lauantai 12. kesäkuuta 2010

Olympian Race 28-29.5. 2010 - Askelmerkit kohdallaan

Nemea-Olympia -juoksu oli juoksu-urani kolmas onnistunut pitkä ultra, viime vuoden pettymyksen jälkeen oli mukava päästä maaliin asti. Juoksu kulki hyvin, ja muutenkin reissussa oli enimmäkseen oikein mukavaa. Vaikka juoksukunnon suhteen oli pieniä epäilyksiä, niin kyllä kannatti lähteä! Kuten Truman Capote (ja muistaakseni myös Spiros Leinonen) on sanonut: Ei ole onnistumisia ilman epäonnistumisia. Pieni riskinotto on aina paikallaan, koska eihän onnistuminen tunnu miltään jos asiaan ei sisälly pieleenmenon mahdollisuutta.

Muutama vuosi sitten hahmottelin ultrajuoksullisiksi tavoitteikseni Spartathlonin (246 km), Olympia-juoksun (180 km), Nove Collin (202 km), Balaton Ultran (212 km) ja Sakura Michin (250 km) maaliin juoksemisen. Nyt on urakasta 3/5 hoidettu, saa nähdä milloin ehdin käydä Sakura Michin ja Balatonin kimppuun.



Suomi - Ateena - Kalamaki Beach - Nemea

Koko suomalaisjoukkue (Suomen hitain Ari Mustala, Yukio Morishita ja allekirjoittanut) matkusti kisaa edeltäneenä keskiviikkona Blue1:n lennolla suoraan Ateenaan, josta jatkoimme junalla Korinttiin. Kaikki siirtymiset sujuivat mukavasti, lentoasemalta lähtevällä junalla päästiin yhden junanvaihdon jälkeen sujuvasti Korinttiin ja Korintin asemalta Kalamaki Beach Hoteliin mentiin taksilla. Logistiikat toimivat siis hienosti, Jukia ja minua tosin auttoi suuresti se että meidän ei tarvinnut tehdä muuta kuin peesata paikalliset olot ja kielen hallitsevaa Suomen hitainta. Valitettavasti tämän hyväksi havaitun hännystelytaktiikan soveltaminen ei ollut minulle mahdollista matkalla Nemeasta Olympiaan, Suomen hitain ei nimittäin ole Olympia-juoksussa Tuusulan hitain vaan vasta Tuusulan toiseksi hitain.

Olympia-juoksun 260 euron osallistumismaksuun sisältyy hotellimajoitukset torstaista perjantaihin Korintissa ja lauantaista sunnuntaihin Olympiassa, mutta me tulimme Kalamaki Beach Hoteliin päivää aikaisemmin ja maksoimme 50 euroa per juoksija ylimääräisestä yöstä. Eihän se kovin halpaa ollut, mutta kannattava sijoitus joka tapauksessa. Hotelli on tasokas ja ruokatarjoilut olivat sekä kulinaarisilta että mättöominaisuuksiltaan erinomaiset.




Koska juoksun startti tapahtuu vasta iltapäivällä, perjantai-aamuna sai nukkua niin pitkään kuin uni maistui ja aamupalan jälkeen oli vielä mukavasti aikaa virittää juoksuvarusteet kuntoon ja siirtyä aulaan odottamaan kuljetusta kohti Nemeaa. Bussi lähti joskus puolen päivän jälkeen, ja Antiikin Nemeaan saavuimme reilun puolen tunnin ajomatkan jälkeen.

Nemeassa tutustuimme Antiikin aikaiseen olympiastadioniin, joka oli kaivettu vuonna 1974 alkaneissa kaivauksissa esiin noin 10 metrin maakerroksen alta. Stadionin vieressä oli Antiikin urheilijoiden riisuutumistilan rauniot. Kyseessä ei siis ollut dressing room vaan undressing room, jonne antiikkiset urheilijat jättivät vaatteensa ennen kuin siirtyivät stadionille viuhahtelemaan arvokisamenestys mielessään. Meitä ei kuitenkaan päästetty nakuhuoneeseen, joten kävimme viralliset seremoniat läpi stadionilla ihan normaaleihin juoksuvarusteisiin pukeutuneina. Kuvassa Juki ottaa tuntumaa Nemean stadionin juoksujen lähtöpaikkaan. Jukilla oli edessään reilun 1000 stadion juoksu, Antiikin aikaan kisailtiin pisimmillään 24 stadion eli reilun 4 kilometrin juoksumatkalla.


Antiikin Nemea - Skotini (0-33,5 km)

Ensimmäiset tunnit juoksin kuumuudesta huolimatta kohtuullisen reipasta vauhtia. Reilun 3 kilometrin jälkeen tullaan pitkään alamäkeen, jonka rullailin maan vetovoiman avustamana muuta porukkaa lujempaa vauhtia. Meno oli niin letkeää että mäen alapäässä jouduin vähän jarruttelemaankin, etten olisi noussut koko joukon kärkeen. Alamäkeä rynnätessäni yksi vyölaukkuni aukesi huomaamatta ja vaseliini-tuubi putosi asfaltille. Onneksi Suomi-juoksusta tuttu Wouter Hamelinck poimi sen talteen ja palautti minulle pari kilometriä myöhemmin. Wouterin näin seuraavan kerran vasta Olympiassa, hän sijoittui kisassa kolmanneksi.


Ensimmäisen Check Pointin ohitimme Suomen hitaimman kanssa epähuomiossa pysähtymättä, mutta seurauksena ollut juomaveden hetkellinen loppuminen ei haitannut ollenkaan. Kolmannella huoltopisteellä Platanissa olin noin 2 tunnin kohdalla eli juoksuvauhti oli ollut hiukan alle 6 min/km. Ei siis mitään pikajuoksua, mutta kohtuullisen reipasta ravia kun yli 30 asteen lämpötila otetaan huomioon. Kisan voittaja Jan Prochaska aloitti samalla vauhdilla, hän valitteli että juoksu ei oikein lähtenyt kulkemaan. Mutta lopputuloksista näemme että kisan edetessä kulkemattomuus helpotti. 

Platanin jälkeen siirryttiin kärrytielle, joka oli kuitenkin kohtuullisen juostavaa. Ensimmäinen pienehkön vuoren ylitys osuu tälle osuudelle, etapin lopulla rullattiin alas Skotinin laaksoon. Aurinko porotti laaksossa ankarasti, mutta kuumuus ei minua huolestuttanut. Tiesin että ilma viilenisi heti kun aurinko painuisi vuorten taakse, ja näin myös tapahtui.






Skotini - Levidi (33,5 - 61,7 km)

Skotinin jälkeen pitäisi juosta noin 300 metriä asfalttitietä ja kurvata sen jälkeen vasemmalle kapeammalle polulle. Huoltopisteeltä lähdettäessä minulla alkoi juoksu kulkea niin uskomattoman kevyesti loivaan ylämäkeenkin, että missasin polulle osoittavan nuolen ja jatkoin asfalttitietä oikealle ylös rinnettä, eli täysin väärään suuntaan. Jonkin ajan kuluttua aloin huolestua kun en nähnyt reittimerkintöjä enkä muita kilpailijoita, mutta päätin kuitenkin jatkaa ainakin seuraavaan risteykseen asti. Risteyksestä löytyikin asfalttiin maalatut vasemmalle osoittavat nuolet, ja uskoin olevani oikealla reitillä.

Jonkin ajan kuluttua näin vasemmalla puolellani alhaalla laaksossa juoksijoita, jotka juoksivat samaan suuntaan kuin minä. Viereisessä kuvassa "näkyy" neljä juoksijaa laakson pohjalla, valitettavasti resoluutio ei ihan riitä juoksijoiden tunnistamiseen! Siinä vaiheessa heräsi uusi epäilys että jokin on pielessä, ja reilun kilometrin hölköttelyn jälkeen asia selvisi. Tien laidassa olleet juoksun virkailijat sanoivat että olin kiertänyt kisan vanhan reitin joka on noin 1,5 km pidempi kuin nykyinen virallinen reitti. Matkan pituuden kompensaatioksi sain juosta asfaltilla, kun taas laakson pohjalla oleva reitti olisi ollut kivikkoisempaa. Onneksi minun annettiin jatkaa kisaa, järjestäjät vain pyytelivät anteeksi ja vakuuttivat että en ollut hävinnyt montakaan sijaa! Minulle oli kuitenkin tärkeintä että juoksu kulki kevyesti, eikä ylimääräinen lenkki edes harmittanut yhtään.

Harharetken jälkeen jatkoin matkaa virallisella reitillä, vuorossa oli erittäin kivikkoisen kärrytien kipuaminen Olighyrtos-vuorelle. Vieressä Jukin ottama kuva reitistä. Vuoren huipulla olevassa solassa puhalsi tosi kova tuuli, ja solan toisella puolella oli tarjolla 7 kilometriä loivasti mutkittelevaa asfalttiserpenttiiniä kohti Kandylan huoltopistettä. Juoksu kulki erittäin hyvin, rymistelin rinteen alas asti yhtään jarruttelematta.





Hiukan ennen huoltopistettä paikallinen nuoriso järjesti juoksijoille yllätyksen. Teoriani mukaan Spartathlonista tutun MC Malandrenin hangaround jengi Kandyla Evil Kids pudotteli pahaa-aavistamattomien alamäkijuoksijoiden jalkoihin koiranpommeja ja jotain muutakin kamaa. Näille vintiöille tuli heitettyä pari spontaania kommenttia, selvällä Suomen kielellä tietysti. Uskon että viesti meni perille.

Kandylan huoltopisteellä minulta tultiin kysymään että tunnenko tyyppiä nimeltä Zaan Gengzyree? Kiistin ponnekkaasti tietäväni ko. persoonasta yhtään mitään, mutta pienen neuvottelun jälkeen tajusin että kyse oli Janne Kankaansyrjästä. Se jäi kysymättä että keneltä niitä terveisiä piti lähettää, mutta sanotaan nyt näin ympäripyöreästi että Jannelle Terveisiä Kandylasta!

Kandylan jälkeen ilta viileni ja juoksu alkoi kulkea entistä paremmin. Hiukan ennen Levidiä sain kiinni itävaltalaisen Otto Peischlin, joka myös oli ensimmäistä kertaa Olympia-juoksussa. Päätimme yhdistää olemattomat suunnistustaitomme ja lähteä seuraavalle maastoetapille samaan aikaan.


Levidi - Vytina (61,7 - 84,4 km)

Levidistä Vytinaan juostaan kisan pisin etappi, jolla on siis mittaa 22,7 kilometriä. Tein Levidissä perusteellisen huollon, ja laitoin pitkähihaisen paidan päälle. Huoltopisteeltä jatkettiin ylös vuoristopolulle, sitä riitti noin 10 kilometrin verran ja aikaa paloi lähes kaksi tuntia. Reittiselostuksen mukaan tällä maasto-osuudella noustaisiin 1000 metristä 1400 metriin, mutta käytännössä tuntui siltä kuin nousua olisi ollut tuplasti enemmän. Menalo-vuoren ylittämisen jälkeen matka jatkui asfalttitiellä alas laaksoon, tämäkin serpentiinitie oli juuri sopivan loiva rentoa juoksua varten ja reilun kympin matka taittui alle tunnissa. Vytinan Check Pointilla oli kaksi maratonia takana, ja huoltopisteen tarjontaa maisteltiin hiukan keskimääräistä huoltostoppia pidempi aika.

Vytina - Valtesiniko (84,4 - 105,3 km)

Vytina-Magouliana-Valtesiniko osuus on helppoa asfalttitietä, juoksu kulki viileässä yössä mukavasti hengityksen höyrytessä. 

Valtesiniko - Perdikoneri (105,3 - 124,4 km)

Valtesinikosta Perdikoneriin on kilpailun toiseksi pisin, lähes 20 kilometrin etappi. Juoksualustana on alun asfalttipätkän jälkeen sekalaista kärrytietä, ja lisäväriä juoksuun tuovat reitillä liikkuvat lammaslaumat ja niitä paimentavat lammaskoirat.



Tällä osuudella on myös Olympia-juoksun hienoimmat maisemat. Tässä allekirjoittanut rumentaa aamuhämäräisen maiseman...






...ja Otto Peischl samassa puuhassa.

Tässä Jukin ottama laadukkaampi kuva samasta maisemasta.









Perdikoneri - Koklama (124,4 - 150,5 km)

Perdikonerin jälkeen juostaan lyhyehköjä etappeja vaihtelevalla alustalla. Ilma ei ollut vielä ehtinyt lämmetä kovin kuumaksi, ja ajatukset keskittyivät noin 148 km kohdalla olevaan Erymanthos -joen ylitykseen. Joessa oli vettä vain 20-30 senttiä, ja edelliseltä huoltopisteeltä saadut muovikassit suojasivat jalat hyvin. Kisan tässä vaiheessa minulla oli reidet niin tönkkönä että muovikassien ”pukeminen” jalkoihin oli aika työlästä, mutta kyllä siitäkin haasteesta selvittiin. Luultavasti suurin osa juoksijoista ylitti joen ilman mitään muovikassivirityksiä kengät kastellen, mutta minä halusin minimoida ylimääräisten hiertymien riskin loppumatkan ajaksi.

Koklama - Mouria (150,5 - 172,8 km)

Koklamasta Aspra Spitian kautta Mouriaan juostaan kilpailun pisimmät kilometrit, reitti kulkee suurimmaksi osaksi röykkyisillä ja röpelöisillä kärryteillä ja poluilla. Aspra Spitian (160 km) ja varsinkin Mourian (172,8 km) check pointeja odotimme pitkään ja hartaasti, juomavesi loppui osuuksien puolivälin tietämissä ja etapit tuntuivat tuplasti todellisia kilometrejään pidemmiltä.

Näillä pätkillä juostiin monenlaisten metsikköjen halki, ja maisemat olivat täysin erilaiset kuin Spartathlonin reitillä. Lampaita ei tässä vaiheessa tarvinnut enää väistellä, mutta yhdessä kapeikossa juoksureitin oli tukkinut sankka mehiläisparvi. Itse kiersin mehiläiset tien sivusta hankalan ryteikön läpi, mutta rohkeammat juoksivat vauhdilla parven läpi eivätkä mehiläiset olleet siitä kuulemma närkästyneet. Myös aamuauringosta nauttivia käärmeitä näkyi usein, mutta juoksijan havaitessaan ne luikertelivat vauhdilla tien syrjään pöheikön alle piiloon.

Viimeiset pari kilometriä ennen Mouriaa juostaan taas asfaltilla, mutta minulla oli virta niin vähissä että juoksuaskeleet olivat aika harvinaisia. Välillä tuli auringon paahteesta huolimatta kylmiä väreitä, jotka tulkintani mukaan ovat merkkejä siitä että elimistön sisäinen termostaatti on sekoamassa. Senkin puolesta oli syytä edetä välillä kevyesti, mutta mitään kiirettähän meillä ei ollut

Mouria - Antiikin Olympia (172,8 - 180,1 km)

Viimeinen 8 kilometriä juostiin Olympian taajamassa asfalttiteitä. Olimme Otto Peischlin kanssa sopineet jo yöllä juoksevamme maaliin samaan aikaan, ja kokonaiskilpailun kymmenes sija ylittikin kaikki odotuksemme. Viimeiset kilometrit ennen maalia edettiin enimmäkseen kävellen, mutta koska kyseessä kuitenkin oli juoksukilpailu, ryntäsimme viimeisen kilometrin luullakseni alle 5 minuutin km-vauhtia. Yllättävän hyvin jalat suostuivat liikkumaan, kun maali alkoi häämöttää.

Maali oli yksinkertainen tiehen piirretty viiva Antiikin Olympia-stadionin vieressä. Muutaman minuutin nurmikolla huilailun jälkeen sain autokyydin hotellille, jossa jäinen Cola-juoma ja muut palautumiseliksiirit maistuivat keskimääräiseen juomiskokemukseen verrattuna poikkeuksellisen maukkailta.

 




Hotelli Amalia ja Olympia

Lauantai-ilta sujui reissun rasituksista toipuessa. Hotellihuoneet oli jaettu jo etukäteen niin että Suomen joukkueella oli oma huone. Suomen hitain oli majoittunut sinne jo iltapäivällä, ja tien päällä pidempään viihtynyt Juki ilmestyi paikalle illan suussa. Ennen nukkumaan menoa syötiin vielä tasokas illallinen, mutta palkintojenjako siirrettiin tulosten viimeistelyn takia sunnuntaille.

Kreikassa asiat etenevät maan tavalla, ja tämä sääntö pätee myös Olympia-juoksussa. Saamamme tiedon mukaan retken Olympian lehtoon piti alkaa sunnuntaina klo 10, ja niinpä raahauduimme hotellin aulaan klo 10.15 katsomaan olisiko jo busseja paikalla. Ei ollut busseja, mutta yllättäen palkintojenjako oli juuri alkamassa, ehdimme sopivasti paikalle pokkaamaan mitalit ja diplomit.





Seuraavaksi ajettiin bussilla Olympian lehtoon, ja se olikin erittäin mielenkiintoinen paikka. Tosin kierroksemme oli kohtuullisen kiireinen, koska olimme tulleet paikalle tunnin verran myöhässä ja oppaalla oli kiire seuraavalle keikalle.

Olympia - Nemea - Kalamaki Beach - Ateena - Suomi

Myöhemmin iltapäivällä bussit starttasivat kohti Nemeaa, siellä oli luvassa Nemean kunnan järjestämä juhlatilaisuus juoksijoiden kunniaksi. Juoksureittiä emme matkan aikana juuri nähneet, sillä bussit kiersivät etelän kautta koukaten. Saavuimme Nemeaan muistaakseni klo 18.30, ja kunnantalolla olivat vastaanoton järjestelyt vielä ns. vaiheessa. Olimme tulleet kuulemma tunnin verran liian aikaisin, näinkin voi Kreikassa käydä. Tässä vaiheessa alkoi väsymys vaivata, edellisen yön nukkuminen kun oli ollut aika levotonta, mutta Suomen hitaimman asiantuntevalla opastuksella löysimme Nemean keskustan liepeiltä virkistävän keitaan jossa tarjoiltiin virkistystä uupuneille ultrajuoksijoille.

Nemean kunnan tilaisuus alkoi noin klo 21, ja puheiden ja ruokailujen jälkeen oli vuorossa vauhdikas kansantanssiesitys. Monet juoksijatkin kävivät esittämässä sirtaki-taitojaan, mutta kellon lähestyessä puolta yötä parketilla heilui enää paikallisia suuruuksia. Juhlissa oli nimittäin paikalla koko Nemean crème de la crème, ja myös seniorimpi sukupolvi halusi näyttää taitojaan. Meno oli huimaa, ja tuli mieleen että Suomessa ei seutukunnan 85-vuotias matriarkka ja teini-ikäinen sukupolvi kovin usein päädy samalle parketille bilettämään samojen biisien tahdissa. Nemeassa tämä taitaa kuitenkin olla ihan normaalia. Luulen että siellä on ollut samanlainen meno jo kauan ennen talouskriisiä, ja tulee olemaan myös kauan talouskriisin jälkeen. Sellainen ilonpito kun ei ole finanssisuhdanteista kiinni ollenkaan.

Kisan organisaattori ja puuhanainen on Effie Mpitsksaki, joka poseeraa tässä Jukin kanssa Nemean kunnantalon edessä. Kuvassa taustalla venyttelee Otto Peischl Itävällasta.








Totuuden nimessä on myönnettävä, että sunnuntain loppuillasta minä aloin olla aika kypsä. Mielelläni olisin lähtenyt hotelliin nukkumaan, mutta eihän me kunniavieraat voitu lähteä mihinkään kun oli vielä juhlien järjestäjien varaamat lahjatkin jakamatta. Lahjapakkauksesta löytyi paikallista punaviiniä, Aethlios -brändättyä oliiviöljyä sekä Korintin seudun historiaa esittelevä DVD ja kirja. Paikallisten bailaamista katsoessa mietin että olo oli kuin Trubadurixilla Asterixin sivulla 48, mahtavat bileet oli menossa ihan vieressä, mutta itse ei pystynyt osallistumaan. Ei minua kukaan sentään köyttänyt tuoliin kiinni, mutta en vaan millään kestänyt hereillä. Niinpä siirryin bussiin nukkumaan.

Bussi lähti kohti Kalamaki Beach Hotelia joskus puolen yön jälkeen, ja hyvin ansaituille unille pääsimme hotellihuoneessa noin klo 1.30. Aamulla oli herätys klo 8, ja aamupalan jälkeen siirryimme hotellin pikkubussilla Korintin rautatieasemalle ja sieltä edelleen ilman ongelmia junalla Ateenan lentokentälle. Paluumatka sujui yllätyksittä Suomeen asti, lennot kulkivat aikataulujen mukaan ja kisan rasituksista huolimatta liikkuminen oli suhteellisen helppoa.

Satunnaisia huomioita

Kisaan valmistautuminen: Tavoitteeni oli harjoitella tammi-helmikuu kevyesti (20-30 tuntia/kk), ja rakennella maalis-huhti-toukokuulle nousujohteinen 120 tunnin treenipaketti. Nämä suunnitelmat menivät suurelta osin pieleen. Alkuvuodesta kärsin oudosta voimattomuudesta (ylirasituksesta?), ja kun pakkasmittarikin näytti tulipalolukemia ja työkiireitä oli riittoisasti, minulla oli monta hyvää syytä jättää lenkkeily vähemmälle. Tammi-helmikuun saldoksi jäi 238 kilometriä juoksua, josta puolet tammikuun ensimmäisen viikon aikana.

Maaliskuun alussa yritin aloittaa määräpainotteisemman treenin, mutta eihän siitä mitään tullut. Välillä juoksu kulki mallikkaastikin, mutta jo kahdesta pitkästä lenkistä palautuminen tuntui kestävän useamman päivän. Edellisen kevään tyhmäilystä viisastuneena maltoin kuitenkin levätä aina kun siihen tuntui olevan tarvetta, käytännössä leposykkeen jämähtäminen yli 50 lukemaan merkitsi minulle täydellistä juoksutaukoa.

Kisaviikkoa edeltäneiden 12 viikon harjoittelun saldoksi kertyi 540 km juoksua ja 24h30m cross trainerin polkemista, keskimääräisen viikon koostumus oli siis 45 km juoksua ja pari tuntia cross traineria. Juoksulenkit olivat pituudeltaan 10-26 km, asfalttilenkkien vauhdit enimmäkseen 5.30-5.40 min/km. Joskus meni vähän lujempaakin, mutta alle 5 minuutin vauhtia ei kertaakaan. Pisimmät eli 20 km ja 26 km lenkit tein yleensä juoksu-kävely -lenkkeinä, tyyliin 27 min juoksua ja 3 min kävelyä. Viimeisellä treeniviikolla juoksin 5 x 10 km maastolenkin, ja sunnuntain jälkeen en enää juossut askeltakaan ennen perjantai-iltapäivän starttia Nemeassa.

Kisataktiikka: Juoksu sujui mainiosti, ja näyttää siltä että olen löytänyt itselleni sopivan taktiikan Olympia-juoksun tai Spartathlonin tyyppisiä kisoja varten. Perusprinsiippejä ovat:

    Ei merkittävää etukäteistankkausta ennen kisaa, vain normaalit määrät normaalia ruokaa
    Starttia edeltävänä iltana yksi tai kaksi olutta
    Ennen starttia pari ennaltaehkäisevää Imodiumia vatsaa rauhoittamaan
    Kisan aikana syöminen ja juominen tyyliin ”parhaiten uppoavaa evästä kurkusta alas pieniä määriä jatkuvasti pupeltaen”, energioiden tai hiilarin ja proteiinin määriä en mieti ollenkaan
    Kisan aloitus reipasta vauhtia, sykkeitä ei katsota vaan vauhtia säädellään fiiliksen mukaan
    Merkittävät ylämäet kävellen, ja alamäet juostaan lujaa

Varusteet: Juoksushortsit ja T-paita olivat varusteina lähtöviivalla, ja Levidistä Perdikoneriin (62 - 124 km eli klo 22 - 7) pidin T-paidan alla pitkähihaista paitaa. Tämä varustus toimi erinomaisesti. Pertsalta (kiitos!) lainattu Petzl Myo otsalamppu valaisi yöllä mainiosti, ja halpiskorista poimitut Prestige -aurinkolasit toimivat päivällä moitteettomasti.  Ennen starttia huomasin että monella juoksijalla oli kenkien suojana gatorit, mutta itse en onnistunut saamaan kertaakaan kisan aikana kiviä kenkiini vaikka minulla ei gatoreita ollutkaan.

Teippasin varpaat ja rasvasin jalkapohjat valkovaseliinilla ennen kisaa, mutta varotoimenpiteistä huolimatta muutama varpaankynsi on lähdössä ja päkiöidenkin alla oli pientä rakkulaa. Eivät nämä ongelmat kisan aikana juuri häirinneet, mutta täytyy silti yrittää löytää jatkossa kenkä/nauhoitus/pohjallis/sukka/teippaus/rasvaus -osastolle parempia ratkaisuja.

Eväät: Omina eväinä minulla oli drop bageissa mustikkakeittoa, Gainomaxia, geelejä sekä kolme Elovena -pikapuuroa. Tämä valikoima täydensi hyvin huoltopisteiden tarjonnasta minulle parhaiden maistunutta riisivanukas/banaani/cola -dieettiä. Seuraavaan kisaan otan ehkä vielä enemmän mustikkakeittoa mukaan, sitä olisi uponnut enemmänkin kuin nyt mukana olleet viisi 2 dl tetraa.

Medical test: Paikallinen yliopisto teki tutkimusta ultrajuoksijoiden terveydentilasta ennen ja jälkeen kisan. Annoin ison verinäytteen (neljä putkea) ennen starttia, pari minuuttia maaliin tulon jälkeen ja vielä kolmannen kerran 18 tuntia maaliin tulon jälkeen. Tutkimuksen tuloksia luvattiin lähettää sähköpostitse, mutta vielä ei ole sähköpostilaatikko kolahtanut.

Vaivoja: Kisaa edeltävinä viikkoina minulla oli kiusallinen selkävaiva, joka onneksi haittasi enemmän istumista kuin kävelemistä tai juoksemista. Kisan aikana juostessa selkä ei vaivannut ollenkaan, mutta pitkiä ylämäkiä kävellessä ristiselkä uhkasi jumiutua. Otin yöllä Levidin ylämäkeä kävellessä yhden ibuprofeenin, ja sen jälkeen ei selkä pahemmin vaivannut.

Etureisien yläosat ja varsinkin vasemman puolen lonkankoukistaja alkoivat kipuilla 150 km jälkeen, mutta vaiva ei ollut huolestuttava, sen verran lihaskipua kuuluu asiaan tässä harrastuksessa. Sen sijaan kisan jälkeisenä yönä vasemman lonkan kipu äityi aika pahaksi, mutta seuraavana aamuna vaivat olivat jo laantuneet normaaleiksi ultra-kolotuksiksi.

Katselin sunnuntaina hotellin aulassa, että Spartathlon -malliin turvonneita nilkkoja ei näkynyt juoksijoilla ollenkaan. Ilmeisesti lyhyempi matka ja vaihteleva maasto ehkäisevät sellaisten vaivojen syntymistä. Minulla tosin vasen nilkka turposi sunnuntai-iltana, mutta se oli nopeasti ohimenevä vaiva joka helpotti kun sain jalat ylös.

Ohut ilma: Olympia-juoksun korkein kohta on noin 1450 metriä merenpinnan yläpuolella, ja reittiprofiilista silmämääräisesti arvioiden yli 50 km matka juostaan yli 1000 metrin korkeudessa. En tiedä kuinka korkealle pitää mennä että ilman ohuus alkaisi tuntua kestävyyssuorituksessa, mutta ilmeisesti tällaiset alle 2 km lukemat eivät vielä vaikuta asiaan, ainakaan minä en huomannut mitään oireita hapen vähyydestä. Varmasti myös rauhallinen juoksuvauhti ja kostea yöilma ovat yhdistelmä joka kompensoi hiukan merenpinnan tasoa ohuemman ilman vaikutuksia.

Liikenne: Spartathlonissa on joskus kuulemma rallateltu reitin henkeen sopivana teemamusiikkina ”Reippaina käymme rekkain alle”, mutta Olympia-juoksussa suurimmat liikennepoliittiset haasteet liittyvät samalla väylällä kulkeviin lampaisiin ja lammaskoiriin. Perinteistä kreikkalaista kamikaze-liikennekäyttäytymistä saimme kuitenkin ihailla bussin ikkunasta matkalla Olympiasta Nemeaan. Moottoritiellä toisiaan ohittavien bussien välistä sujahteli tuplanopeudella liikkuneita moottoripyöriä, ja mikäs siinä oli mennessä, olihan bussien välissä useimmiten reilusti prätkän ohjaustangon leveyttä enemmän tilaa.

Race Across Burgenland: Juoksuseuranani 120 km matkan ollut Otto Peischl järjestää 218 km pituisen juoksun Burgenlandin alueen läpi Itävallan itäpäässä. Kisa juostaan elokuussa, ja reitti on asfalttia alppimaisemissa. Vähän olen miettinyt että jos vuonna 2011 jättäisi Spartathlonin väliin, niin sitten pitäisi keksiä jotain muuta ohjelmaa loppukesälle.

Lopuksi

Jos Nuuksion Montrail-lenkki sisältää mielestäsi sopivassa suhteessa helppoa ja vähän vaativampaakin maastoa, mutta kaipaat lenkille lisää pituutta, korkeuseroja, vesistön ylityksiä, lämpöä, maisemia ja lampaita, sinun kannattaa osallistua Olympia-juoksuun. Ja muutenkin kannattaa osallistua.

Vielä kerran kiitokset Suomen hitaimmalle ultrajuoksijalle ja Jukille mainiosta matkaseurasta. Jukille kiitos myös ahkerasta kameran käytöstä ja kuvien julkaisuluvasta, suurin osa täällä näkyvistä kuvista kuuluukin kategoriaan Photo by Yukio Morishita. Otto Peischl war ein erstklassig Reise Kamerade von Levidi bis Olympia, and Wouter Hamelinck picked up some valuable pieces of my race gear that I dropped already before the first Check Point, Vielen Dank & Merci! Effie Mpitsksaki is the organizer of the race, and she took very good care of us all the way from Kalamaki Beach Hotel to Olympia and back to Kalamaki again, Ευχαριστώ πολύ!

torstai 10. kesäkuuta 2010

Nemea-Olympia alkupalat

Varsinainen kisaraportti valmistuu ehkä ensi viikonloppuna, mutta laitan tänne nyt muutaman kuvan. Kolme ensimmäistä ovat minun kännykkäkamerallani otettuja, ja neljäs on Yukion kamerasta.

 Nemeassa 5 minuuttia ennen lähtöä:












  



Auringon nousu Valtesinikossa:
 











 



 Aamuruuhkaa Perdikonerissa:
 















 Sunnuntai-aamupäivänä Olympiassa:
 
 

website traffic statistics
Find a Date