sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Luettua: Dean Karnazes - ”The Road to Sparta”


 
The Road to Spartan voi ostaa esimerkiksi Amazonilta, tarjolla on kovakantinen, Kindle-versio ja äänikirja  


Dean Karnazes on maailman tunnetuin ultrajuoksija. Deutsche Ultramarathon Vereinigungin tulostietokannasta on myös helppo nähdä, että parhaimmillaan Dean on ollut tasokas ultrajuoksija. Badwaterin podiumille tai Western Statesin tuloslistan 10 parhaan joukkoon ei nousta sattumalta, ainakaan montaa kertaa. Kirjassaan "The Road to Sparta" Karnazes kertoo kuinka päätyi juoksemaan Spartathlonin syyskuussa 2014.

Karnazesin mittava medianäkyvyys ärsyttää monia – jotkut pitävät hänen mainettaan ylimitoitettuna todellisiin juoksusaavutuksiin verrattuna. Titteli ”World’s Fittest Man” menee vielä amerikkalaisena mainospuheena, mutta Outdoor Magazinen Deanille myöntämä arvonimi "America's Best Distance Runner" herätti muutama vuosi sitten enemmänkin keskustelua.

Nimimerkkien takaa mouhoavien nettikirjoittelijoiden lisäksi mm. Yiannis Kouros ja Scott Jurek paheksuivat Deanin juoksu-uran markkinointipainotteisuutta, ja "America's Best Distance Runner" -palkinnon vastaanottaminen oli viimeinen pisara. Kiistämätön tosiasiahan on, että Yiannis Kouros on maailman kaikkien aikojen parhaana ultrajuoksijana edelleen ultrajuoksuauktoriteetti vailla vertaa, ja Scott Jurek on yksi Pohjois-Amerikan kaikkien aikojen ultralegendoista. Tähän parivaljakkoon verrattuna Deanin juoksusaavutukset ovat kovin keskinkertaisia. Tässä yhteydessä on myös pakko mainostaa, että vuoden 2007 Spartathlon-voittonsa jälkeen Scott Jurek siemaili Ateenassa Hotel Londonin aulassa Mythosta meidän aloittelevien ultrahölkkääjien kanssa aamuyön tunneille asti. Hieno mies!

Varsinaisia juoksusaavutuksia suurempi merkitys ultrajuoksulle on Karnazesin ansioilla massojen liikuttajana. Tuhannet ihmiset ovat innostuneet juoksemisesta luettuaan Ultramarathon Manin tai jonkin muun Karnazesin kirjoista. Juuri tästä syystä Dean Karnazes ansaitsee ison annoksen kunnioitusta, oli hänen persoonastaan ja todellisista juoksusaavutuksistaan mitä mieltä tahansa.

Sitä paitsi, monet Karnazesin tavanneet ihmiset ovat (ainakin Deanin oman kertoman mukaan) yllättyneet huomattuaan, ettei Karno olekaan sellainen mulqvist kuin mitä nettikirjoituksista olisi voinut päätellä.

Mikä mies on Dean Karnazes?
Kirjan ensimmäinen luku on saanut otsikokseen ”Immigrant Song”, ja Dean kertoo siinä sukunsa tarinaa. Isoisä lähti 1920-luvulla Kreikasta onneaan etsimään, ja Kaliforniassa syntyneen Deanin persoona onkin yhdistelmä amerikkalaista suurellisuutta ja kreikkalaista temperamenttia.

Suorituskeskeisyys on myös iso osa Karnon elämää. Ahkeran opiskelun ja kovan työnteon jälkeen Dean kertoo olleensa jo alle 30-vuotiaana miljonääri, mutta koska rahan perässä juokseminen ei tuonut elämään sisältöä, hän alkoi harrastaa ultrajuoksua. Valitettavasti taloudellinen menestys ei ole tuonut Deanille vapautta päättää omasta kalenteristaan. Kirjan perusteella Deanin elämän suuri ongelma on krooninen kiire, ja jatkuva julkisuudessa oleminen tuo lisähaastetta itsensä pohjimmiltaan introvertiksi luokittelevalle Deanille.

Deanin maailmassa ei ole sijaa keskinkertaisuudelle, ja jopa Karnazesin suvun isoäitien pohkeet ovat isommat ja hienommat kuin kenelläkään muulla. Kesällä 2013 Dean kävi Kreikassa tonkimassa sukujuuriaan, ja juoksulenkillä nähdyt käärmeet olivat ”the length of park benches and fat as eggplants”, kun taas huoltamon baarista ostetun golf-pallon kokoisen oliivin maistaminen oli ”a religious experience”.

Syksyn 2014 Spartathlonilta Dean kertoo tällaisia havaintoja:

  • Kun Motor Oilin jalostamon katkut osuvat Deanin nenään Spartathlonin alkutaipaleella, kyseessä on ”thick, foul-smelling fumes”, ”noxious vapors”, ”toxins and pollutants” ja ”putrid murk”.
  • Kun Sangas-vuoren rinteellä Deanin naamaan iskee tuuli, on se ”another blast of frigid air”, ”barrage of sand and spray” ja ”a gust of the cold, heartless wind”.
  • Kun Dean katselee Spartassa maaliin saavuttuaan juoksijoiden ensiapupistettä, näkymä on ”total carnage” jossa ”soft cries and moans echo”.

Olin itse noissa samoissa maisemissa korkeintaan puoli tuntia Karnazesia myöhemmin, ja pidän Deanin kuvauksia lievänä liioitteluna.

Dean opettaa historiaa
The Road to Sparta -kirjan parasta antia ovat historiatiedot. Karnazes on tentannut ahkerasti yliopistojen historiantutkijoita, ja selventää ansiokkaasti mm. antiikin ajan viestinviejien eli hemerodromosien työnkuvaa. Dean yritti myös määrittää Feidippideksen alkuperäistä juoksureittiä, mutta todettuaan urakan mahdottomaksi päätyi juoksemaan ”tavallisen” Spartathlonin. Yiannis Kouros on myös tutkinut Feidippideksen reittiä ja juossutkin tupla-Spartathlonin oikeana pitämäänsä reittiä pitkin, mutta aiempien torailujen jälkeen Kouros & Karnazes ovat tuskin vertailleet näkemyksiään siitä ainoasta oikeasta Feidippideksen reitistä.

Dean kertaa myös spartathlonisteille tutut faktat Feidippideksen todellisista ja kuvitelluista juoksusuorituksista. Feidippides todellakin juoksi Maratonin taistelun alla Ateenasta Spartaan ja takaisin, tämä on historioitsija Herodotoksen muistiin merkitsemä tosiasia. Sen sijaan legenda Maratonin taistelun jälkeisestä, viestinviejän kuolemaan päättyneestä Marathon-Ateena -juoksusta on vain Plutarkhoksen 600 vuotta myöhemmin muistiin merkitsemä urbaani legenda. Plutarkhoksen tarinassa juoksijan nimikään ei ollut Feidippides vaan Eucles.

Kirjassa valaistaan myös Sangas-vuoren huipulle johtavan Bey’s Ladder -reitin historiaa. Olen itse kiivennyt tätä polkua neljä kertaa, ja vasta The Road to Spartan luettuani tiedän, että Bey’s Ladder on rakennettu Kreikan vuosien 1821-1829 vapaussodan aikana.

Deanin kirjasta löytyy täydennystä myös turhan tiedon varastoihin. Orhippos (tai Orsippus) oli urheilusankari, joka vuoden 720 EAA olympiakisoissa pyyhälsi yhden stadionin juoksun voittoon nakuna. Orsippuksen itsensä mukaan kyseessä oli viaton ”wardrobe malfunction”, mutta kilpakumppanit epäilivät että varusteiden kevennyksellä haettiin kilpailuetua. Ennen pitkää kaikki Antiikin Kreikan olympiaurheilijat päätyivätkin viuhahtelemaan padasjokelaisittain.

Miten käy Karnolta Spartathlon?  
Kiireistään huolimatta Dean ehti valmistautumaan syksyn 2014 Spartathlonille asiallisesti, edeltävän kesän aikana kertyi juoksutreeniä 50-200 mailia viikossa. Kunnianosoituksena Feidippidekselle Dean lähti juoksemaan Spartathlonia noudattaen antiikin ajan ruokavaliota. Viikunat, oliivit, kuivattu liha sekä seesaminsiemenistä ja hunajasta leivotut pastelit eivät kuitenkaan maistuneet alkumatkan jälkeen.

Kun vatsa ei enää suostunut ottamaan vastaan antiikinaikaisia eväitä, Dean olisi kirjan mukaan juossut kisan jälkimmäisen puoliskon Nemeasta Spartaan juoden vain vettä. Eihän tämä täysin mahdotonta ole, mutta hiukan epäilyttää. Voiko Spartathlonin jälkimmäisen puoliskon aikana pelkästään vettä juonut juoksija olla Spartaan saavuttuaan niin hyväkuntoisen näköinen, että ensiaputeltan lääkäri joutuu kysymään ”Were you in the race? My God, you don’t even look tired”?

Deanin eväät olivat antiikkia, mutta juoksuvarusteet tätä päivää. Alkumatkan vesisateen ankaruutta Dean havainnollistaa kuvailemalla, kuinka valkoiset kompressiosukat olivat muutaman kilometrin juoksun jälkeen ”a saturated oily muddle of sagging grey fabric spackled liberally with gritty particles of loose road debris”. Hui sentään! Samaan aikaan tanskalainen Claus Rasmussen juoksi Spartathlonin Feidippideksen ajan standardin mukaisissa sandaaleissa, mutta tämä tarina ei valitettavasti mahtunut Deanin kisakuvaukseen.

Kirjassa ei jostain syystä mainita myöskään ”The Road to Sparta” -dokumenttielokuvan filmaajia. Nimmarinpyytäjät ja muut fanit jarruttivat Deanin menoa pitkin matkaa, mutta kuvausryhmä ilmeisesti onnistui tekemään työnsä Deania häiritsemättä. Tämä tunnin pituinen dokumentti olisi mukava nähdä, trailerissa vilahtaa filmin päähenkilöiden lisäksi myös Suomen Hitain Ultrajuoksija Ari Mustala.

Kirjassa kuvaillaan kattavasti matkan aikana Deanin aivoissa tapahtuneita nyrjähdyksiä. Loppumatkasta Dean pääsi nauttimaan tavallisista hallusinaatioista, USWS:stä ja vieläpä OBE:stä. Kyseessä oli siis selvästi hyvä reissu! Näin Deanin matka eteni Mountain Basen jälkeen:

  • Sangas-vuorelle (eli Mount Parthenionille) noustessaan Dean kohtasi vähäpuheisen hahmon, joka ei reagoinut sankarimme huolestuneisiin ”oletko kunnossa” kysymyksiin. Vuoren huipulla Deanille vakuutettiin että sillä hetkellä rinteessä ei ollut muita juoksijoita. Mainittakoon että 2504 vuotta aiemmin Feidippides jutusteli näissä maisemissa pitkään Pan-jumalan kanssa sotilaspoliittisista asioista.
  • Nestanin jälkeen Dean nukkui juostessaan (Unihemispheric slow-wave sleep eli USWS).
  • Spartan valtatiellä Dean koki elämänsä ensimmäisen ruumiista irtaantumiskokemuksen (out-of-body experience eli OBE).

Jos en olisi itse päässyt ihailemaan Spartan valtatien kallioseinään animoitua kubistista 3D-kasvogalleriaa, väittäisin että Dean puhuu 100 % höpöjä.

Kannattiko lukea?
Lukeminen kannattaa aina. Dean Karnazesin ”The Road to Sparta” on samaa tyyliä ja tasoa kuin DK:n edelliset kirjat, ja vähemmän kiinnostavan höpinän joukosta löytyy myös hyvää asiaa. Jos Dean olisi malttanut jättää kirjan kahteen viimeiseen lukuun sisältyvän fiktiivisen kuvauksen Feidippideksen seikkailujen jatkumisesta Ateena-Sparta-Ateena -hölkän jälkeen, kokonaisuus olisi ollut parempi. Nyt kirjan päättää annos soopaa, joka saa Juuse Tammisen kääntämään kiusaantuneena kylkeä haudassaan.

Itseäni kiinnosti erityisesti Deanin näkemys syksyn 2014 Spartathlonista. Deanin kuvaus reitistä ja juoksun etenemisestä on ihan mukavaa luettavaa, mutta muusta ”tavallisten ultrajuoksijoiden” Spartathlon-viikkoon liittyvistä aktiviteeteista Dean ei kirjoita, koska hän ei niihin ehtinyt osallistumaan. Spartathlonista tietoa hakevalle ultrahölkkääjälle parempi tietolähde onkin internet.

Jos pidät Karnazesin aiemmista kirjoista, pidät varmaan tästäkin. Jos Dean Karnazesin persoona ei sinua kiinnosta mutta haluat lukea Spartathlonista tai Kreikan historiasta tai ultrajuoksusta, kannattaa todennäköisesti lukea jotain muuta. Asteikolla 1-5 tähteä annan tälle opukselle arvosanaksi ★★★.

Lopuksi
Olin hiukan pettynyt kun en syksyn 2014 reissulla onnistunut näkemään Karnazesia kertaakaan edes vilaukselta. Hiukan paremmalla onnella tiemme olisivat kuitenkin saattaneet kohdata. Saavuin Mountain Baseen 159,5 kilometrin kohdalle ajassa 20:02:25, ja Dean ehti sinne 43 sekuntia myöhemmin.

Huoltopisteelle saavuttuani istuuduin maistelemaan tarjolla olleita eväitä. Kokemuksen syvällä rintaäänellä luennoin samaa matkaa tulleelle Heli Lehtiselle, että tässä kohdassa on fiksuinta jatkaa viivyttelemättä matkaa vuorenrinnettä ylös. Sitten oksensin koko vatsan sisällön tuolini eteen, ja siirryin Jolkun & Ekan raahaamana telttaan lepäämään.

Tarkemmalla ajoituksella olisin saattanut onnistua oksentamaan mustikkakeitot Deanin kengille. Jos näin olisi tapahtunut, olisin ehkä päässyt mukaan Deanin kirjaan, ja siinä tapauksessa kirja-arvioni olisi tietenkin ollut täydet ★★★★★. Kuten "The Road to Spartan" kahden viimeisen luvun tapahtumatkin, tämä episodi tapahtui kuitenkin vain vaihtoehtoisessa todellisuudessa.



lauantai 21. tammikuuta 2017

Ill Met by Moonlight, sano Shakespeare



Viime vuonna juoksin yhteensä 1182 kilometriä. Tammi-elokuussa 678 kilometriä treeniä, sitten 162 kilometrin lenkki Berliinin ympäri, ja syksyllä vielä 342 kilometriä kevyttä lenkkeilyä. Marraskuun lopulla iski yllättäen perinteinen selkä-perse-takajalkavaiva, ja siitä on seurannut kahden kuukauden totaalinen treenitauko. Kuntoutus kuitenkin etenee, ja helmikuussa toivottavasti taas juostaan.

Syksyn ja talven aikana ehdin kaavailemaan tulevalle keväälle juoksumatkaa Italiaan ja Kreikkaan. Molemmat suunnitelmat on jo nakattu romukoppaan, eikä kolmannenkaan toteutuminen ole pelkästään omissa käsissä.

1. Milano-SanRemo 285 km 2017
Pyöräilyklassikon juokseminen on pyörinyt mielessä jo muutaman vuoden ajan, ja syksyllä aloin harkitsemaan oikein tosissani vaihtoehtovapun viettämistä Italiassa. Katselin lentoaikatauluja ja tutkiskelin juoksureittiä. Perehdyttyäni kisan spekseihin tarkemmin alkoi into kuitenkin hiipumaan.

Huoltopisteiden väli on 44-70 kilometriä, ja tästä syystä järjestäjät suosittelevat vahvasti oman huoltajan käyttöä kisan aikana. Semi self-sufficiency on homman nimi, ja huoltoa saisi käyttää vapaasti check pointien välillä. Kisan selvittäminen pelkästään järjestäjien huollon varassa olisi erittäin haastavaa ellei peräti mahdotonta, enkä minä halua miettiä juostessani mihin risteykseen haluaisin huoltoautoni pysähtyvän odottelemaan seuraavan kerran.

Selkävaivat poistivat tämän kisan suunnitelmistani lopullisesti. Mittavan ja laadukkaan juoksutreenin lisäksi minun olisi pitänyt saada keskikroppa 285 kilometrin kuntoon, ja tällä hetkellä ollaan kaukana siitä.

2. Heroes Ultra 156 km 2017
Sotahistoria on kiinnostanut minua aina, ja viime toukokuussa Kreetan saarella ensimmäistä kertaa juostu Heroe’s Ultra alkoi mietityttää. Juostava matka noudattelee reittiä jota pitkin brittisotilaat keväällä 1943 kuljettivat kaappaamansa saksalaisen kenraalin Iraklionista saaren etelärannalle.

Tilasin innoissani Amazonista taustamateriaalia (kuva ylhäällä), ja olin jo päättänyt maksaa osallistumismaksun heti kun selän kuntoutus olisi edennyt niin pitkälle että juoksutreenin jatkaminen olisi ollut mahdollista. Valitettavasti kisalle kävi samoin kuin Oxroad Ultralle täällä Suomessa. Ensimmäisen kerran jälkeen kaikki näytti hyvältä, mutta toiseen kisaan ei vain saatu riittävästi ilmoittautumisia. Niinpä kisaa organisoineet britit päättivät peruuttaa tapahtuman. Harmillinen juttu, mutta ehkä Heroes Ultra tekee vielä joskus paluun. Mielelläni lähtisin katsomaan olisiko minussa sankariainesta.

Joku saattaa ihmetellä tämänkertaisen blogsennukseni otsikkoa. Harrastiko Shakespeare oikeasti ultrajuoksua, vai onko tässä vain yksi surullinen esimerkki totuudenjälkeisen ajan mediailmastoa saastuttavasta inhasta klikkihuoraamisesta?

Kenraali Kreipen kidnappauksesta kertovat (ja siten Heroes Ultran inspitraationa toimineet) kirja ja elokuva ovat nimeltään ”Ill Met by Moonlight”, ja kuutamo-kommentti on peräisin Shakespearen Kesäyön unelmasta. Kyseistä fraasia käyttää keijukaisten kuningas Oberon sanaillessaan kevyesti puolisonsa, kuningatar Titanian kanssa.

Tässä sama tarina Shakespearen kirjoittamana, nykyenglanniksi käännettynä, Paavo Cajanderin suomennoksena ja lopuksi vielä Google translaten suomentamana.

Shakespeare
OBERON: Ill met by moonlight, proud Titania.
TITANIA: What, jealous Oberon? —Fairies, skip hence. I have forsworn his bed and company.
OBERON: Tarry, rash wanton. Am not I thy lord?

Nykyenglanti
OBERON: How not nice to see you, Titania.
TITANIA: What, are you jealous, Oberon?—Fairies, let’s get out of here. I’ve sworn I’ll never sleep with him or talk to him again.
OBERON: Wait just a minute, you brazen hussy. Aren’t you supposed to obey me, your lord and husband?

Cajanderin suomennos
OBERON: Titania! Tääll', ylväs, kuutamossako sun tapaan?
TITANIA: Kuin? Luulevainen Oberon! Pois, keijut! Tuon miehen vuoteen vannoin pois ja seuran.
OBERON: Vait, julkea! Min' enkö ole miehes?

Google translate suomennos Shakespearen tekstistä
OBERON: Ill täytettävä kuutamo, ylpeä Titania.
TITANIA: Mitä, mustasukkainen Oberon? -Fairies, Ohita siksi. Olen forsworn sänkynsä ja yritys.
OBERON: Tarry, ihottuma mieletön. Enkö minä ole sinun herra?

3. Spartathlon 2017?
Ilmoittauduin eilen ensi syksyn Spartathloniin. Saa nähdä miten arpajaisissa käy.


tiistai 30. elokuuta 2016

Mauerweglauf 2016 – Alles in Ordnung


Foto: pebe-sport.de


Vuosi sitten Berliinin reissuni ryytyi 142 kilometrin mittaiseksi Götterdämmerungiksi, mutta elokuussa 2016 sain nautiskella samoissa maisemissa täyden 161,9 kilometrin annoksen Ode an die Freudea. Saksa on sittenkin hieno maa!

Juoksukuntoni oli tällä kerralla heikompi kuin viime kesänä (vähemmän treeniä, enemmän läskiä), mutta inhorealistisen ultravarovainen kisasuunnitelma johti onnistuneeseen lopputulokseen. Excelin generoimaan virtuaaliseen 21 tunnin raatobussiin kertyi kisan aikana kaulaa enimmillään vajaat 20 minuuttia, eikä tavoitevauhdissa pysymisen kanssa ollut mainitsemisen arvoisia ongelmia. Saksalaisella perusteellisuudella tehty selvitys juoksuvauhdeistani löytyy täältä. Pelkistetty versio suunnitelmasta ja suunnitelman toteutumisesta näyttää tällaiselta:



Treenit
Alkuvuoden treenit jäivät minulla hyvin vähäisiksi. Selkävaivaa ja flunssaa oli niin sitkeästi, että pääsin juoksemaan vasta huhtikuun lopulla. Näillä pohjilla oli pakko jättää varsinaiset kisatreenitkin vähäisiksi, mutta määrän ja tehon annostelu onnistui ilmeisen hyvin. Heinäkuun lopussa hölkkäämäni 70 km ”määräviikon” päätteeksi juoksemani hiukan vauhdikkaampi 8 km lenkki avasi paikkoja sen verran että kevyen perushölkän vakionopeudeksi säätyi noin 5.30 min/km. Tässä yhteenveto alkuvuoden liikunnoista:



Kisa
Tällä kertaa lähtöviivalla oli neljä suomalaista. Miia Männikkö ja Sari Kuusela tyytyivät vielä puolikkaaseen Berliinin kierrokseen, mutta ensi kerralla tutuissa maisemissa onnistuu varmaan täysi lenkki. Ville Tommolan kanssa päättelimme ennen kisaa että mistään kimppajuoksusta ei kannata etukäteen sopia, koska juoksuvauhdit eivät kuitenkaan osu yksiin.

Ensimmäiset kilometrit juoksin hiukan Villeä nopeammin, mutta vastaavasti käytin enemmän aikaa punaisissa liikennevaloissa odotteluun. Alkumatkasta on myös tarjolla East Side Gallerya ja muuta nähtävyyttä, ja näiden ihaileminen rikkoo juoksurytmiä. Parin tunnin hölkän jälkeen päästään ulos Berliinin keskustasta, ja juoksemisessa voi siirtyä rennompaan aivot narikassa -moodiin. Dammwegin suoralla etenimme Villen kanssa samaa vauhtia, ja 140 kilometriä myöhemmin huomasimme juosseemme yhdessä maaliin asti. Näin se käy.

Aikomukseni oli ottaa tämän vuoden Mauerweglauf lähinnä retkeilyn kannalta. Verenmaku suussa raastamisen puolelle ei tällä kertaa tarvinnutkaan mennä, mutta ei tämä ihan retkeilyäkään ollut. Kun 21 tunnin aikataulussa pysyminen alkoi näyttää mahdolliselta, niin eipä sen jälkeen paljoa haaskattu aikaa huoltopisteillä notkumiseen. Kahden ensimmäisen drop bagin inventoimisessa kului toki muutama ylimääräinen minuutti, mutta pienemmiltä huoltopisteiltä jatkettiin matkaa aika livakasti. Syvälle epämukavuusalueen puolelle ei ollut tarvetta sukeltaa edes viimeisiää kilometreillä, sillä väljä aikataulu mahdollisti kävelypätkien pidentämisen kun askel alkoi painaa.

Oberhavelin soutuklubilta on maaliin 34 kilometriä. Tätä osuutta toiseen suuntaan juostessani kompuroin viime kesänä kahteen kertaan, ja nyt sama reitti piti juosta väsyneillä jaloilla yön pimeydessä. Onneksi röykkyisimpiä pätkiä oli tasoiteltu, ja jäljelle jääneistä puiden juurien rikkomista ”asfaltti-alpeista” selvittiin ilman haavereita. Pedanttinen jalkojen nosteleminen joka askeleella ja hidas vauhti olivat turvallisen etenemisen salaisuudet.

Maalipaikalta on noin 5 kilometrin matka hotellille, ja liftasimme Villen kanssa erään britti-juoksijan tilaamaan taksiin. Meidän ei edes tarvinnut maksaa matkasta, koska auton tilannut kaveri kertoi ostaneensa 8 viikon ikäiselle tyttärelleen ”Finnish Baby Boxin”. Tämä oli ollut kuulemma niin erinomainen ostos, että sen kunniaksi suomalaiset ultra-hölkkääjät olivat ehdottomasti oikeutettuja ilmaiseen kyytiin!

Kisan jälkeen jalat olivat tietysti muutaman päivän juntturassa, mutta palautuminen on ollut kohtuullisen vauhdikasta. Hidas juoksuvauhti auttoi asiassa, ja kisan aikana säännöllisen epäsäännöllisesti tehdyt Morton strechit olivat myös varmasti hyödyksi.

Varusteet ja eväät
Juoksukenkinä oli ASICS Kayano 21:t, jotka toimivat minulla paremmin kuin tuoreempi malli Kayano 22. Collateral damage -osastolle täytyy laskea muutama menetetty varpaankynsi, mutta niistä ei voi syyttää kenkiä vaan varpaita. Lopputulos olisi minulla sama vaikka juoksin sandaaleilla. Askelen loppuvaiheessa varsinkin oikean jalkani keskimmäiset varpaat ”kuopaisevat” kengän sisäpohjasta lisää vauhtia, ja viimeistään 100 000 toiston jälkeen varpaankynnet äänestävät jaloillaan.

Juoksueväistä täytyy mainostaa Riitan Herkun mustikkakeittoa, joka upposi sujuvasti vatsaan loppumatkastakin. Pari tuntia maaliin tulon jälkeen hotellihuoneessa iskenyt akuutti pahoinvointikohtaus tarjosi vielä oivan mahdollisuuden vatsalaukun sisällön analysointiin, ja silmämääräisen tutkiskelun perusteella päättelin oksentaneeni pelkkää vettä ja Cokista. Kaikki loppumatkasta juodun mustikkakeiton rippeetkin oli siis hyödynnetty etenemisen polttoaineeksi.

Traverse
Tulin ostaneeksi Suunto Traversen kesällä, ja aikomukseni oli tallentaa koko Berliinin kierroksen GPS-data. Säädin Movescountista GPS-tarkkuudeksi toiseksi parhaan vaihtoehdon ”hyvä” jolloin akun pitäisi kestää 15 tuntia, ja varmuudeksi laitoin vielä tallennusväliksi 10 sekuntia. Tästä huolimatta GPS-tallennus loppui ajassa 9h33m35s, jolloin akkua oli jäljellä enää 2 prosenttia. Varavirta oli vasta seuraavassa drop bagissa, joten tallennukseen tuli lähes 30 kilometrin katkos. Movescountiin tallentuivat siis juoksun ensimmäiset 81 kilometriä ja viimeiset 53 kilometriä.

Traversen ”hyvä” GPS-tarkkuus oli myös pieni pettymys. Kerrostalojen katveessa GPS-jälki kiemurteli aika levottomasti, ja niinpä minun matkamittariini kertyi jo alkumatkasta reilun kilometrin verran ylimääräistä lenkkiä. Paras mahdollinen GPS-tarkkuus olisi tietysti auttanut asiassa, mutta en löytänyt tietoa kuinka monta tuntia sen tasoista dataa mahtuu Traversen muistiin.

Kevyen kritiikin jälkeen täytyy myös kehua Traversea. Ambitiin verrattuna Traverse on kevyt ja istuu mukavasti ranteeseen. Satelliititkin löytyivät Berliinissäkin nopeasti, ja Traverse osasi myös itse päätellä että kello kannattaa siirtää Berliinin aikaan. Sykevyö kadotti jossain välissä kisan aikana yhteyden kelloon, mutta tästäkään ei ollut haittaa koska sykedata tallentui myös sykevyön lähettimen muistiin.

Varavirtana käytin Lidlistä kokonaisedulliseen hintaan ostettua 2600 mAh akkua, jonka kiinnitin Traversen rannekkeeseen. Ei kovin tyylikäs ratkaisu, mutta toimiva. Tarkoitukseni oli tipauttaa varavirta kolmanteen drop bagiin, mutta huomasin vasta maaliin tultuani että akku oli roikkunut rannekkeessa koko loppumatkan ajan.


Berliinin reissua suunnitteleville opiksi ja ojennukseksi
•    Edullisia lentoja Berliiniin on ollut perinteisesti tarjolla, mutta ennen lippujen ostoa kannattaa varmistaa että Berliinissä on toimiva lentokenttä myös ensi kesänä. Kotoinen länsimetromme on ammattitaitoisesti johdettu projekti Berliinin lentokenttä-farssiin verrattuna.
•    Jos kuljetat mustikkakeittoa matkalaukussa, se kannattaa pakata huolellisesti. Minun pakaasini oli saanut Finnairin kuljetuksen aikana osakseen perusteellisen ”shaken and stirred” käsittelyn, ja niinpä yksi mustikkakeittopurkki oli räjähtänyt. Onneksi osa keitosta oli jäänyt muovikassiin, ja muovikassin vieressä ollut fleece-pusakka osoittautui imukykyiseksi.
•    Kisajärjestäjät tarjoavat edullista majoitusta Alexanderplatzin Ramada ja H2 -hotelleissa. Myös kisakeskus on samassa osoitteessa, joten majoituksen suhteen ei kannata vaivata päätään enempää. Tosin yksityiskohdat saattavat muuttua ensi vuonna, koska Mauerweglaufin johtokunnan ja kisaorganisaatiota kaksi vuotta ansiokkaasti johtaneen Hajo Palmin tiet eroavat kisan jatkokehitykseen liittyneiden erimielisyyksien seurauksena.
•    Punaisia liikennevaloja täytyy Berliinissä totella. Valotolpassa olevaa nappia on myös oikeasti syytä painaa, jos haluaa valojen vaihtuvan.
•    Kilpailun säännöissä painotetaan myös pakollisen heijastinliivin käyttöä yöllä. Tästä vaatimuksesta ei tingitä.
•    Sata mailia 30 tunnin aikarajalla vaihtelevalla mutta helposti juostavalla reitillä on haaste, josta voi selvitä keskinkertaisellakin juoksukunnolla. Esimerkiksi 76-vuotias Ursula Dinges on kaikkitietävän DUV:n mukaan juossut 100 km nopeimmillaan hiukan alle 17 tunnissa, ja ennen tämän vuoden Mauerweglaufia hänen pisin juoksumatkansa oli ollut 24 tunnin kisassa juostu 142,6 kilometriä. Tältä pohjalta sata mailia sujuu hiukan alle 30 tunnissa.

Lopuksi
Ensi kesänä en lähde Berliiniin juoksemaan, mutta lähtölistalta tulee löytymään suomalaisiakin nimiä. Itse harkitsen paluuta Mauerwegille mahdollisesti elokuussa 2026, ainakin jos voin matkustaa kisapaikalle torstai-iltana Tallinnasta lähtevällä Rail Baltic yöjunalla.

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Retkeilysuunnitelmia kesälle 2016


Berlin Wall Racen starttiin on aikaa viisi viikkoa. Viime kesänä kisa jäi kesken, ja tällä kertaa lähden matkaan toisenlaisella valmistautumisella.  Treeniä on alla niin vähän että ainoa järkevä tavoite on retkeillä idyllisissä Berliinin maisemissa niin kauan että Jahn Sportpark tulee vastaan. Alle 24 tunnin olisi mukava ehtiä, mutta onneksi aikaa on käytettävissä tälläkin kertaa 30 tuntia.

Alkuvuoden treenit ovat jääneet minulla erittäin vähäisiksi. Suurin syy juoksemattomuuteen on ollut  perinteinen selkä-perse -oireyhtymä, ja niinpä tammi-kesäkuun treenieni kokonaismäärä on 406 kilometriä juoksua ja 5 tuntia vesijuoksua.

Nyt tuntuisi selkävaiva vihdoinkin jäävän historiaan, ja tälle viikolle saanen kasaan reilut 50 kilometriä juoksentelua. Parhaassa tapauksessa saan tuleville kolmelle viikolle rakenneltua nousujohteisesti jopa 60-70 km viikkosaldoja, ja sitten onkin jo keventelyn paikka. Näin vähällä treenillä en ole yhteenkään ultrakisaan lähtenyt, saa nähdä miten äijän käy.

Alkuvuoden merkittävin panostus juoksuharrastukseen on pohkeeseen ottamani Spartathlon-tatuointi. Pitkällisen pähkäilyn jälkeen päädyin pelkistettyyn versioon, ja olen itse oikein tyytyväinen kivenheiton päässä palveluja tarjoavan Hellhound Tattoon Emman kädenjälkeen. Vaikka pohkeeseen taiteiltu kuva on pieni, Feidippidekseni sormetkin erottuvat hienosti!

Tatuoinnin aiheeksi valitsemani kuva on perinteisestä Spartathlon-logosta, ja muunnelmia tästä uljaasta teemasta löytyykin yhden jos toisenkin spartathlonistin nahasta. Harkitsin tatuoinin aiheeksi myös alla olevan kuvan vasemmassa laidassa olevaa tuoreempaa versiota Spartaa (tai Padasjokea?) kohti viuhahtavasta Feidippideksestä, mutta konservatiivisena nössönä tyydyin perinteiseen versioon.

Spartathlon finisher mitalit vuosilta 2014 ja 2008




torstai 22. lokakuuta 2015

Berlin Wall Race 2015 - mikä meni pieleen

Juoksijalehden juttu keskittyi Berlin Wall Raceen juoksutapahtumana, ja oma suoritukseni oli mukana lähinnä tarinan sivujuonteena. Eikä siinä paljoa kertomista olisi ollutkaan, DNF on DNF. Siitä huolimatta ja juuri sen takia, tässä kootut selitykset:

Viime aikoina olen tyytynyt juoksemaan yhden pitkän kisan vuodessa, ja syyskuun 2014 hyvin sujuneen Spartathlon -juoksun jälkeen 162 kilometrin pituinen hölkkä Berliinin ympäri piti olla ihan vaan piece of cake. Päätin lähteä tavoittelemaan Berliinissä 18 tunnin alitusta, ja varasuunnitelmana oli tyytyä huonompaan aikaan. Jos tulisi ongelmia, hidastaisin vauhtia ja tarvittaessa siirtyisin pelkästään kävelyyn. Hyvä suunnitelma, vai mitä?

Kisan pituus olisi ollut 161,85 km, mutta minä keskeytin 142,4 km kohdalla. Mitättömät 19,5 kilometriä olisi ollut matkaa maaliin ja aikaa 10 tuntia, mutta en vaan jaksanut enää edes kävellä. Säälittävän surkea suoritus, ja myös opettavainen.

Mikä meni pieleen ennen kisaa
Asenne: Yliarvioin oman kuntoni, aliarvioin kuuman sään ja reitin vaativuuden.

Treenit ja keventelyt: Kesän treenit menivät sinänsä hyvin, mutta ajoitin määrämaksimin heinäkuun viimeisen viikon Kreikan matkan kohdalle. Palasin Suomeen 12 vuorokautta ennen starttia, ja keventelyjakso taisi jäädä hiukan liian lyhyeksi.

Mikä meni pieleen kisan aikana
0-30 km: Tiesin että asfaltti on röykkyinen 10-30 km välillä, mutta siitä huolimatta lensin kaksi kertaa turvalleni. Aikaa kompuroinneista selviämisiin ja asfaltti-ihottumien paikkailuun meni kaikkiaan ehkä reilut 10 minuuttia, mutta juoksemista naarmut eivät hidastaneet ollenkaan.

Kokonaisuuden kannalta huonompi homma oli kompuroimisista seurannut adrenaliini-ryöppy. En minä mitään lassevirenmünchenissa -spurtteja kaatumisten jälkeen ottanut, mutta sijoitukseni kokonaiskilpailussa ei huonontunut ollenkaan röykkyisellä osuudella 10 ja 30 kilometrin välillä. Olin muutenkin aloittanut kisan tapani mukaan kohtuullisen reipasta vauhtia, ja sen lisäksi juoksin kiinni kahdesta kaatumisesta ja kahdesta vaurioiden paikkaamisesta aiheutuneet viivästykset. Siinä vaiheessa olisi pitänyt vaan hölkätä kevyesti, mutta minähän perkele juoksin ihan tosissani.

Tällaistakin juoksualustaa on tarjolla ensi elokuussa Berlininissä.

30-70 km: Aikomukseni oli ylläpitää kevyttä 6 min/km keskivauhtia mahdollisimman pitkään, ja tämä tavoiteaikataulu piti noin 50 kilometriin asti. Alkumatkan ryntäily ja 30 asteen helle alkoivat kuitenkin verottaa voimia, ja 70 km kohdalla aikaa oli jo mennyt noin 7 tuntia 20 minuuttia. Juoksusykkeeni poukkoili 140 ja 150 välillä, ja siinä oli ehdottomasti 10-15 pykälää liikaa. Ei juokseminen kovin pahalta tuntunut, mutta jäljellä oleva matka huomioiden rasitus oli liian kova.

70-142 km sokerikrapula: Sacrowin linnan huoltopisteellä 71 kilometrin kohdalla meno alkoi olla raskasta, eikä ruoka/juoma enää tuntunut uppoavan. Tässä vaiheessa tilannetta olisi ehkä voinut vielä pelastaa pidemmällä kävelytauolla, mutta yritin härkäpäisesti edetä 100 kilometriin asti enimmäkseen juosten. Vauhti hidastui entisestään ja kevytkin hölkkä alkoi tuntua raastolta. Syke ei enää noussut päälle 140, ei vaan riittänyt vääntöä.

Tarpeeksi monta tuntia kun kärvistelee nolla-energialla, niin "jatkan kuitenkin vielä seuraavalle huoltopisteelle" mantran toistaminen ei välttämättä enää konkretisoidu fyysiseksi toiminnaksi. Kun vajoaa riittävän syvälle masennuksen kaivonpohjalle, niin (jälkeenpäin ajatellen typerälle ja tarpeettomalle) keskeyttämispäätökselle voi löytyä hyvinkin loogiselta ja pätevältä tuntuvia perusteluja.

Tällaisella "logiikalla" minun keskeytyspäätökseni syntyi Berliinin yössä:
  • Olin kaatunut kaksi kertaa kovalle asfaltille, ja hyvällä tuurilla selvinnyt pelkällä asfaltti-ihottumalla. Järkeilin että kolmannella kerralla menisi todennäköisesti luita poikki, varmaan olisi turvallisinta jättää kisa kesken.
  • Ennen chipin luouvuttamista otin 15 minuutin unet Dammwegin huoltopisteellä kirkkaan tähtitaivaan alla. Nukahdin välittömästi, mutta muutaman minuutin jälkeen unet kääntyivät pahemman laatuiseksi liskojen yöksi. Herätyksen jälkeen jouduin hetken aikaa tosissani selvittelemään missä ollaan, mikä maa -tilannettani, ja koordinaattien hahmottumisen jälkeen unien jatkaminen hotellihuoneessa alkoi tuntua houkuttelevalta idealta. Itse asiassa mikä tahansa muu toiminta paitsi matkan jatkaminen pimeälle kevyen liikenteen väylälle tuntui hyvältä idealta.
  • Sitä paitsi, hotellihuoneen luovutukseen oli aikaa enää noin 10 tuntia, ja paluulentoonkin alle vuorokausi. Näin triviaalien asioiden märehtiminen kesken juoksukilpailun kertoo siitä, että minä vain halusin jättää kisan kesken. Jos ei hyviä syitä löytynyt, niin huonotkin kelpasivat päätöksen tueksi.
Dammwegin huoltopisteen kaveri yritti ovelasti motivoida minua jatkamaan matkaa väittämällä että taksia ei ole saatavilla, ja tarjosi minulle vaihtoehdoksi bussiaikatauluja. Yhdellä vaihdolla olisin kuulema päässyt kohtuullisen lähelle hotelliani parissa tunnissa... Suomalaisella sisulla sain kuitenkin tahtoni läpi ja taksi tilattiin. Not the proudest moment in my life.

Mikä ei mennyt pieleen kisan aikana
Jalkapohjat ja varpaat: Ei ensimmäistäkään rakkulaa tai hiertymää kantapäissä ja päkiöissä. Muutama varpaankynsi toki irtosi syksymmällä, mutta juoksun aikana niistä ei ollut mitään ongelmaa. Kesällä ajoittain oireillut Mortonin neurooma oikeassa jalkaterässä ei vaivannut ollenkaan.

Nilkat, pohkeet, polvet, reidet: Ei mainitsemisen arvoisia ongelmia.

Selkä-perse: Harjoituskaudella pientä mutta jatkuvaa ongelmaa aiheuttaneet selkä-perse -vaivat eivät hidastaneet juoksua. Jossain vaiheessa vasen lonkka tuntui vähän kiristelevän, mutta se oli ohimenevä vaiva.

Kisan jälkeen
Jalat eivät kärsineet kovin pahasti Berliinin kiertämisestä, mutta muuten olo oli kisan jälkeen parin päivän ajan kohtuullisen hutera. Sunnuntai-illan paluulento Suomeen oli stressaava kokemus, kun minulla oli pahemman laatuinen levottomat jalat -syndrooma. Varasin lentokoneesta käytäväpaikan ja pääsin sen ansiosta helposti jalottelemaan käytävälle, mutta eipä se juuri oloa helpottanut. Todennäköisesti puolet kanssamatkustajista päättelivät minun kärsivän lentopelosta, ja toinen puoli diagnosoi minut vieroitusoireista kärsiväksi narkkariksi.

Mikä muuttuu seuraavaan starttiin
Vuoden 2013 Oxroad Ultran ja syksyn 2014 Spartathlonin jäljiltä itseluottamukseni oli korkealla. Berliinin reissu oli hyvä muistutus siitä, että ainakin pieni ripaus nöyryyttä olisi hyvä olla mukana. Vaikka ikä ei olekaan ultrajuoksussa iso asia, niin ikääntymisen vaikutuksia ei pidä aliarvioida. Ihmisen suorituskyky rapistuu vuosi vuodelta, ja nyt 55 vuoden ikäisenä minulla on entistä vähemmän varaa hölmöilyyn kisojen aikana.

Viime vuosina en ole seurannut sykkeitäni kisojen aikana, mutta tähänkin asiaan täytyy tehdä muutos. Jos juoksen harjoituslenkit kotimaassa 120 molemmin puolin olevalla sykkeellä ja hellelenkit Kreikassa hiukan yli 130 sykkeellä, niin todennäköisesti minun ei pitäisi juosta Berliinin ultrakisassa 150 mittarissa. Vuonna 2008 päälle 150 lukemissa liikkuneet sykkeet eivät olleet ongelma, mutta vuonna 2015 tilanne on toinen. Vanhuus ei tule yksin.

Niemand hat die Absicht, 100 Meilen zu laufen!
Kesäkuun 15. päivänä vuonna 1961 Itä-Saksan valtionpäämies Walter Ulbricht rauhoitteli korkealla käyneitä kylmän sodan laineita toteamalla kansainväliselle toimittajajoukolle "Niemand hat die Absicht, eine Mauer zu errichten!" eli "Ei tässä sentään mitään muuria olla rakentamassa". Elokuun 13. päivänä vuonna 1961 Länsi-Berliinin ja Itä-Saksan väliset raja-asemat suljettiin, ja Itä-Saksa aloitti piikkilanka-aidan rakentamisen Länsi-Berliinin ympärille. Vuosien saatossa kevyt aita vahvistettiin muuriksi.



Berlin Wall Racen epävirallinen slogan on "Niemand hat die Absicht, 100 Meilen zu laufen!” eli "Ei tässä sentään mitään 100 mailia olla juoksemassa". Kyseessä on kaikille berliiniläisille itsestään selvä vitsikäs viittaus Berliinin muurin historiaan, mutta minä huumorintajuton tosikko otin tämän herjan tosissani ja juoksin vain 88 mailia. Berliinin muurin ja saksalaisen huumorin historiaa opiskeltuani osaan nyt kuitenkin ottaa vitsin vitsinä, ja tavoitteeni on juhlistaa Berliinin muurin rakentamisen aloittamisen 55-vuotisjuhlapäivää 13.8.2016 teemalla "Ich habe eine Absicht, 100 Meilen zu laufen!"

maanantai 28. syyskuuta 2015

Berlin Wall Race 2015 - Korvamatosoundtrack

Berliinin reissu oli opettavainen. Erinäisten hölmöilyjen seurauksena Berlin Wall Race jäi minulta kesken 19,5 kilometriä ennen maalia ja lopputulokseksi kirjattiin DNF. Lisää tarinaa ja analyysia juoksusta tulee lokakuun lopulla, mutta tässä vähän tunnelmia matkan varrelta. 

En käytä musiikkisoittimia point-to-point -ultrakisoissa, mutta vanhan rockholistin päässä pyörivää korvamatojukeboxia ei voi niin vaan vaientaa, varsinkaan kun kisa juostiin erityisen inspiroivalla reitillä. Tässä listaa biiseistä joita kuuntelin päissäni Berliinissä.

Kisan starttia odotellessa Frierich-Ludwig-Jahn-Sportparkin äänentoistojärjestelmässä kaikui enimmäkseen saksankielinen kannustuspuhe, joka meni tietysti ohi korvien. Hiukan ennen starttia päräytettiin kuitenkin soimaan Iron Maidenin Run To The Hills, ja hyvä niin. Huonompiakin korvamatoja olisi pitkälle juoksulenkille voitu tarjota.

   


5 km: Punaisia liikennevaloja täytyy Berlin Wall Racessa totella diskauksen uhalla, näin meille kerrottiin perjantai-illan info-tilaisuudessa. Punaisia päin en tunnusta juosseeni kertaakaan, mutta vanhalla vihreällä saatoin pari kertaa spurtata jalankulkuvaloista. Tällainen rötös on mielestäni lievä, mutta rikollista toimintaa joka tapauksessa.

 


10 km: Juoksureitin varrella näkyneet ristit ja muut muistomerkit veivät ajatukset kylmän sodan tunnelmiin.

   


25 km: Marienetta Jirkowskyn muistomerkillä oli harras tunnelma. Berliinin muuria ei enää ole, mutta vapaa liikkuminen maasta toiseen on edelleen ylellisyys, josta pääsee nauttimaan jos sattuu syntymään oikeaan maahan.



Rock-kredibiliteettini rapautumisen uhallakin paljastan, että Jirkowskyn muistomerkillä korvissani soi myös Länsi-Saksan vuoden 1982 euroviisu. Tällaisen asian tunnustaminen ei ole minulle helppoa, mutta vetoan kotioloihini. Vaimo tykkää euroviisuista ja tytär harrastaa  euroviisuja, joten Esakaan ei voi välttyä euroviisuilta.




28 km: Kompuroin kisan alkuvaiheessa kahteen kertaan, ensimmäisen kerran noin 14 kilometrin kohdalla ja 28 kilometrin kohdalla vielä uudestaan. Itäsaksalainen asfaltti on kovaa ja karkeaa, ja havaintojeni mukaan sen intohimoinen halaileminen aiheuttaa asfaltti-ihottumaa. Fiksumpi olisi ottanut opikseen ensimmäisestä dyykkauksesta, mutta minä en.




36 km: Bombardierin junanvaunutehtaan ratapihalla oli pitkät letkat toimitustaan odottavia matkustajavaunuja.




47 km: Eiskellerin alueella asui 1960-luvulla pikkupoika, joka väitti joutuneensa koulumatkallaan Itä-Saksan rajavartijoiden pysäyttämäksi. Todellisuudessa poika oli lintsannut koulusta ihan muuten vaan. Jatkossa koulumatkat sujuivat kuitenkin säntillisesti, kun hätävalheen seurauksena poikamme sai jokapäiväisen koulumatkansa turvaksi brittiarmeijan panssariauton.




77 km: Ei maistunut enää ruoka eikä juoma. Omat eväät ja huoltopisteiden tarjoomat olivat kaikki yäääk kamaa. Yritin vakuutella huoltopisteiden ihmisille että ihan hyvää ultraevästä heillä oli tarjolla, mutta pahoin pelkään että minut luokiteltiin asennevammaiseksi nirppanokaksi jolle ei vaan mikään kelpaa.    

 


83 km: Brewery Meirein huoltopisteellä olisi ollut tarjolla laadukasta olutta, mutta eipä maistunut minulle.  Kuten ei mikään muukaan. Tässä vaiheessa oli kuitenkin kisan puoliväli jäänyt taakse, ja se piristi tunnelmaa hetkiseksi.

 


85 km: Glienicke Bridge on silta, jonka ainoa käyttö kylmän sodan vuosina oli toimiminen Idän ja Lännen vakoojien vaihtopaikkana. Glienicken silta on ollut viimeiset 25 vuotta normaalissa siviilikäytössä, mutta Eestin ja Venäjän välisellä rajalla nähtiin vanhoja perinteitä kunnioittava vakoojien vaihto viime lauantaina.




91 km: Jos et ole ennen juossut (tai kävellyt...) 6 kilometrin pituista viivasuoraa metsätietä, niin Berlin Wall Racesta löytyvä Königsweg on sellainen.




97 km: Saksassa on paljon koiria, ja suurin osa niistä kulkee omistajiensa mukana vapaana. Hiukan ennen 100 km täyttymistä seuranani käveli hetken matkaa iso Schäfer. Tämä oli ainoa kohtaamistani kymmenistä vapaana olleista koirista, joka tuntui edes lievästi noteeraavaan olemassaoloni. Ilmeisesti saksalaiset koirat koirakoulutetaan jo pentuina siihen että Ordnung muss Sein, eikä kävellen/juosten/pyöräillen liikkuvien ihmisten asioihin ole lupa puuttua.

  


125,9 km: Energiat olivat olleet nollassa jo pitkään, ja apaattisen kävelyn sekaan ripotellut lyhyet juoksupätkätkin jäivät pois. Teltowin huoltopisteellä 125,9 km kohdalla lepäilin noin 20 minuuttia, ja yritin saada jotain energiaa kurkusta alas. Korvien välin jukeboxista oli jo virta loppunut, mutta huoltopisteen stereoista pauhasi nostalginen mutta tasokas 1970-luvun musiikki.



Kisani päättyi 142,4 km kohdalle Dammwegenin huoltopisteelle.


Palkintojenjakotilaisuus oli sunnuntaina kello 14. Kaikki maaliin asti juosseet palkittiin, ja seremonia eteni tulosluettelon mukaan käännetyssä järjestyksessä. Koko seremonian ajan taustalla soi vaimeasti teemaan sopivasti Another Brick In The Wall. 



Vaikka tämän Saksanmatkan lopputulos oli minun osaltani sepporätymäinen, en ole julistamassa Saksaa boikottiin. Ensi vuoden suunnitelmani ovat vasta hahmottumassa, mutta elokuun teema voisi löytyä Van Halenin tuotannosta:

maanantai 10. elokuuta 2015

Hei vaan, Berliini

The Berlin Wall Race eli Der Mauerweglauf lähestyy. Ensi lauantaiaamuna klo 6 lähdemme juoksemaan Friedrich-Ludwig-Jahn-Sports Parkin urheilukentältä, ja palaamme samaan paikkaan 161,9 kilometrin lenkin kierrettyämme. 

Treenit
Kesän treenit eivät menneet täysin suunnitelmien mukaan, mutta onneksi ongelmat ovat olleet pieniä. Pari ylimääräistä kevennysjaksoa jouduin pitämään kesä-heinäkuun aikana, mutta yli 100 kilometrin treeniviikkoja kertyi kuitenkin niin paljon että olo on luottavainen.

Määrämaksimi oli suunnitelman mukaisesti heinäkuun viimeisellä viikolla. Hölkyttelin Kreikassa viikon aikana 146 kilometriä ja korkeuseroakin kertyi 1700 metriä. Ihan mukavasti juoksu kulki 30-35 asteen hellekeleissä. Tämän kuurin jälkeen jalat olivat aika tukkoiset, mutta toivottavasti kisaa edeltävälle vajaan kahden viikon pätkälle suunnittelemani vipinää kinttuihin -vaihe toimii. Tässä alkuvuoden kilometrit:


Verrattuna vuoden 2013 Oxroad Ultraan tai 2014 Spartathloniin valmistautumiseen jätin nyt määrämaksimin viikkoa myöhemmäksi, ja keventelyjakso on vastaavasti lyhyempi. "Viimeinen" treeniviikko sisälsi 4 x 10 km lenkit, ja kisaviikollakin ajattelin juosta vielä yhden vauhdikkaamman lenkin. Nyt starttiin on aikaa vajaat viisi vuorokautta, ja Kreikan viikon jälkeinen tukkoisuus alkaa helpottaa. Juoksu ei kuitenkaan ole vielä niin kevyen irtonaista kuin mitä se on parhaimmillaan ollut kevään ja kesän aikana, mutta eiköhän olo kohene lauantaiaamuun mennessä.

Kisasuunnitelma
Ensisijainen tavoite on ehtiä maaliin lauantain puolella, eli alle 18 tunnin ajassa. Kaksi vuotta sitten juoksin Oxroad Ultran aikaan 17:23:53, ja siihen verrattuna kuntoni on nyt parempi. Toisaalta Härkätiellä saimme juosta viileässä kesäyössä ilman häiriötekijöitä, kun taas Berliinin sääennusteet lupaavat yli 30 asteen hellettä (EDIT: ennusteet muuttuvat jatkuvasti, kaksi tuntia blogauksen postaamisen jälkeen Foreca oli pudottanut iltapäivän lämpötilaennusteensa 25 asteeseen, mutta ilmankosteutta riittää...) ja reittikin on liikennevaloineen ja monine mutkineen hankalampi.

Omaksi kisaevääksi varaan mukaan hunajaa sekä kuivattuja hedelmiä. Olen kesän aikana hakenut Järvenpää Punnitse & Säästä -liikkeestä monenmoisia herkkuja, ja testauksien perusteella mangot ja ananakset tuntuvat uppoavan parhaiten. Tärkein energian lähde kisan aikana tulee kuitenkin olemaan järjestäjien tarjoilu huoltopisteillä, koska omia drop bageja voi jättää vain 34, 71 ja 103 kilometrin kohdalle.

Muuta viisastelua
Kirjoituksen otsikko "Hei vaan, Berliini" on lainattu Agit Propin Kisällit -lauluyhtyeen vuonna 1975 julkaisemasta biisistä, jossa muistellaan Itä-Berliinissä vuonna 1973 järjestettyä Maailman nuorison ja opiskelijoiden festivaalia. Laulussa kuvaillaan kuinka neuvostojunalla matkustettiin festivaalikaupunkiin puolustamaan rauhaa, ystävyyttä ja solidaarisuutta. Tätä vekkulia biisiä ei valitettavasti voi upottaa blogiin, mutta sen voi kuunnella Youtubessa.

Tämän vuoden Mauerweglauf on omistettu Marienetta Jirkowskyn (1962-80) muistolle. Jirkowsky yritti siirtyä omatoimisesti (eli "loikata") Itä-Berliinistä Länsi-Berliinin puolelle marraskuun 22. päivänä vuonna 1980, mutta hän sai muurille kiivetessään 27 luotia selkäänsä. Onneksi tällaisia tulkintoja "rauhasta, yhteistyöstä ja solidaarisuudesta" ei Berliinissä enää harrasteta, joten muurin maisemissa juokseminen on turvallisempaa.
 

website traffic statistics
Find a Date