hyperkompensaatio, jonka rinnalla kosminen superkompensaatio on lasten leikkiä.

Syyskuun aikana olen muuten onnistunut nostamaan painoni 83 kiloon, olen siis kompensoinut lisääntyneen treenin määrän vielä tehokkaammalla syömisellä. Starttipaino Kreikassa tulee näillä näkymin olemaan samaa luokkaa kuin viime vuonna, toivottavasti jaksan tälläkin kertaa raahata kaikki extra-läskitkin omin jaloin Spartaan asti. Joskus olisi kyllä kiva kokeilla kuinka juoksu sujuisi 78 tai 73 kiloisena.

Olen aloittanut pakkaamisen, ja drop bagien suhteen noudatan samaa suunnitelmaa kuin viime vuonna. Varaan mukaan 17 drop bagia, jotka ripottelen (raato-bussin aikataulun mukaan) 2 tunnin välein huoltopisteille Aspropyrgos (19,5 km), Megara (38,8 km), Kineta (54,7 km), Motor Oil (69,8 km), Pafili Mills (83,4 km), Mrs. Screech´s Villa (97,1 km), Soulinari Village (109,8 km), Ancient Nemea (123,3 km), Malandreni Road Sign (135,6 km), Lyrkia Village (148,3 km), Mountain Base (159,5 km), Nestani (171,5 km), Zevgolatio (186,1 km), Alea Tegea (195,3 km), Papandonis Restaurant (206,4 km), Bus Stop (220,2 km) ja legendaarinen Two Stored Mustard Color House (233,5 km).

Lähetän (tai ainakin yritän lähettää) tänne blogiin kisan aikana kuvia reitin varrelta, samalla Share on Ovi-systeemillä kuin viime vuonnakin. Tällä hetkellä minulla on pieni tekninen ongelma kamerapuhelimeni ja Ovi-palvelun kanssa, mutta varmaan saan sen selvitettyä ennen starttia. Lento Wienin kautta Ateenaan lähtee tiistaina klo 8.00.

EDIT: Tekniset ongelmat ovat ilmeisesti ratkenneet, avaan uuden sivun kuvia varten vielä ennen kisaa. Jos haluat katsella kuvia Ovi -palvelun kartalta, toimi näin:
  1. Rekisteröidy www.ovi.com palvelun käyttäjäksi
  2. Mene cornerin Spartathlon2009 -kansioon
  3. Klikkaa vasemman laidan Library valikosta "Locations"
  4. Näet kartan, jolle pitäisi tippua kuvia perjantaiaamusta alkaen
Jostain syystä Ovin karttaa ei pysty embeddaamaan tänne blogiin, mutta ei kai Ovi-palveluun rekisteröityminen ole kovin iso vaiva, jos kevyt spartathlonitis vaivaa. Spartathlon2009-kansiossa on nyt vain yksi testausmielessä sinne laitettu kesällä Ateenan eteläpuolelta otettu kuva, yritän siivota senkin pois ennen perjantai-aamua.

EDIT2: Taisin eilen lupailla liikoja, ilmeisesti Ovi karttaan ei pääse muut kuin tilinhaltija itse. No, toivottavasti kuvat sentään näkyy!

sunnuntai 13. syyskuuta 2009

Ja sitten kevennellään

Nyt on enimmät treenit treenattu, ja jäljellä on enää keventelyviikko ja sen päälle kisaviikko jolloin ei edes kevennellä. Päättyneen viikon saldoksi tuli 15 tuntia treeniä eli saman verran kuin kahdella edellisellä, mutta juoksua kertyi nousujohteisesti 121 km ja cross trainerin polkeminen jäi 3 tuntiin. Viikko päättyi sunnuntai-illan 36 km lenkkiin jonka vauhti oli 5.47 min/km ja keskisyke 120, tästä on hyvä aloittaa keventely kohti Kreikkaa.

Katselin harjoituspäiväkirjasta edellisiä kisavalmistautumisia, tässä yhteenvedot (2009 Spartathlonin kohdalla on tietysti vielä kyse osittain ennusteesta) 200+ km kisoja edeltäneiden 12 viikon treeneistä :

Spartathlon 2007: juoksua 441 km, vesijuoksua 39 h, cross traineria 30 h, yhteensä 109 h

Nove Colli 2008: juoksua 648 km, vesijuoksua 15 h, cross traineria 6 h, yhteensä 86 h

Spartathlon 2008: juoksua 878 km, vesijuoksua 12 h, cross traineria 25 h, yhteensä 125 h

Spartathlon 2009: juoksua 820 km, cross traineria 40 h, yhteensä 122 h

Juoksutreenissä suurin muutos tänä vuonna on lenkkien pituuden kasvaminen sekä maastojuoksun osuuden nousu. Kolmeen kuukauteen mahtui 4 kpl 55 km Montrail-lenkkejä sekä 4 kpl noin 36 km asfalttilenkkejä. Reilut 300 kilometriä oli maastojuoksua ja loput 500 km asfalttinylkytystä. Ylipitkien lenkkien tavoitteena on hakea kisasuorituksen omaista treeniä, ja maastojuoksulla pyrin säästämään niveliä ja vahvistamaan jalkoja.

Cross traineria olen polkenut noin 40 tuntia, sen tavoitteena on jalkojen säästäminen ja juoksutreeniin verrattuna matalasykkeisten (siis palauttavien) harjoitustuntien kerääminen. Minun harjoitussykkeitäni ei taida löytyä mistään maratontreeniohjelmasta, juoksulenkeilläni sykkeet ovat yleensä 120-130 välillä, ja cross traineria polkiessa noin 100. Syke nousee kyllä lujempaa juostessa helposti päälle 150 lukemien ja maksimi on yli 170, mutta en ole sellaisilla sykkeillä treenannut juuri ollenkaan, koska niitä ei (toivottavasti) Kreikassakaan tarvita. Juoksuvauhtini asfalttilenkeillä ovat olleet yleensä 5.30 min/km luokkaa, kävelytauot huomioiden nopeus on yleensä noin 5.40-5.50 min/km. Alle 5 min/km vauhtia olen juossut vain muutaman yksittäisen kilometrin, nopeimmat lenkit ovat menneet 5.05 min/km kyytiä.

Kunto tuntuisi olevan hyvällä mallilla, varmaan samalla tasolla kuin vuosi sitten. Pieniä ongelmia on ristiselän, vasemman piriformiksen ja oikean polven kanssa, mutta uskon että harjoittelun keventäminen ja hierojalla käynti auttavat niihin. Toisaalta sykkeet ovat nyt paremmalla mallilla kuin koskaan. Normaalissa asfalttijuoksussa sykkeen nostaminen yli 130:n tason vaatii juoksunopeuden kiristämistä alle 5 min/km vauhdin, tosin näin alhaisissa sykelukemissa pysyminen edellyttää suomalais-syksyistä max 15 asteen lämpötilaa ja sitähän ei Kreikassa ole päiväsaikaan tarjolla. Alhaisesta tasosta huolimatta sykkeet reagoivat rasitukseen herkästi, Halkivahan maastopoluilla ylämäkeen ryntääminen nostaa sykkeen nopeasti 140-150 välille mutta rasituksen helpotaessa syke romahtaa alas tosi nopeasti.

Flunssaoireitakaan ei ole yhtään, 10 päivää vielä ja sitten lähdetään kohti Ateenaa. Ensi viikolla täytyy tehdä drop bag -suunnitelma, ja varmistaa että kisakengät ja muut varusteet ovat kunnossa.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Hyvä viikko

Viime viikonlopun reipasvauhtisen Montrailin jälkeen otin alkuviikon kevyesti, mutta sunnutai-iltaan mennessä sain kuitenkin kasaan suunnitelman mukaiset 15 tuntia treeniä. Juoksua oli 81 km ja Jack Baueria 6 tuntia, lisäksi yksi lajinomainen cross trainer -harjoitus Spartathlon 2008 DVD:tä katsellen.

Kunto tuntuisi olevan kohdallaan, juoksu kulkee mukavasti ja sykkeet ovat siellä missä pitääkin. Näin lähellä Spartathlonia alkaa kuitenkin luonnollisesti löytyä monenlaisia luulosairauteen viittaavia oireita, mutta yleensä ne kaikki katoavat kisan starttiin mennessä. Tässä pahimmat "vaivat" tältä viikolta:
  • Vasen piriformis (tai joku sillä suunnalla olevista lihaksista) kiristelee edelleen, ei sitä tosin juostessa huomaa
  • Ristiselässä oikealla puolella on yksi kireä lihasjänne, tämä on vaivannut satunnaisesti jo vuosien ajan, mutta eiköhän se saada ojennukseen
  • Polvien sisäsyrjissä on välillä tuntunut juostessa (hyvin lievää) aristusta, samanlaista joka johti kesällä 2007 pitkään juoksutaukoon. Tähän liittyivät myös penikkavaivat, ja niitä on syytä epäillä myös nyt. Ei mulla juostessa ole tällä hetkellä mitään tuntemuksia säären sisäsyrjällä, mutta jos tungen peukalon ensimmäistä niveltä myöten luun ja lihaksen väliin, niin sattuu hiukan. Vai sattuko sellainen kaikilla muillakin?
  • Tänään lenkillä ylämäkeen juostessa vasen jalka läpsyi samalla tavalla kuin viime marraskuussa, juuri ennen hermovaivasta johtunutta 2 kuukauden juoksutaukoa. Tarkemmin kuunnellessa myös oikea jalka läpsyi. Ehkä tämä johtui siitä että juoksin.
  • Sikaflunssan oireita (joulupelko, himo syödä perunankuoria ym.) tai muitakaan flunssaoireita ei ole ollut yhtään, mutta tämä se vasta onkin pelottava tilanne. Minulla saattaa hyvinkin olla joku harvinainen kuumetauti, jonka ensioireena on täydellinen oireettomuus?!
Jack Bauer -treeneissä sain 5. tuotantokauden loppuun, ja sunnuntai-iltana aloitin 24:n 1. tuotantokauden. Olisi tietysti ollut loogisempaa katsoa ne järjestyksessä, mutta olen vain ostellut DVD-bokseja sen mukaan mitä lähikaupan hyllyltä on sattunut löytymään. Ennen Ateenaan lähtöä ehtinen katsomaan ensimmäistä tuotantokautta noin 8 jaksoa, joudun siis starttaamaan Spartathlonille hirvittävän epätietoisuuden vallassa: selviääkö Jack Bauer hengissä ensimmäisestä tuotantokaudesta?

Tulevalla viikolla lepään maanantain, ja tiistaista alkaen treenailen 2-3 tuntia päivässä. Jos kaikki menee hyvin, treenitunteja kertyisi noin 20 ja juoksua yli 100 km. Edellinen yli satasen viikko oli huhtikuun lopulla, eli ei tässä ole km-määrillä mässäilty. Vaan saattaapi jäädä myös ensi viikko alle satasen, keventely kohti Kreikkaa alkaa nimittäin juuri sinä päivänä kun siltä tuntuu. Päivä vain, ja treeni kerrallansa, oli muistaakseni isoäitini taajaan viljelemä slogan, ja sen mukaan mennään nytkin.

sunnuntai 30. elokuuta 2009

Parempi treeniviikko ja Montrathlon

Tällä viikolla treeniä kertyi suunnitelman mukaisesti noin 15 tuntia, ja juoksu on kulkenut mukavasti. Viikkoon sisältyi myös käynti hierojalla, valmistautuminen Spartathloniin etenee siis oikein mukavasti.

Viikon ohjelmistossa oli 6 tuntia Jack Bauer -treeniä (eli 4 x 1 h 30 min matalasykkeistä cross trainerin polkemista 24:n 5. tuotantokauden jaksoja DVD:ltä katsellen [olen nyt noin 18. jakson kohdalla ja presidentti Logan näyttää olevan niskan päällä, älkää vaan kertoko minulle miten tässä loppujen lopuksi käy!]), 2 kpl 10 km aamulenkkejä maastossa ja viikon lopuksi 55 km maastojuoksu. Tämä oli kesän neljäs 55 km lenkki, olen panostanut aiempaa enemmän ylipitkiin (maasto)lenkkeihin. Aiemmin olen pyrkinyt keräämään kilometrejä keskittämällä parin päivän jaksoille useammasta lenkistä koostuvan rypäksen, mutta nyt ajattelin kokeilla kuinka tällainen vielä enemmän lajinomainen valmistautuminen toimii.

Tällä kertaa Montrathlon juostiin aika vauhdikkaasti. Aikaa meni 6 tuntia 55 minuuttia, ja lepotauot huomioiden juoksuosuuksien nettovauhti oli reilusti alle 7.00 min/km. Sää suosi meitä erityisen ansiokkaasti, juoksun aikana oli yksi 5 minuutin kestoinen kaiken kasteleva kaatosadekuuro, joka ajoittui juuri Salmen huoltotauon kohdalle. Emme siis kastuneet ollenkaan, mutta läheltä piti.

Juoksun vauhti oli tosiaan reipas, ja nyt lenkin jälkeen on aika ryytynyt olo. Mutta ehkä sellainen kuuluukin asiaan reipasvauhtisen 55 km maastorymyämisen jälkeen? Hietsun ja Tommin rupatteluvauhtinenkin maastojuoksu sateen kastelemilla pitkospuilla ja poluilla oli sellaista lentoa, että me vähemmän rutinoituneet maastomenijät saimme juosta ihan tosissamme Kattilan maastoissa. Solvallan jälkeen seuramme puheenjohtaja Edvin näytti juoksemisen mallia, ja kiireisimmät saivatkin nauttia Pirttimäen kahvion tarjoiluista hyvän tovin ennen rauhallisemmin edenneen jälkijoukon saapumista. Hyvässä järjestyksessä pääsimme kuitenkin takaisin Luukkiin. Kiitos seurasta kaikille mukana juosseille, eli Tassuttelijalle, Edwinille, Hietsulle ja Tommille.

Kunnon viimeistely Spartathloniin jatkuu nyt näin:
  • Ensi viikko: Alkuviikkoon yksi tai kaksi lepopäivää Montrailista toipumiseen, tavoitteena saada koko viikolle kuitenkin noin 15 tuntia treeniä
  • Seuraava viikko: Jos tuntuma on hyvä, yritän saada kasaan noin 20 tuntia. Jos ylirasituksen oireita ilmenee, siirryn keventelyyn kesken viikon.
  • Sitä seuraava viikko: Kevennysviikko, ehkä 5-8 kpl vaihtelevia tunnin mittaisia treenejä
  • Ja sitten: Spartathlon-viikolla ei enää harjoittelua, viikon tavoitteena 246,8 km

sunnuntai 23. elokuuta 2009

Treenaamisen sietämätön keveys

Aikomus oli treenata noin 15 tuntia tällä viikolla, muuta saldo jäi 8 tuntiin, sietämättömän kevyt viikko siis. Alkuviikosta oli pieniä ylirasituksen oireita, leposyke oli turhan korkealla ja vähän taisi olla univelkaakin tilannetta sotkemassa. Sitten kun muiden kiireiden takia ei ollut mahdollisuutta treenata kunnolla, päätin jättää tämän viikon suosiolla kevyemmäksi. Seuraavien kolmen viikon aikana pitäisi kuitenkin saada treenattua yhteensä vähintään 40 tunnin edestä, sen jälkeen voisi rauhallisin mielin kevennellä kohti Spartathlonia.

Viikon treenimäärän jääminen puoleen suunnitellusta ei ole mukavaa, varsinkin kun vuoden päätavoite on reilun kuukauden päässä. Toisaalta ylirasityksen oireiden kanssa on syytä olla tarkkana. Liian tehokkaan treenin jatkaminen kropan hälytysmerkeistä huolimatta voi turmella kisakunnon paljon pahemmin kuin parin ylimääräisen lepopäivän pitäminen. Joskus jopa ylimääräiset "lepo"viikot voivat olla paikallaan.

Vuoden 2008 keväällä juoksemani 202 km pituinen Nove Colli on hyvä todiste siitä että ultrakisan alla voi levätä pidempäänkin ilman juoksukunnon katoamista. Nove Collia edeltäneiden 25 päivän aikana pystyin treenaamaan yhteensä 5 tunnin ajan, muu aika meni enimmäksen erilaisten flunssa/mahatauti/kurkkukipu -yhdistelmien kanssa taiteillessa. Kuumeisesta valmistautumisesta huolimatta kisa meni erittäin hyvin.

Jotain hyvääkin oli menneen viikon vähissä juoksuissa. Lauantain ja sunnuntain samalla reitillä juostut 26 km juoksu-kävely lenkit (27 min juoksua/3 min kävelyä) menivät kelloa vilkuilematta minutin tarkkuudella samalla noin 5.45 min/km vauhdilla ja keskisykekin oli molemmilla kerroilla sama 124. Viime vuoden Spartathloniin valmistautuessani huomasin syyskuun alussa että vakionopeussäädin toimi hyvin, ja niin tuntuu olevan nytkin.

sunnuntai 9. elokuuta 2009

Cola, kofeiini ja Montrail

Kävin juoksemssa Montrailin, 55,6 kilometriin meni aikaa 6 tuntia 36 minuuttia jonka mukainen vauhti oli 7.07 min/km. Juoksin taas sopivalta tuntuvaa vauhtia ilman sen tarkempaa suunnitelmaa, röykkyisimmät polut ja jyrkimmät mäet kävelin. Ainoan huoltotauon pidin Haukkalammella, ostoksiin ja juomarepun lataamiseen meni aikaa noin 10 minuuttia. Tämän lisäksi heti Haukkalammen jälkeen tuli pieni pysäys, kun jäin pariksi minuutiksi juoruilemaan vastaan tulleiden Saharan valloittajien Viljanen&Montonen kanssa.

Juoksu sujui kaikin puolin mukavasti, pidemmällekin olisi voinut jatkaa kunnon puolesta. Pari uutta asiaa tuli kuitenkin opittua tai huomattua. Lähdin aamulla klo 6.40 ajelemaan kohti Luukkia ja koska olo tuntui vielä lievästi uniselta, päätin juoda lenkin jälkeen nautittavaksi varatun Pepsin jo menomatkan aikana. Juoksemaan lähtiessä olikin sitten melkein hyperaktiivinen olo ja teki mieli juosta kaikki ylämäetkin. Myös syke oli aamujuoksuksi yllättävän korkealla. Noin puolen tunnin kohdalla olo "normalisoitui", ja hetken aikaa reisissä tuntui jopa pientä väsymystä. Sitten rasva-aineenvaihdunta taisi käynnistyä, ja juoksu muuttui susimaiseksi jolkotukseksi niin kuin tässä hommassa pitääkin. Johtopäätös: Cola-juomasta saa hyvin nopeaa energiaa, mutta sitä ei todellakaan tarvita vielä juoksun alussa.

Testailin kaupassa käteen sattuneita PowerBarin geelejä, mukana olleet maut olivat Vihreä omena, Musta viinimarja, Vanilja ja Trooppinen hedelmä. Kahdessa ensinmainitussa oli mukana myös kofeiinia, ja se tuntui antavan potkua tosi paljon. En juo ollenkaan kahvia, joten kofeiinin suhteen lähes neitseellisen kokematon ruumiini ilmeisesti reagoi tällaiseen piristeeseen keskimääräistä ärhäkämmin. Harmi vain että nämäkin geelit ovat maultaan tosi äklöttäviä, mutta onneksi on vielä aikaa jatkaa testailemista. Johtopäätös: Kofeiini-eväille voisi ollaa käyttöä Spartan valtatiellä.

Juurakkoisilla kivikkopoluilla kävelin pahimmat paikat, ja helpommillakin poluilla kompuroin noin 10 kertaa. Yhtään kertaa en mennyt turvalleni, mutta lukuisista kompasteluista pari oli potentiaalisesti hyvinkin vaarallisia läheltä piti -tilanteita. Jos 80 kg painoinen 48-vuotias äijä heittäytyy juoksuvauhdista vatsalleen kivikkoon, niin ihme on jos ei yhtään luuta mene poikki. Jossain vaiheessa huomasin, että kaikissa kompuroinneissa ongelman aiheutti kiveen tai juurakkoon osunut vasen jalka. Johtopäätös: Viime talven vasemman polven hermovaiva ja siihen todennäköisesti liittyvä piriformis eivät enää tunnu juostessa ollenkaan, mutta ilmeisesti vasen jalkani on edelleen heikompi enkä maastossa juostessani nosta sitä yhtä korkealle kuin oikeaa jalkaa. Jotain tarttis tehdä.

Lenkin luontohavainnoista täytyy mainita perhoset. Sitruunaperhosia ja metsänokiperhosia oli sankasti, ja myös amiraaleja ja neitoperhosia näkyi paljon. Käsittämättömän paljon oli myös Ohdakeperhosia (englanniksi Painted lady), joka on siitä erikoinen perhonen että se ei pysty talvehtimaan Euroopassa. Nyt Suomessa lentelevät yksilöt ovat keväällä Pohjois-Afrikasta kohti pohjoista lähteneiden ohdakeperhosten jälkeläisiä, joiden maallinen lepatus päättyy syksyllä ilmojen kylmetessä. Toivottavasti olen suorittanut lajimäärityksen oikein, tässä kuva jonka otin hiekkatiellä aurinkoa ottaneesta perhosesta vähän ennen Salmea.

09.08.2009 - Share on Ovi

Lenkin GPS-reitti löytyy täältä, tällä kertaa reitti on oikein ilman mitään harhailuja, ainoa pieni sähläys oli Saaren Mustasta lähtiessä mutta siitä ei kertynyt extra matkaa edes sataa metriä. Laitoin nyt puhelimen juomarepun hihnaan olkapään kohdalle, ja siitä kohdasta yhteys satelliitteihin oli selvästi parempi kuin vyölaukusta, joten lenkin pituus 55,6 kilometriäkin pitää varmasti paikkansa.

Nokian Sportstrackerin sivulla reitti näkyy oikein, mutta puhelimeni reittikartassa näkyy yksi huima loikka. Puhelimen mukaan olisin noin kilometrin verran Saaren Mustan jälkeen loikannut Myllymajanlammentien kohdalta Ghanan eteläpuolelle Atlantiin ja palannut sieltä salamannopeasti takaisin Espooseen. Epäilen että olen joutunut UFO-miesten abduktion uhriksi, en nimittäin muista tällaista loikkaa tehneeni joten on luontevaa päätellä että UFO-miehet ovat poistaneet päästäni kaikki asiaan liittyvät muistikuvat. Painava lisätodiste näiden vieraan sivilisaation edustajien teknologian korkeasta tasosta on se, että päästäni ei löydy minkäänlaisia lobotomia-arpia. Elämme mielenkiintoisia aikoja, hyvät ystävät.

tiistai 28. heinäkuuta 2009

Energian kulutus pitkässä juoksussa

Paljon on taitettu peistä energiankulutuksesta pitkillä lenkeillä ja ultrakisoissa. Itse olen lopettanut tarkkojen etukäteissuunnitelmien tekemisen, paremmin tuntuu toimivan tilanteen mukaan improvisoiminen. Kisojen aikana pyrin syömään vähän mutta usein, ja huoltopisteeltä valitsen (kalorit ja hiilari/proteiini-pitoisuudet melkein kokonaan unohtaen) sellaista evästä mikä tuntuisi parhaiten uppoavan kurkusta alas ja myös viihtyvän vatsassa.

Kaikenlainen spekuloiminen kuitenkin kuuluu asiaan, ja niinpä laskin kahden pitkän lenkin aikana nauttimieni eväiden energiasisällöt. Reilu viikko sitten juoksin 36 km asfalttilenkin vauhdilla 5.57 min/km, keskisyke oli 125 ja energiaa kului Suunto T3:n mukaan 1982 kcal. Viime lauantaina oli ohjelmassa Montrail Espoossa, reilun 7 minuutin km-vauhdilla kierretyn noin 60 km maastolenkillä keskisyke oli 125 ja Suunto laski energiankulutukseksi 3926 kcal.

Asfalttilenkillä meni evästä 4 x 118 kcal Paussi-patukka, 2 x 115 kcal salami-patukka ja yksi 300 kcal Maxim-geeli, yhteensä noin 1000 kcal. Montraililla evästä kului näin: 6 x 118 kcal Paussi-patukka, 3 x 115 kcal salami-patukka, 1 x 300 kcal Maxim-geeli ja 1 x 233 kcal 44 gramman Fazer suklaa-patukka, yhteensä noin 1600 kcal. Molemmille lenkeille lähdin normaalin 400-500 kcal aamupalani jälkeen, mitään erillisiä tankkausoperaatioita en tehnyt.

Asfalttilenkillä kurkusta meni alas noin puolet (Suunnon mittaamasta) energiankulutuksesta, ja Montraililla noin 40%. Molemmilla lenkeillä evästä oli mukana hiukan enemmänkin, mutta osa jäi syömättä koska energianpuute ei ollut ongelma. En siis mitenkään pihistellyt syömisen kanssa kouluttaakseni elimistön rasvanpolttoa tms., söin juuri sen verran kuin tunsin tarpeelliseksi. Juomana minulla oli pelkkää vettä, lisäksi Montraililla hörppäsin suklaapatukan kyytipojaksi pullollisen (kaloritonta) Pepsi Maxia.

Ennen kisoja ja ylipitkiä lenkkejä (yli 50 km) otan myös yleensä pari Imodiumia ennaltaehkäisemään vatsavaivoja, ja se tuntuu toimivan hyvin. Aikaa ei hukkaannu puskissa kyykkimiseen, ja mitään sivuvaikutuksia en ole Imodiumin nappailemisesta huomannut.

Mitähän johtopäätöksiä tästä voisi tehdä? Ilmeisesti läskimoottorini toimii kohtuullisen hyvin, ja rasvanpoltto käynnistyy tällä dieetillä mukavan huomaamattomasti ilman mitään maratonmuurin kaltaisia ongelmakohtia. Jatkan siis tällä linjalla kohti Spartathlonia. En tankkaa ennen pitkiäkään treenejä tai ennen kisoja, ja syön juostessani juuri niin paljon tai vähän kuin mieli tekee.

perjantai 24. heinäkuuta 2009

Born to Run, vol. 2

Born to Run on niin hyvä otsikko että käytän sitä jo toisen kerran. Edellisellä kerralla aiheena oli kirja nimeltä Why We Run, ja nyt on käsittelyssä Christopher McDougallin kirja Born to Run joten täsmäotsikointi on paikallaan. McDougallin teos rönsyilee moneen suuntaan, mutta on silti mainiota luettavaa. Lähtökohtana on kirjoittajan omat juoksemista haitanneet jalkavaivat, joista monien sivupolkujen kautta päädytään Pohjois-Meksikon vuoristoon 50 mailin kisaan jossa Scott Jurek ja Luis Escobar saivat vastaansa Tarahumara-intiaanien kovimmat juoksijat.

En nyt viitsi paljastaa kuinka tuossa kevään 2006 juoksussa kävi, mutta kisan lopputulos selviää kirjan viimeisiltä sivuilta. Tarahumarat eivät ole juuri osallistuneet virallisiin juoksukilpailuihin, Leadville Trail 100 mailin kisan ennätystilastojen remontoiminen vuosina 1992-94 taitaa olla paras (tai ainoa?) virallisesti dokumentoitu todiste näiden huarache-sandaaleissaan susilauman lailla jolkottavien intiaanien kestävyydestä.

Kirja on tosiaan monipuolinen paketti, palstatilaa saavat niin Emil Zatopek kuin Niken markkinointikin. Vastaus löytyy myös seuraaviin, varmasti kaikkien mieltä kutkuttaviin kysymyksiin:
  • Onko Caballo Blanco totta vai tarua?
  • Onko Barefoot Tedin väite "My life is controlled explosion" vähättelyä?
  • Kaksi kalifornialaista rantapummia Jenn Shelton ja Billy Barnett päättivät ryhtyä ultrajuoksijoiksi, kuinka kävi?
  • Kuka laittoi kuumemittarin juoksumatolla spurttaavan pantterin peräaukkoon, ja mitä mittauksen tuloksista voi päätellä?
  • Onko Ann Trason noita?
  • Jos juomapullo tyhjenee kuumassa erämaassa, voiko virtsaa juoda ja mille se maistuu?
  • Kumpi voitti, Scott Jurek vai Arnulfo Quimare?
EDIT: Tässä vielä pari linkkiä asiasta mahdollisesti kiinnostuneille, Luis Escobarin valokuvia ja kommentteja keväältä 2006 ja Caballo Blancon matkatoimisto.

Lopuksi vielä pahoittelut Bruce-faneille, jotka joutuivat taas pettymään harhaanjohtavan otsikon takia. Mutta laitan tähän loppuun lohdutukseksi hyvän biisin Southside Johnnylta, mainiota New Jerseyn meininkiä syntyy ilman Bruceakin!

tiistai 14. heinäkuuta 2009

Ateena- ja kenkäasiaa

Kävin tyttärieni Nooran ja Siirin kanssa Kreikassa lomailemassa, oltiin perjantaista maanantaihin Ateenan eteläpuolella sijaitsevassa Vouliagmenissa. Reissu meni enimmäkseen perusturismia harrastaen, uitiin Välimeressä ja syötiin hyvin. Lämmintä oli parhaimmillaan 36 astetta, ja kaksi tunnin mittaista juoksulenkkiä olivatkin oikein asiallisia Spartathlon-simulaatioita.

Juoksemisen kannalta Vouliagmeni oli surkea ympäristö: autotien reunassa ei uskaltanut juosta liikenteen takia ja jalkakäytävät olivat enimmäkseen niin kapeita että vastaantulijoiden ja puiden oksien väisteleminen sotki juoksurytmin jatkuvasti. Leveämmille jalkakäytäville oli luonnollisesti parkkeerattu autoja, ja kartalta katsoen houkutteleviltä näyttäneet isommat tiet olivat sellaisia ettei ollut mitään syytä lähteä sovittelemaan itseään autojen ja tietä reunustavien kaiteiden väliin. Vaan eipä juokseminen ollut tämän reissun pääasia muutenkaan, enkä olisi (nyt kreikkalaisella kaatopaikalla rauhassa lepäävillä) mukaan ottamillani täysinväsähtäneillä Zoom Eliteillä tuntia pidempiä lenkkejä juossutkaan.

Lauantaina käytiin Ateenan keskustassa, ja Akropoliksella katsastettiin tietysti Spartathlonin lähtöpaikka. Jotain rakennelmia oli aukiolle kyhätty viime syksyn jälkeen, mutta eiköhän sinne saada mahtumaan 300 spartathlonistia huoltajineen syyskuun lopulla. Otin vähän tuntumaa lähtöpaikkaan:



Sitten kenkä-asiaa. Koko juoksu-urani ajan olen käyttänyt enimmäkseen ASICS GT 2070-2080-2090-2100-2110-2120 -kenkiä, tosin säännöllisin väliajoin olen aktiivisesti etsinyt vaihtoehtoja ASICSeille. Viime kevään ja alkukesän juoksin vaihtelevasti Brooks Adrenalineilla, Nike Zoom Eliteillä ja (vauhdikkaat lenkit) Karhu M2:lle, välillä oli jalassa myös loppujuostut 2120:t. En ollut varsinaisesti tyytymätön Brookseihin, Nikeen tai Karhuihin, mutta kun kesäkuun lopulla ostin alennusmyynnistä uudet ASICS 2130:t, niin enpä ole sen jälkeen juuri muita lenkkareita jalkaani laittanut. Tuli taas kerralla selväksi, että ASICS GT 21x0 kokoa US 12.5 on minun jalkaani parhaiten sopiva kenkä.

Viime syys-talven jalkavaivoja epäilin (liian tuettujen) ASICSien ja tukipohjallisten aiheuttamiksi, mutta nyt olen hiukan eri mieltä. Paljon kilometrejä ja puutteellinen lihaskunto ovat yhdistelmä joka varmasti johtaa ongelmiin, ja sieltä löytynee vaivojeni suurin syy. Toivottavasti saan loppukesän aikana vähän lisää voimaa jalkoihin ja keskikroppaan. Spartathloniin starttaan ASICS 2130-kengillä, viime vuoteen verrattuna tulen tekemään vain pientä säätöä nauhoitukseen ja pohjallisiin.

Lopuksi vielä mainittakoon, että kirjoitin Suomen Haavanhoitoyhdistyksen Haava -lehteen jutun ultrajuoksusta ja siihen liittyvistä iho-ongelmista. Ilmeisesti spartahlonitis-viruksen takia juttu kääntyi käsittelemään Spartathlonia, mutta on siellä haavanhoitoasiaakin mukana. Tarinan voi lukea Endurancen sivulta.

tiistai 7. heinäkuuta 2009

Viime viikon treenit

Kesäkuun huilailun jälkeen on aika aloittaa valmistautuminen syksyn tavoitteeseen, ja viime viikolla tuli jo vähän puuhasteltuakin. Sykejumi alkaa olla taaksejäänyttä elämää mutta mihinkään hullutteluihin ei ole varaa, niinpä viime viikkoon mahtuikin kolme lepopäivää. Tässä viikon touhut:
  • ma: 10 km maastossa 5.48 min/km, kevyesti kulki
  • ti: Hieronta FysioFoxissa, Tuomas totesi että lihakset oli ok kunnossa paitsi etureidet oli ihan puuta. Tuomaksen käsittelyn jälkeen olivat reidet taas varsin retvakassa kunnossa.
  • ke: Voimatesti Lohjalla Keijo Petäkosken johdolla. En ole koskaan harrastanut voimailua ja tulokset oli sen mukaiset, ½-kyykky 90 kg ja penkkipunnerrus 55 kg eikä muissakaan luvuissa ole paljoa kehumista. Eihän ultrajuoksussa tarvita kummoisia maksimivoima-lukemia, mutta kestovoimaa sitäkin enemmän, ja sitä osa-aluetta yritän hiukan parantaa ennen syksyä.
  • to-pe: lepäilyä uimarannalla ym, voimatestin jäljiltä oli lihakset lepuutuksen tarpeessa
  • la: 55 km Montrail-lenkki Espoon erämaassa järjestyksessä Luukki - Salmi - Kattila - Haukkalampi - Solvalla - Pirttimäki - Luukki. Aikaa meni 7 ja puoli tuntia, josta reilu tunti makkara&kahvittelupausseihin, tauot poislukien keskivauhti oli noin 7 min/km. Meillä oli 8 juoksijan porukka kiertämässä koko lenkkiä ja muutama muu vieraileva esiintyjäkin pistäytyi paikalla. Koko porukka oli Endurancen jäseniä ja Juoksufoorumin aktivisteja, nimimerkeiltään Tassuttelija, Edwin, Hietsu, Peksu, Pertsa, von Mähönen, WauchtiP ja corner. Tässä (valitettavan epätarkka) kuva tunnelmista Luukin parkkipaikalla lenkin jälkeen:

  • su: Lepäilyä Montrailin rasituksista. Jaloissa ei ollut suurempiaa vaivoja, mutta ristiselkä oli jumissa. Luultavasti Montrail-reitin jyrkkien alamäkien juokseminen aiheutti tämän, mutta onneksi selkä alkaa olla nyt tiistaina jo melkein kunnossa.
Tällä viikolla ohjelmassa on hiukan Cross trainerin polkemista, kevyttä voimailua ja loppuviikosta pari hellelenkkiä Ateenassa. Seuraavalla viikolla treeni jatkuu perinteisemmissä merkeissä kotimaisemissa.

Lopuksi onnittelut Maria Tähkävuorelle mahtavasta Nuorgam-Helsinki -juoksusta, salama-mummin suoritus oli mykistävän hieno!

maanantai 29. kesäkuuta 2009

Äijyys

Juoksurintamalta ei ole juuri nyt mitään uutta kerrottavaa, joten loikkaan suosiolla asian viereen. Viime viikolla kuuntelin lenkillä radiota, ja juontajien jutut sivusivat usein ÄIJÄ-asioita. Tämähän on trendikäs teema, ja saman päivän iltana katselin pienen pätkän Hynysen&Nikulan Äijä-ohjelmaa. Jonet ajelivat monster-truckilla ja olivat oikein äijämäisiä siemaillessaan olutta tölkistä.

Mopojen ja autojen rassaaminen on hyvä harrastus, ei siinä mitään. Kyllä minäkin katselen (enimmäkseen tylsiä) F1-kisoja ja (usein kiinnostavampia) Moto GP –kisoja, vaikka en ole itse koskaan tuntenut viehtymystä moottorien raplaamiseen tai kaahailemiseen. En ole edes ajanut kertaakaan elämäni aikana mopolla tai moottoripyörällä, vaikka asuin vuodet 1960-70 Imatrankoskella ja seurasin Giacomo Agostinin, Phil Readin ja Jarno Saarisen menoa Imatran ajoissa kotipihalta tai keittiön ikkunasta.

Mutta asiaan. Nokkelimmat ovat jo arvanneet, että cornerin mielestä autojen ja mopojen rassaaminen ei ole niin äijä-meininkiä kuin jotkut tuntuvat uskovan. Näin on, mutta yllätys yllätys, en väitä että ultrajuoksu olisi äijämäisempää. Se ei nimittäin ole. Jos ultrajuoksuun sekoittuu liikaa testosteronia, tuloksena on usein huono kisa tai jopa DNF. Evidenssiä löytyy vaikkapa Endurancen järjestämän 100 km Suomi-juoksun tulosluettelosta: sataselle lähtevät naiset melkeinpä poikkeuksetta myös juoksevat satasen loppuun, sen sijaan ainakin 10-20% miehistä keskeyttää kisan lähes aina. Keskeytysten syy ei välttämättä ole miesten huonompi kunto, vaan todennäköisemmin sen hetkiseen kuntoon nähden liian kova aloitusvauhti, joka taas johtuu ties mistä.

Mikä sitten mättää? Jos vielä isompien pyörien laittaminen auton alle tekee automiehestä enemmän äijän, niin mikä olisi oikea sana kuvamaan Wernher von Braunia? Über-äijäkin olisi törkeää vähättelyä miehelle, joka alla olevassa kuvassa poseeraa suunnittelmansa Saturn 5 –raketin moottoreiden edessä. Jos mittasuhteet jäävät epäselviksi, klikkaa kuva suuremmaksi!



Saturn 5 tunnetaan myös kuurakettina, sillä lennätettiin astronautit kuuhun 40 vuotta sitten. Näitä raketteja käytettiin kaikkiaan 13 kertaa, ja kaikki laukaisut olivat onnistuneita. Vaikka Saturn 5:n luotettavuus oli siis samaa luokkaa testosteroni-rajoitteisten ultrajuoksijattarien suoritusten kanssa, en silti kyseenalaista tämän raketin tai varsinkaan sen suunnittelijan äijyyttä pätkän vertaa. Wernher von Braun oli enemmän äijä kuin kaikki auton moottoreita ropeloivat pikkuäijät yhteensä.

sunnuntai 21. kesäkuuta 2009

Kulkemattomuus eli ungoingness

Otsikon mukaista vaivaa olen yrittänyt parannella viime viikot. Kolmisen viikkoa sitten blogsensin tänne edellisen kerran, ja sen jälkeen olen treenaillut vähän mutta kevyesti. Kesäkuun kolmen ekan viikon saldo on 10 täyttä lepopäivää, juoksutreeniä on siis harrastettu vain 11 eri päivänä ja leppoisia kilometrejä on kertynyt 122 km. Tänään hölkyttelin 26 km lenkin joka meni toki hitaasti (about 6 min/km) mutta kuitenkin helposti, eli eiköhän tämä tästä vielä iloksi muutu.

Kulkemattomuuden perimmäinen syy oli varmaan jonkunlainen ylirasitus, ja siitä toipuminen tuntuu kestävän kohtuullisen pitkään. Treenin määrää ei tästä voi syyttää, vaan kyse on ollut (vähäisten) tehotreenien annostelusta. Juoksun nihkeyden lisäksi oireina oli yleinen väsymys ja sykkeiden jumiutuminen. Hyvässä ultrakunnossa ollessani sykkeeni on kevyellä lenkillä alimmillaan hiukan alle 120, mutta kun kesäkuun alussa 5.52 min/km vauhdilla hissutellun aamulenkin keskisyke oli 110 ja lenkin jälkeen oli epämääräinen olo, oli selvä että matala syke ei ollut tässä tapauksessa hyvä merkki. Sykelukemat vaihtelivat juoksulenkin aikana oudosti, joskus syke saattoi nousta esim. ylämäessä 20 pykälää, mutta mäen jälkeen sykelukema tuli alas tosi hitaasti.

Heinäkuun alussa pystyn toivottavasti aloittamaan viime vuoden tyylisen Spartathlon-treenin, tosin pieniä viilauksia täytyy tietenkin tehdä. Suunnitelma on pääpiirteittäin tällainen:
  • Viikoittain treeniä vähimmillään 8-10 tuntia, enimmillään 20 tuntia
  • Ylipitkiä lenkkejä (esim 55 km Montrail -lenkki) 3-5 kpl
  • Alle 5 min/km vauhdilla juoksen vain silloin tällöin, ja alle 4.30 min/km vauhteja vain vapaamuotoisina jumintappovetoina (poikkeuksena ehkä kerran tai pari 2 mailin juoksu Munkinpuistossa)
  • Paljon maastojuoksua
  • Lihaskunto ei ole ollut minulle ongelma, mutta silti aion panostaa senkin parantamiseen
  • Jos jossain vaiheessa teen kaksi treeniä päivässä, niin niistä vain toinen on juoksua
  • Juoksukenkien ja muiden varusteiden testausta ja säätämistä jatkan, että vältyisin tällä kertaa päkiän alle tulevilta rakkuloilta
Lopuksi onnittelut Kankaansyrjän Jannelle TransEuropeFootRacen maaliin pääsystä ja hienosta 9. sijasta. Onnittelut myös toisenlaisen juhannuksen viettäneille Suomen EM/MM-kisajoukkueelle sekä 212 km pituisessa Balaton-järven ympärijuoksussa hienolle 12. sijalle ajalla 25.33.17 juosseelle Perttilän Petrille. Ultrahenkistä juhannusta viettävät myös 3100 mailin kisaa New Yorkissa juokseva Pekka Asprihanal Aalto sekä huomisaamuna Nuorgamista Helsinkiin starttaava Maria Tähkävuori.

sunnuntai 31. toukokuuta 2009

Maratontreenistä Spartathlon-treeniin

Ei ole minusta maratoonariksi tänä vuonna. Toukokuun 3. päivänä kirjoittelin Suomi-juoksun yömaratonille tähtäävästä treenistäni, ja siinä vaiheessa kaikki näytti erittäin hyvältä. Sen jälkeen kehitys on kehittynyt väärään suuntaan, ja lopulta päätin siirtää maraton-tavoitteeni ensi vuoteen. Silloin pääsen sitä paitsi juoksemaan pojat 50 v. sarjassa.

Aikomukseni oli pitää maraton-treenini määrä maltillisena, mutta lisätä normaaliin ultra-treeniin verrattuna harjoitteluun aiempaa enemmän tehoa. Harjoituspäiväkirjaa taaksepäin katsellen ja jälkiviisastellen näyttää siltä, että juuri toukokuun 3. päivänä raportoimani vapun ajan treeni katkaisi tämän ultrakamelin selkärangan. Erittäin hyvin meneen 30 km lenkin perään juoksin seuraavana päivänä (liian) vauhdikkaan 20 km lenkin, ja sen lenkin jälkeen alkoivat vaikeudet. Jalat olivat kyllä kunnossa, mutta sykkeet olivat milloin mitäkin ja lepopäivienkin iltana oli usein ylirasittunut olo. Luulin että parin lepopäivän jälkeen viimeistään juoksu alkaisi taas kulkea, mutta näin ei käynytkään.

Toukokuun saldoksi tuli 249 km juoksua ja 2 tuntia muuta treeniä. Täysiä lepopäiviä oli peräti 12 kpl, pisimmillään 4 päivän putki. Kurrenkierroksen kymppi toukokuun puolivälissä kertoi hyvin kehityksen suunnan, aikaa meni reilusti yli minuutti kauemmin kuin huhtikuun puolella juostulla Taaborin kympillä. Elättelin Kurrenkierroksen jälkeen vielä toiveita että lepo auttaisi asiassa, mutta viimeiseksi testijuoksuksi suunnittelemani Rantatien kympin aikoihin olo oli niin voimaton että en viitsinyt lähteä edes yrittämään vaan panostin lepoon.

Viime tiistaina eli 11 päivää ennen Perniön juoksua kävin vielä urheilukentällä juoksemassa Yasso-testin. Teorian mukaan jos pystyy juoksemaan 10 x 800 metriä 3 minuuttiin (3 minuutin palautuksella), maratonin pitäisi mennä 3 tuntiin. Alkuverryttelyksi hölkkäsin 2 km ja sitten juoksin 8 kpl 800 metrin vetoja, ensimmäiset aikoihin 2.58 - 3.01 ja kahdeksas maksimaalisesti rutistaen aikaan 2.56. Juoksu ei ollut missään vaiheessa kovin mukavaa eikä varsinkaan lennokasta, mutta raakasti rutistamalla pysyin aikataulussa. Jätin kaksi viimeistä vetoa tekemäättä, koska pitkään lähes oireettomana pysytellyt piriformis alkoi vihloa ja hengityskin hinkui kuin keuhkotautisella. Mahdollisesti siitepöly vaikutti asiaan, vaikka Heinixiä syömällä enimmät oireet ovat pysyneet koko kevään poissa.

Yasso-testin perusteella olisin siis voinut lähteä Perniöön tavoittelemaan 3 tunnin aikaa, mutta fiilis ja/tai järki sanoivat että turha yrittää. Huhtikuun lopulla kunto oli ollut selvästi parempi kuin nyt. Tuntuma oli että 3 tunnin alitus olisi ollut epätodennäköinen, ja toukokuun kokemusten perusteella täysivauhtisesta maratonista palautuminen olisi kestänyt minulla useita viikkoja. Kesän juoksullinen päätavoite on kuitenkin syyskuun lopulla, ja haluan päästä aloittamaan täysipainoisen Spartathlon-treenin heinäkuun alussa terveenä ja hyvin levänneenä. Maraton-suunnitelman peruuttaminen oli muuten yllättävän helppo päätös, ehkä spartahlonitis-viruksen aktivoitumiseen kuuluu tällaisiakin sivuvaikutuksia.

perjantai 15. toukokuuta 2009

Kurrenkierros

Kävin eilen Kauniaisissa juoksemassa 10 km pituisen Kurrenkierroksen. Viime aikoina minulla on ollut lieviä ylirasituksen oireita, eli leposyke on ollut hiukan koholla ja muutenkin on ollut voimaton olo. Tilanteen korjaamiseksi olen pitänyt suunniteltua enemmän juoksuttomia päiviä, ja eilen olo tuntuikin sen verran reippaalta että päätin lähteä polttamaan karstoja Kauniaisiin.

Tarkkaa loppuaikaani en tiedä mutta päälle 40 minuutin meni, eli huhtikuussa juostuun Taaborin kymppiin verrattuna aikaa meni noin minuutti enemmän. Juoksun keskisykkeeni oli 166 ja maksimi 172, lopussa kun yritin vähän kiristää vauhtia niin mitään ei tapahtunut: juoksuvauhti ei juuri muuttumut eikä sykekään noussut kuin pari pykälää. Tällaisia ovat vuosimallin 1960 dieselit.

Suomi-juoksun yömaratoniin on reilut 3 viikkoa aikaa, ja eilisellä kunnolla ei alle 3 tunnin maratonista tarvitse haaveillakaan. Mutta onneksi vielä on aikaa, ehkä käyn viikon päästä juoksemassa Tuusulanjärven puolimaratonin tai kympin. Peruskuntoahan ei kolmessa viikossa enää paranneta, mutta vauhdikkaammalla irrottelulla voi ehkä saada lisää vipinää kinttuihin. Toisaalta kokonaisrasitusta ei saa nostaa liikaa ettei meno hyydy täydellisesti, on tämä tarkkaa touhua.

Onneksi ESA:n Ariane 5 -raketilla toimi eilen kaikki hienosti, ja osittain suomalaistenkin rakentamat Planck- ja Herschel -luotaimet saatiin onnistuneesti matkalleen kohti 1,5 miljoonan kilometrin päässä sijaitsevaa Lagrangen pistettä. Ei muuten pidä sekoittaa Lagrangea ja La Grangea, jälkimmäinen sijaitsi Texasissa ja siellä harjoitettiin samanlaista toimintaa kuin Antiikin Korintissa sijainneessa Afroditen palatsissa.

Avaruusasioihin vielä palatakseni, myös avaruussukkula Atlantiksella on kaikki hyvin, laukaisu onnistui suunnitelmien mukaan ja avaruusteleskooppi Hubblen huoltotyöt ovat jo alkaneet. Raportti kameran vaihtamisesta etenee kuin paraskin Hollywood-käsikirjoitus, ja voihan se olla että NASA:n täytyy tarjota kansalle myös sirkushuveja miljardibudjettinsa vastineeksi. Mutta tärkeintä on että ensi syksynä alkaa tulla ultra-mielenkiintoista aineistoa Huublelta, Planckilta ja Herscheliltä.

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

Pitkä matka, vähän pidempi matka ja tosi pitkä matka

Pitkä matka 107,5 km: Suomen Hitain Ultrajuoksija eli Ari Mustala sijoittui kolmanneksi Kreikassa juostussa Efhidas-juoksussa ajalla 10 tuntia 48 minuuttia. Ari sai palkinnoksi pesäpallomailaa muistuttavan olympiasoihdun kopion, onnittelut sekä hienosta juoksusta että upeasta palkinnosta. Kisaa käsittelevä uutisen Babelfish-englanninnos löytyy täältä.

Vähän pidempi matka 4485,6 km: TransEurope-FootRacea on nyt juostu 22 päivää ja 1487 kilometriä, jäljellä on vielä 42 päivää ja 2998 kilometriä. Kaikki kisaan osallistuvat ovat sankareita, mutta juoksun kärkipaikkaa pitävän Rainer Kochin esitys on ollut erityisen häkellyttävä. Miehen keskinopeus toistaiseksi on ollut 5.01 min/km, ja takana on reilut kolme viikkoa lähes 70 km päiväannoksia, mukaan lukien yksi alppien ylitys. Kisassa toisena olevan René Strosnyn keskivauhti on ollut 5.08 min/km ja kolmantena juoksevan Takasumi Senoon 5.14 min/km.

Ennen kisaa arvelin että kovinta vauhtia aloittavien meno hyytyy viimeistään alpeilla. Oletin että vuoden 2003 TransEuropen kokeneet konkarit Wimmer, Wagen ja Kankaansyrjä alkaisivat viimeistään Baijeriin saavuttaessa ottaa kiinni lujempaa aloittaneita, mutta vielä siitä ei ole merkkejä. Viimeisimmän kahden viikkon aikana herrat Koch, Strosny ja Senoo ovat joka etapilla muodostaneet etapin kärkikolmikon, heidän etumatkansa muihin kilpailijoihin on siis kasvanut joka päivä. Mutta ehkä tilanne on toinen kun on juostu 1000 tai 2000 kilometriä lisää!

Tosi pitkä matka 13,6 miljardia valovuotta: Ensi maanantaina NASA laukaisee taivaalle avaruussukkula Atlantiksen, jonka miehistön tehtävänä on korjata avaruusteleskooppi Hubblen rikkoontuneita ja loppuunkuluneita osia. Torstaina ESA lähettää Guayanasta taivaalle Ariane 5 -raketin, jonka lastina on Planck ja Herschel -teleskoopit, joissa molemmissa on mukana paljon suomalaista korkean teknologian osaamista. Planck -teleskoopilla tutkitaan maailmankaikkeutta ajalta noin 100 000 vuotta alkuräjähdyksen jälkeen, siltä ajalta peräisin oleva valo tulee siis noin 13,6 miljardin valovuoden päästä. Toivottavasti molemmat laukaisut onnistuvat, ja saamme uusia ja tarkempia havaintolaitteita avaruuteen.

Kuinkas tämä asia liitty ultrajuoksuun? Pakko myöntää että eipä juuri mitenkään, mutta olen aina ollut lievästi kiinnostunut tähtitieteestä ja olen ollut Ursan jäsenkin varmaan 20 vuotta. En ole koskaan uppoutunut astronomiaan syvällisesti, mutta mielelläni olen aina ihaillut tähtiataivasta jos sellainen on ollut näkyvissä. Viimeksi nautiskelin suuresti linnunradan katselusta syyskuun lopulla Kreikassa Sangas-vuoren ja Nestanin kylän välillä, sen jälkeen on Etelä-Suomen valosaasteessa jäänyt tähtien ihmettely vähemmälle. Tilaisuuden tullen aion taas nautiskella tähtien tiirailemisesta, siinä touhussa asettuvat mahdolliset maalliset ongelmat oikeaan mitakaavaansa.

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Maratontreeniä!

Vuoden 2009 kilpailukalenterissani on kaksi kisaa: Suomi-juoksun yömaraton kesäkuun alussa Perniössä ja syyskuun lopulla Spartathlon. Edellisen kerran juoksin maratonin lokakuussa 2006 Vantaalla, silloin aikaa meni 3:09:59 ja nyt on tavoitteena parantaa ennätystä 10 minuutilla. Uskon että kestävyyspohja on ultranylkkykilometrien ansiosta kunnossa, mutta suurempi haaste on oppia juoksemaan kolmen tunnin maratoniin vaadittavalla 4.15 min/km vauhdilla riittävän rennosti.

Olen aina ollut lahjakas suunnittelemaan erilaisia harjoitussysteemejä, mutta tosi huono noudattamaan niitä. Säädän suunnitelmiani jatkuvasti milloin milläkin perusteella ja varsinkin ultrajuoksussa siihen on varaakin, Leinosen Sepon slogan "riittää kun ulkoilee tarpeeksi" pitää nimittäin aika hyvin paikkansa. Maratonia varten on kuitenkin pakko suunnitella etukäteen ainakin vauhdikkaampia treenejä, ja tänä keväänä olen jonkun verran jopa pysynyt talvella laatimassani käsikirjoituksessa.

Harjoitusviikkoni pituus on 5 päivää, ja siihen sisältyy lähtökohtaisesti treeniä neljänä päivänä ja sitten yksi täydellinen lepopäivä. Päädyin viiden päivän viikkoon ihan vain piruuttani, en nimittäin usko että ihmiskroppa olisi kehittynyt ottamaan vastaan treeniä juuri perinteisellä 7 päivän rytmityksellä. Viiden päivän jaksoon sopii mukavasti vauhdikkaampaa treeniä ja pitkä lenkki ja peruslenkkiäkin, yritän jokaisessa jaksossa juosta ainakin yhden vauhtilenkin tai vetoharjoituksen sekä yhden 25-30 km pitkän lenkin.

Vetoharjoituksena olen juossut esim 15x200/200 metrin vetoja 2 minuutin lähdöillä. Reipas 200 metrinen menee rennosti noin 44-45 sekuntiin (eli 3:40-45 min/km) ja sen päälle hölkkäilen toisen 200 metrisen reilun 6 minuutin km-vauhdilla. Näin opetan jaloille vilkkaampaa toimintaa, treeni ei kuitenkaan ole kovin kuormittava koska syke ehtii nousta 200 metrin aikana vain 145-150 tasoille. Vauhtikestävyyttä olen treenannut esim 5 x 2000 metrin vedoilla, tai sitten ihan vaan juoksemalla vaikkapa perinteisen Tuusulanjärven kierroksen reippaammalla vauhdilla.

Tässä malliksi viimeisten neljän päivän juoksentelut:

to: 20 km 5.22 min/km, pari ultrahenkistä kävelytaukoa ja lopussa kymmenkunta kiihdytystä
pe: 10 km, 2 km VR + 15x200/200 vedot + 2 km VR
la: 30 km 5.40 min/km, peruspitkälenkki Bornhomiin valmistautuvan Pertsan kanssa, pari kävelytaukoa
su: 20 km, 2 km VR + 15 km 4.10 min/km + 2 km VR

Lisäsin linkit lauantain ja tämän päivän treenien Nokia SportsTracker tietoihin. Tänään juostun vauhtilenkin aikana yritin pitää sykkeet noin 160 tasolla, mutta kuten km-vauhdeista näkyy, välillä mentiin aikaa kovaa ja välillä ei. Tämä johtui ennen kaikkea tuulesta, alkumatkasta puhalteli mukava myötätuuli ja kilometrit 14-16 sain kyntää melkoiseen vastatuuleen. Ihan tehokkaan tuntuinen lenkki, huomenna voi hyvällä omallatunnolla pitää lepopäivän ja tiistaina alkava seuraava neljän treenipäivän putki tulee olemaan todennäköisesti hiukan kevyempi.

Lopuksi onnittelut Suomen 24h juoksun MM-joukkuelle Italiaan. Kaikki 6 juoksijaa selvisivät urakasta mallikkaasti, eritysesti Ari Lindstenin jäätävän rauhallinen vauhdinjako (6 tuntia 56 km, 12 tuntia 110 km, 24 tuntia 219 km) teki vaikutuksen.

maanantai 20. huhtikuuta 2009

TransEurope Foot Race April 19th to June 21st 2009

Eilen starttasi TransEurope Foot Race Italiasta Norjaan, 64 päivän aikana juostaan noin 4700 kilometrin matka. Kisaan starttasi 69 juoksijaa, ja mukana on myös Suomen kokenein etappijuoksija Janne Kankaansyrjä Järvenpäästä. Edellinen TransEurope juostiin vuonna 2003 Lissabonista Moskovaan, silloin Janne sijoittui kisassa neljänneksi. Sen jälkeen Janne on käynyt voittamassa sekä Ranskan että Saksan halkijuoksut. Hesari seuraa Jannen juoksua tällä kertaa, en tosin tiedä tuleeko kommentteja päivittäin.

Kahden ensimmäisen päivän jälkeen Transeuropen kärjessä on saksalaiskolmikko René Strosny, Robert Wimmer ja Rainer Koch, jotka kaikki ovat erittäin kokeneita etappijuoksijoita. Neljäntenä on tammikuussa EsportArenan 24 tunnin juoksun voittanut Christian Fatton ja viidentäenä nuori japanilainen Takasumi Senoo. Janne on kuudentena, reilun tunnin René Strosnysta jääneenä. Lyhyemmistä juoksumatkoista puhuttaessa tunti voi kuullostaa suurelta erolta, mutta tässä tapauksessa kisa on vasta alkamassa ja juoksijat vasta hakevat itselleen sopivaa rytmiä.

Päivittäin juostava etappikisa on juoksijalle armoton. Yhtään liian lujaa ei saa juosta, ettei palautuminen seuraavan päivän starttiin vaarannu. Toisaalta jokainen tien päällä vietetty ylimääräinen minuutti on pois lepo- ja toipumisajasta ennen seuraavan aamun etapin alkua. Näissä palautumisajoissa lasketaan korkoa korolle joka päivä, ja sen seurauksena yhdenkin etapin liian kovalla teholla juossutta rokotetaan armottomasti.

Jos etappijuoksussa homma lähtee menemään pieleen, se voi mennä pieleen tosi pahasti, vaikkapa näin: Ylikovaa juostun etapin jälkeen seuraava päivä voi olla yllättävän nihkeä ja edes kohtuullisen vauhdin ylläpitämiseksi joutuu huudattamaan konetta hiukan liian kovilla kierroksilla. Seuraavana päivänä onkin pakko ottaa etappi palauttelun merkeissä tosi kevyesti ja aikaa menee yllättäen tunti tai pari enemmän kuin oli suunniteltu. Elimistö saa levätä, mutta palautumisaika ennen seuraavaa starttia jääkin totuttua lyhyemmäksi, ja seuraavana aamuna juoksu on entistä vaikeampaa...

Tässä pari ajatusta tämän vuoden Transeuropen kahden ensimmäisen osuuden tuloksista: Ensimmäisen osuuden maaliin pääsi 67 juoksijaa, heistä 25 viimeistä viihtyi matkalla yli 2 tuntia pidempään kuin etapin nopein. Tämän päivän etappi oli hiukan pitempi, ja 2 tuntia kärjen maaliin ehtimisen jälkeen tien päällä oli vielä yli 50 juoksijaa. Kolme tuntia kärjen jälkeen matkalla oli vielä 25 juoksijaa. Keskinkertainenkin ennustaja voi luvata, että juoksijoiden rivit harventuvat merkittävästi jo ensimmäisten kahden viikon aikana.

Lopuksi onnittelut suomalaisille sankareille Japaniin. Viikonloppuna juostiin Japanin Spartathlon eli 250 km pituinen Sakura-Michi, ja kaikki neljä kisaan startannutta suomalaista juoksivat hienosti maaliin asti. Mikael Heermanille, Yukio Morishitalle ja Veikko Sivosavelle tämä oli ensimmäinen kerta, Outi Sivosavi juoksi Nagoyasta Kanazawaan jo toisen kerran.

lauantai 11. huhtikuuta 2009

Jos Spartathlonissa ei ole riittävästi haastetta, miten olisi Barkley Marathons?

Spartathlon on kohtuullisen vaativa urakka, mutta Barkley Marathonsiin verrattuna Iso S on pelkkä kevyt eväsretki. Barkley juostaan joka kevät Tenneseessä, 100 mailiin saa käyttää aikaa yhteensä 60 tuntia. Aikaa on siis reilusti, Spartathlonissa 100 mailin eli 161 kilometrin kohdalle pitää ehtiä noin 23 tunnissa, mutta Barkley Marathonsin reitti yli 16 kilometrin kokonaisnousuineen (ja laskuineen) on niin vaativa että maaliin pääsy on lähes mahdotonta. Huonokuntoisemmille tarkoitettu 60 mailin Fun Run on "helpompi", mutta hyvin harva on siitäkään selvinnyt. Barkley Marathonsin historian aikana kisaan on startannut noin 685 ultrajuoksijaa, joista täydet 100 mailia on selvittänyt toistaiseksi 8 juoksijaa.

Barkley Marathonsin aikana kierretään sama 20 mailin lenkki viiteen kertaan, reitin varrella on sellaisia kohteita kuin Testicle Spectacle, Danger Dave's Climbing Wall, Son of a Bitch Ditch, Rat Jaw, Neo Butt Slide, Little Hell ja Big Hell. Barkley opettaa osallistujilleen nöyryyttä, kisan vanhalla kotisivulla oli tällainen tuoteseloste:
The Barkley Marathons 60 hours to run 100 miles 36 minutes a mile. I don't care how tough the course. I don't care how steep the hills. I can run 36 minutes a mile. All it takes to finish I must only not quit. Over 300 runners have thought this. Only one has backed it up. The others have heard a voice. A pitiful, plaintive voice in the wilderness crying "Mommy, I can't take it anymore." "Mommy, I want to go home." And the voice was their own. Humility Awaits at the Barkley.
Barkley Marathonsiin liittyy paljon mielenkiintoisia ja erikoisia sääntöjä, myös kilpailukutsu on persoonallinen. Ensikertalaisten täytyy tuoda kisaan mukanaan auton rekisterikilpi omasta osavaltiostaan (tai maastaan) kilpailun johtaja Gary Cantrellin kokoelmiin, reitin kiertäminen oikeiden etappipisteiden kautta todistetaan repäisemällä "rasteilla" olevista kirjoista yksi sivu mukaan joka kierroksella, ja kisan lähtölaukauksen virkaa toimittaa hetki jolloin kilpailun johtaja sytyttää itselleen "seremoniallisen savukkeen". Lisää tarinoita löydät täräyttämällä "Barkley Marathons" Googleen, parhaiten pääset alkuun Matt Mahoneyn Barkley-sivulta, johon on linkki tuolla ylempänä.

Matt Mahoneyn sivulta löytyvät myös tämän vuoden kisan tulokset. Kisaan starttasi 35 juoksijaa, joista 60 mailin Fun Runin nautiskeli kolme juoksijaa. Täydet 100 mailia selvitti Andrew Thompson, joka on aiemmin päässyt parhaimmillaan neljännen kierroksen loppuun.

torstai 26. maaliskuuta 2009

75 askelta Ateenasta Spartaan, osa 1

Spartathlonin reitin pituus on 246,8 km, ja matkan varrella on 75 huoltopistettä. Niiden välimatka on yleensä 3-4 kilometriä, lyhimmillään 1,3 km ja pisimmillään 5,7 km. Juoksureittiin ei ole tehty merkittäviä muutoksia tällä vuosituhannella, mutta tulevista vuosista emme tietenkään voi antaa takuuta.

Olen kerännyt kuvia ja kommentteja matkan varrelta, ja tarkoitukseni on täydentää aineistoa sitä mukaa kun uusia tai parempia kuvia löytyy. Myös reittiä koskevia sanallisia kommentteja ja "ajo-ohjeita" aion päivittää tarkemmiksi. Kaikki kommentit ja lisämateriaalit ovat tervetulleita osoitteeseen esa.nurkka (at) gmail.com. Kiitokset kaikille projektissa tähän asti auttaneille, erityisesti Suomen hitaimmalle Ari Mustalalle ja Pasi Kurkilahdelle.

Spartathlonin reitiltä eksyminen ei ole kovin helppoa, mutta sellaistakin on joskus tapahtunut. Näitä vaaran paikkoja koskevat kommentit ovat punaisella fontilla.

Kuvat: Pertti Eho, Esa Nurkka, Pasi Kurkilahti, Seppo Leinonen, Peter Foxall ja Pekka Kytömäki.

For foreign readers: "75 Easy Steps From Athens to Sparta 1-3" is a collection of pictures from the Spartathlon route, to help first timers remain on course and maybe familiarize them with the scenery before the race. If you have any photos or comments to share, feel free to e-mail me at esa.nurkka (at) gmail.com. I hope to "fill in the blanks" with new pictures whenever I can find them. This blog is in Finnish language, but any Spartathlon enthusiast should also be able to recognize locations of the pictures. The split time table from the 2008 race is also easy to understand even if you don't speak Finnish. It's not easy to get lost on the Spartathlon route, but several runners have managed to do that anyway. All the red comments in the text refer to places where runners are known to have lost their way. So, let's be careful out there!

Edit 02.04.2009: Lisäsin kuvia Pasi Kurkilahden maaliskuun 2008 Spartathlon-lenkiltä, tästä syystä joissain kuvissa on keväinen maisema ja "huoltopisteen paikalla" on tyhjää. I added several pictures from Pasi Kurkilahti's Spartathlon training run in March 2008, for that reason there are some springlike pictures with "empty" Check Point places.


0. Akropolis - 1. Iera Odos 3,9 km (3,9 km)

Akropolikselta lähdetään reippaseen alamäkeen, koko osuus juostaan kaupungin keskusta-alueella. Muutamia tiukkoja mutkia.





1. Iera Odos - 2. Dafni 5,4 km (9,3 km)

Siirrytään pikku hiljaa esikaupunkialueelle, ensimmäinen loiva ylämäki osuuden puolivälissä.




2. Dafni - 3. Skaramangas 4,5 km (13,8 km)

Dafnista lähdön jälkeen kurvataan vasemmalle Korintin suuntaan valtatien oikeaan laitaan. Poliisit pysäyttävät liikenteen risteyksessä jotta juoksijat pääsisivät pysähtymättä tien yli, mutta kannattaa silti varoa hermostuneena kaasuttelevia moottoripyöräilijöitä ja autoilijoita. Käytännössä koko matka seuraavalle huoltopisteelle on loivaa alamäkeä.







3. Skaramangas - 4. Aspropyrgos 5,7 km (19,5 km)



4. Aspropyrgos - 5. Elefsina 3,2 km (22,7 km)

Elefsinan arkeologiset kaivaukset ovat reitin vasemmalla puolella.



Paikallisen koulun oppilaiden kanssa saat läpsiä yläviitosia, jos osut paikalle välitunnin aikana.





5. Elefsina - 6. Hellenic Petroleum 2,3 km (25,0 km)





6. Hellenic Petroleum - 7. Loutropyrgos 4,2 km (29,2 km)

Öljysäiliöiden jälkeen noustaan vasemmalle kaartavaa ylämäkeä rantatielle. Uponnut laiva makaa vasemmalla puolella rannassa vuodesta toiseen.





7. Loutropyrgos - 8. Nea Peramos JetOil 3,0 km (32,2 km)



8. Nea Peramos JetOil - 9. Nea Peramos EKO 3,1 km (35,3 km)



9. Nea Peramos EKO - 10. Mecara 3,5 km (38,8 km)



10. Mecara - 11. Mecara BP 3,4 km (42,2 km)



11. Mecara BP - 12. Prokat 3,5 km (45,7 km)

Osuuden lopulla juostaan pitkään loivaa ylämäkeä.



Sitten koukataan rautatie ylittäen oikealle pikkutielle ja noustaan kohti vuoren rinteellä olevaa huoltopistettä.




12. Prokat - 13. Hotel Kokkinis 3,1 km (48,8 km)

Huoltopisteen jälkeen jatketaan pieni pätkä ylämäkeen kohti merta, vasemmalla näkyy hieno maisema itään kohti Ateenaa ja jo taakse jäänyttä reittiä.



Edessä on pitkät pätkät vuoren rinteessä ja ja meren rannalla mutkittelevaa tietä.




13. Hotel Kokkinis - 14. Small opening 2,4 km (51,2 km)





14. Small opening - 15. Kineta Zorbas 3,5 km (54,7 km)



15. Kineta Zorbas - 16. Kineta 3,0 km (57,7 km)





16. Kineta - 17. Hotel Siagas 3,2 km (60,9 km)



17. Hotel Siagas - 18. Aghii Theodori 4,2 km (65,1 km)



18. Aghii Theodori - 19. Motor Oil 4,7 km (69,8 km)



Osuuden lopulla saavutaan Motor Oilin jalostamojen ja öljysäiliöiden alueelle. Haju voi olla aika paha.






19. Motor Oil - 20. Kerafina 4,2 km (74,0 km)







20. Kerafina - 21. Corinth Canal 3,5 km (77,5 km)

Huoltopisteen jälkeen noustaan ramppia pitkin loivaa ylämäkeä kohti moottoritietä.





Moottoritien ylittävän sillan jälkeen saavutaan huoltoasemalla olevalle huoltopisteelle.





21. Corinth Canal - 22. Hellas Can 2,5 km (80,0 km)

Heti huoltopisteen jälkeen käännytään vasemmalle Korintin kanavan ylittävälle sillalle, maisemat ovat tosi hienot.



Sillan jälkeen käännytään oikealle, ja juostaan parin kilometrin pätkä kohti Hellas Canin huoltopistettä.



Tämä on ensimmäinen virallinen eliminaatiopiste, jonne on syytä ehtiä virallisen aikarajan (9 tuntia 30 minuuttia) puitteissa. Hellas Can on myös ensimmäinen huoltopiste, jossa juoksijoiden omat huoltajat saavat virallisesti huoltaa juoksijoita.

 

website traffic statistics
Find a Date