perjantai 1. maaliskuuta 2019

Luettua: Karo Hämäläinen – ”Miksi juoksen”




Karo Hämäläinen on kirjoittanut hyvän kirjan hyvästä aiheesta. Kirjassa käydään läpi juoksevan kirjailijan elämää ajoittain hyvinkin henkilökohtaisella tasolla, ja kyseessä on enemmän omaelämänkerta kuin juoksukirja. Treeniohjelmia ei tästä kirjasta kannata hakea. Sen sijaan syvällistä pohdintaa moninaisista elämän ilmiöistä löytyy sitäkin enemmän, toki juoksijan näkökulmasta tarkasteltuna. Hyvä niin.

Järjestysluvut ja lukujen järjestys

Hankin tämän teoksen Joel Mäkisen lukemana äänikirjana, jonka vajaan kuuden tunnin kesto riitti kävelylenkkieni soundtrackiksi reilun viikon ajan. Kirjassa on 26 lukua, ja heti Avsnitt 1 meni suoraan asiaan: Kuinka Karo Hämäläinen yhdistää juoksemisen ja kirjailijan työn. Seuraavassa luvussa käsiteltiin Alexander Stubbin muistelmien kirjoittamista, ja seuraavassa ruoka-asioita. Ja sitten siirryttiin yläasteaikoihin Mikkelin Kalevankankaalle.

Vähän ihmettelin aikajanalla poukkoilua, kunnes Karo kertoi Tokiossa juoksemastaan maagisesta lenkistä, jonka aikana työn alla olleen romaanin rakenne oli jäsentynyt kohdalleen. Suuri oivallus oli ollut, että ei ole pakko takertua kronologiseen järjestykseen. Tässä oli oiva selitys Miksi juoksen -teoksen mosaiikkimaiselle rakenteelle! Kunnes vastaan tuli jopa paatuneen dekkarinlukijan täydellisesti yllättänyt juonenkäänne. Avsnitt 7 tarjosi kuuntelijalle kirjan Alkusanat.

Miksi juoksen ei sittenkään edustanut kokeellisen urheiluproosan uusinta aaltoa, vaan tietokone oli numeroinut downloadaamani äänitiedostot omaan järjestykseensä. Kuuntelin siis kirjan 26 lukua epäjärjestyksessä, mutta en kokenut sitä ongelmaksi. Kirjan luvut ovat enimmäkseen itsenäisiä kokonaisuuksia, ja niiden nautiskeleminen yksittäisinä paloina oli mahdollista. Sitä paitsi, ultrajuoksun yllä leijuvan hulluuden kultapölyn kutitellessaessa neuroneja tavanomaisesta poikkeava lukujärjestys sopii hyvin tämän teoksen nautiskelemiseen.


Karon juoksut ja ultrajuoksut

Karon juoksuharrastus on ollut tasapainoilua totisen suorittamisen ja juoksenollisten nautinollisuuksien välimaastossa. Joskus on raahauduttu lenkille kaloreita polttamaan jo valmiiksi riutunutta kehoa kurittamaan, ja joskus on rynnätty rinta kaarella maraton alle kolmeen tuntiin. Siinä välissä on käyty kirjailijoiden kimppalenkillä Töölönlahdella, tai hiottu kaunokirjallisia struktuureja aivotoimintaa stimuloivien maagis-meditatiivisten lenkkien huumassa.

Karo juoksi ensimmäisen ultransa kesällä 2016 Sveitsissä juhlistaakseen 40-v. synttäreitään. Olen itsekin pari kertaa vakavasti harkinnut Biel 100 km juoksuun osallistumista, ja ehkä sinne vielä joskus lähdenkin. Jos en juoksemaan niin sitten kävelemään, koska 24 tunnin aikaraja mahdollistaa myös kiireettömän etenemisen. Toistaiseksi merkittävin tätä tapahtumaa sivuava aktiviteettini on ollut erään Bielin 100 km juoksun tulosaineistoa ruokottomasti väärintulkitsevan urheilulääketieteen alaan kuuluvan akateemisen raportin debunkkaaminen.

Kun vertailen Karon juoksuja omaan hölkkäharrastukseeni, löydän sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Meillä molemmilla tuntuu olevan rajalliset nopeusominaisuudet ja motoriset kyvyt, jolloin pitkän - ja vielä pidemmän - matkan juoksu on luontevampi lajivalinta kuin vaikkapa palloilulajit. Vaihteleva maasto ja reilut korkeuserot sopivat Karolle ja myös minulle. Toki erojakin löytyy, esimerkiksi ryhmäliikunta ja salilla käyminen ovat minulle vastenmielisiä ajatuksia. Omat juoksuteesini löytyvät muutaman vuoden takaisesta blogsennuksestani Mistä puhun kun puhun ultrajuoksemisesta.

Karo vai Haruki?


Karon kirjaa on luontevaa verrata Haruki Murakamin klassikkoon Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Olen tietysti lukenut Murakamin opuksen, mutta jos se olisi tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, olisin varmasti kirjoittanut siitä Spartathlonitis-blogiini. Tai ainakin muistaisin tänään enemmän kirjan sisällöstä. Niinpä Karon Miksi juoksen on Spartathlonitis-kriteereillä arvioituna parempi kirja kuin Harukin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.

Karon kirja saa Spartathlonitis-arvosanan ★★★★★.

torstai 28. helmikuuta 2019

Syksyn 1983 sankarit Yiannis ja Haruki




Lauantai 1.10.1983

Kaikkien aikojen ensimmäisen Spartathlon -juoksun osallistujia odotettaan maaliin Spartaan lauantaina aamupäivän aikana. Kaikki maailman parhaat ja nimekkäimmät ultrajuoksijat ovat ilmoittautuneet mukaan Ateenasta Spartaan juostavaan 250 kilometrin kisaan. Pitkällisen vänkäämisen jälkeen kisan brittiläiset organisaattorit olivat hyväksyneet mukaan myös jälki-ilmoittautuneen kreikkalaisen Yiannis Kourosin, vaikka Kourosilta puuttuivat aiemmat meriitit ultrajuoksusta täydellisesti.

Lauantai-aamuna klo 4.53 Yannis Kouros koskettaa Leonidaksen patsaan jalustaa Spartassa, ja päihittää kilpakumppaninsa usealla tunnilla. Ultrajuokseva maailma siirtyi Kouroksen aikaan. Tasokkaita ultrajuoksijoita tulee ja menee, mutta Kouroksen saavutuksia ei ole kukaan pystynyt haastamaan.




Sunnuntai 9.10.1983

Britti Martin McCarthy juoksee elämänsä juoksun voittaessaan Ateenan maratonin ajalla 2:25:34. Historiallisesti tarkasteltuna McCarthyn voittoa merkittävämpää lienee se, että samassa kisassa juoksi maaliin myös Haruki Murakami ajalla 3 tuntia 51 minuuttia.

Tämä juoksu muodosti pohjan Murakamin bestsellerille ”Mistä puhun kun puhun juoksemisesta”.

Samaan aikaan toisaalla Kreikassa

Mitä muuta tapahtui Kreikassa syys-lokakuun vaihteessa 1983? Olin siellä minäkin! Olin elämäni ensimmäisellä etelänmatkalla kaverini Peterin kanssa,vaan eipä siitä reissusta jäänyt paljoa kerrottavaa myöhemmille polville. Ihan vaan viihteellä oltiin Kreikanmaalla.

Juokseminen ei kiinnostanut minua vuonna 1983 pätkän vertaa, vaikka olisin toki hontelona nuorukaisena voinut saada itseni hyvään juoksukuntoon helposti. Intouduin lähtemään lenkille vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen, keski-ikäisenä rapakuntoisena läskinä.

Syksy 1983 oli kuitenkin myöhempiä juoksuharrastuksiani hauskasti sivuava läheltä piti -tapaus. Olin tietämättäni paikalla silloin, kun Kreikassa tehtiin ultrajuoksuhistoriaa ja luotiin pohja yhdelle kirjallisuuden historian merkkiteoksista.

tiistai 1. tammikuuta 2019

Yhteenveto vuoden 2018 "juoksuista"

Yhteensä 878,1 kilometriä keskivauhdilla 8 minuuttia 39,2 sekuntia per kilometri. Kuten vauhdista voi päätellä, kyseessä ei ole ollut juoksu vaan kävely. Vasen pohje ei vieläkään tykkää juoksun iskutuksesta, mutta kuntoutus jatkuu.

Vuoden 2019 tavoite on enemmän kilometrejä ja lisää vauhtia. Citius ja altius ja fortius.
 

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Luettua: Dean Karnazes - ”The Road to Sparta”


 
The Road to Spartan voi ostaa esimerkiksi Amazonilta, tarjolla on kovakantinen, Kindle-versio ja äänikirja  


Dean Karnazes on maailman tunnetuin ultrajuoksija. Deutsche Ultramarathon Vereinigungin tulostietokannasta on myös helppo nähdä, että parhaimmillaan Dean on ollut tasokas ultrajuoksija. Badwaterin podiumille tai Western Statesin tuloslistan 10 parhaan joukkoon ei nousta sattumalta, ainakaan montaa kertaa. Kirjassaan "The Road to Sparta" Karnazes kertoo kuinka päätyi juoksemaan Spartathlonin syyskuussa 2014.

Karnazesin mittava medianäkyvyys ärsyttää monia – jotkut pitävät hänen mainettaan ylimitoitettuna todellisiin juoksusaavutuksiin verrattuna. Titteli ”World’s Fittest Man” menee vielä amerikkalaisena mainospuheena, mutta Outdoor Magazinen Deanille myöntämä arvonimi "America's Best Distance Runner" herätti muutama vuosi sitten enemmänkin keskustelua.

Nimimerkkien takaa mouhoavien nettikirjoittelijoiden lisäksi mm. Yiannis Kouros ja Scott Jurek paheksuivat Deanin juoksu-uran markkinointipainotteisuutta, ja "America's Best Distance Runner" -palkinnon vastaanottaminen oli viimeinen pisara. Kiistämätön tosiasiahan on, että Yiannis Kouros on maailman kaikkien aikojen parhaana ultrajuoksijana edelleen ultrajuoksuauktoriteetti vailla vertaa, ja Scott Jurek on yksi Pohjois-Amerikan kaikkien aikojen ultralegendoista. Tähän parivaljakkoon verrattuna Deanin juoksusaavutukset ovat kovin keskinkertaisia. Tässä yhteydessä on myös pakko mainostaa, että vuoden 2007 Spartathlon-voittonsa jälkeen Scott Jurek siemaili Ateenassa Hotel Londonin aulassa Mythosta meidän aloittelevien ultrahölkkääjien kanssa aamuyön tunneille asti. Hieno mies!

Varsinaisia juoksusaavutuksia suurempi merkitys ultrajuoksulle on Karnazesin ansioilla massojen liikuttajana. Tuhannet ihmiset ovat innostuneet juoksemisesta luettuaan Ultramarathon Manin tai jonkin muun Karnazesin kirjoista. Juuri tästä syystä Dean Karnazes ansaitsee ison annoksen kunnioitusta, oli hänen persoonastaan ja todellisista juoksusaavutuksistaan mitä mieltä tahansa.

Sitä paitsi, monet Karnazesin tavanneet ihmiset ovat (ainakin Deanin oman kertoman mukaan) yllättyneet huomattuaan, ettei Karno olekaan sellainen mulqvist kuin mitä nettikirjoituksista olisi voinut päätellä.

Mikä mies on Dean Karnazes?
Kirjan ensimmäinen luku on saanut otsikokseen ”Immigrant Song”, ja Dean kertoo siinä sukunsa tarinaa. Isoisä lähti 1920-luvulla Kreikasta onneaan etsimään, ja Kaliforniassa syntyneen Deanin persoona onkin yhdistelmä amerikkalaista suurellisuutta ja kreikkalaista temperamenttia.

Suorituskeskeisyys on myös iso osa Karnon elämää. Ahkeran opiskelun ja kovan työnteon jälkeen Dean kertoo olleensa jo alle 30-vuotiaana miljonääri, mutta koska rahan perässä juokseminen ei tuonut elämään sisältöä, hän alkoi harrastaa ultrajuoksua. Valitettavasti taloudellinen menestys ei ole tuonut Deanille vapautta päättää omasta kalenteristaan. Kirjan perusteella Deanin elämän suuri ongelma on krooninen kiire, ja jatkuva julkisuudessa oleminen tuo lisähaastetta itsensä pohjimmiltaan introvertiksi luokittelevalle Deanille.

Deanin maailmassa ei ole sijaa keskinkertaisuudelle, ja jopa Karnazesin suvun isoäitien pohkeet ovat isommat ja hienommat kuin kenelläkään muulla. Kesällä 2013 Dean kävi Kreikassa tonkimassa sukujuuriaan, ja juoksulenkillä nähdyt käärmeet olivat ”the length of park benches and fat as eggplants”, kun taas huoltamon baarista ostetun golf-pallon kokoisen oliivin maistaminen oli ”a religious experience”.

Syksyn 2014 Spartathlonilta Dean kertoo tällaisia havaintoja:

  • Kun Motor Oilin jalostamon katkut osuvat Deanin nenään Spartathlonin alkutaipaleella, kyseessä on ”thick, foul-smelling fumes”, ”noxious vapors”, ”toxins and pollutants” ja ”putrid murk”.
  • Kun Sangas-vuoren rinteellä Deanin naamaan iskee tuuli, on se ”another blast of frigid air”, ”barrage of sand and spray” ja ”a gust of the cold, heartless wind”.
  • Kun Dean katselee Spartassa maaliin saavuttuaan juoksijoiden ensiapupistettä, näkymä on ”total carnage” jossa ”soft cries and moans echo”.

Olin itse noissa samoissa maisemissa korkeintaan puoli tuntia Karnazesia myöhemmin, ja pidän Deanin kuvauksia lievänä liioitteluna.

Dean opettaa historiaa
The Road to Sparta -kirjan parasta antia ovat historiatiedot. Karnazes on tentannut ahkerasti yliopistojen historiantutkijoita, ja selventää ansiokkaasti mm. antiikin ajan viestinviejien eli hemerodromosien työnkuvaa. Dean yritti myös määrittää Feidippideksen alkuperäistä juoksureittiä, mutta todettuaan urakan mahdottomaksi päätyi juoksemaan ”tavallisen” Spartathlonin. Yiannis Kouros on myös tutkinut Feidippideksen reittiä ja juossutkin tupla-Spartathlonin oikeana pitämäänsä reittiä pitkin, mutta aiempien torailujen jälkeen Kouros & Karnazes ovat tuskin vertailleet näkemyksiään siitä ainoasta oikeasta Feidippideksen reitistä.

Dean kertaa myös spartathlonisteille tutut faktat Feidippideksen todellisista ja kuvitelluista juoksusuorituksista. Feidippides todellakin juoksi Maratonin taistelun alla Ateenasta Spartaan ja takaisin, tämä on historioitsija Herodotoksen muistiin merkitsemä tosiasia. Sen sijaan legenda Maratonin taistelun jälkeisestä, viestinviejän kuolemaan päättyneestä Marathon-Ateena -juoksusta on vain Plutarkhoksen 600 vuotta myöhemmin muistiin merkitsemä urbaani legenda. Plutarkhoksen tarinassa juoksijan nimikään ei ollut Feidippides vaan Eucles.

Kirjassa valaistaan myös Sangas-vuoren huipulle johtavan Bey’s Ladder -reitin historiaa. Olen itse kiivennyt tätä polkua neljä kertaa, ja vasta The Road to Spartan luettuani tiedän, että Bey’s Ladder on rakennettu Kreikan vuosien 1821-1829 vapaussodan aikana.

Deanin kirjasta löytyy täydennystä myös turhan tiedon varastoihin. Orhippos (tai Orsippus) oli urheilusankari, joka vuoden 720 EAA olympiakisoissa pyyhälsi yhden stadionin juoksun voittoon nakuna. Orsippuksen itsensä mukaan kyseessä oli viaton ”wardrobe malfunction”, mutta kilpakumppanit epäilivät että varusteiden kevennyksellä haettiin kilpailuetua. Ennen pitkää kaikki Antiikin Kreikan olympiaurheilijat päätyivätkin viuhahtelemaan padasjokelaisittain.

Miten käy Karnolta Spartathlon?  
Kiireistään huolimatta Dean ehti valmistautumaan syksyn 2014 Spartathlonille asiallisesti, edeltävän kesän aikana kertyi juoksutreeniä 50-200 mailia viikossa. Kunnianosoituksena Feidippidekselle Dean lähti juoksemaan Spartathlonia noudattaen antiikin ajan ruokavaliota. Viikunat, oliivit, kuivattu liha sekä seesaminsiemenistä ja hunajasta leivotut pastelit eivät kuitenkaan maistuneet alkumatkan jälkeen.

Kun vatsa ei enää suostunut ottamaan vastaan antiikinaikaisia eväitä, Dean olisi kirjan mukaan juossut kisan jälkimmäisen puoliskon Nemeasta Spartaan juoden vain vettä. Eihän tämä täysin mahdotonta ole, mutta hiukan epäilyttää. Voiko Spartathlonin jälkimmäisen puoliskon aikana pelkästään vettä juonut juoksija olla Spartaan saavuttuaan niin hyväkuntoisen näköinen, että ensiaputeltan lääkäri joutuu kysymään ”Were you in the race? My God, you don’t even look tired”?

Deanin eväät olivat antiikkia, mutta juoksuvarusteet tätä päivää. Alkumatkan vesisateen ankaruutta Dean havainnollistaa kuvailemalla, kuinka valkoiset kompressiosukat olivat muutaman kilometrin juoksun jälkeen ”a saturated oily muddle of sagging grey fabric spackled liberally with gritty particles of loose road debris”. Hui sentään! Samaan aikaan tanskalainen Claus Rasmussen juoksi Spartathlonin Feidippideksen ajan standardin mukaisissa sandaaleissa, mutta tämä tarina ei valitettavasti mahtunut Deanin kisakuvaukseen.

Kirjassa ei jostain syystä mainita myöskään ”The Road to Sparta” -dokumenttielokuvan filmaajia. Nimmarinpyytäjät ja muut fanit jarruttivat Deanin menoa pitkin matkaa, mutta kuvausryhmä ilmeisesti onnistui tekemään työnsä Deania häiritsemättä. Tämä tunnin pituinen dokumentti olisi mukava nähdä, trailerissa vilahtaa filmin päähenkilöiden lisäksi myös Suomen Hitain Ultrajuoksija Ari Mustala.

Kirjassa kuvaillaan kattavasti matkan aikana Deanin aivoissa tapahtuneita nyrjähdyksiä. Loppumatkasta Dean pääsi nauttimaan tavallisista hallusinaatioista, USWS:stä ja vieläpä OBE:stä. Kyseessä oli siis selvästi hyvä reissu! Näin Deanin matka eteni Mountain Basen jälkeen:

  • Sangas-vuorelle (eli Mount Parthenionille) noustessaan Dean kohtasi vähäpuheisen hahmon, joka ei reagoinut sankarimme huolestuneisiin ”oletko kunnossa” kysymyksiin. Vuoren huipulla Deanille vakuutettiin että sillä hetkellä rinteessä ei ollut muita juoksijoita. Mainittakoon että 2504 vuotta aiemmin Feidippides jutusteli näissä maisemissa pitkään Pan-jumalan kanssa sotilaspoliittisista asioista.
  • Nestanin jälkeen Dean nukkui juostessaan (Unihemispheric slow-wave sleep eli USWS).
  • Spartan valtatiellä Dean koki elämänsä ensimmäisen ruumiista irtaantumiskokemuksen (out-of-body experience eli OBE).

Jos en olisi itse päässyt ihailemaan Spartan valtatien kallioseinään animoitua kubistista 3D-kasvogalleriaa, väittäisin että Dean puhuu 100 % höpöjä.

Kannattiko lukea?
Lukeminen kannattaa aina. Dean Karnazesin ”The Road to Sparta” on samaa tyyliä ja tasoa kuin DK:n edelliset kirjat, ja vähemmän kiinnostavan höpinän joukosta löytyy myös hyvää asiaa. Jos Dean olisi malttanut jättää kirjan kahteen viimeiseen lukuun sisältyvän fiktiivisen kuvauksen Feidippideksen seikkailujen jatkumisesta Ateena-Sparta-Ateena -hölkän jälkeen, kokonaisuus olisi ollut parempi. Nyt kirjan päättää annos soopaa, joka saa Juuse Tammisen kääntämään kiusaantuneena kylkeä haudassaan.

Itseäni kiinnosti erityisesti Deanin näkemys syksyn 2014 Spartathlonista. Deanin kuvaus reitistä ja juoksun etenemisestä on ihan mukavaa luettavaa, mutta muusta ”tavallisten ultrajuoksijoiden” Spartathlon-viikkoon liittyvistä aktiviteeteista Dean ei kirjoita, koska hän ei niihin ehtinyt osallistumaan. Spartathlonista tietoa hakevalle ultrahölkkääjälle parempi tietolähde onkin internet.

Jos pidät Karnazesin aiemmista kirjoista, pidät varmaan tästäkin. Jos Dean Karnazesin persoona ei sinua kiinnosta mutta haluat lukea Spartathlonista tai Kreikan historiasta tai ultrajuoksusta, kannattaa todennäköisesti lukea jotain muuta. Asteikolla 1-5 tähteä annan tälle opukselle arvosanaksi ★★★.

Lopuksi
Olin hiukan pettynyt kun en syksyn 2014 reissulla onnistunut näkemään Karnazesia kertaakaan edes vilaukselta. Hiukan paremmalla onnella tiemme olisivat kuitenkin saattaneet kohdata. Saavuin Mountain Baseen 159,5 kilometrin kohdalle ajassa 20:02:25, ja Dean ehti sinne 43 sekuntia myöhemmin.

Huoltopisteelle saavuttuani istuuduin maistelemaan tarjolla olleita eväitä. Kokemuksen syvällä rintaäänellä luennoin samaa matkaa tulleelle Heli Lehtiselle, että tässä kohdassa on fiksuinta jatkaa viivyttelemättä matkaa vuorenrinnettä ylös. Sitten oksensin koko vatsan sisällön tuolini eteen, ja siirryin Jolkun & Ekan raahaamana telttaan lepäämään.

Tarkemmalla ajoituksella olisin saattanut onnistua oksentamaan mustikkakeitot Deanin kengille. Jos näin olisi tapahtunut, olisin ehkä päässyt mukaan Deanin kirjaan, ja siinä tapauksessa kirja-arvioni olisi tietenkin ollut täydet ★★★★★. Kuten "The Road to Spartan" kahden viimeisen luvun tapahtumatkin, tämä episodi tapahtui kuitenkin vain vaihtoehtoisessa todellisuudessa.



lauantai 21. tammikuuta 2017

Ill Met by Moonlight, sano Shakespeare



Viime vuonna juoksin yhteensä 1182 kilometriä. Tammi-elokuussa 678 kilometriä treeniä, sitten 162 kilometrin lenkki Berliinin ympäri, ja syksyllä vielä 342 kilometriä kevyttä lenkkeilyä. Marraskuun lopulla iski yllättäen perinteinen selkä-perse-takajalkavaiva, ja siitä on seurannut kahden kuukauden totaalinen treenitauko. Kuntoutus kuitenkin etenee, ja helmikuussa toivottavasti taas juostaan.

Syksyn ja talven aikana ehdin kaavailemaan tulevalle keväälle juoksumatkaa Italiaan ja Kreikkaan. Molemmat suunnitelmat on jo nakattu romukoppaan, eikä kolmannenkaan toteutuminen ole pelkästään omissa käsissä.

1. Milano-SanRemo 285 km 2017
Pyöräilyklassikon juokseminen on pyörinyt mielessä jo muutaman vuoden ajan, ja syksyllä aloin harkitsemaan oikein tosissani vaihtoehtovapun viettämistä Italiassa. Katselin lentoaikatauluja ja tutkiskelin juoksureittiä. Perehdyttyäni kisan spekseihin tarkemmin alkoi into kuitenkin hiipumaan.

Huoltopisteiden väli on 44-70 kilometriä, ja tästä syystä järjestäjät suosittelevat vahvasti oman huoltajan käyttöä kisan aikana. Semi self-sufficiency on homman nimi, ja huoltoa saisi käyttää vapaasti check pointien välillä. Kisan selvittäminen pelkästään järjestäjien huollon varassa olisi erittäin haastavaa ellei peräti mahdotonta, enkä minä halua miettiä juostessani mihin risteykseen haluaisin huoltoautoni pysähtyvän odottelemaan seuraavan kerran.

Selkävaivat poistivat tämän kisan suunnitelmistani lopullisesti. Mittavan ja laadukkaan juoksutreenin lisäksi minun olisi pitänyt saada keskikroppa 285 kilometrin kuntoon, ja tällä hetkellä ollaan kaukana siitä.

2. Heroes Ultra 156 km 2017
Sotahistoria on kiinnostanut minua aina, ja viime toukokuussa Kreetan saarella ensimmäistä kertaa juostu Heroe’s Ultra alkoi mietityttää. Juostava matka noudattelee reittiä jota pitkin brittisotilaat keväällä 1943 kuljettivat kaappaamansa saksalaisen kenraalin Iraklionista saaren etelärannalle.

Tilasin innoissani Amazonista taustamateriaalia (kuva ylhäällä), ja olin jo päättänyt maksaa osallistumismaksun heti kun selän kuntoutus olisi edennyt niin pitkälle että juoksutreenin jatkaminen olisi ollut mahdollista. Valitettavasti kisalle kävi samoin kuin Oxroad Ultralle täällä Suomessa. Ensimmäisen kerran jälkeen kaikki näytti hyvältä, mutta toiseen kisaan ei vain saatu riittävästi ilmoittautumisia. Niinpä kisaa organisoineet britit päättivät peruuttaa tapahtuman. Harmillinen juttu, mutta ehkä Heroes Ultra tekee vielä joskus paluun. Mielelläni lähtisin katsomaan olisiko minussa sankariainesta.

Joku saattaa ihmetellä tämänkertaisen blogsennukseni otsikkoa. Harrastiko Shakespeare oikeasti ultrajuoksua, vai onko tässä vain yksi surullinen esimerkki totuudenjälkeisen ajan mediailmastoa saastuttavasta inhasta klikkihuoraamisesta?

Kenraali Kreipen kidnappauksesta kertovat (ja siten Heroes Ultran inspitraationa toimineet) kirja ja elokuva ovat nimeltään ”Ill Met by Moonlight”, ja kuutamo-kommentti on peräisin Shakespearen Kesäyön unelmasta. Kyseistä fraasia käyttää keijukaisten kuningas Oberon sanaillessaan kevyesti puolisonsa, kuningatar Titanian kanssa.

Tässä sama tarina Shakespearen kirjoittamana, nykyenglanniksi käännettynä, Paavo Cajanderin suomennoksena ja lopuksi vielä Google translaten suomentamana.

Shakespeare
OBERON: Ill met by moonlight, proud Titania.
TITANIA: What, jealous Oberon? —Fairies, skip hence. I have forsworn his bed and company.
OBERON: Tarry, rash wanton. Am not I thy lord?

Nykyenglanti
OBERON: How not nice to see you, Titania.
TITANIA: What, are you jealous, Oberon?—Fairies, let’s get out of here. I’ve sworn I’ll never sleep with him or talk to him again.
OBERON: Wait just a minute, you brazen hussy. Aren’t you supposed to obey me, your lord and husband?

Cajanderin suomennos
OBERON: Titania! Tääll', ylväs, kuutamossako sun tapaan?
TITANIA: Kuin? Luulevainen Oberon! Pois, keijut! Tuon miehen vuoteen vannoin pois ja seuran.
OBERON: Vait, julkea! Min' enkö ole miehes?

Google translate suomennos Shakespearen tekstistä
OBERON: Ill täytettävä kuutamo, ylpeä Titania.
TITANIA: Mitä, mustasukkainen Oberon? -Fairies, Ohita siksi. Olen forsworn sänkynsä ja yritys.
OBERON: Tarry, ihottuma mieletön. Enkö minä ole sinun herra?

3. Spartathlon 2017?
Ilmoittauduin eilen ensi syksyn Spartathloniin. Saa nähdä miten arpajaisissa käy.


tiistai 30. elokuuta 2016

Mauerweglauf 2016 – Alles in Ordnung


Foto: pebe-sport.de


Vuosi sitten Berliinin reissuni ryytyi 142 kilometrin mittaiseksi Götterdämmerungiksi, mutta elokuussa 2016 sain nautiskella samoissa maisemissa täyden 161,9 kilometrin annoksen Ode an die Freudea. Saksa on sittenkin hieno maa!

Juoksukuntoni oli tällä kerralla heikompi kuin viime kesänä (vähemmän treeniä, enemmän läskiä), mutta inhorealistisen ultravarovainen kisasuunnitelma johti onnistuneeseen lopputulokseen. Excelin generoimaan virtuaaliseen 21 tunnin raatobussiin kertyi kisan aikana kaulaa enimmillään vajaat 20 minuuttia, eikä tavoitevauhdissa pysymisen kanssa ollut mainitsemisen arvoisia ongelmia. Saksalaisella perusteellisuudella tehty selvitys juoksuvauhdeistani löytyy täältä. Pelkistetty versio suunnitelmasta ja suunnitelman toteutumisesta näyttää tällaiselta:



Treenit
Alkuvuoden treenit jäivät minulla hyvin vähäisiksi. Selkävaivaa ja flunssaa oli niin sitkeästi, että pääsin juoksemaan vasta huhtikuun lopulla. Näillä pohjilla oli pakko jättää varsinaiset kisatreenitkin vähäisiksi, mutta määrän ja tehon annostelu onnistui ilmeisen hyvin. Heinäkuun lopussa hölkkäämäni 70 km ”määräviikon” päätteeksi juoksemani hiukan vauhdikkaampi 8 km lenkki avasi paikkoja sen verran että kevyen perushölkän vakionopeudeksi säätyi noin 5.30 min/km. Tässä yhteenveto alkuvuoden liikunnoista:



Kisa
Tällä kertaa lähtöviivalla oli neljä suomalaista. Miia Männikkö ja Sari Kuusela tyytyivät vielä puolikkaaseen Berliinin kierrokseen, mutta ensi kerralla tutuissa maisemissa onnistuu varmaan täysi lenkki. Ville Tommolan kanssa päättelimme ennen kisaa että mistään kimppajuoksusta ei kannata etukäteen sopia, koska juoksuvauhdit eivät kuitenkaan osu yksiin.

Ensimmäiset kilometrit juoksin hiukan Villeä nopeammin, mutta vastaavasti käytin enemmän aikaa punaisissa liikennevaloissa odotteluun. Alkumatkasta on myös tarjolla East Side Gallerya ja muuta nähtävyyttä, ja näiden ihaileminen rikkoo juoksurytmiä. Parin tunnin hölkän jälkeen päästään ulos Berliinin keskustasta, ja juoksemisessa voi siirtyä rennompaan aivot narikassa -moodiin. Dammwegin suoralla etenimme Villen kanssa samaa vauhtia, ja 140 kilometriä myöhemmin huomasimme juosseemme yhdessä maaliin asti. Näin se käy.

Aikomukseni oli ottaa tämän vuoden Mauerweglauf lähinnä retkeilyn kannalta. Verenmaku suussa raastamisen puolelle ei tällä kertaa tarvinnutkaan mennä, mutta ei tämä ihan retkeilyäkään ollut. Kun 21 tunnin aikataulussa pysyminen alkoi näyttää mahdolliselta, niin eipä sen jälkeen paljoa haaskattu aikaa huoltopisteillä notkumiseen. Kahden ensimmäisen drop bagin inventoimisessa kului toki muutama ylimääräinen minuutti, mutta pienemmiltä huoltopisteiltä jatkettiin matkaa aika livakasti. Syvälle epämukavuusalueen puolelle ei ollut tarvetta sukeltaa edes viimeisiää kilometreillä, sillä väljä aikataulu mahdollisti kävelypätkien pidentämisen kun askel alkoi painaa.

Oberhavelin soutuklubilta on maaliin 34 kilometriä. Tätä osuutta toiseen suuntaan juostessani kompuroin viime kesänä kahteen kertaan, ja nyt sama reitti piti juosta väsyneillä jaloilla yön pimeydessä. Onneksi röykkyisimpiä pätkiä oli tasoiteltu, ja jäljelle jääneistä puiden juurien rikkomista ”asfaltti-alpeista” selvittiin ilman haavereita. Pedanttinen jalkojen nosteleminen joka askeleella ja hidas vauhti olivat turvallisen etenemisen salaisuudet.

Maalipaikalta on noin 5 kilometrin matka hotellille, ja liftasimme Villen kanssa erään britti-juoksijan tilaamaan taksiin. Meidän ei edes tarvinnut maksaa matkasta, koska auton tilannut kaveri kertoi ostaneensa 8 viikon ikäiselle tyttärelleen ”Finnish Baby Boxin”. Tämä oli ollut kuulemma niin erinomainen ostos, että sen kunniaksi suomalaiset ultra-hölkkääjät olivat ehdottomasti oikeutettuja ilmaiseen kyytiin!

Kisan jälkeen jalat olivat tietysti muutaman päivän juntturassa, mutta palautuminen on ollut kohtuullisen vauhdikasta. Hidas juoksuvauhti auttoi asiassa, ja kisan aikana säännöllisen epäsäännöllisesti tehdyt Morton strechit olivat myös varmasti hyödyksi.

Varusteet ja eväät
Juoksukenkinä oli ASICS Kayano 21:t, jotka toimivat minulla paremmin kuin tuoreempi malli Kayano 22. Collateral damage -osastolle täytyy laskea muutama menetetty varpaankynsi, mutta niistä ei voi syyttää kenkiä vaan varpaita. Lopputulos olisi minulla sama vaikka juoksin sandaaleilla. Askelen loppuvaiheessa varsinkin oikean jalkani keskimmäiset varpaat ”kuopaisevat” kengän sisäpohjasta lisää vauhtia, ja viimeistään 100 000 toiston jälkeen varpaankynnet äänestävät jaloillaan.

Juoksueväistä täytyy mainostaa Riitan Herkun mustikkakeittoa, joka upposi sujuvasti vatsaan loppumatkastakin. Pari tuntia maaliin tulon jälkeen hotellihuoneessa iskenyt akuutti pahoinvointikohtaus tarjosi vielä oivan mahdollisuuden vatsalaukun sisällön analysointiin, ja silmämääräisen tutkiskelun perusteella päättelin oksentaneeni pelkkää vettä ja Cokista. Kaikki loppumatkasta juodun mustikkakeiton rippeetkin oli siis hyödynnetty etenemisen polttoaineeksi.

Traverse
Tulin ostaneeksi Suunto Traversen kesällä, ja aikomukseni oli tallentaa koko Berliinin kierroksen GPS-data. Säädin Movescountista GPS-tarkkuudeksi toiseksi parhaan vaihtoehdon ”hyvä” jolloin akun pitäisi kestää 15 tuntia, ja varmuudeksi laitoin vielä tallennusväliksi 10 sekuntia. Tästä huolimatta GPS-tallennus loppui ajassa 9h33m35s, jolloin akkua oli jäljellä enää 2 prosenttia. Varavirta oli vasta seuraavassa drop bagissa, joten tallennukseen tuli lähes 30 kilometrin katkos. Movescountiin tallentuivat siis juoksun ensimmäiset 81 kilometriä ja viimeiset 53 kilometriä.

Traversen ”hyvä” GPS-tarkkuus oli myös pieni pettymys. Kerrostalojen katveessa GPS-jälki kiemurteli aika levottomasti, ja niinpä minun matkamittariini kertyi jo alkumatkasta reilun kilometrin verran ylimääräistä lenkkiä. Paras mahdollinen GPS-tarkkuus olisi tietysti auttanut asiassa, mutta en löytänyt tietoa kuinka monta tuntia sen tasoista dataa mahtuu Traversen muistiin.

Kevyen kritiikin jälkeen täytyy myös kehua Traversea. Ambitiin verrattuna Traverse on kevyt ja istuu mukavasti ranteeseen. Satelliititkin löytyivät Berliinissäkin nopeasti, ja Traverse osasi myös itse päätellä että kello kannattaa siirtää Berliinin aikaan. Sykevyö kadotti jossain välissä kisan aikana yhteyden kelloon, mutta tästäkään ei ollut haittaa koska sykedata tallentui myös sykevyön lähettimen muistiin.

Varavirtana käytin Lidlistä kokonaisedulliseen hintaan ostettua 2600 mAh akkua, jonka kiinnitin Traversen rannekkeeseen. Ei kovin tyylikäs ratkaisu, mutta toimiva. Tarkoitukseni oli tipauttaa varavirta kolmanteen drop bagiin, mutta huomasin vasta maaliin tultuani että akku oli roikkunut rannekkeessa koko loppumatkan ajan.


Berliinin reissua suunnitteleville opiksi ja ojennukseksi
•    Edullisia lentoja Berliiniin on ollut perinteisesti tarjolla, mutta ennen lippujen ostoa kannattaa varmistaa että Berliinissä on toimiva lentokenttä myös ensi kesänä. Kotoinen länsimetromme on ammattitaitoisesti johdettu projekti Berliinin lentokenttä-farssiin verrattuna.
•    Jos kuljetat mustikkakeittoa matkalaukussa, se kannattaa pakata huolellisesti. Minun pakaasini oli saanut Finnairin kuljetuksen aikana osakseen perusteellisen ”shaken and stirred” käsittelyn, ja niinpä yksi mustikkakeittopurkki oli räjähtänyt. Onneksi osa keitosta oli jäänyt muovikassiin, ja muovikassin vieressä ollut fleece-pusakka osoittautui imukykyiseksi.
•    Kisajärjestäjät tarjoavat edullista majoitusta Alexanderplatzin Ramada ja H2 -hotelleissa. Myös kisakeskus on samassa osoitteessa, joten majoituksen suhteen ei kannata vaivata päätään enempää. Tosin yksityiskohdat saattavat muuttua ensi vuonna, koska Mauerweglaufin johtokunnan ja kisaorganisaatiota kaksi vuotta ansiokkaasti johtaneen Hajo Palmin tiet eroavat kisan jatkokehitykseen liittyneiden erimielisyyksien seurauksena.
•    Punaisia liikennevaloja täytyy Berliinissä totella. Valotolpassa olevaa nappia on myös oikeasti syytä painaa, jos haluaa valojen vaihtuvan.
•    Kilpailun säännöissä painotetaan myös pakollisen heijastinliivin käyttöä yöllä. Tästä vaatimuksesta ei tingitä.
•    Sata mailia 30 tunnin aikarajalla vaihtelevalla mutta helposti juostavalla reitillä on haaste, josta voi selvitä keskinkertaisellakin juoksukunnolla. Esimerkiksi 76-vuotias Ursula Dinges on kaikkitietävän DUV:n mukaan juossut 100 km nopeimmillaan hiukan alle 17 tunnissa, ja ennen tämän vuoden Mauerweglaufia hänen pisin juoksumatkansa oli ollut 24 tunnin kisassa juostu 142,6 kilometriä. Tältä pohjalta sata mailia sujuu hiukan alle 30 tunnissa.

Lopuksi
Ensi kesänä en lähde Berliiniin juoksemaan, mutta lähtölistalta tulee löytymään suomalaisiakin nimiä. Itse harkitsen paluuta Mauerwegille mahdollisesti elokuussa 2026, ainakin jos voin matkustaa kisapaikalle torstai-iltana Tallinnasta lähtevällä Rail Baltic yöjunalla.
 

website traffic statistics
Find a Date