keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Juoksuvuosi 2014

Vuosi 2014 oli hyvä juoksuvuosi. Ainoa tavoitteeni oli Spartathlonin maaliin juokseminen, ja siinä onnistuin.

Kreikan reissun jälkeen loka-joulukuussa en ole treenannut käytännössä ollenkaan, tahti on ollut yksi juoksulenkki per kuukausi. Alaselässä on ollut edelleen pientä ongelmaa, ja olen odotellut sen paranemista kaikessa rauhassa. Eilinen kympin lenkki meni kuitenkin ilman ongelmia, toki juoksualustakin (5 cm vastasatanutta lunta asfaltin päällä pehmusteena) oli poikkeuksellisen selkäystävällinen. Tammikuussa aloitan taas säännöllisen juoksuharjoittelun ja kevyen lihaskuntotreenin.

On mielenkiintoista huomata kuinka vaivatonta minulle on ollut sopeutua liikkumattomaan sohvaperunaelämään. Täytyy kyllä myöntää että syksyn mittaan on pari kertaa harmittanut "hukkaan menneet" hyvät juoksukelit, mutta kaiken kaikkiaan vieroitusoireet ovat olleet hyvin maltillisia. Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa.

Vuosi 2015 tulee olemaan minulle juoksennollisesti "välivuosi". En kuitenkaan aio pelkästään lepäillä laakereillani, kolmen kuukauden juoksemattomuus riittää. Ensisijainen tavoite on palata tammi-helmikuun aikana tavanomaiseen neljä juoksulenkkiä per viikko tahtiin, ja samalla saada lihaskuntoa vahvistettua. Jos tässä onnistun, seuraavaksi yritän välttää minulle lähes jokakeväisen väsymys/ylirasitus/allergia -oireyhtymän. Toivottavasti viime toukokuussa toimivaksi osoittautunut allergialääkkeiden yhdistelmä (Montelucast + Aerius + Flixonase) toimii niin hyvin että vältyn treenitauoilta.

Jos kevät sujuu hyvin eikä muita yllätyksiä tule, niin siinä tapauksessa lähetän todennäköisesti ilmoittautumisen 100 Meilen Berlin -juoksuun. Tämä kisa juostaan lauantaina 15. elokuuta vanhan Berliinin muurin maisemissa, ja minä kun en ole koskaan Berliinissä käynyt, niin tämän parempaa sightseeingia on vaikea kuvitella. Startti on lauantaiaamuna klo 6.00 ja 161,8 kilometrin matkalla on 27 huoltopistettä, mikäs siinä olisi retkeillessä! Tässä vaiheessa on turha lähteä miettimään tulostavoitteita, mutta (Spartathloniin jonon ohi pääsyn varmistava) 18 tunnin alitus olisi tietysti toiveissa.

Vuonna 2016 voisi olla taas Spartathlonin vuoro, mutta muitakin mielitekoja minulla on. Spartathlonitis-blogin pitämisen aloitin kesällä 2008, ja silloin kirjaamaltani to-do -listalta ovat juoksematta vielä Sakura Michi Nature Run (250k) sekä UltraBalaton (212k). Näiden lisäksi vaihtoehtovaput Kreikassa (Dolichos Race 250k) tai Italiassa (UltraMilano-SanRemo 285k) kutkuttavat.

Vuoden 2014 aikana juoksin yhteensä 2497 kilometriä. Joku saattaa ihmettellä että eikö niitä kilometrejä pitänyt olla tuon verran jo ennen Kreikan reissua, ja niinhän niitä pitikin olla. Mutta tarkistuslaskennassa huomasin, että harjoituskilometrien Excel-seurannassa olin laskenut jo etukäteen juostuiksi myös Spartathlonin kilometrit. Taisi olla optimismia ilmassa silloin kun Exceliä virittelin.

Vuoden 2014 kilometrisaldo jakaantui Spartathlon-juoksun ympärille näin: 2223 + 246 + 28 = 2497 km. Vuosituhannen vaihteessa aloitetun juoksu-urani aikana olen juossut kirjanpitoni mukaan toistaiseksi 26 760 kilometriä, ja vuosittain kilometrit jakautuvat näin:


Näistä kilometreistä 1035 km on pitkässä ultrakisassa maaliin asti juostuja A-luokan kilometrejä, ja noin 1500 km muuta numerolappu rinnassa juoksentelua. Loput on monenmoista treenilenkkeilyä.

Matka jatkuu vuonna 2015.

torstai 4. joulukuuta 2014

Syksy 2014: Olipa kadulla mittaa

Tässä vielä muutama kuva syyskuun lopun Spartathlon-reissulta. Aikomukseni oli kirjoitella myös Spartathlonissa otettujen verikokeiden tuloksista, mutta palataan veriarvoihin sitten kun/jos tulokset joskus valmistuvat.

Minulta on kysytty että eikö Kreikassa eksy, kun juostaan pimeässä pieniä teitä pitkin maaseutua. Kyllä siellä joskus on tapahtunut pieniä eksähtelemisiäkin, mutta pääsääntöisesti reitit on merkattu oikein hyvin asfaltiin piirretyillä nuolilla ja muilla opasteilla. Ennen kisaa pidettävässä info-tilaisuudessa annetaan myös ohjeita reitillä pysymiseen, ja jos uskonpuute yllättää Peloponnesoksen pikkuteillä, voi aina muistella info-tilaisuudessa fläppitaululle piirrettyjä ohjeita. (Kuva: Jari Tomppo)

Tässä yhdeksän suomalaista Akropolis-kukkulalla hetki ennen starttia. Suomen hitain ultrajuoksija ja kolme blondia puuttuvat kuvasta, missä lienevätkään. (Kuva: Jaana Tomppo)

Tässä lähestytään 25 km kohdalla olevaa Hellenic Petroleumin huoltopistettä. (Kuva: Photography Association of Sparta) 

Näissä maisemissa juoksu kulki paremmin kuin ikinä-koskaan-missään. (Kuva: Photography Association of Sparta)  



Matka jatkuu Antiikin Korintin huoltopisteen (93 km) jälkeen. (Kuva: Photography Association of Sparta)

Tämä kuva on otettu Sangaksen kylässä (164 km), heti vuoren ylittämisen jälkeen. (Kuva:Takis Panagiotopoulos)


Spartahlonissa on kannettavien musiikkisoittimien käyttö kielletty liikenneturvallisuussyistä, ja eipä siellä mitään rokkenrollia osaa kaivatakaan. Tosin vuonna 2008 Spartathlon-kisaturistina olleen Erektorin vuokra-auton stereoista luukuttama Popeda siivitti mainiosti juoksijoiden menoa. Yllä olevan Spartan valtatiellä (200+ km) otetun kuvan nähtyäni tuli mieleen, että noissa maisemissa minulla soi päässä Kolmannen Naisen "Onpa kadulla mittaa". Oikein hyvä biisi, ja mieluummin se kuin kaikkien aikojen ensimmäisen turkkilaisen spartathlonistin repeat-korvamatona näissä samoissa maisemissa nautiskelema Queenin "I Want to Break Free". (Kuva: Photography Association of Sparta)


Spartathlonin jälkeen maistuu Hyvin Ansaittu Olut. Perinteisesti on litkitty Mythosta, mutta tällä kertaa kapakoitsijan suppean valikoiman takia juomaksi valikoitui rankan urheilusuorituksen jälkeiseksi korjaussarjaksi erityisen hyvin soveltuva FIX. (Kuva: Jari Tomppo)
 

Jarin kanssa lyötiin muutama vuosi sitten vetoa jostain Spartathlonin tulospalveluun liittyvästä asiasta. Molemmat oltiin enemmän tai vähemmän väärässä, ja panoksena olleet juomat vaihtavat omistajaa tässä. Sami toimi virallisena valvojana. Päätimme Jarin kanssa jättää vedonlyönnit jatkossa Jorma Vuoksenmaalle, koska Ateenan iltajuhlassa virittelemämme vedonlyöntiaihiokin olisi johtanut meille lose-lose lopputulokseen. (Kuva: Jaana Tomppo)

Spartathlon 2014 kokonaiskilpailussa sijoille 162 ja 161 ehtineet juoksijat palkintojenjakotilaisuudessa! (Kuva: Jaana Tomppo) 

Kaikki suomalaiset Spartathlon 2014 finisherit sekä koko Eestin joukkue. Vasemmalta Jari, Marko, Jarmo, Peeter, Sakari, Stefan, Esa ja Sami, sekä etualalla blondit Tuula, Heli, Tarja ja Noora. (Kuva: Jaana Tomppo)

Syksyn juoksuni käytännössä päättyivät Spartaan. Palautuminen matkan rasituksista kesti vain sen normaalit pari viikkoa, mutta selkä ei tykkää juoksemisesta vieläkään. Normi-elämää tämä ei haittaa, mutta pidempään istuminen tai juokseminen tai venytteleminen tai lihaskuntotreenin tekeminen tuntuvat seuraavana päivänä alaselässä. Tai ei niinkään selässä, mutta molemmat piriformikset ja muut pers-lihakset jumiutuvat, mikä taas viittaa iskias-hermon suunnalta tuleviin signaaleihin.

No, tämä on minulle tuttua. Heikko keskivartalon lihaskunto ja holtiton alamäkien ryntäily osana 246 km lenkkiä on yhdistelmä, jonka seurauksena saattaa olla esimerkiksi "laakea oikeavoittoinen prolapsi L4/5 diskuksessa". Ensi vuoden suunnitelmat ovat minulla vielä vaiheessa, mutta ohjelmistoon tulee varmasti kuulumaan sekä lihaskunnon parantamista että juoksua.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Spartathlon 2014 - Paluu Spartaan

Spartathlon on juostu ja patsaalle päästy. Tämän vuoden projekti on näin saatu onnellisesti päätökseen, ja ensi vuonna en lähde juoksemaan Spartathlonia. Ei tämä kuitenkaan viimeiseksi syyskuun lopun Kreikan reissuksi ole jäämässä, comeback Akropolikselle on harkinnassa vuonna 2016 tai 2017.

Spartathlon ei tälläkään kertaa mennyt tasan suunnitelmien mukaan. Ultrajuoksussa pitää pään, vatsan ja jalkojen toimia moitteettomasti, ja tällä kertaa pää ja jalat hoitivat oman osuutensa moitteettomasti. Sen sijaan pään ja jalkojen välisellä alueella ei kisa mennyt ihan putkeen. Vatsa toimi ajoittain turhan aktiivisesti, ja keskikropan lihaskunto näyttää riittävän minulla vain noin 200 kilometrin matkalle. Lihaskunto pitäisi tietysti laittaa kondikseen jo treenikauden aikana, mutta vatsavoivojen välttämiseksi olisi ollut hyvä välttää hölmöilyä kisan aikaisen energiatankkauksen kanssa.

Treenit
Kisaan valmistautumisestani kirjoitin edellisessä postauksessani. Alkuvuoden treenikilometrit olivat hiukan alle 2500 km, ja se on Spartathlon-treeniksi aika vähän, mutta minun treenitaustaani nähden asiallinen määrä. Yli 100 km treeniviikkoja kertyi vain viisi kappaletta, mutta kisakunnon terävöittämisen kannalta oleelliset peräkkäiset 120-140-160 km viikot elo-syyskuun vaihteessa onnistuivat mainiosti.

Spartathlonia edeltäneen viikonlopun viimeistelylenkkini olivat lupaavia. Lauantaiaamuna 10 km 4.58 min/km (syke 123) ja sunnuntaiaamuna 10 km 5.37 min/km (syke 109). Molempiin lenkkeihin sisältyi puolimatkassa parin minuutin kävelypätkä. Maanantaiaamun leposyke oli 37, sekin oli All Time Low.

Sykkeiden ja juoksuvauhdin perusteella en ollut koskaan ollut näin hyvässä kunnossa, joten kisataktiikka oli selkeä. Akropolikselta lähden liikkeelle rennon reippaasti sykkeitä ja kelloa katselematta, ja säätelen vauhdin 100 % fiiliksen mukaan. Ja alamäet juoksen lujaa.

2008 vs. 2014
Edellisen kerran juoksin Spartathlonin maaliin kuusi vuotta sitten. Tänä vuonna juoksukuntoni oli terävämpi, jalkojen lihaskunto hiukan parempi ja läskiä oli vyötäröllä 6 kg vähemmän. Myös keli oli parempi kuin vuonna 2008. Loppuaikani oli kuitenkin hiukan hitaampi tällä kertaa, ja Paijalan ennätys jäi haaveeksi.

Suurin syy ajan ”paranemattomuuteen” taitaa löytyä kalenterista. Kuusi vuotta lisää ikää hidastaa menoa, ja aiempiin tuloksiin yltämiseksi täytyisi tehdä vielä enemmän töitä. Toki minulla hukkaantui tällä kertaa paljon aikaa vatsavaivoihin, mutta ne ovat aina 100 % itseaiheutettuja ongelmia joiden kanssa kaikki ultrajuoksijat käyvät omat taistelunsa. Vatsavaivat voi välttää valitsemalla omalle ruoansulatukselle paremmin sopivat eväät tai juoksemalla hitaammin (jolloin energiaa riittää haastavampienkin ruoansulatustehtävien hoitamiseen), ja minulla ei ollut tämä homma kovin hyvin hallinnassa. Imodiumilla saa toki tilanteen ”jäädytettyä” sen verran että matkaa voi jatkaa, mutta hölskyvän vatsan kanssa käveleminen ei ole ihan sitä nautinnollisinta ultrajuoksemista. 

Akropolis – Hellas Can (0-81 km)
Bussin saapuessa Akropolikselle taivaalta tuli vettä, mutta lähtölaukauksen kajahtaessa sade oli loppunut. Juoksu kulki mukavasti, ja Check Point 2:n jälkeen alkavan pitkän alamäen päästelin menemään hyvinkin lennokkaasti. Matka jatkui ihanteellisen viileässä ja kosteassa aamusäässä kevyesti rallatellen, ja Megarassa tuli maraton vastaan hiukan alle 4 tunnin ajassa. Spiros Leinoselta tuli hyvää kannustusta näissä maisemissa.

Kepeästi rallatellen Suomen Hitaimman kanssa (kuva: Eka Partanen)

Iltapäivällä ilma lämpeni. Onneksi Kreikan sääasioistakin vastuussa oleva Zeus järjesti minulle sopivan vastatuulen hoitamaan viilennystä, ja vauhtia ei ollut tarpeen pudottaa merkittävästi. Hellas Canissa 81 km kohdalla olin ajassa 8:07:11, eli keskivauhti kävelytaukoineen oli noin 6 minuuttia per kilometri. Tätä vauhtia maaliin asti jatkamalla olisin muuten ottanut pronssimitalin, mutta ihan siihen ei kunto riittänyt. 

Kevyesti kulkee (kuva: www.lefos.net)
Hellas Can – Mountain base (81-160 km)
Hellas Canissa en tuhlannut aikaa kovin kauaa, ja nappasin lähtiessäni matkaevääksi annoksen spagettia. Tämän virheen olen tehnyt ennenkin, ja jostain syystä oppi ei ollut vielä mennyt kunnolla päähän. Pasta ei maistunut hyvälle, mutta sen verran sain sitä väkisin syötyä, että vatsassa alkoi kuplia. Muutaman kilometrin verran pidin tavoitteena Antiikin Korintin huoltopisteen tasokkaita WC-palveluja, mutta lopulta oli pakko tehdä pari puskavisiittiä. Tässä vaiheessa jouduin hidastamaan etenemisvauhtia, koska energiatasot olivat alhaalla enkä uskaltanut ottaa huoltopisteiltä mitään Cokista tuhdimpaa evästä.

Näissä maisemissa tapahtui myös yksi kilpailun kokokohdista. Pieni poika jakoi puun varjossa ujona itse tekemiään laakeriseppeleitä juoksijoille. Minäkin tietysti otin seppeleen vastaan ja kiittelin kovasti. Hattuun kiinnittämäni seppele taisi pudota aika pian, mutta jollain naisjuoksijalla näin tällaisen seppeleen vielä 30 kilometriä myöhemminkin.

100 kilometriä tulee täyteen Assos-nimisessä paikassa, ja siellä on perinteisesti hillitön karnevaalitunnelma. Lapset keräävät nimmareita ja koko kylän väki on hienosti menossa mukana. Tämän homman kreikkalaiset osaavat!

Kisan puoliväli on Nemeassa, ja siellä pidin vähän pidemmän tauon. Heli, Marko ja Sakari ohittivat minut, mutta asia jäi minulta silloin huomaamatta, koska olin sivummalla keskittymässä huolto-operaatioihini. Puhkaisin oikean päkiän sivuun kohonneen ison rakkulan, ja lisäsin päkiöihin tuhdin kerroksen vaseliinia. Tämä jalkojenrasvaus olisi kannattanut tehdä uudestaan vielä  Alea Tegeassa 195 km kohdalla, mutta hyvä näinkin. Päkiöiden kunto ei suuremmin häirinnyt etenemistä, kuten tapahtui kuusi vuotta aiemmin.

Malandrenin jälkeen alkaa nousu kohti Sangas-vuorta, ja meno tuntui edelleen mukavalta. Hiukan ennen Lyrkiaa törmäsin Heliin, jolla oli ongelmia otsalamppunsa kanssa, joten jatkoimme samaa matkaa. Lyrkiassa Heli sai lamppuasiat kuntoon, ja minä lähdin jatkamaan matkaani vähän isommalla kiireellä. Ajatukseni oli, että juoksisin ainakin osan loivista nousuista ennen Mountain Basea. Tässä kohdassa vauhtini alkoi hidastua, ja Heli sai minut uudestaan kiinni. Juokseminen tuntui huonolta ajatukselta, joten kävelimme suosiolla Mountain Baselle asti. Kilometrit olivat pidempiä kuin muistinkaan.

Mountain Basella oli tarkoitus istuskella vain muutama minuutti, mutta kun Heli ilmoitti olevansa valmis jatkamaan matkaa, minulla alkoi vatsa elämöidä ja silmät sumentua. Oksensin koko vatsani sisällön maahan tuolini eteen, ja olisin kaatunut naamalleni yrjölammikkoon, elleivät huoltaja-Petri ja satunnainen matkailija Eka olisi ehtineet napata minua kiinni käsivarsista. Petri ja Eka taluttivat minut huoltotelttaan lepäämään, ja makasin siellä noin 20 minuuttia.

Mountain base – Alea Tegea (160-195 km)
Levättyäni riittävästi nousin Petrin avustuksella jalkeille, ja olo tuntui kohtalaisen stabiililta. Hörppäsin yhden Pirkka-mustikkakeiton, ja arvelin että vuoren ylitys kyllä onnistuisi. Niinpä Petri sanoi huoltopisteen henkilökunnalle tiedotusluontoisesti että #319 lähtee nyt vuorenylitykseen, ja niin matka jatkui.

Tämä oli minun Spartathlon-reissuni kriittisin piste. Jos olisin kaatunut naamalleni omaan oksennukseeni, ja jos olisin tarvinnut huoltopisteen henkilökunnan apua huoltotelttaan siirtymiseen, olisi matkan jatkamisesta pitänyt ehkä neuvotella lääkintähenkilökunnan kanssa vähän enemmänkin. Tai mahdollisesti asiasta ei olisi neuvoteltu ollenkaan, vaan downgreidaus juoksijasta bussimatkustajaksi olisi tehty yksipuolisella päätöksellä. Vielä kerran kiitokset Petrille ja Ekalle! 

Vuoren ylitys sujui ilman ongelmia. Olen aina edennyt molemmat rinteet rauhallisesti, ja tälläkin kertaa porukkaa ramppasi ohitseni jatkuvasti. Sijoituksella ei toki ole tässä(kään) vaiheessa mitään väliä, mukava oli katsella kuinka asiansa osaavat pystyvät pitämään käsittämätöntä vauhtia vuoren rinteillä.

Vuorta seuranneet 30 kilometriä Alea Tegeaan menivät tasaisen varmasti. Ainoa merkittävä ongelma oli vatsa, joka kävi jatkuvasti ylikierroksilla. Juoksuaskelten aiheuttama tärähtely uhkasi johtaa köntsät housussa -huumoriin, joten jouduin kävelemään suurimman osan matkasta. Huoltopisteiden saniteettipalveluja tuli hyödynnettyä aktiivisesti, ja Alea Tegeaan saapuessani olin lopulta saanut vatsan rauhoittumaan Imodiumin avulla. 

Alea Tegea – Sparta (195-247 km)
Alea Tegeassa minulla oli 1 tunti 33 minuuttia marginaalia raatobussiin, joten ehdin kaikessa rauhassa valmistautua Spartan valtatiehen. Vaihdoin paidan ja päähineen, ja vähensin pullovyössä mukana kulkevan varustuksen määrää hiukan kevyemmäksi. Koko matkan mukana kulkeneen takinkin jätin pois, ja onneksi iltapäivällä jyristellyt ukkonen jäi vain ääniefektien tasolle. 

Matka jatkui Spartan valtatielle hyvissä tunnelmissa, ja Manthyrean mäessä sain kiinni Samin, jonka kanssa jatkoimmekin rauhalliseen tahtiin aina patsaalle asti. Samilla oli ongelmia jalan kanssa, ja minulla oli energiat alhaalla, koska vatsani kelpuutti energialähteiksi vain mustikkakeiton ja Coca-Colan. Mustikkakeittoa olisin voinut litkiä enemmänkin, mutta valitettavasti viimeiselle 50 kilometrille minulla oli varattuna vain yksi 2 dl tetra Pirkka-mustikkakeittoa.

Loppumatkasta minulla lopahti myös keskikropan lihaskunto, ja kallistuin huomaamatta vahvasti oikealle. Sama ilmiö kuin vuonna 2008, ja tälläkään kertaa en itse huomannut koko asiaa. 

Monumentin mäen jälkeiseltä huoltopisteeltä (C/P 69, Modern House with Arches) on matkaa maaliin noin 20 kilometriä, ja kovapäisimmät ryntäsivät tämän osuuden jopa alle 5 minuutin km-vauhdilla. Samilla ja minulla oli omat ongelmamme, ja meille sopiva ”vitosen vauhti” oli 5 km/h. Alamäessä meidät ohitti noin 40 juoksijaa, suomalaisista Heli ja Jamo, mutta se ei ollut mikään ongelma. Tavoitteena oli vain ehtiä patsaalle ennen raatobussia, ja sehän meiltä onnistui!

Patsastelua Spartassa Samin kanssa (kuva: Photography Club of Sparta)

Kisan jälkeen
Normaalien maaliintulorituaalien jälkeen siirryttiin pedikyyri&lääkintäosastolle. Kaikkien maaliin tulleiden jalat putsataan ja rakkulat puhkotaan, ja heikommassa hapessa olevat saavat suonensisäistä nesteytystä. Vaikka maaliintulijoita oli tänä vuonna ruuhkaksi asti, niin täytyy antaa tunnustusta Spartathlonin maalialueen palveluille. Kaoottisesta tunnelmasta huolimatta hommat hoituivat huoltopaikalla hienosti.

Minulla oli tälläkin kertaa pientä huimausta, ja niinpä sain istuskella taaksepäin kallistetussa, hammaslääkärin tuolia muistuttavassa istuimessa jalkojen putsauksen ajan. Odotellessani taksikuljetusta hotellille minulta otettiin vielä verinäyte, ja hieroja kävi elvyttämässä pohkeita ja reisiä, käyttäen ”hierontaöljynä” Voltaren Emulgeliä. Tiputukseenkin olisin päässyt, mutta tunsin oloni sen verran hyvävointiseksi, että päätin jättää lääkintäteltan paikat heikommassa hapessa olevien juoksijoiden käyttöön.

Hotellien kanssa asiat takkusivat tyypilliseen kreikkalaiseen tapaan, mutta pienten selvittelyjen jälkeen päädyimme Samin kanssa samaan huoneeseen Hotelli Sparta Innissä. Matkatavaratkin löytyivät ennen puolta yötä. Kisan rasituksista palautumisen kannalta olisi ollut mukava saada jotain syötävää ennen nukkumaanmenoa, mutta korjasimme vahingon aamupalalla. Tällä reissulla tuli muuten syötyä hirmuinen määrä kreikkalaista jugurttia persikoilla.

Aamupalan jälkeen kävimme patsaalla, ja tunsin yllättäen itseni niin ketteräksi, että sain kiivettyä ylös patsaan jalustalle. Jotkut tekevät sen heti maaliin päästyään, mutta minun ketteryysominaisuuksillani vaaditaan ainakin yhden yön lepo ennen kuin moista kiipeilysuoritusta kannattaa edes harkita.

Sunnuntaiaamun poseeraukset Samin ja Leonidaksen kanssa


Paluu Ateenaan, maanantai-illan loppujuhlallisuudet ja paluu Suomeen sujuivat vanhalla rutiinilla. 

Palautuminen
Jalkapohjat ja varpaat kestivät Spartathlonin rasitukset hyvin. Olin panostanut päkiöiden rasvaamiseen ja raspaamiseen aiempaa enemmän, ja se kannatti. Toki päkiöiden sivuihin kohosi melkomoiset rakkulat, mutta niille riitti hoidoksi rakkuloiden tyhjäksi imeminen heti maaliintulon jälkeen. Varpaankynsistä isoimmat vauriot kärsi perinteisesti vasemman jalan isonvarpaan kynsi, joka irtoaa jossain vaiheessa syksyä.

Kropan kallistuminen oikealle ei johtunut mistään krampista, vaan luullakseni jotkut lihakset vain lakkasivat toimimasta 200 kilometrin jälkeen. Mitään selkäkipuja minulla ei ollut missään vaiheessa, ja kun hotellihuoneessa suihkun jälkeen katselin peilistä ryhtiäni, seisoin taas ihan suorassa.

Jalkojen lihakset ja nivelet luonnollisesti aristavat muutaman päivän Spartathlonin jälkeen, mutta tällä hetkellä kävelen jo normaalisti.  Nilkat ovat edelleen hiukan turvoksissa ja takareidet ovat kireät, mutta lihakset vertyvät varmasti ensi viikon aikana.

Vaikka fysiikka tuntuisikin toipuvan tällaisesta rääkistä viikossa tai parissa, niin elimistön täydellinen palautuminen ottaa enemmän aikaa. Näistä asioista ei ole kovin paljoa tutkimustietoa, mutta ehkä tämänkin Spartathlonin jälkeen tietämys lisääntyy. Minulta otettiin verikoe ennen kisaa ja heti maaliintulon jälkeen, ja tuloksista luvattiin yhteenveto sähköpostiin joskus syksymmällä.

Varusteet
Jalassa oli ASICS Kayanot ja Injinji Performance 2.0 Original Weight varvassukat. ASICSeista saatan siirtyä hiukan kevyempiin kenkiin, mutta Injinjit toimivat minulla täydellisesti. Muut juoksutekstiilit olivat normikamaa, päähineenä alkumatkasta Teva River Rat –hattu, jonka vaihdoin Alea Tegeassa SaiPa Buffiin.

Maalissa hörpätään Evrotas-virran vettä (kuva: Photography Club of Sparta)
Pimeän aikaan pidin käsivarsissa heijastavia vilkkuvaloja. En muista mistä niitä olen hankkinut, mutta ainakin säänkestävyys tuntuu olevan huippuluokkaa. Yksi vilkkuvalo päätyi kotona pyykinpesukoneeseen, ja se vilkutteli siellä koko kahden tunnin pesuohjelman ajan iloisesti. Ja toimii myös kuivauksen jälkeen.

Sääennusteet vaihtelivat päivästä toiseen, mutta sadetta oli joka tapauksessa luvassa. Päädyin ottamaan sadevarustuksekseni Lidlistä ostetun 120 grammaa painavan hupullisen sadetakin, jonka ylettyi mukavasti pullovyön päällekin. Takki oli minulla alkumatkasta kahteen kertaan päällä sateen takia, ja yöllä lämmön takia, muun ajan se riippui vyötäröllä hihoista solmittuna. Ei ehkä kovin tyylikästä, mutta käytännöllistä ja toimivaa. Uudessa juoksija-lehdessä oli vertailtu vastaavia sadetakkeja, mutta todistetusti Spartathlonin kestävä Crivit Northroute (hinta muistaakseni €9,95) ei jostain syystä mahtunut vertailuun mukaan.

Suunto Ambitilla oli tarkoitus tallentaa koko juoksu, mutta tämä homma meni pieleen. En onnistunut käynnistämään Ambitia Akropoliksellas, kun laite tuntui olevan täysin jumissa. Näin jälkeenpäin kun olen asiaa analysoinut, niin eipä tainnut olla Ambitin toiminnassa mitään vikaa. Olin vain onnistunut lukitsemaan sen (en yleensä koskaan käytä ko. toimintaa), ja en siinä lähtötohinassa osannut vapauttaa lukitusta. Oli aivokapasiteetti valjastettu muiden asioiden pohtimiseen. Mutta jos yhden asian piti mennä täysin pieleen tällä reissulla, niin juoksun GPS-tallennus oli hyvä valinta.

Eväät
Mustikkakeitto toimii edelleen, mutta Gainomaxin kanssa minulla taisi tulla kiintiö täyteen. Viimeiset drop bageista löytyneet Gainomaxit jätin suosiolla huoltopöydille, ja tuskinpa niitä tulee enää jatkossa juoksueväiksi hankittua. Aikansa kutakin.

Sponser geelejä söin alkumatkasta sujuvasti, mutta vatsaongelmien alettua olin geelien kanssa aika varovainen. Spartan valtatiellä en syönyt enää yhtään geelejä, mutta jos energiat olisivat uhanneet loppua, niin siinä tilanteessa olisin ottanut Sponserit uudestaan käyttöön.

Tulevaisuudessa kokeilen varmasti hunajan syömistä kisaeväänä. Pitäisi vain keksiä hyvä tapa kuljettaa ”puolinotkeaa” hunajaa annospakkauksina vyölaukussa ja drop bageissa.

Spartathlonin sankareita
Kaikki Akropolikselta starttaavat ovat sankareita, ja tällä kertaa sykähdytti tietysti eniten suomalaisten hieno menestys. Vähäisemmällä ultrajuoksukokemuksella ja keskinkertaisemmilla tilastonoteerauksilla raatobussia haastamaan lähteneet suomalaiset 22-vuotiaasta Noorasta 57-vuotiaaseen Jamoon juoksivat hienosti patsaalle asti. Akropolikselta starttasi neljä suomalaista naisjuoksijaa, jotka kaikki juoksivat perille Spartaan asti, ja se oli myös mahtava saavutus

Paljon muitakin hienoja suorituksia nähtiin, ja ehdottomasti täytyy nostaa esiin tanskalaisen Claus Rasmussenin suoritus. Itsensä Nicholas Romanovin sertifioima pose-valmentaja Tanskasta läpsytteli kevyillä sandaaleilla Leonidaksen patsaalle asti, ja esitti näin oman kannanottonsa Juoksufoorumissakin ajoittain kiihkeänä käyvään pose-keskusteluun. Pakko kunnioittaa.


Claus Rasmussenin Spartathlon-varustus (kuva: www.lefos.net)
Conclusion
Tämän vuoden olosuhteet Kreikassa olivat parhaat pitkiin aikoihin. Luulen että tällainen lentokeli on Spartathlonissa ehkä kerran kymmenessä vuodessa, tai vielä harvemmin. Valmistautumiseni sujui niin hyvin, että olisin voinut uskoakseni päästä maaliin myös tavanomaisessa Spartathlon-helteessä. Sen sijaan vuoden 2012 veroisesta pätsistä Spartaan selviytyminen tuskin olisi onnistunut tällä kunnolla.

Jos ja kun tulen vielä joskus juoksemaan Spartathlonia, tärkein korjattava asia on keskikropan lihaskunto. Sitä minulla tuntuu riittävän noin 200 kilometrin matkalle, ja sehän ei Spartathlonissa ole tarpeeksi. Suomalaisista maaliin asti juosseista Jari oli tietysti juoksukuntonsa ja loppuaikansa puolesta omassa kategoriassaan, mutta meistä hölkkääjistä Stefan, Marko ja Sakari pitivät selvästi reippainta vauhtia loppumatkasta. Riittävän juoksutreenin lisäksi selitys tämän kolmikon vahvuuteen löytyy lihaskunnosta. Stefanin päälaji on hiihto, ja hyvät tulokset Vasaloppetissa ja muissa hiihtokisoissa kertovat että koko kroppa on hyvin treenattu. Markon voimanostotuloksilla pärjäisi alan kisoissakin, ja Sakarin ”overall fitness level” on perkeleellisen kova. Minä olen muutaman kuukauden ajan heilutellut 8 ja 12 kilon kahvakuulia 5-10 minuuttia päivässä, ja sehän ei ole riittäävästi.

Vuoden 2015 teema ultrajuoksuharjoittelussani on selkeä: Tämä kroppa kaipaa lisää raakaa voimaa.



Olen edelleen Paijalan paskin spartathlonisti, ja Pertsa on toiseksi paskin. Ehkä järjestys vielä joskus muuttuu. Tai ehkä jaamme Paijalan kahteen vyöhykkeeseen, ja noteeraamme jatkossa erikseen Itä-Paijalan ja Länsi-Paijalan ennätykset. Matka jatkuu.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Ei enää älliä – olen pelkkä ämmä

Kun vaakassa näkyy tuollaisia numeroita, on läskin vähenemisellä vaikutuksia myös garderoobiin. Entisestä XL tai L-kokoisesta äijästä on kuihtunut M-kokoinen keskinkertaisuus. Vaatekaapissani on tällä hetkellä turhan paljon älliä ja liian vähän ämmiä.


Alkuvuoden treenit menivät kohtuullisesti, syksyn 2013 selkävaivat helpottivat sopivasti vuoden vaihtuessa. Juokseminen piti toki aloittaa tammikuussa varovaisesti, koska edeltäneiden loka-joulukuun treenien kokonaismäärä oli vain 108 km juoksua ja pari tuntia korvikeliikuntaa päälle.

Muutamaan edelliseen vuoteen verrattuna vuoden 2014 uutuus harjoittelussani on ollut lajivalikoiman täsmentyminen. Juoksemaan oppii juoksemalla, ja kun jalat ovat kestäneet kilometrejä hyvin, ei korvikelajeille (cross trainer, vesijuoksu) ole ollut tällä kerta tarvetta. Kilometrien kertymisen on mahdollistanut parempi lihaskunto, jonka kehittämiseen olen vuosien jahkailun jälkeen ymmärtänyt panostaa

Spartathlon-starttia edeltävän juoksutreenin määräksi vuoden 2014 aikana kertyy 2476 kilometriä [EDIT 30.12.2014: tarkistuslaskennan jälkeen alkuvuoden 2014 treenikilometrien määräksi osoittautuikin 2223 km, optimismin puuskassa olin kirjannut Excel-laskuriin myös maaliin juostun Spartathlonin kilometrit mukaan treenikilometrien saldoon], joka on tasan 10x Spartathlon-reitin tänä vuonna ilmoitettu pituus. Numerologia on perinteisesti ollut varma tapa sotkea hyvät treeniohjelmat, mutta en vaan voi vastustaa kiusausta. Alla näkyvästä Excel-shiitistä näkyvät alkuvuoden treeniviikkojen kilometrit. Ensi viikolle olen kaavaillut tiistaiaamuksi määrämittaisen 7 km viimeistelylenkin, ja loppuviikolle tasan 10 % kertakorotuksen alkuvuoden juoksujen määrään.


Tammi-helmikuun treenit menivät suunnitelman mukaan, mutta maalis-huhtikuussa siitepölyallergia, flunssat ja epämääräiset ylirasitusoireet rajoittivat lenkkeilyä. Toukokuussa juoksu lähti taas kulkemaan, ja pääsin aloittamaan varsinaisen Spartathlon-treenin juhannuksen jälkeen ilman mainittavia ongelmia.

Suunnittelin kesän treeniohjelmaan 3 x kolmen viikon nousujohteista jaksoa, Excelissä nämä viikot erottuvat värikoodeilla vihreä-oranssi-punainen. Tämä ohjelma toteutui yllättävän hyvin, ainoastaan viikon 33 määrähuipennus (suunniteltu määrä näkyy katkoviivalla kuvassa) jäi vajaaksi kun meno hyytyi hetkellisesti. Pari ylimääräistä lepopäivää riitti kuitenkin tilanteen korjaamiseen, ja elo-syyskuussa juoksu kulki ajoittain hyvinkin lupaavasti.

Päivittäiset treenisuunnitelmat tarkensin fiiliksen mukaan. Yli 100 km viikot menivät enimmäkseen niin että maanantai ja perjantai olivat juoksuttomia päiviä, ja pisimmät yksittäiset lenkit olivat 30 kilometriä. Aika usein juoksin kaksi lenkkiä päivässä.

Juoksemisen lisäksi olen yrittänyt parantaa lihaskuntoani, olen tehnyt kevyttä kahvakuulatreeniä noin 5-10 minuuttia per päivä. Eihän tämä kovin paljoa ole, mutta kun lähtötaso on heikko, niin tälläkin vähällä tuntuu olevan merkitystä. Yli 100 km viikot sujuivat helposti, ja juoksuvauhti tuntuu hiukan parantuneen. Tässä näkymä Movescount-tilistäni, enimmillään 30 päivän juoksusaldoni oli 539 km:


Tällä hetkellä kunto tuntuu sopivan paskalta, eli hyvältä. Vuoden 2008 Spartathlon-vireeseeni nykyistä tilannetta on vaikea verrata, mutta toivottavasti läskin väheneminen kompensoi kertyneiden ikävuosien vaikutusta. Viime kesään verrattuna olen treenannut paremmin, mutta mihin asti se riittää Kreikassa, on kokonaan toinen asia.

Näillä mennään, toivottavasti Spartaan asti. Spartathlonin starttiin on aikaa 8 vuorokautta 20 tuntia 41 minuuttia.

perjantai 29. elokuuta 2014

Mistä puhun kun puhun ultrajuoksemisesta

Tasan 10 vuotta sitten osallistuin elämäni ensimmäiseen ultrajuoksutapahtumaan. Edellisenä talvena olin huomannut Juoksija-lehden tulosliitteessä Masokistin Unelma 100 km juoksukilpailun tulokset, ja ajatus maratonia pidemmälle juoksemisesta houkutti. Olin jo ehtinyt ilmoittautua Tukholman maratonille, mutta Tukholman reissu downgreidautui kesän ykköstavoitteesta valmistautumiseksi kohti varsinaista tavoitetta.

Ultrajuoksemisen alkeisopinnot 2004-2006
Masokistin Unelma elokuussa 2004 oli mukava ja opettavainen kokemus, se oli ensimmäinen askel ultrajuoksijan opinnoissani. En kuitenkaan juossut Paloheinän metsässä tullakseni hyväksi 100 kilometrin juoksijaksi, koska olin jo kesän aikana asettanut tavoitteekseni Spartathlonin juoksemisen. Sinne päästäkseni minun piti juosta 100 kilometriä alle 10 tunnissa ja 30 minuutissa, ja se onnistui Paloheinässä kolmannella yrittämällä, elokuussa 2006. Sen jälkeen en ole 100 kilometrin juoksuihin osallistunut.

Vuosina 2004-2007 osallistuin kolmen MasU:n lisäksi muutamiin 12 tunnin ja 24 tunnin juoksuihin. Jotkut kisat menivät hyvin ja jotkut vähemmän hyvin, mutta jokaisesta startista kertyi arvokasta oppia. Juoksuasioissa(kin) oppi menee parhaiten päähän kantapään kautta.

Näiden vuosien aikana alkoi varmistua, että ultrajuoksu sopii minulle hyvin. Pitkän matkan juokseminen on minulle luontaista, ja tykkään käydä lenkillä itsekseni. Kisareissut tarjoavat mahdollisuuden yhdistää sosiaalista touhuilua ja itsekseen olemista sopivassa suhteessa. Olen perusluonteeltani sen verran epäsosiaalinen, että ryhmäliikunta ja joukkuelajit eivät innosta, ja ajatus tekemisiäni kyttäävästä personal trainerista suorastaan kauhistuttaa.

Ultrajuoksu lasketaan extreme-lajiksi, ja sekin sopii minulle. Olen kuitenkin siinä mielessä vanhan liiton miehiä, että mikään tolkutonta markkinahumua sisältävä touhu ei kiinnosta. Välineurheilut tai aitoa hengenvaaraa sisältävät redbull-extreme lajit eivät myöskään ole minua varten. Saan riittävän annoksen adrenaliinia kun arvon Kreikan maaseudulla yksin pimeässä yössä, että olenko vielä oikealla reitillä vai missasinko sittenkin oliivilehdon jälkeisen käännöksen vasemmalle.

Spartathlon ja muut 2007-20xx
Syyskuussa 2007 olin ensimmäistä kertaa Spartathlonin lähtöviivalla Akropolis-kukkulalla. Kuntoni ei ollut vielä riittävän hyvä ja tein kokemattomuuttani hölmöjä virheitä. Kisani päättyi keskeyttämiseen 186 kilometrin kohdalla. Silti olin tyytyväinen, koska nyt tiesin varmasti, että ultrajuoksu on minun lajini. Sillä tiellä olen edelleen.

Spartathloniin olen osallistunut neljä kertaa, ja maaliin olen päässyt vain yhden kerran. Olen juossut myös 202 km Nove-Colli -juoksun Italiassa, 180 km Nemea-Olympia -juoksun Kreikassa sekä 161 km OxroadUltran Suomessa. Joissain lyhemmissäkin kisoissa olen välillä käynyt, mutta ne ovat olleet lähinnä välipaloja isompiin tavoitteisiin valmistautuessa.

Faktat tiskiin: Tällaisia kisoja haluan juosta
Paikasta toiseen
Haluan juosta Spartathlonia ja muita point-to-point ultrajuoksuja. Lyhyellä radalla kierrettävät kisat (kuten kaikki 12 ja 24 tunnin juoksut) eivät sykähdytä, koska tykkään juosta kohti jossain kaukana horisontin takana häämöttävää maalia. On hienoa kun ei tiedä mitä seuraavan mutkan takana on, se selviää vasta kun on juossut sinne. Ehkä minulla on veressäni kulkurigeenejä.  

Ainakin 160 kilometriä
Sopiva kisan pituus on ainakin 100 mailia eli 160 kilometriä. Kun matka on riittävän pitkä, on pelkkä maaliin asti selviäminen riittävä haaste, ja se sopii minulle hyvin. Sijoitukset ja loppuajat ovat toisarvoisia, jos kovin kilpakumppani on aikarajoista myöhästyneet ja kisan keskeyttäneet juoksijat sisuksiinsa ahmaiseva raatobussi.

Flow-tila tai Runner's high ovat tavoittelemisen arvoisia asioita, ja niiden saavuttaminen juoksemalla vaatii paljon kilometrejä. Pitkäkestoinen valvominen ja liikkeellä oleminen tuottaa usein myös hassunhauskoja hallusinaatioita. Ultrajuoksuun olennaisena osana kuuluvat väsymyksen ja epätoivon hetket saattavat vaihtua lyhyessä ajassa äärimmäiseen nirvanaan, ja sellaisia fiiliksiä on tasaisessa ja turvallisessa arkielämässä harvoin tarjolla.

En ole koskaan kokeillut purkista napsittavia mielialalääkkeitä, mutta uskallan väittää, että pitkäkestoisen aerobisen liikunnan veroista mielialalääkettä ei löydy apteekin hyllyltä, eikä todennäköisesti edes sieltä takahuoneen lukitusta kaapista. Lisää tietoa tästä aiheesta Akulta.

Ei enempää kuin 250 kilometriä
Spartathlonin pituus on järjestäjien tämän vuoden mittauksen mukaan 247,6 kilometriä, ja paljoa sitä pidemmälle en varmasti jaksaisi juosta. Minulle sopivat yhtäjaksoisesti ilman taukoa juostavat kisat, useampana päivänä juostavia etappikisoja en harrasta. Haluan saada urakan kerralla valmiiksi, ja palkita sen jälkeen itseni esimerkiksi nukkumisella, mässäilyllä ja kevytjuopottelulla. Juon hyvin harvoin olutta, mutta tiedän jo nyt että 28.9.2014 Mythos maistuu.

Mutkia ja mäkiä
Reitillä saa olla mielellään kohtuullisen paljon korkeuskorkeuseroja ja mutkia. Lihakseni jumiutuvat tasaisella alustalla juoksemisesta, ja 400 metrin radan (jossa 50 % matkasta on kaarretta) kiertäminen pahentaa tilannetta entisestään.

Vaikka kotoisilla treenilenkeilläni ei ole kovin suuria korkeuseroja tarjolla, olen pärjännyt hyvin Etelä-Euroopan maastoissa. Ylämäet eivät pelota minua, ja alamäet olen aina tykänyt juosta liikoja jarruttelematta. Jos maan vetovoima haluaa auttaa minua matkan edistämisessä, niin otan mielelläni kaiken avun vastaan. Seurauksena alamäkien ryntäilemisestä on joskus ollut myös L4/5 diskuksessa laakea oikeavoittoinen prolapsi eli välilevy on tykännyt kyttyrää, mutta kaikella lystinpidolla on hintansa. 
 
Asfalttia ja hiekkatietä ja polkuja
Suurimman osan treenilenkeistäni juoksen asfaltilla, mutta hiekkatiet ja metsäpolut sopivat myös. Nemea-Olympia -juoksun 180 km reitti on erinomainen sekoitus erilaisia juoksualustoja ja korkeuseroja. Matkalla Nemeasta Olympiaan on 100 km asfalttia ja 80 km hiekkatietä tai polkua, ja korkeuseroja alla olevan mukaisesti:



Lopuksi
Tärkein motivaatio liikunna harrastamiseen on minulle valmistautuminen Spartathloniin tai muuhun vastaavaan kisaan. Kun osallistumismaksu on maksettu ja lennot varattu, ei lenkille lähteminen jää motivaatiosta kiinni. Mutta on muitakin syitä.

Viimeisten 15 vuoden aikana olen sulattanut ympäriltäni 25 kiloa ylimääräistä läskiä, ja sitä taakkaa ei ole ikävä. On mukavaa kun hengitys ei salpaudu kengännauhoja solmiessa, eivätkä tissit pompi juoksuaskelia ottaessa.

maanantai 18. elokuuta 2014

Oletko riippuvainen juoksemisesta?


Lainasin luvatta tohtori.fi -sivustolla ollutta (alkuperäinen lähde msn.health.com) päihderiipuvuuksien tsekkauslistaa, ja päivitin sen sisällön juoksupainotteiseksi. Idea on lainattu Facebookista Robert Veederin kirjoituksesta.

Oletko riippuvainen päihteistä juoksemisesta? - 10 salaista merkkiä riippuvuudesta
Riippuvuus on vakava asia, joka kehittyy yleensä salakavalasti. Alkoholista tai huumeista Juoksemisesta riippuvaisilla on kuitenkin tiettyjä, toistuvia käyttäytymiskaavoja, joista riippuvuuden voi yleensä tunnistaa. Siksi päihteitä käyttävän juoksijan olisi hyvä itse tunnistaa riippuvuus silloin, kun se on jo olemassa. 
1. Toleranssi kasvaa
Alkoholin, huumeiden tai lääkkeiden väärinkäyttäjät Juoksijan tunnistaa usein kovasta kestävyydestä. Jos läheisesi, tai sinä itse olet alkanut juoda juosta enemmän, mutta ulkoisia vaikutuksia ei niinkään näy, voi kyseessä olla liikakäytön harjoittelun myötä kasvanut toleranssi. Lääkkeiden väärinkäyttäjä Juoksija voi keksiä erilaisia syitä, miksi "pillerit treenit loppuivat aikaisemmin kuin piti, ja täytyy saada juosta lisää".
2. PäihdeLenkkarikätköt kotona
Jos pullopiiloja tai lääkelenkkitossukätköjä löytyy kotoa sellaisista paikoista, joissa niiden ei kuuluisi olla, juominen tai päihteiden väärinkäyttö juokseminen on usein edennyt jo pitkälle. Jos päihteiden kätkijä juoksija vielä vartioi kätköjään mustasukkaisesti, ongelma on todellinen. Mieti, onko omassa käytöksessäsi tai läheisesi käytöksessä viitteitä piilotteluun.
3. Tavaroiden tai rahojen katoaminen
Riippuvuus tulee ennen pitkää kalliiksi, kun rahat menevät päihdyttäviin aineisiin lenkkitossuihin. Mieti myös itse, paljonko käytät rahaa päihteisiin lenkkareihin. Onko määrä kasvanut viime aikoina?
4. Salaiset etkot treenit ennen juhlia kimppalenkkiä
Alkoholisti Juoksija joutuu ottamaan pohjia juoksemaan paljon enemmän kuin muut. Jos huomaat juovasi juoksevasi yksinäsi jo etukäteen ennen kuin lähdet ulos kimppalenkkiä, ongelma on vakava. Jos teeskentelet ystävillesi juoneesi juosseesi saman verran kuin hekin, mutta tosiasiassa oletkin juonut jo kovat pohjat kiertänyt aamulla Tuusulanjärven alkuverryttelyksi, asiaa ei voi enää kieltää. Liikakäytön myötä toleranssi kasvaa niin, että alkoholiriippuvainen juoksija juo juoksee paljon enemmän kuin muut.
5. Valehtelu ja manipulointi
Jos alkoholistilta juoksijalta kysyy hänen juomisestaan juoksemisestaan, usein hän kertoo muunnellun totuuden. Lisäksi päihderiippuvainen juoksija voi kertoa yhtä asiaa toiselle ja toista toiselle. Toisinaan alkoholisti juoksija voi kertoa juoneensa pari olutta liikaa vain käyneensä juoksemassa pari terävää mäkivetoa soramontulla, mutta jättääkin kertomatta vodkapullosta, jonka hän tyhjensi ennen ainuttakaan tuoppia, että soramonttu oli Nurmijärven puolella. Riippuvaisella valheista tulee osa jokapäiväistä elämää.
6. Kirkkaiden viinojen juonti Pitkät lenkit ja fartlekit
Tiedätkö, miksi alkoholisti juoksija pitää kirkkaista viinoista pitkistä lenkeistä? Siksi, että ne näyttävät vedeltä kestävät pidempään. Vodkaa Fartlekejä tai muita kirkkaita viinoja rusko-vetoja on helppo sekoittaa juomiin pitkiin lenkkeihin ilman että ne näyttävät tai tuoksuvat erilaiselta treeni menee överiksi. Jos vodkaa vauhtileikittelyjä tulee lisättyä juomaan pitkiin lenkkeihin salaa, alkoholismi juokseminen on miltei selvä asia.

7. Tapahtumien väliin jättäminen
Päihderiippuvainen Juoksija voi jättää tulematta suvun juhliin tai lasten syntymäpäiville. Tai alkoholisti juoksija voi saapua paikalle, mutta katoilla vähän väliä lenkille ja lopulta kokonaan jopa pitkälle lenkille.
8. Elämän kapeutuminen
Päihteet Juoksulenkit vievät tilaa muilta asioilta elämässä. Jos harrastuksiin tai ystävien tapaamiseen päihteidenkäyttöön ei ole enää aikaa päihteidenkäytön juoksemisen vuoksi, riippuvuus voi olla tosiasia. Lisäksi henkilön persoonallisuus voi muuttua, eikä hän ole enää niin osallistuva kuin aikaisemmin.
9. Muutokset painossa ja ulkonäössä
Huumeidenkäyttäjät Juoksijat laihtuvat usein, koska huumeet juoksulenkit vievät ruokahalun läskin. Laihuutta ihannoivassa yhteiskunnassa painon putoaminen nähdään usein hyvänä asiana, jolloin ei tulla ajatelleeksi syitä sen takana.
10. Lisääntynyt hygieniatuotteiden käyttö
Alkoholisti Juoksija yrittää usein salailla alkoholinkäyttöään juoksemistaan erilaisin vippaskonstein. Pastillit vievät hengityksestä hajun, partavesi tai hajuvesi poistaa alkoholin tuoksun iholta, silmätipat lievittävät silmien punoitusta ja hampaiden tiheä pesu. Suihkussa käynti raikastaa oloa. Salailuun on monia keinoja, mutta ne kaikki kertovat samaa asiaa: ongelma on todellinen.
 

website traffic statistics
Find a Date