Matkalla Espooseen

Valmistautumiseni Espoon 24 tunnin juoksuun alkoi marraskuun alussa, ja toistaiseksi kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan. Harjoittelun määrät ovat edelleen maltillisia eikä alle 5 minuutin km-vauhdeilla ole juostu ollenkaan, mutta kesän ja syksyn ongelmien jälkeen onkin syytä aloittaa varovaisesti.

Toukokuun lopun Olympia-juoksun jälkeen yritin saada itseäni Spartathlon-kuntoon, mutta eihän siitä mitään tullut. Juoksuharjoittelu jäi vähiin, ja lopulta piti korvikeharjoituksienkin suhteen antaa periksi. Olympia-juoksun jälkeen harjoitteluni meni näin:

• kesäkuu 40 km juoksua + 9 h cross traineria
• heinäkuu 50 km juoksua + 18 h cross traineria + 14 h vesijuoksua
• elokuu 0 km juoksua + 35 h cross traineria + 2 h vesijuoksua
• syyskuu 5 km juoksua + 7 h cross traineria
• lokakuu 20 km juoksua + 9 h cross traineria

Lokakuun aikana sain kuitenkin pahimmat selkä-perse-jalka -vaivat hoidettua fysiatri Timgrenin suosiollisella avustuksella, ja marraskuun alussa aloitin varovaisen juoksumäärien lisäämisen. Ei tässä kuitenkaan määrillä mässäillä vielä, marraskuulle kertyi 175 km juoksua ja 7 tuntia cross traineria. Joulukuulle yritän saada kasattua 35-40 tuntia juoksupainotteista treeniä, saa nähdä miten kroppa kestää.

Espoon kisaan on aikaa 7 viikkoa ja jalat ovat vielä kaukana 24 tunnin juoksun vaatimasta kunnosta. Jos pystyn treenaamaan suunnitelmieni mukaan ja vältyn pahemmilta takaiskuilta, niin tulos voisi olla jossain 160 ja 180 km tietämissä. Enemmänkin voisi ehkä mennä jos jalat kestäisivät juosta vielä sunnuntai-aamupäivänä, mutta sen varaan en uskalla laskea. Esport Arenan alusta ei ole pehmeimmästä päästä, ja näillä harjoituskilometreillä ei jalkoihin ehdi kehittämään kovin kummoista iskunkestävyyttä.

Olen katsellut viime kevään harjoitteluani, silloinhan onnistuin saamaan itseni kohtuulliseen kuntoon aika vähäisellä harjoittelulla. Laitan tähän näkyviin 12+1 viikon valmistautumiseni Olympia-juoksuun sekä 12+1 viikon suunnitelmani E24 valmistautumiseen. Kokemukseni mukaan 12 viikkoa on sopiva aika valmistautumiselle, ja se kolmastoista eli kisaviikko menee ilman juoksutreenejä.

Tällaisia kaavailuja on mukava tehdä, en tosin koskaan ole pystynyt toteuttamaan suunnitelmiani kovin tarkasti koska aina on tullut esteitä. Viime keväänä suunnitelmat menivät uusiksi treenijaksolle ajoittuneiden selkävaivojen ja ylirasituksen takia, ja Espoon juoksuun valmistautumista sotkevat ainakin työkiireet.

Syyskuntoutushorrokseen

Tämän vuoden Spartathlon on nyt juostu, ja olihan tämä vaihteeksi "erilainen" Spartathlon kun olin itse kisan ajan Suomessa. Akropolikselta starttasi 13 suomalaista joista yli puolet eli 7 pääsi maaliin, tämä on mainio onnistumisprosentti kisassa jossa kaikista matkaan lähteneistä yli 60 % keskeytti.

Suomalaisista ensikertalaiset Hannu Anttila, Eka Partanen ja Petri Welling juoksivat hienosti Spartaan asti, samoin kuin kaksi kertaa Spartathlonia aiemmin yrittänyt Petri Perttilä. Kokeneemmasta kaartista Ari Mustala, Tuula Ahlholm ja Pertti Eho juoksivat maaliin asti, erityisonnittelut Pertsalle 35 tunnin alituksesta ja ultra-arvostetun "Paijalan toiseksi hitain spartathlonisti" -arvonimen saavuttamisesta. Osa startanneista hyytyi reitin varrelle erilaisten vastoinkäymisten jälkeen, mutta Spartathlonin viehätys piilee siinä että siellä mikään ei ole varmaa ennen kuin Leonidaksen patsas on kädenojennuksen päässä. Ensi vuonna on mahdollisuus yrittää uudestaan.


Vennikaksen perheen suoritusta seurattiin myös suurella mielenkiinnolla. Isä Peeter on monessa liemessä marinoitu ultrakonkari, joka otti tällä kertaa Spartathloniin mukaan myös perheen naisväen eli Pillen ja Heleenin. Pille joutui keskeyttämään kisan puolimatkassa, mutta Peeter ja tyttärensä Heleen juoksivat huoltopisteiden aikarajoja uhmaten Spartaan asti. 22 vuoden ikäinen Heleen on muuten kaikkien aikojen nuorin Spartathlonin maaliin juossut nainen. Netistä löydettyjä kuvia ei tietenkään saisi kopioida luvatta, mutta tässä tapauksessa uhmaan lakeja ja netikettiä, ja laitan tänne omin lupineni kreikkalaisen Dimitris Han -nimisen (?) miekkosen ottaman kuvan Peeterin ja Heleenin maaliintulosta. Kuvassa näkyy myös Leonidaksen vasemman jalan pikkuvarvas, jota moni ultrajuoksija on hipelöinyt ja jotkut jopa pussanneet. Heleenin ja Peeterin kuva löytyy myös täältä, ja linkin löysi netin syövereistä alunperin Jardaani Joensuusta.

Heleenin suorituksen arvoa nostaa se, että aikaisempien meriittien perusteella hänen maaliin pääsynsä Spartathlonissa ei näyttänyt kovin todennäköiseltä. Yleinen käsitys on että Spartathloniin on turha lähteä jos 24 tunnin juoksun tulos jää kovin paljon alle 200 kilometrin. Heleenin 24 tunnin juoksun ennätys oli alle 170 km, ja Spartathlonin osallistumisoikeuden Heleen hankki kesällä 2009 juoksemalla Balaton-järven 212 km juoksun aikaan 30:47. Myös tässä juoksussa Heleenin tasaisen vauhdin mukainen 24 tunnin tulos oli alle 170 km. Mutta mitäpä näistä laskelmista, Heleen oli Spartathlonissakin 24 tunnin kohdalla lähellä Nestania eli noin 170 kilometrin kohdalla, ja hoiti siinä vaiheessa jäljellä olleen 76 kilometrin urakan säädetyssä ajassa!

Spartathlonin lisäksi viime viikonloppuna juostiin myös Paavo 250 -juoksu eli Paavothlon. Shamaani Lindholm ja Maria Tähkävuori juoksivat Helsingistä Hämeenlinnan kautta Turkuun vajaassa 37 tunnissa. Lainaan tähän (luvatta tietenkin) Eskon ottaman maaliintulopotretin, tyytyväisiä ilmeitä näkyi myös Aurajoen rannalla! Lisää Eskon ottamia kuvia löytyy täältä.

Lopuksi katsaus omiin juoksuihini. Tämän vuoden Spartathlon jäi väliin, ja ensimmäinen varasuunnitelma eli plan B oli Wihan kilometrit 100 km kisa Tampereella lokakuun lopulla. Siitä suunnitelmasta luovuin jo syyskuun alussa, ja siirryin plan C:hen ja ilmoittauduin Espoon 24 tunnin juoksuun tammikuun lopulla. Tällä hetkellä oikea jalkani on edelleen juoksukelvottomassa kunnossa, joten voi olla että seuraavaksi otetaan tähtäimeen plan D eli Hiekkaharjun 6 tunnin juoksu.

Vaan mitäpä näitä etukäteen murehtimaan, juostaan sitten kun jalat sen taas kestävät. Jos alkuvuoden suunnitelmat eivät toteudu, niin ensi syksylle minulla on kuitenkin suunniteltuna toistaiseksi vielä huippusalainen projekti, joka kulkee tässä vaiheessa nimellä plan S.

Palaan blogsennusasioihin sitten kun on jotain kirjoiteltavaa, muutaman viikon tai kuukauden päästä.

9 tuntia starttiin

Jos olisin huomisaamuna lähdössä juoksemaan Spartathlonia, olisin tällä hetkellä siemaisemassa yhtä iltaolutta joko Hotelli Londonin aulabaarissa tai Glyfadan hiekkarannalla. Mutta koska olen kotona tietokoneen ääressä, tyydyn lasilliseen punaviiniä.

Spartathlonia seurataan huomenna ja launataina luonnollisesti Juoksufoorumin kisastudiossa ja samaan aikaan starttaavaa Paavo 250 juoksua seurataan täällä. Hyvää matkaa kaikille juoksukuntoisille!

Kuntoutusta

Kolme viikkoa sitten kirjailin tänne blogiin, että cross trainerin polkeminen onnistui mutta juokseminen ei. Sen jälkeen kehitys kehittyi huonompaan suuntaan, ja kaksi viikkoa sitten oikean jalan kivut olivat (Sirdaludeista ja Voltareneista huolimatta) jo niin pahat että nukkuminenkin oli hankalaa. Pahimmat kivut olivat oikean jalan reiden ulkosyrjälla ja säären ulkosyrjalla sekä nilkassa. Iskias-hermon säteilystä oli siis kyse.

Heinä-elokuun aikana sijoitin urheilulääkereiden palkkioihin, magneettikuvaukseen sekä hierontaan ja fysioterapiaan hyvinkin Spartathlon-reissun kokonais-budejttia suuremman summan rahaa, ja mitään parannusta ei vaivaan saatu. Toki magneettikuvista näkyi selkeästi välilevyjen tilanne, mutta se ei ollut kovin suuri yllätys, tällaisia vaivoja istumatyötä tekevillä ihmisillä on usein.  Myös autoilu tuntuu olevan minulle selän kannalta huono homma.

Vaikka vaivojeni alkusyy on ilmeisesti ollut iskias-hermoa painava L4/5 välilevyn pulistuma, varsinaisia selkäkipuja minulla ei ole ollut vaan olemisen on tehnyt tukalaksi lihasten jumittuminen. Ilmeisesti nämä lihasjumit ovat ruokkineet toinen toisiaan, ja hieronnalla tai fysioterapialla ei tilannetta saatu ratkaistua.

Toissa viikon keskiviikkona menin fysiatri Timgrenin vastaanotolle Järvenpäähän. Ensin väänneltiin lonkka suoraan, se oli tietenkin vinossa koska lihakset oivat krampissa. Uskon että minun tapauksessani lonkan vinous oli kuitenkin vain muiden ongelmien seuraus, eikä alkuperäinen ongelma. Seuraavaksi Timgren tsekkasi lihasten tilanteen ja löysi useita trigger-kyhmyjä, ja näihin tökättiin neula. Merkittävimmät tuntemukset irtosivat Gluteus maximuksen ja Gluteus minimuksen käsittelystä, niissä olleet jumit tuntuivat selvästi reagoivan neulalla rassaamiseen. Käsittelyn jälkeen kivut alempana jalassa alkoivat helpottaa, ja kipulääkkeiden syömistä pystyin vähentämään jo seuraavana päivänä.

Juoksukunnossa en ole vieläkään, mutta korviketreenejä voin taas tehdä. Oikeassa lonkassa on edelleen ajoittaisia tuntemuksia, ja oikea nilkka on vasempaan verrattuna voimaton. Kuntoutan nämä vaivat kaikessa rauhassa ennen juoksutreeniin palaamista, nyt ei kannata aiheuttaa juoksuelimiin uusia vaurioita hätäilemällä treenien kanssa.

Trigger-pisteiden käsittely tuntui tehoavan vaivoihini hyvin. Olen kietämättä miettinyt, että jos olisin mennyt kesäkuun lopussa ortopedin sijasta fysiatri Timgrenille, olisinko nyt pakkaamassa Spartathlon -kamoja matkalaukkuun. Toisaalta on myös mahdollista, että vaivani olisivat helpottaneet syyskuun aikana ilman Timgrenin käsittelyäkin, yhden käsittelyn perusteella ei voi tehdä 100 % varmoja johtopäätöksiä. However, tällä hetkellä todennäköisin selitys kesän ja syksyn tapahtumille on että lihasjumini olivat niin tiukassa että vain Timgrenin neulat tehosivat niihin. Hierojat, kiropraktikot ja fysioterapeutit eivät saaneet aikaiseksi muita kuin hetkellisiä muutoksia, eivätkä kipulääkkeet ja lihasrelaksantitkaan tehonneet.

Spartathlon 2010: WNS (Will Not Start)

Alkuperäinen suunnitelmani oli juosta tämän vuoden juhla-Spartathlon maaliin ja tehdä ensi syksynä jotain muuta, mutta täytyy miettiä syksyn 2011 suunnitelmia uudestaan. Voi olla että Spartathlon 2011 on minulla ensi keväänä sittenkin vakavasti harkinnassa. Kävin tänään yrittämässä juoksemista, ja niin vaivaista oli meno että päätin jättää tämän syksyn Kreikan reissun suosiolla väliin. Cross trainerin polkeminen onnistuu kyllä vaivatta ja sillä konstilla aerobisen kunnon saisi kohdalleen, mutta 246,8 km juoksussa tarvitaan myös iskunkestäviä jalkoja, ja sellaisia ei minulla tällä hetkellä ole.

Kauden päätavoitteen peruuntuminen on ikävää, mutta eihän tästä ketään muutakaan voi syyttää. Olisin voinut aloittaa keskivartalon lihasten vahvistamisen jo vuosia sitten, ja viime pääsiäisenä olisin voinut nostaa tyttäreni polkupyörän satulan muuten kuin "raakaa voimaa" käyttämällä. Olympia-juoksun jälkeenkin olisin varmaan voinut hoitaa selän ja lonkan kuntouttamisen fiksummin, en tosin tiedä mitä minun olisi silloin pitänyt tehdä.

Mutta pientä on minun potutukseni verrattuna siihen kollektiiviseen ...tutukseen, jonka varmaan kokivat 2300 UTMB:n starttaajaa viime viikonloppuna. Kisa jouduttiin keskeyttämään huonojen sääolosuhteiden takia. Tosin seuraavana päivänä juostiin lyhennetty versio UTMB:stä, mutta eihän se ole sama asia.

Jos lähden Spartathloniin ensi vuonna, niin aion juhlia silloin Feidippideksen alkuperäisen juoksun 50² -vuotisjuhlaa. Kisaorganisaatiohan juhlii niitä jo nyt, mutta olen edelleen sitä mieltä että tänä vuonna on kulunut vasta 2499 vuotta. Ajanlaskussahan ei ole vietetty erikseen vuotta nolla, vaan vuotta yksi edelsi vuosi yksi EAA.

Ensi kevään ja alkukesän suunnitelmat ovat vielä auki. Jos ja kun saan itseni syksyn aikana juoksukuntoon, täytyy valikoida joku sopiva tavoite. Sakura-Michi houkuttaisi eniten, mutta Grand Union Canal Race Englannissa tai Balaton-järven kierto Unkarissa olisivat helpompia toteuttaa. Myös Suomessa voisi juosta jotain enemmän tai vähemmän virallisia lenkkejä.

Seuraava ultrajuoksullinen tavoitteeni on kuitenkin Paavo Juoksijoiden Kuningas 250k -juoksun alkumatkan huoltaminen perjantaina 24.9.2010 klo 07.00 alkaen.

Ei piriformis vaan prolapsi

Nyt on syytä pyytää rehdisti anteeksi piriformikselta, jota olen aiheetta epäillyt ongelmien aiheuttajaksi. Todisteet piriformiksen osallisuudesta alkoivat muutenkin käydä vähiin, ja magneettikuvauksessa asia varmistui. En alun perin osannut epäillä selkää ongelmien aiheuttajaksi koska selässä ei ole ollut kipua, ainoa selkäoire on ollut selän puutuminen istuessa. Sieltä nämä ongelmat ovat kuitenkin peräisin, tällaisia kommentteja radiologi kirjasi masgneettikuvauksen perusteella:

Lannerangan L2/3 väli on madaltunut ja diskuksessa on kuivumaa, 2 alimmassa diskuksessa myös kuivumaa ja diskuspullistumat... 

L4/5 diskuksessa on laakea oikeavoittoinen prolapsi, joka kaventaa molempia lateraalirecessejä, enemmän oikealla. Oikean L5-hermojuuren pinnetila on mahdollinen...


Presakraalivälissä on myös oikeavoittoinen laakea discusprolapsi, joka sivuaa oikeaa S1-juurta rekessitasolla.

Ensikuulemalta & näkemältä aika huolestuttavaa tekstiä, mutta ei syytä paniikkiin. Diagnoosissa oli myös pitkä litania kunnossa olevia osia, esimerkiksi conus ja SI-nivelet ovat kunnossa eikä rasitusosteopatian merkkejä näy. Suurin piirtein tällaiselta keskimääräisen 5-kymppisen äijän selkä käsittääkseni usein näyttää. Olen todennäköisesti jo juossut monia onnistuneita ultrakisoja näiden prolapsien ja pullistumien kanssa, ei tällaisia vaivoja nimittäin yhdessä yössä hankita. Myös se "hyvä" puoli näissä pullistumissa on, että vanhemmiten diskukset kuivuu ja madaltuu kaikilla, ja silloin siellä nikamien välissä on vähemmän kamaa joka voi tursuta ulos hermoa painamaan.

Lääke tähän vaivaan on keskikropan lihasten vahvistaminen. Olen sitä jonkin verran tehnytkin viimeisten parin vuoden aikana mm. kuntopallon kanssa, mutta nyt täytyy aloittaa tehokkaampi ja täsmällisempi treeni. Uskon että (huonon lihaskunnon lisäksi) suurin syy selkävaivoihini on istumatyö. Juoksuharrastuksen aloittamisen jälkeen satunnaisesti esiintyneet selkävaivat ovat yleensä jääneet lenkkipolulle, juostessa selkälihasten saama diagonaaliliike on ollut hyvä hoito. Valitettavasti tällä kertaa ongelma on astetta vakavampi, ja "juoksuterapiaa" ei voi vielä soveltaa.

Viimeiset pari viikkoa olen keskittynyt cross trainerin polkemiseen ja muuhun kuntoutukseen. Olen saanut nyt 8 viikossa kasaan reilut 70 tuntia treeniä, eli lähes saman verran kuin Olympia-juoksua edeltäneiden 12 viikon aikana. Cross trainerin polkeminen alkaa hiukan tympiä kun ulkona olisi loistava juoksukeli, mutta minkäs teet. Tänään muuten aloitin Housen kolmannen tuotantokauden katselun, sen jonka alussa Dr. House nakkaa kävelykepin menemään ja juoksee lenkkejä kuin Spartathloniin valmistautuva ultrajuoksija. Ei tosin kovin pitkään.

Spartathlonin suhteen en ole vielä tehnyt lopullista päätöstä, mutta olen kyllä alkanut varautua siihen vaihtoehtoon että se reissu jää minulta tällä kertaa väliin. Juoksukunnon palautuminen parissa viikossa olisi melkoinen ihme, mutta ei se ihan mahdotontakaan ole. Lentolippu on edelleen ostamatta, mutta 250 euron osallistumismaksu on maksettu ja sitähän ei Kreikasta takaisin saa eikä myöskään seuraavalle vuodelle siirtäminen ole mahdollista. Mutta olen varma että kreikkalaisilla on sille rahalle ainakin yhtä hyviä käyttökohteita kuin minulla.

Lopuksi suuret kiirokset Porkkalankadun Diacorin magneettikuvaajille. Lähetteessä tilattiin lantion ja lonkan magneettikuvaus, mutta kun kun viimeisimpiin aihetodisteisiin vedoten pyysin kuvaamaan selkärankaa vähän ylemmäs, sain samaan hintaan kuvauksen ylös asti. Taisin olla kuvattavana toista tuntia, mutta aika meni mukavasti Radio Helsinkiä kuunnellessa.

Päätöksiä perseestä - lähteäkö Spartathloniin vaiko ei lähteä?

Nyt alkaa olla puolet juhannukselta alkaneesta 12 viikon treenijaksosta takana, mutta lentolippu Ateenaan on ostamatta. Lopullinen päätös on siis tekemättä, tutkailen juoksukunnon kehittymistä vielä elokuun ajan. Jos juoksu ei onnistu, niin Kreikkaan voisi tietysti lähteä ihan vaan nauttimaan tunnelmasta ja huoltamaan muita suomalaisia, mutta ei taida minusta olla siihen. Juoksemaanhan siellä pitäisi päästä, pelkkä autolla matkustaminen vain söisi miestä. Vaan eipä taitaisi kotiin jääminenkään olla helppoa, jos ei edes Akun ja numeroukon korvike-Spartathlonille pystyisi osallistumaan.

Kuten johdannosta voi päätellä, treenit eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Määrän suhteen ei ole mitään valittamista. Kuuden viikon jälkeen kasassa on reilut 50 tuntia harjoittelua, ja nousujohteisesti määriä lisäämällä olisi hyvinkin mahdollista päästä lähelle tavoitteena olevaa 120 tuntia 12 viikon jaksolle. Ongelman muodostaa lajivalikoima: kuuden viikon aikana olen juossut 50 kilometriä, polkenut cross traineria 30 tuntia ja vesijuossut 18 tuntia.

Viimeisimmästä juoksulenkistä on yli 2 viikkoa, ja tällä hetkellä juoksuaskelten ottaminen on mahdotonta. Onneksi sää on suosinut vesijuoksua, sitä lajia on tullut loman aikana harrastettua monissa lammissa ja järvissä. Cross trainer -harjoittelussakin puhaltaa uudet tuulet, Jack Bauerit on nyt katsottu 7. tuotantokauden loppuun asti, ja olen jälkikasvun suosituksesta siirtynyt treenaamaan Dr Housen tahdissa. Erittäin viihdyttäviä juttujahan ne ovat, toinen tuotantokausi alkaa olla jo puolivälissä. Ainoa miinus tulee siitä, että siirryttyäni Jack Bauerista Houseen myös liikkumiseni on alkanut muistuttaa Dr. Housen etenemistä, tosin ilman keppiä ainakin toistaiseksi.

Pystyn siis treenaamaan tärähdyksettömiä lajeja ilman oireita, mutta juokseminen ei onnistu. Aerobinen kunto on ok, mutta jalkojen asfaltinkestävyys ei varmasti ole 246,8 km kunnossa tällä hetkellä. Ongelma on tällä kertaa oikealle puolelle iskenyt piriformis/iskias -vaiva, tulkintani mukaan iskias -hermo jumittaa jossain piriformiksen tietämillä niin, että kipu säteilee ajoittain reiden ja säären ulkosyrjään ja nilkkaan asti. Lihaksen venyttäminen eteenpäin kumartumalla ei vaikuta asiaan, vaan kipu tuntuu silloin kun lihas supistuu, ja ymmärrykseni mukaan paksunee. Vahvoja sähköiskun kaltaisia kipuja saan syntymään esim. makaamalla vatsallani ja nostamalla oikeaa jalkaa taakse/ylös päin. Muutama sentti nousee helposti, mutta jossain 5-10 sentin välillä lonkasta nilkkaan ulottuva salamanisku romauttaa jalan alas.

Olen käynyt useammallakin hierojalla/fysioterapeutilla, mutta merkittävää tai pitkäkestoista muutosta ei perseen tuntemuksiin ole saatu aiheutettua. Ensi viikolla menen urheilulääkärille.

Laitan tähän loppuun mainion Wordle-ohjelman tekemän version "75 askelta Ateenasta Spartaan" -tekstistä, tämän ohjeen avulla Spartathlon-debytanttikin osaa varmasti suunnistaa Ateenasta Spartaan asti:

Lonkkaa juilii - ja Spartathlon-treeni käyntiin

Nyt on Olympia-juoksusta palauteltu riittävästi, ja 12 viikon Spartathlon-valmistautumisestakin on ensimmäinen viikko takana. Muuten on kaikki hyvin, mutta Olympia-juoksun alamäistä ärsyyntynyt vasen lonkka oireilee edelleen lievästi. Uskon että vaiva korjaantuu tuota pikaa, mutta vältän toistaiseksi pitkiä juoksulenkkejä, tunnin mittaisten aamu-maastolenkkien lisäksi harrastan lähinnä vesijuoksua ja cross trainerin polkemista.

Spartathloniin tuli tänä vuonna ennennäkemätön osanottoryntäys. Starttipaikka luvattiin noin 300:lle ensimmäisenä ilmoittatuneelle, ja 125 toukokuun lopulla paperinsa lähettänyttä päätyivät jonostuslistalle tai odottamaan vuoden 2011 kisaa. Feidippideksen alkuperäisen juoksun 2500-vuotisjuhla on varmaan tärkein syy kiinnostuksen lisääntymiseen.

On muuten uskomattoman hienoa että kreikkalaiset tietävät hyvinkin tarkkaan mitä heidän maassaan tapahtui 2500 vuotta sitten. Feidippideksen reissukin kai tiedetään päivän tarkkuudella, koska samaan matkaan liittyvä Leonidaksen kommentti kuuden päivän päästä tulossa olleesta täydestä kuusta yhdistettynä muihin historiallisiin faktoihin täsmäävät hyvin keskenään.

Meillä Suomessa oltiin Feidippideksen ja Leonidaksen urotekojen aikaan siirtymässä myöhäispronssikaudesta varhaisrautakauteen ja nykyistä Itämerta suurempi ja suolaisempi Litorinna-meri oli maanpinnan nousun ansiosta kutistumassa Itämereksi, mutta eipä meillä juuri sen enempää niistä ajoista tiedetä. Minulla on ikää melkein 50 vuotta, ja Leonidaksen juoksusta ja varhaisrautakauden alusta Suomessa on siis aikaa 50 kertaa elinikäni. Onko se nyt sitten pitkä aika vai lyhyt aika?

Spartathlon -valmistautumiseni pohjautuu samaan suunnitelmaan kuin ennenkin. Tavoitteena on saada nousujohteisesti kasaan 12 viikon aikana 120 tuntia mahdollisimman tarkoituksenmukaista treeniä, ja olla 24.9.2010 klo 7 aamulla Akropoliksella täydessä iskussa valmiina hyökkäämään kohti Spartaa. Jotain pientä viilausta tietysti tulee sekä valmistautumiseen että varsinkin kisataktiikkaan, mutta tärkeintä on edetä sekä nyt että Kreikassa kroppaa kuulostellen.

Kaikki halukkaat eivät tosiaan mahdu Spartathlonin lähtöviivalle tänä vuonna, mutta numeroukko ja Aku ovat toiminnan miehinä puuhamassa omaa korvike-Spartathlonia samalle ajankohdalle. Tai eihän se mikään korvike-juoksu tule olemaan, vaan mahtavan hieno 250 kilometrin juoksu joka juostaan Paavo Nurmen patsaalta Paavo Nurmen patsaalle, reitti on vielä työn alla.

Minä en kuitenkaan aio juosta ainakaan tänä vuonna Paavo Nurmen vaan Leonidaksen patsaalle. Sain muuten Spartathloniin pyytämäni synttärilähtönumeron 50, Feidippideksen merkkipäivän siivellä voisin päästä vähän ennakkojuhlistamaan omiakin synttäreitä.

Olympian Race 28-29.5. 2010 - Askelmerkit kohdallaan

Nemea-Olympia -juoksu oli juoksu-urani kolmas onnistunut pitkä ultra, viime vuoden pettymyksen jälkeen oli mukava päästä maaliin asti. Juoksu kulki hyvin, ja muutenkin reissussa oli enimmäkseen oikein mukavaa. Vaikka juoksukunnon suhteen oli pieniä epäilyksiä, niin kyllä kannatti lähteä! Kuten Truman Capote (ja muistaakseni myös Spiros Leinonen) on sanonut: Ei ole onnistumisia ilman epäonnistumisia. Pieni riskinotto on aina paikallaan, koska eihän onnistuminen tunnu miltään jos asiaan ei sisälly pieleenmenon mahdollisuutta.

Muutama vuosi sitten hahmottelin ultrajuoksullisiksi tavoitteikseni Spartathlonin (246 km), Olympia-juoksun (180 km), Nove Collin (202 km), Balaton Ultran (212 km) ja Sakura Michin (250 km) maaliin juoksemisen. Nyt on urakasta 3/5 hoidettu, saa nähdä milloin ehdin käydä Sakura Michin ja Balatonin kimppuun.


Suomi - Ateena - Kalamaki Beach - Nemea

Koko suomalaisjoukkue (Suomen hitain Ari Mustala, Yukio Morishita ja allekirjoittanut) matkusti kisaa edeltäneenä keskiviikkona Blue1:n lennolla suoraan Ateenaan, josta jatkoimme junalla Korinttiin. Kaikki siirtymiset sujuivat mukavasti, lentoasemalta lähtevällä junalla päästiin yhden junanvaihdon jälkeen sujuvasti Korinttiin ja Korintin asemalta Kalamaki Beach Hoteliin mentiin taksilla. Logistiikat toimivat siis hienosti, Jukia ja minua tosin auttoi suuresti se että meidän ei tarvinnut tehdä muuta kuin peesata paikalliset olot ja kielen hallitsevaa Suomen hitainta. Valitettavasti tämän hyväksi havaitun hännystelytaktiikan soveltaminen ei ollut minulle mahdollista matkalla Nemeasta Olympiaan, Suomen hitain ei nimittäin ole Olympia-juoksussa Tuusulan hitain vaan vasta Tuusulan toiseksi hitain.

Olympia-juoksun 260 euron osallistumismaksuun sisältyy hotellimajoitukset torstaista perjantaihin Korintissa ja lauantaista sunnuntaihin Olympiassa, mutta me tulimme Kalamaki Beach Hoteliin päivää aikaisemmin ja maksoimme 50 euroa per juoksija ylimääräisestä yöstä. Eihän se kovin halpaa ollut, mutta kannattava sijoitus joka tapauksessa. Hotelli on tasokas ja ruokatarjoilut olivat sekä kulinaarisilta että mättöominaisuuksiltaan erinomaiset.




Koska juoksun startti tapahtuu vasta iltapäivällä, perjantai-aamuna sai nukkua niin pitkään kuin uni maistui ja aamupalan jälkeen oli vielä mukavasti aikaa virittää juoksuvarusteet kuntoon ja siirtyä aulaan odottamaan kuljetusta kohti Nemeaa. Bussi lähti joskus puolen päivän jälkeen, ja Antiikin Nemeaan saavuimme reilun puolen tunnin ajomatkan jälkeen.

Nemeassa tutustuimme Antiikin aikaiseen olympiastadioniin, joka oli kaivettu vuonna 1974 alkaneissa kaivauksissa esiin noin 10 metrin maakerroksen alta. Stadionin vieressä oli Antiikin urheilijoiden riisuutumistilan rauniot. Kyseessä ei siis ollut dressing room vaan undressing room, jonne antiikkiset urheilijat jättivät vaatteensa ennen kuin siirtyivät stadionille viuhahtelemaan arvokisamenestys mielessään. Meitä ei kuitenkaan päästetty nakuhuoneeseen, joten kävimme viralliset seremoniat läpi stadionilla ihan normaaleihin juoksuvarusteisiin pukeutuneina. Kuvassa Juki ottaa tuntumaa Nemean stadionin juoksujen lähtöpaikkaan. Jukilla oli edessään reilun 1000 stadion juoksu, Antiikin aikaan kisailtiin pisimmillään 24 stadion eli reilun 4 kilometrin juoksumatkalla.


Antiikin Nemea - Skotini (0-33,5 km)

Ensimmäiset tunnit juoksin kuumuudesta huolimatta kohtuullisen reipasta vauhtia. Reilun 3 kilometrin jälkeen tullaan pitkään alamäkeen, jonka rullailin maan vetovoiman avustamana muuta porukkaa lujempaa vauhtia. Meno oli niin letkeää että mäen alapäässä jouduin vähän jarruttelemaankin, etten olisi noussut koko joukon kärkeen. Alamäkeä rynnätessäni yksi vyölaukkuni aukesi huomaamatta ja vaseliini-tuubi putosi asfaltille. Onneksi Suomi-juoksusta tuttu Wouter Hamelinck poimi sen talteen ja palautti minulle pari kilometriä myöhemmin. Wouterin näin seuraavan kerran vasta Olympiassa, hän sijoittui kisassa kolmanneksi.


Ensimmäisen Check Pointin ohitimme Suomen hitaimman kanssa epähuomiossa pysähtymättä, mutta seurauksena ollut juomaveden hetkellinen loppuminen ei haitannut ollenkaan. Kolmannella huoltopisteellä Platanissa olin noin 2 tunnin kohdalla eli juoksuvauhti oli ollut hiukan alle 6 min/km. Ei siis mitään pikajuoksua, mutta kohtuullisen reipasta ravia kun yli 30 asteen lämpötila otetaan huomioon. Kisan voittaja Jan Prochaska aloitti samalla vauhdilla, hän valitteli että juoksu ei oikein lähtenyt kulkemaan. Mutta lopputuloksista näemme että kisan edetessä kulkemattomuus helpotti. 

Platanin jälkeen siirryttiin kärrytielle, joka oli kuitenkin kohtuullisen juostavaa. Ensimmäinen pienehkön vuoren ylitys osuu tälle osuudelle, etapin lopulla rullattiin alas Skotinin laaksoon. Aurinko porotti laaksossa ankarasti, mutta kuumuus ei minua huolestuttanut. Tiesin että ilma viilenisi heti kun aurinko painuisi vuorten taakse, ja näin myös tapahtui.






Skotini - Levidi (33,5 - 61,7 km)

Skotinin jälkeen pitäisi juosta noin 300 metriä asfalttitietä ja kurvata sen jälkeen vasemmalle kapeammalle polulle. Huoltopisteeltä lähdettäessä minulla alkoi juoksu kulkea niin uskomattoman kevyesti loivaan ylämäkeenkin, että missasin polulle osoittavan nuolen ja jatkoin asfalttitietä oikealle ylös rinnettä, eli täysin väärään suuntaan. Jonkin ajan kuluttua aloin huolestua kun en nähnyt reittimerkintöjä enkä muita kilpailijoita, mutta päätin kuitenkin jatkaa ainakin seuraavaan risteykseen asti. Risteyksestä löytyikin asfalttiin maalatut vasemmalle osoittavat nuolet, ja uskoin olevani oikealla reitillä.

Jonkin ajan kuluttua näin vasemmalla puolellani alhaalla laaksossa juoksijoita, jotka juoksivat samaan suuntaan kuin minä. Viereisessä kuvassa "näkyy" neljä juoksijaa laakson pohjalla, valitettavasti resoluutio ei ihan riitä juoksijoiden tunnistamiseen! Siinä vaiheessa heräsi uusi epäilys että jokin on pielessä, ja reilun kilometrin hölköttelyn jälkeen asia selvisi. Tien laidassa olleet juoksun virkailijat sanoivat että olin kiertänyt kisan vanhan reitin joka on noin 1,5 km pidempi kuin nykyinen virallinen reitti. Matkan pituuden kompensaatioksi sain juosta asfaltilla, kun taas laakson pohjalla oleva reitti olisi ollut kivikkoisempaa. Onneksi minun annettiin jatkaa kisaa, järjestäjät vain pyytelivät anteeksi ja vakuuttivat että en ollut hävinnyt montakaan sijaa! Minulle oli kuitenkin tärkeintä että juoksu kulki kevyesti, eikä ylimääräinen lenkki edes harmittanut yhtään.

Harharetken jälkeen jatkoin matkaa virallisella reitillä, vuorossa oli erittäin kivikkoisen kärrytien kipuaminen Olighyrtos-vuorelle. Vieressä Jukin ottama kuva reitistä. Vuoren huipulla olevassa solassa puhalsi tosi kova tuuli, ja solan toisella puolella oli tarjolla 7 kilometriä loivasti mutkittelevaa asfalttiserpenttiiniä kohti Kandylan huoltopistettä. Juoksu kulki erittäin hyvin, rymistelin rinteen alas asti yhtään jarruttelematta.





Hiukan ennen huoltopistettä paikallinen nuoriso järjesti juoksijoille yllätyksen. Teoriani mukaan Spartathlonista tutun MC Malandrenin hangaround jengi Kandyla Evil Kids pudotteli pahaa-aavistamattomien alamäkijuoksijoiden jalkoihin koiranpommeja ja jotain muutakin kamaa. Näille vintiöille tuli heitettyä pari spontaania kommenttia, selvällä Suomen kielellä tietysti. Uskon että viesti meni perille.

Kandylan huoltopisteellä minulta tultiin kysymään että tunnenko tyyppiä nimeltä Zaan Gengzyree? Kiistin ponnekkaasti tietäväni ko. persoonasta yhtään mitään, mutta pienen neuvottelun jälkeen tajusin että kyse oli Janne Kankaansyrjästä. Se jäi kysymättä että keneltä niitä terveisiä piti lähettää, mutta sanotaan nyt näin ympäripyöreästi että Jannelle Terveisiä Kandylasta!

Kandylan jälkeen ilta viileni ja juoksu alkoi kulkea entistä paremmin. Hiukan ennen Levidiä sain kiinni itävaltalaisen Otto Peischlin, joka myös oli ensimmäistä kertaa Olympia-juoksussa. Päätimme yhdistää olemattomat suunnistustaitomme ja lähteä seuraavalle maastoetapille samaan aikaan.


Levidi - Vytina (61,7 - 84,4 km)

Levidistä Vytinaan juostaan kisan pisin etappi, jolla on siis mittaa 22,7 kilometriä. Tein Levidissä perusteellisen huollon, ja laitoin pitkähihaisen paidan päälle. Huoltopisteeltä jatkettiin ylös vuoristopolulle, sitä riitti noin 10 kilometrin verran ja aikaa paloi lähes kaksi tuntia. Reittiselostuksen mukaan tällä maasto-osuudella noustaisiin 1000 metristä 1400 metriin, mutta käytännössä tuntui siltä kuin nousua olisi ollut tuplasti enemmän. Menalo-vuoren ylittämisen jälkeen matka jatkui asfalttitiellä alas laaksoon, tämäkin serpentiinitie oli juuri sopivan loiva rentoa juoksua varten ja reilun kympin matka taittui alle tunnissa. Vytinan Check Pointilla oli kaksi maratonia takana, ja huoltopisteen tarjontaa maisteltiin hiukan keskimääräistä huoltostoppia pidempi aika.

Vytina - Valtesiniko (84,4 - 105,3 km)

Vytina-Magouliana-Valtesiniko osuus on helppoa asfalttitietä, juoksu kulki viileässä yössä mukavasti hengityksen höyrytessä. 

Valtesiniko - Perdikoneri (105,3 - 124,4 km)

Valtesinikosta Perdikoneriin on kilpailun toiseksi pisin, lähes 20 kilometrin etappi. Juoksualustana on alun asfalttipätkän jälkeen sekalaista kärrytietä, ja lisäväriä juoksuun tuovat reitillä liikkuvat lammaslaumat ja niitä paimentavat lammaskoirat.

Tällä osuudella on myös Olympia-juoksun hienoimmat maisemat. Tässä allekirjoittanut rumentaa aamuhämäräisen maiseman...






...ja Otto Peischl samassa puuhassa.

Tässä Jukin ottama laadukkaampi kuva samasta maisemasta.









Perdikoneri - Koklama (124,4 - 150,5 km)

Perdikonerin jälkeen juostaan lyhyehköjä etappeja vaihtelevalla alustalla. Ilma ei ollut vielä ehtinyt lämmetä kovin kuumaksi, ja ajatukset keskittyivät noin 148 km kohdalla olevaan Erymanthos -joen ylitykseen. Joessa oli vettä vain 20-30 senttiä, ja edelliseltä huoltopisteeltä saadut muovikassit suojasivat jalat hyvin. Kisan tässä vaiheessa minulla oli reidet niin tönkkönä että muovikassien ”pukeminen” jalkoihin oli aika työlästä, mutta kyllä siitäkin haasteesta selvittiin. Luultavasti suurin osa juoksijoista ylitti joen ilman mitään muovikassivirityksiä kengät kastellen, mutta minä halusin minimoida ylimääräisten hiertymien riskin loppumatkan ajaksi.

Koklama - Mouria (150,5 - 172,8 km)

Koklamasta Aspra Spitian kautta Mouriaan juostaan kilpailun pisimmät kilometrit, reitti kulkee suurimmaksi osaksi röykkyisillä ja röpelöisillä kärryteillä ja poluilla. Aspra Spitian (160 km) ja varsinkin Mourian (172,8 km) check pointeja odotimme pitkään ja hartaasti, juomavesi loppui osuuksien puolivälin tietämissä ja etapit tuntuivat tuplasti todellisia kilometrejään pidemmiltä.

Näillä pätkillä juostiin monenlaisten metsikköjen halki, ja maisemat olivat täysin erilaiset kuin Spartathlonin reitillä. Lampaita ei tässä vaiheessa tarvinnut enää väistellä, mutta yhdessä kapeikossa juoksureitin oli tukkinut sankka mehiläisparvi. Itse kiersin mehiläiset tien sivusta hankalan ryteikön läpi, mutta rohkeammat juoksivat vauhdilla parven läpi eivätkä mehiläiset olleet siitä kuulemma närkästyneet. Myös aamuauringosta nauttivia käärmeitä näkyi usein, mutta juoksijan havaitessaan ne luikertelivat vauhdilla tien syrjään pöheikön alle piiloon.

Viimeiset pari kilometriä ennen Mouriaa juostaan taas asfaltilla, mutta minulla oli virta niin vähissä että juoksuaskeleet olivat aika harvinaisia. Välillä tuli auringon paahteesta huolimatta kylmiä väreitä, jotka tulkintani mukaan ovat merkkejä siitä että elimistön sisäinen termostaatti on sekoamassa. Senkin puolesta oli syytä edetä välillä kevyesti, mutta mitään kiirettähän meillä ei ollut

Mouria - Antiikin Olympia (172,8 - 180,1 km)

Viimeinen 8 kilometriä juostiin Olympian taajamassa asfalttiteitä. Olimme Otto Peischlin kanssa sopineet jo yöllä juoksevamme maaliin samaan aikaan, ja kokonaiskilpailun kymmenes sija ylittikin kaikki odotuksemme. Viimeiset kilometrit ennen maalia edettiin enimmäkseen kävellen, mutta koska kyseessä kuitenkin oli juoksukilpailu, ryntäsimme viimeisen kilometrin luullakseni alle 5 minuutin km-vauhtia. Yllättävän hyvin jalat suostuivat liikkumaan, kun maali alkoi häämöttää.

Maali oli yksinkertainen tiehen piirretty viiva Antiikin Olympia-stadionin vieressä. Muutaman minuutin nurmikolla huilailun jälkeen sain autokyydin hotellille, jossa jäinen Cola-juoma ja muut palautumiseliksiirit maistuivat keskimääräiseen juomiskokemukseen verrattuna poikkeuksellisen maukkailta.

 



Hotelli Amalia ja Olympia

Lauantai-ilta sujui reissun rasituksista toipuessa. Hotellihuoneet oli jaettu jo etukäteen niin että Suomen joukkueella oli oma huone. Suomen hitain oli majoittunut sinne jo iltapäivällä, ja tien päällä pidempään viihtynyt Juki ilmestyi paikalle illan suussa. Ennen nukkumaan menoa syötiin vielä tasokas illallinen, mutta palkintojenjako siirrettiin tulosten viimeistelyn takia sunnuntaille.

Kreikassa asiat etenevät maan tavalla, ja tämä sääntö pätee myös Olympia-juoksussa. Saamamme tiedon mukaan retken Olympian lehtoon piti alkaa sunnuntaina klo 10, ja niinpä raahauduimme hotellin aulaan klo 10.15 katsomaan olisiko jo busseja paikalla. Ei ollut busseja, mutta yllättäen palkintojenjako oli juuri alkamassa, ehdimme sopivasti paikalle pokkaamaan mitalit ja diplomit.





Seuraavaksi ajettiin bussilla Olympian lehtoon, ja se olikin erittäin mielenkiintoinen paikka. Tosin kierroksemme oli kohtuullisen kiireinen, koska olimme tulleet paikalle tunnin verran myöhässä ja oppaalla oli kiire seuraavalle keikalle.

Olympia - Nemea - Kalamaki Beach - Ateena - Suomi

Myöhemmin iltapäivällä bussit starttasivat kohti Nemeaa, siellä oli luvassa Nemean kunnan järjestämä juhlatilaisuus juoksijoiden kunniaksi. Juoksureittiä emme matkan aikana juuri nähneet, sillä bussit kiersivät etelän kautta koukaten. Saavuimme Nemeaan muistaakseni klo 18.30, ja kunnantalolla olivat vastaanoton järjestelyt vielä ns. vaiheessa. Olimme tulleet kuulemma tunnin verran liian aikaisin, näinkin voi Kreikassa käydä. Tässä vaiheessa alkoi väsymys vaivata, edellisen yön nukkuminen kun oli ollut aika levotonta, mutta Suomen hitaimman asiantuntevalla opastuksella löysimme Nemean keskustan liepeiltä virkistävän keitaan jossa tarjoiltiin virkistystä uupuneille ultrajuoksijoille.

Nemean kunnan tilaisuus alkoi noin klo 21, ja puheiden ja ruokailujen jälkeen oli vuorossa vauhdikas kansantanssiesitys. Monet juoksijatkin kävivät esittämässä sirtaki-taitojaan, mutta kellon lähestyessä puolta yötä parketilla heilui enää paikallisia suuruuksia. Juhlissa oli nimittäin paikalla koko Nemean crème de la crème, ja myös seniorimpi sukupolvi halusi näyttää taitojaan. Meno oli huimaa, ja tuli mieleen että Suomessa ei seutukunnan 85-vuotias matriarkka ja teini-ikäinen sukupolvi kovin usein päädy samalle parketille bilettämään samojen biisien tahdissa. Nemeassa tämä taitaa kuitenkin olla ihan normaalia. Luulen että siellä on ollut samanlainen meno jo kauan ennen talouskriisiä, ja tulee olemaan myös kauan talouskriisin jälkeen. Sellainen ilonpito kun ei ole finanssisuhdanteista kiinni ollenkaan.

Kisan organisaattori ja puuhanainen on Effie Mpitsksaki, joka poseeraa tässä Jukin kanssa Nemean kunnantalon edessä. Kuvassa taustalla venyttelee Otto Peischl Itävällasta.








Totuuden nimessä on myönnettävä, että sunnuntain loppuillasta minä aloin olla aika kypsä. Mielelläni olisin lähtenyt hotelliin nukkumaan, mutta eihän me kunniavieraat voitu lähteä mihinkään kun oli vielä juhlien järjestäjien varaamat lahjatkin jakamatta. Lahjapakkauksesta löytyi paikallista punaviiniä, Aethlios -brändättyä oliiviöljyä sekä Korintin seudun historiaa esittelevä DVD ja kirja. Paikallisten bailaamista katsoessa mietin että olo oli kuin Trubadurixilla Asterixin sivulla 48, mahtavat bileet oli menossa ihan vieressä, mutta itse ei pystynyt osallistumaan. Ei minua kukaan sentään köyttänyt tuoliin kiinni, mutta en vaan millään kestänyt hereillä. Niinpä siirryin bussiin nukkumaan.

Bussi lähti kohti Kalamaki Beach Hotelia joskus puolen yön jälkeen, ja hyvin ansaituille unille pääsimme hotellihuoneessa noin klo 1.30. Aamulla oli herätys klo 8, ja aamupalan jälkeen siirryimme hotellin pikkubussilla Korintin rautatieasemalle ja sieltä edelleen ilman ongelmia junalla Ateenan lentokentälle. Paluumatka sujui yllätyksittä Suomeen asti, lennot kulkivat aikataulujen mukaan ja kisan rasituksista huolimatta liikkuminen oli suhteellisen helppoa.

Satunnaisia huomioita

Kisaan valmistautuminen: Tavoitteeni oli harjoitella tammi-helmikuu kevyesti (20-30 tuntia/kk), ja rakennella maalis-huhti-toukokuulle nousujohteinen 120 tunnin treenipaketti. Nämä suunnitelmat menivät suurelta osin pieleen. Alkuvuodesta kärsin oudosta voimattomuudesta (ylirasituksesta?), ja kun pakkasmittarikin näytti tulipalolukemia ja työkiireitä oli riittoisasti, minulla oli monta hyvää syytä jättää lenkkeily vähemmälle. Tammi-helmikuun saldoksi jäi 238 kilometriä juoksua, josta puolet tammikuun ensimmäisen viikon aikana.

Maaliskuun alussa yritin aloittaa määräpainotteisemman treenin, mutta eihän siitä mitään tullut. Välillä juoksu kulki mallikkaastikin, mutta jo kahdesta pitkästä lenkistä palautuminen tuntui kestävän useamman päivän. Edellisen kevään tyhmäilystä viisastuneena maltoin kuitenkin levätä aina kun siihen tuntui olevan tarvetta, käytännössä leposykkeen jämähtäminen yli 50 lukemaan merkitsi minulle täydellistä juoksutaukoa.

Kisaviikkoa edeltäneiden 12 viikon harjoittelun saldoksi kertyi 540 km juoksua ja 24h30m cross trainerin polkemista, keskimääräisen viikon koostumus oli siis 45 km juoksua ja pari tuntia cross traineria. Juoksulenkit olivat pituudeltaan 10-26 km, asfalttilenkkien vauhdit enimmäkseen 5.30-5.40 min/km. Joskus meni vähän lujempaakin, mutta alle 5 minuutin vauhtia ei kertaakaan. Pisimmät eli 20 km ja 26 km lenkit tein yleensä juoksu-kävely -lenkkeinä, tyyliin 27 min juoksua ja 3 min kävelyä. Viimeisellä treeniviikolla juoksin 5 x 10 km maastolenkin, ja sunnuntain jälkeen en enää juossut askeltakaan ennen perjantai-iltapäivän starttia Nemeassa.

Kisataktiikka: Juoksu sujui mainiosti, ja näyttää siltä että olen löytänyt itselleni sopivan taktiikan Olympia-juoksun tai Spartathlonin tyyppisiä kisoja varten. Perusprinsiippejä ovat:

    Ei merkittävää etukäteistankkausta ennen kisaa, vain normaalit määrät normaalia ruokaa
    Starttia edeltävänä iltana yksi tai kaksi olutta
    Ennen starttia pari ennaltaehkäisevää Imodiumia vatsaa rauhoittamaan
    Kisan aikana syöminen ja juominen tyyliin ”parhaiten uppoavaa evästä kurkusta alas pieniä määriä jatkuvasti pupeltaen”, energioiden tai hiilarin ja proteiinin määriä en mieti ollenkaan
    Kisan aloitus reipasta vauhtia, sykkeitä ei katsota vaan vauhtia säädellään fiiliksen mukaan
    Merkittävät ylämäet kävellen, ja alamäet juostaan lujaa

Varusteet: Juoksushortsit ja T-paita olivat varusteina lähtöviivalla, ja Levidistä Perdikoneriin (62 - 124 km eli klo 22 - 7) pidin T-paidan alla pitkähihaista paitaa. Tämä varustus toimi erinomaisesti. Pertsalta (kiitos!) lainattu Petzl Myo otsalamppu valaisi yöllä mainiosti, ja halpiskorista poimitut Prestige -aurinkolasit toimivat päivällä moitteettomasti.  Ennen starttia huomasin että monella juoksijalla oli kenkien suojana gatorit, mutta itse en onnistunut saamaan kertaakaan kisan aikana kiviä kenkiini vaikka minulla ei gatoreita ollutkaan.

Teippasin varpaat ja rasvasin jalkapohjat valkovaseliinilla ennen kisaa, mutta varotoimenpiteistä huolimatta muutama varpaankynsi on lähdössä ja päkiöidenkin alla oli pientä rakkulaa. Eivät nämä ongelmat kisan aikana juuri häirinneet, mutta täytyy silti yrittää löytää jatkossa kenkä/nauhoitus/pohjallis/sukka/teippaus/rasvaus -osastolle parempia ratkaisuja.

Eväät: Omina eväinä minulla oli drop bageissa mustikkakeittoa, Gainomaxia, geelejä sekä kolme Elovena -pikapuuroa. Tämä valikoima täydensi hyvin huoltopisteiden tarjonnasta minulle parhaiden maistunutta riisivanukas/banaani/cola -dieettiä. Seuraavaan kisaan otan ehkä vielä enemmän mustikkakeittoa mukaan, sitä olisi uponnut enemmänkin kuin nyt mukana olleet viisi 2 dl tetraa.

Medical test: Paikallinen yliopisto teki tutkimusta ultrajuoksijoiden terveydentilasta ennen ja jälkeen kisan. Annoin ison verinäytteen (neljä putkea) ennen starttia, pari minuuttia maaliin tulon jälkeen ja vielä kolmannen kerran 18 tuntia maaliin tulon jälkeen. Tutkimuksen tuloksia luvattiin lähettää sähköpostitse, mutta vielä ei ole sähköpostilaatikko kolahtanut.

Vaivoja: Kisaa edeltävinä viikkoina minulla oli kiusallinen selkävaiva, joka onneksi haittasi enemmän istumista kuin kävelemistä tai juoksemista. Kisan aikana juostessa selkä ei vaivannut ollenkaan, mutta pitkiä ylämäkiä kävellessä ristiselkä uhkasi jumiutua. Otin yöllä Levidin ylämäkeä kävellessä yhden ibuprofeenin, ja sen jälkeen ei selkä pahemmin vaivannut.

Etureisien yläosat ja varsinkin vasemman puolen lonkankoukistaja alkoivat kipuilla 150 km jälkeen, mutta vaiva ei ollut huolestuttava, sen verran lihaskipua kuuluu asiaan tässä harrastuksessa. Sen sijaan kisan jälkeisenä yönä vasemman lonkan kipu äityi aika pahaksi, mutta seuraavana aamuna vaivat olivat jo laantuneet normaaleiksi ultra-kolotuksiksi.

Katselin sunnuntaina hotellin aulassa, että Spartathlon -malliin turvonneita nilkkoja ei näkynyt juoksijoilla ollenkaan. Ilmeisesti lyhyempi matka ja vaihteleva maasto ehkäisevät sellaisten vaivojen syntymistä. Minulla tosin vasen nilkka turposi sunnuntai-iltana, mutta se oli nopeasti ohimenevä vaiva joka helpotti kun sain jalat ylös.

Ohut ilma: Olympia-juoksun korkein kohta on noin 1450 metriä merenpinnan yläpuolella, ja reittiprofiilista silmämääräisesti arvioiden yli 50 km matka juostaan yli 1000 metrin korkeudessa. En tiedä kuinka korkealle pitää mennä että ilman ohuus alkaisi tuntua kestävyyssuorituksessa, mutta ilmeisesti tällaiset alle 2 km lukemat eivät vielä vaikuta asiaan, ainakaan minä en huomannut mitään oireita hapen vähyydestä. Varmasti myös rauhallinen juoksuvauhti ja kostea yöilma ovat yhdistelmä joka kompensoi hiukan merenpinnan tasoa ohuemman ilman vaikutuksia.

Liikenne: Spartathlonissa on joskus kuulemma rallateltu reitin henkeen sopivana teemamusiikkina ”Reippaina käymme rekkain alle”, mutta Olympia-juoksussa suurimmat liikennepoliittiset haasteet liittyvät samalla väylällä kulkeviin lampaisiin ja lammaskoiriin. Perinteistä kreikkalaista kamikaze-liikennekäyttäytymistä saimme kuitenkin ihailla bussin ikkunasta matkalla Olympiasta Nemeaan. Moottoritiellä toisiaan ohittavien bussien välistä sujahteli tuplanopeudella liikkuneita moottoripyöriä, ja mikäs siinä oli mennessä, olihan bussien välissä useimmiten reilusti prätkän ohjaustangon leveyttä enemmän tilaa.

Race Across Burgenland: Juoksuseuranani 120 km matkan ollut Otto Peischl järjestää 218 km pituisen juoksun Burgenlandin alueen läpi Itävallan itäpäässä. Kisa juostaan elokuussa, ja reitti on asfalttia alppimaisemissa. Vähän olen miettinyt että jos vuonna 2011 jättäisi Spartathlonin väliin, niin sitten pitäisi keksiä jotain muuta ohjelmaa loppukesälle.

Lopuksi

Jos Nuuksion Montrail-lenkki sisältää mielestäsi sopivassa suhteessa helppoa ja vähän vaativampaakin maastoa, mutta kaipaat lenkille lisää pituutta, korkeuseroja, vesistön ylityksiä, lämpöä, maisemia ja lampaita, sinun kannattaa osallistua Olympia-juoksuun. Ja muutenkin kannattaa osallistua.

Vielä kerran kiitokset Suomen hitaimmalle ultrajuoksijalle ja Jukille mainiosta matkaseurasta. Jukille kiitos myös ahkerasta kameran käytöstä ja kuvien julkaisuluvasta, suurin osa täällä näkyvistä kuvista kuuluukin kategoriaan Photo by Yukio Morishita. Otto Peischl war ein erstklassig Reise Kamerade von Levidi bis Olympia, and Wouter Hamelinck picked up some valuable pieces of my race gear that I dropped already before the first Check Point, Vielen Dank & Merci! Effie Mpitsksaki is the organizer of the race, and she took very good care of us all the way from Kalamaki Beach Hotel to Olympia and back to Kalamaki again, Ευχαριστώ πολύ!

Nemea-Olympia alkupalat

Varsinainen kisaraportti valmistuu ehkä ensi viikonloppuna, mutta laitan tänne nyt muutaman kuvan. Kolme ensimmäistä ovat minun kännykkäkamerallani otettuja, ja neljäs on Yukion kamerasta.

 Nemeassa 5 minuuttia ennen lähtöä:

  

Auringon nousu Valtesinikossa:

 

 



 Aamuruuhkaa Perdikonerissa:
 

 Sunnuntai-aamupäivänä Olympiassa:
 

Nemea-Olympia 2010

Nemea-Olympia 28-29.5.2010





EDIT: EI tekniikka pelaa, paivityksia tulee siis joskus ensi viikolla vasta.

EDIT 2:  Kisa meni hyvin, kirjailen raportin heti kun ehdin eli toivottavasti ensi viikolla.

Jos tekniikka pelaa, lähetän tänne kännykkäkameralla otettuja kuvia Kreikasta. Koska Peloponnesoksen vuoristokylissä ei varmaan ole 3G verkkoa, en edes yritä lähettää täydellä resolutiolla otettuja kuvia, vaan kuvat ovat vaatimatonta MMS-laatua.

Kisan startti on perjantaina klo 14.30 ja juostava reitti aikatauluineen löytyy täältä.

Hei, me kevennellään taas

Olympia-juoksun starttiin on aikaa kuusi päivää, ja nyt on kisaan valmistautumisohjelmassa jäljellä enää kamojen pakkaaminen ja Kreikkaan matkustaminen. Pari tunnin mittaista lenkkiä käyn vielä ehkä juoksentelemassa, mutta niillä ei enää kuntoa paranneta. Accuweather lupaa ensi perjantaiksi Nemeaan 32 asteen lämpötilaa, lämpöä on siis lähtöviivalla riittävästi, mutta yöllä saattaa olla hyvinkin viileää.

Juoksuun valmistautuminen on sujunut välttävästi. Ei täysin pieleen, mutta enemmän oli tarkoitus treenata. Suunnittelen yleensä pitkään ultrajuoksuun valmistautumisen 12+1 viikon ajalle niin, että 12 viikon määräpainotteisen treenin jälkeen kisaviikolla ei enää treenata. Minulle sopiva määrä treeniä olisi noin 120 tuntia 12 viikolle, tämä riitti mukavasti vuoden 2008 Spartathlonin maaliin pääsemiseen.

Olympia-juoksuun valmistautumisen aloitin maaliskuun alussa, mutta ylirasitusoireiden takia jouduin keventämään treeniä. Maaliskuun puolivälissä tulleen tiltin jälkeen juoksu on ajoittain kulkenut kohtuullisesti, mutta muutaman kerran olen joutunut vähentämään suunnittelemiani harjoitusmääriä reilusti. Esimerkiksi pääsiäisen ja helatorstain tietämille ajattelemani harjoitusryppäät lopahtivat alkuunsa, kun leposykkeet jämähtivät 50 yläpuolelle ja olo oli muutenkin ultra-voimaton. Lepäilemällä näistä ongelmista selvittiin, mutta harjoittelun kokonaismäärä jäi turhan pieneksi:

• maaliskuu: 145 km juoksua + 4h30m cross traineria
• huhtikuu: 172 km juoksua + 14h cross traineria
• toukokuun 3 ekaa viikkoa: 208 km juoksua + 6h cross traineria

Kisaa edeltäville 3 kuukaudelle kertyy siis yhteensä reilut 500 km juoksua ja noin 25 tuntia cross traineria. Maratonille tämä olisi riittävästi mutta saa nähdä kuinka käy 180 km juoksun kanssa. Yritän vakuuttaa itselleni että riittihän 80 tunnin treeni kaksi vuotta sitten Nove Collin juoksemiseen, joten kyllä sen pitäisi riittää Olympia-juoksuunkin.

Enemmän olisi pitänyt treenata, mutta jostain syystä kevät on ollut harvinaisen nihkeä. Luulin että tammi-helmikuun löysäilyn jälkeen pystyisin palaamaan normaaliin harjoitteluun melko nopeasti, mutta eipä se niin helppoa ollutkaan. Ehkä ikävuodet alkaa painaa?

Onneksi muut jaksavat treenata asiallisesti, esimerkiksi Tony Krupicka jonka blogista voi ottaa mallia siitä kuinka mailimittari pannaan rullaamaan. Huhtikuussa treeniä reilut 1000 km, joissa korkeuseroa yli 36 km eli suurin osa juoksusta vuorenrinteitä ylös ja alas. Tammi-huhtikuun saldo on 3500 km ja korkeuseroa 124 km. Ei ihme että Miwok 100k ultra (100 km, reilu 3 km korkeuseroa) kulki 8 tuntiin, Tony taitaa olla Western Statesin suurin voittajasuosikki.

Lähdemme Jukin ja Suomen hitaimman kanssa kohti Kreikkaa ensi keskiviikkona, toivottavasti tuhkapilvet ja Kreikan lakkoilut eivät mutkista logistiikkaamme. Kisan startti on perjantaina klo 14.30, laitan aluviikosta tänne blogiin linkin johon yritän lähetellä kuvia paikan päältä.   

24 tunnin juoksun MM-kisat Ranskassa

Otsikossa mainittu kisa on nyt juostu, urakka saatiin päätökseen tänään klo 11. Suomesta oli mukana 6 miehen ja 5 naisen joukkue ja lopputulos oli hämmästyttävä: 11 henkilökohtaista ennätystä, ja lisäksi yleisen sarjan Suomen ennätykset sekä miesten että naisten puolella.

Hartaimmin oli varmasti odotettu Seppo Leinosen ikivanhan 24 tunnin ennätyksen kaatumista. Janne Klasila tekikin sen mitä häneltä odotettiin, ja juoksi ennätyksen 240 kilometrin paremmalle puolelle. Outi Siimes paransi taas omaa Suomen ennätystään, niin kuin hänellä lähtöviivalle astuessaan yleensä on tapana. Lisää tietoa kisan tapahtumista löytyy tietysti Juoksufoorumista.

Kaikki eivät ymmärrä miksi pitää kiertää täysi vuorokausi reilun kilometrin mittaista lenkkiä. En ehkä minäkään ymmärrä sitä, mutta tähän sopii joka tapauksessa mainiosti ote USA:n presidentti Theodore Rooseveltin tasan sata vuotta pitämäästä puheesta:

It is not the critic who counts; not the man who points out how the strong man stumbles, or where the doer of deeds could have done them better. The credit belongs to the man who is actually in the arena, whose face is marred by dust and sweat and blood; who strives valiantly; who errs, who comes short again and again, because there is no effort without error and shortcoming; but who does actually strive to do the deeds; who knows great enthusiasms, the great devotions; who spends himself in a worthy cause; who at the best knows in the end the triumph of high achievement, and who at the worst, if he fails, at least fails while daring greatly, so that his place shall never be with those cold and timid souls who neither know victory nor defeat.

Onnittelut koko Suomen joukkueelle, erinomaista huoltotiimiä unohtamatta. Asialleen omistautunut ja hommansa hallitseva huoltoporukka on arvossa arvaamattomassa varsinkin aamuyön pimeinä tunteina, silloin kun väsynyt ultrajuoksija saattaa hetkiseksi harhautua kyseenalaistamaan hienon harrastuksensa mielekkyyttä. Oikein ajoitettu kannustus tai reipas potku persuksille voi olla juuri se lääke, jolla saadaan matka jatkumaan ohimenevän huonon hetken yli.

Lopuksi erityisonnittelut Pertsalle, jonka tulos 222,733 kilometriä taitaa olla Pojat 45 vuotta sarjan uusi Suomen ennätys. Tuollainen tulos täytyy noteerata arvoasteikolla yhtä korkealle kuin jo entuudestaan Pertsan nimissä oleva "Paijalan toiseksi nopein Spartathlonisti" -titteli!

Näin toivottelee "Paijalan toiseksi hitain Spartathlonisti".

Neljä viikkoa aikaa

Neljän viikon päästä tähän aikaan lauantai-iltapäivästä olen toivottavasti matkalla kohti Olympiaa juosten ja kävellen. Olympia-juoksun startti on Nemeassa perjantaina 28.4. klo 14.30 Kreikan (ja Suomenkin) aikaa, ja lauantaina puolen päivän aikoihin pitäisi olla jo reilut 140 kilometriä juostuna, mielellään tietysti enemmänkin.

Spartathloniin verrattuna Olympia-juoksu on lyhyempi ja siinä on enemmän maasto-osuuksia, asfalttia on noin 130 km ja hiekkatietä ja polkuja noin 50 km. Spartathlonissa huoltopisteiden välit ovat 5 km luokkaa, mutta Olympia-juoksun kaksi pisintä etappiväliä ovat 22,7 km ja 19,1 km. Etenkin 62 - 85 kilometrien kohdalle osuva yöllinen etappi Levidista Vytinaan on haasteellinen, silloin ylitetään Menalo-vuori ja reitti on niin pienillä teillä ja poluilla että netistä löytyvissä kartoissa ei ole sillä kohdalla näkyvissä mitään tiehen viittaavaa merkintää. Opasteita pitäisi kuitenkin löytyä kaikista potentiaalisista eksymispaikoista, saas nähdä kuinka käy.

Myös loppumatkasta on haasteita. Valtesinikon (105,3 km) jälkeen lammaskoirat saattavat antaa kiriapua väsyneille juoksijoille, onneksi "Police will have asked to keep the sheep dogs far from the mountain road", voimme siis uhata nilkassa roikkuvalle lammaskoiralle että poliisi pamputtaa jos et heti päästä irti. Toivottavasti Valtesinikon poliisit eivät ole kisan aikana lakossa.

Kastrakin (145,3 km) jälkeen on vuorossa vesistön ylitys. Erymanthos-joessa ei ole vettä 50 cm enempää, joten uimataidotonkin voi tässä kisassa pärjätä. Perillä Olympiassa (180,1 km) pitää olla klo 18.30 mennessä, aikaa on siis käytettävissä 28 tuntia ja vaadittu keskivauhti on 9.20 min/km.

Huhtikuun treenit ovat menneet alkuvuoden perinteitä noudattaen, määrillä ei ole mässäilty. Harjoituspäiväkirjasta löytyy juoksua 176 km ja 15 tuntia cross traineria. Enemmän oli tarkoitus tehdä, mutta pääsiäisenä tulleiden lievien ylirasitusoireiden takia kevensin ohjelmaa alkuperäisestä suunnitelmasta. Cross trainerin polkemisen suuri osuus johtuu osittain selkävaivasta, ristiselkään iski pääsiäisen jälkeen paha jumi, joka ei ole vieläkään kokonaan parantunut. Ajoittain juoksu on tuntunut ihan hyvältäkin, mutta alkuvuoden harjoituspohjan ohuuden takia kunnon riittäminen koko 180 km matkalle on kysymysmerkki. Toivottavasti saan seuravaat pari viikkoa treenattua yli 10 tuntia/viikko tahdilla. 

Q1´2010 Results

Näin on ensimmäinen kvartaali takana, eikä urheilusuoritteilla voi paljoa kehuskella. Toki suunnitelmani oli aloittaa vuosi kevyesti, mutta nyt toteutunut alkuvuosi oli odotuksiinkin nähden ultrakevyt.

Alkuvuoden kuukaudet näyttävät tältä:

• tammikuu 153 km juoksua
• helmikuu 85 km juoksua
• maaliskuu 145 km juoksua + 4h30m cross traineria

Tammi-helmikuussa juoksut jäivät vähiin muiden kiireiden, pakkasen (erityisesti loppiaisena paleltuneen nenän) ja yleisen jaksamattomuuden takia. Enemmän ja vähemmän hyviä syitä oli siis runsaasti, ja paras peruste vähäiselle treenaamiselle oli ehdottomasti juoksun täydellinen kulkemattomuus. Onnistuin ilmeisesti treenaamaan hiukan liikaa vuodenvaihteen tietämillä, ja siitä rasituksesta palautuminen otti aikaa.

Maaliskuun alussa oli tarkoitus aloittaa nousujohteinen treeni kohti Olympia-juoksua, kisaan oli aikaa 13 viikkoa. Juoksu oli kuitenkin edelleen voimatonta, ja maaliskuun puolivälissä tuli totaalinen stoppi kun kevyt sunnuntai-lenkki muuttui kävelyksi 6 kilometrin jälkeen. Selvisin sentään takaisin kotiin, vaikka silmissä sumeni ajoittain aika pahasti, ja illemmalla olon parannuttua kävin varmuuden vuoksi lääkärillä. Verikokeet ja sydänfilmit oli ihan OK, joten muutaman huilipäivän jälkeen jatkoin varovaista lenkkeilyä.

Eilinen 15 km lenkki meni kohtuullisen kevyesti, ja elättelen toiveita että ehdin vielä huhti-toukokuussa treenailemaan vähän enemmän kuin alkuvuoden aikana. Huhtikuussa olisi hyvä saada kasaan 35-40 tuntia treeniä, ja toukokuun ekat kaksi viikkoa voisivat olla 10-15 tunnin viikkoja. Tällä systeemillä voisin saada kasaan noin 80 tuntia treeniä 12 viikkoon, eli lähes saman verran kuin vuonna 2008 ennen Nove Collia. Ei tällainen kevyt-treenaus välttämättä riitä Olympia-juoksun maaliin asti, mutta tässä tilanteessa ei suuremman määrän ahnehtimiseen ole mahdollisuutta.

Se hyvä puoli tässä tilanteessa on, että kerrankin voin (mahdollisesti) toteuttaa nousujohteisen treeniohjelman. Helmikuun harjoitusmäärä tuplaantui maaliskuussa, ja huhtikuussa tulee toivottavasti 2 x maaliskuun verran treeniä. Toukokuun alussa määrät kasvavat edelleen, mutta eivät sentään tuplaannu. Tai jos tuplaantuisivat, pääsisin harjoittelussa hetkellisesti lähelle Suomen Hitaimman ympärivuotisia normiviikkoja. 

Sitten vaihdetaan aihetta. Paatuneena SaiPan kannattajana olen seuraillut SM-liigaa vuodesta toiseen, ja viime talvi oli ajoittain suorastaan lupauksia heräättävä. Ensi talvena SaiPalla on hyvät mahdollisuudet pudotuspeleihin, varsinkin jos Dale McTavish on yhtä vakuuttava SaiPan paidassa kuin mitä hän on ollut tällä kaudella Sveitsissä.

SaiPalla on kausi ohi, mutta tartutaanpa yhteen jääkiekon lieveilmiöön. Vaikka pelin säännöissä ei mainita erikseen mitään tappelemisesta, jostain syystä jääkiekon kulttuuriin kuuluu olennaisena osana nyrkkeily. Monet tuntuvat jopa seuraavan jääkiekkoa ennen kaikkea siitä syystä että näkisivät kunnon myllyjä. Tappelun välttämisestä menee pelurilla helposti maine, ilmeisesti Wayne Gretzky on ollut ainoa huippukiekkoilija maailmassa, jolla on ollut yleisesti hyväksytty oikeus ulkoistaa tappelut alan erikoismiehille.

Mutta miksi ei jalkapallossa saa painaa vastustajaa turpaan? Tietääkseni jalkapallon sääntökirjassa ei oteta kantaa nyrkkitappeluun sen enempää kuin jääkiekon säännöissä. Ajatelkaapa jos Frank Ribéry hermostuisi Bundesliigan ottelussa Sami Hyypiään, ja tyrmäisi Hyypiän yhdellä iskulla. Samin kaaduttua Ribery istuisi Samin rintakehän päälle ja takoisi nyrkeillä niin kauan kunnes tuomarit ehtisivät hätiin.

Tai sama juttu toisin päin. Entä jos Hyypiällä menisi hermot kulmapotkutilanteessa? Ensin Sami sivaltaisi Ribéryn nenän poskelle, sitten kiskoisi miehen paidan ylös ja täräyttäisi vielä pari koukkua keskivartaloon. Jääkiekkokaukalossahan tällaista tapahtuu jatkuvasti, mutta jalkapallomaailmassa tuollainen kuvio olisi lähes Maradonan jumalan käden veroinen mediaspektaakkeli.

Miksi on näin? Tätä(kin) asiaa olen juoksun lomassa pähkäillyt.

Spartathlonitis goes cultural

Juoksuasioista ei ole vieläkään paljoa kerrottavaa, joten kirjoittelen vaihteeksi kulttuuriasiaa. Valitsin tutkimukseni kohteeksi Islannin ja Suomen modernin kirjallisuuden, maathan ovat kirjallisesti samalla viivalla. Molemmilla on yksi Nobelin kirjallisuuspalkinto, Halldór Kiljan Laxness palkittiin vuonna 1955, ja Frans Eemil Sillanpää sai palkintonsa talvisodan alla syksyllä 1939. Myös Edda ja Kalevala kuuluvat kansalliseeposten raskaaseen sarjaan, joten silläkin puolella on puntit tasan.

Minulla on ollut iltalukemisena kaksi omakustannekirjaa, joista molemmat sivuavat, täysin yllättäen ja pyytämättä, ultrajuoksua. Gunnlaugur Júlíussonin Að sigra sjálfan sig kertoo aikuisella iällä liikunnan aloittaneen juoksuharrastajan elämästä, ja Tero Hyppölän 226 - Fyysinen kantti on kilpaurheilupainotteisempi teos jossa on suuri osuus triathlonilla. Molemmat kirjat ovat erinomaista luettavaa, mutta en kuitenkaan usko että Nobel-komitean ymmärrys riittää Juliussonin tai Hyppölän teosten arviointiin. Niinpä päätin muodostaa yhden miehen ultrakomitean ja tehdä arvion itse.

Gunnlaugur Júlíusson, Að sigra sjálfan sig

Gunnlaugur Júlíussonin ultrajuoksuhistoria on hyvin tyypillinen. Mies huomasi 42 vuoden iässä olevansa rapakuntoinen läski, ja lähti lenkille. Tämä tapahtui elokuun 21. päivänä 1994, ja luultavasti lenkin lähtöpaikka oli Laekjargotu. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumien vyöry, josta parhaat pohjoismaiset dekkaristitkin voisivat ottaa mallia.

Gunnlaugur seikkailee kirjassaan viikinkien jalanjäljissä Grönlannissa ja Bornholmissa, ja Leif Erikssonista mallia ottaen Amerikkakin käydään valloittamassa. Myös Kreikassa käydään kahteen kertaan, Spartathlonin selvittäminen vaati kaksi yritystä. Valitettavasti islanninkielen ymmärrykseni on varsin rajallinen (vaikka islantilaisen pankin palveluksessa muutaman vuoden olinkin), joten kirjan iso osa kirjan sisällöstä jäi minulla arvailun varaan. Tosin lite-men-dåligt -tasoinen ruotsinkielen osaamiseni auttaa tulkinnoissa.

Kirjassa on mukana kuvia juoksukisoista ja harjoituksista, ja kirja-arvosteluni lopputulos eli maksimipisteet varmistui viimeistään siinä kohdassa kun löysin kirjasta itseni. Mukana oli yksi Peloponnesoksen yössä allekirjoittaneesta otettu valokuva ja muutaman kommentinkin olin saanut kirjan sivuille. Vuoden 2007 keskeytystäni olin perustellut Gunnlaugurille sunnuntaiaamuna Spartassa niin että ensin ”sólin kom upp” josta seurasi ”brennandi hita” jonka jälkeen tämä ”Finninn” oli siinä jamassa että ”Ég komst bara ekkert áfram”. Ei tämä islanninkieli olekaan niin vaikeaa, siinähän sanotaan selvästi että aurinko nousi, tuli kuuma ja Suomi-poika pehmeni kuin lumiukko eikä päässyt enää eteenpäin muuten kuin bussilla!

Gunnlaugur harrastaa ultrajuoksun lisäksi myös valokuvausta ja Rolling Stonesin musiikkia, kuten miehen blogista voitte nähdä. Ultrajuoksussa hänen tavoitteensa on ollut juosta kaikki neljä klassikkokilpailua eli Western States 100 miles USA:ssa, London to Brighton Englannissa, Spartathlon Kreikassa ja Comrades Etelä-Afrikassa. Tämä urakka taitaa olla ensi kesälle suunniteltua Afrikan-matkaa vaille valmis.

Kirja on erittäin hyvää luettavaa, ja annan sille arvosanaksi ***** eli täydet pisteet.

Jos joku epäilee että jakelen noin kovia pisteitä koska tunnen kirjailijat, niin kiistän moiset epäilykset jyrkästi. Kaikki pisteet perustuvat kirjallisiin ansioihin. Olen toki juossut yhdessä Gunnlaugurin kanssa Spartathlonissa useita tunteja, ja juoksun lomassa saimme laitettua useammankin globaalin ongelma järjestykseen. Olen myös Gunnlaugurille yhden oluen velkaa, mutta senkään takia en tunne itseäni jääviksi.

Sain itse kirjan suoraan Gunnlaugurilta, mutta luulen että tämä on nettikirjakauppa josta asiasta kiinnostuneet voivat tilata oman kappaleensa.

Tero Hyppölä, 226 - Fyysinen kantti

Tero Hyppölän kilpaurheilu-ura alkoi 7 vuoden iässä, ja 36 vuotta myöhemmin valmistui urheiluelämänkerta. Treenaamisen ja kisailemisen lisäksi kirjaan tuo väriä muuhun elämään liittyvät muistelut ja tarinat, ja kieltämättä Hyppölän elämässä riittää hyvin aineksia kaikille 204 sivulle mitä kirjasta löytyy.

Suuri osa kirjasta on erilaisten harjoitusten ja harjoitusmenetelmien läpikäyntiä ja kommentointia. Tämä saattaa kuulostaa tylsältä, mutta kun taustalla kulkee koko ajan Teron omista ”ihmiskokeista” saadut kokemukset ja pohdiskelut näiden oppien mahdollisesta soveltuvuudesta muille ihmisille, niin lukukokemus on parhaimmillaan suorastaan koukuttava. Omiinkin treeneihini saatan ehkä yrittää omaksua joitain Teron oppeja, tosin etukäteen laadittujen treenisuunnitelmien toteuttaminen ei ole minulta onnistunut koskaan pidempään kuin parin viikon ajan.

Kirjan parasta antia ovat pohdiskelut lahjakkuudesta ja lahjattomuudesta, tästä teemasta olemme toki jo aiemminkin saaneet lukea nimimerkki 226:n kirjoituksista Juoksufoorumissa. Vaikka harjoittelukumppaneilla olisi selkeästi paremmat lahjat treenattavassa lajissa, niin periksi antaminen ei ole Hyppölän maailmassa harkinnassa olevien vaihtoehtojen listalla ollenkaan. Teron kouluaikaisen uintiuran kokemukset kertovat poikkeuksellisesta henkisestä kantista, jota on myöhemmin nähty Triathlonin arvokisojen lisäksi vaikkapa Espoon 24 tunnin juoksussa ja Partalansaaren ympäriuinnissa.

Kirjassa on myös mukavasti huumoria, ja vaikka sävy on enimmäkseen optimistinen ja positiivinen, niin joitain asioita tuntuu vuosien varrella jääneen hampaankoloon. Lukion liikuntanumero ja sponsorirahan puute rassaavat edelleen mieltä, ja erityisen kova pala Hyppäselle tuntuu olevan oman nimen oikeinkirjoitus.  

Tätä mainiota kirjaa voi ostaa Terolta suoraan, yhteystiedot löytyvät Juoksufoorumin kirjaa käsittelevästä ketjusta. Kirja löytyy myös Juoksija-lehden shopista, ja ilmeisesti myös Lappeenrannan, Imatran ja Kajaanin Prismoista.

Teron kirja on erittäin hyvää luettavaa, ja annan sille arvosanaksi ***** eli täydet pisteet.

Jos joku epäilee että jakelen noin kovia pisteitä koska tunnen kirjailijat, niin kiistän moiset epäilykset jyrkästi. Olen toki tavannut Teron erilaisissa juoksutapahtumissa ja muuallakin, mutta emme ole edes koskaan juosseet kisoissa samaa matkaa koska juoksuvauhtimme on erilainen. Itse asiassa ero on siinä että Teron meno on juoksua ja minun hölkkäämistä.

Toivotan kirjailijalle jo nyt hyvää menestystä ensi syksyn 246,8 km juoksussa, itse yritän hölkätä ja kävellä saman matkan.

English summary: I have reviewed two books, here are the results from Tuusula jury:
Gunnlaugur Júlíusson, Að sigra sjálfan sig: Twelve points
Tero Hyppölä, 226 - Fyysinen kantti: Twelve points

Edit: Teron kirjan nimeä olin pahoinpidellyt, nyt asia on korjattu.

NRF2 ja ACTN3

Omista juoksenteluista on nyt niin vähän raportoitavaa, että palaan siihen asiaan keväämmällä. Toukokuussa juostavaan Nemea-Olympia -juoksuun on kuitenkin ilmoittauduttu ja lennotkin on varattu, joten kevään aikana tulee toivottavasti lenkkareitakin ulkoilutettua.

Geenitutkimus etenee huimaa vauhtia, ja urheilullisia taipumuksia selittäviin geeneihin liittyviä uutisia tulee vastaan usein. Helmikuussa julkistettiin tutkimus kestävyysurheilullisia taipumuksia selittävästä NRF2 -geenistä, ja jo pitkään on tutkittu voima- ja nopeustaipumuksiin yhdistetystä ACTN3 -geenistä. Ultrajuoksijalle optimaalinen perimä koostuisi siis aktiivisesta NRF2:sta ja toimimattomasta ACTN3:sta, mutta ei "väärän" tyyppinen geeniperimä ole mikään este harrastukselle.

Ultrajuoksijoiden geenejä ei tietääkseni ole tutkittu erikseen, mutta olisin kyllä kovasti hämmästynyt jos esimerkiksi erään Vierumäellä vaikuttavan ultralegendan geeneistä löytyisi pelkkiä hitausominaisuuksia. Sataa metriä ei juosta aikaan 11,46 pelkillä hitausominaisuuksilla, eikä tällainen nopeuslahjakkuus näytä olevan myöskään este hienoille suorituksille Spartathlonissa, Sakura Michissä tai Hardrockissa. Joskus 90-luvun alussa Saksassa oli tosin tutkittu ultrajuoksijoiden veriryhmiä ja todettu että 0-ryhmään kuuluvia oli poikkeuksellisen paljon, mutta Juoksufoorumissa tehty täydellisen epätieteellinen kysely antoi suomalaisten ultrajuoksijoiden veriryhmien jakaumaksi hyvin lähellä koko väestön jakaumaa olevat numerot.

NRF2-geenin vaikutuksista raportoitiin Israelissa tehdyn tutkimuksen pohjalta. Tutkimuksessa oli mukana 155 kansallisen tai kansainvälisen tason yleisurheilijaa, joista osa harrasti sprinttimatkoja tai pituushyppyä ja osa kestävyysjuoksua. Vertailuryhmänä oli 240 ei-urheilijaa. Kestävyysurheiluun viittaava geenityyppi löytyi 80 %:lta kestävyysurheilijoita mutta vain 46%:lta sprinttereitä. Lisää tietoa löytyy täältä.

Kestävyysgeeniä enemmän (google-esiintymien perusteella 4 kertaa enemmän) on ilmeisesti tutkittu nopeuteen ja voimantuottoon liittyvää ACTN3 geeniä, joita ihmisillä voi olla joko kaksi, yksi tai nolla kappaletta. Käytännössä kaikilla (tutkituilla) olympiatason voima- ja nopeusurheilijoilla on ollut yksi tai kaksi toimivaa ACTN3 geeniä, ainoa löydetty poikkeus on tähän mennessä ollut espanjalainen kaksi kertaa olympialaisissa ollut pituushyppääjä jonka ennätys on 826 cm. Tämän ACTN3 -geenin puuttuminen ei pelkästään auta nopeuslajeissa pärjäämistä, vaan se saattaa myös edesauttaa kestävyyslajeissa pärjäämistä, näin ainakin epäiltiin jossain australialaisessa tutkimuksessa.

En ole omia geenejäni vielä testauttanut, mutta olisihan tuo mukava tietää että löytyykö synnynnäiselle nopeusominaisuuksieni puutteelleni selitystä täältä tai täältä, vai johtuuko se jostain ihan muusta. Toisaalta, jos geeniperimäni osoittautuisi ultrajuoksun kannalta optimaaliseksi, joutuisin huonosti menneiden kisojen jälkeen keksimään taas uusia selityksiä. Mutta ennakkospekuloinnit ja jälkiselvittelyt ovatkin elimellinen osa tätä hienoa harrastetta.

2010 suunnitelmia

Alkaneen vuoden suunnitelmissani on Nemea-Olympia -juoksu toukokuun lopulla ja juhla-Spartathlon syyskuun lopulla. Joitain pienempiä kisoja juoksen varmaan myös Suomessa, mutta niitä en ole vielä suunnitellut sen tarkemmin. Paljon on kiinni siitä kuinka paljon ehdin keväällä juoksemaan ja kuinka hyvin treenit sujuvat. Viime kevään tyyppisen ylikunnon osaan nyt välttää, mutta on hyvin mahdollista että keksin jonkun kokonaan uuden tavan tuhota hyvältä vaikuttava juoksukunto.

Juoksu-uran aikana olen juossut kirjanpitoni mukaan 18 253 kilometriä, ja tämän lisäksi päiväkirjasta löytyy muutama sata tuntia korvaavia harjoiteita eli lähinnä cross trainerin polkemista ja vesijuoksua. Vuosien aikana (juoksu)kilometrejä on kertynyt näin:

2000: 100 km
2001: 350 km
2002: 400 km
2003: 700 km
2004: 2050 km
2005: 2635 km
2006: 3100 km
2007: 3180 km
2008: 3053 km
2009: 2685 km

Tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa mainitsemani Leinosen Seppo on juuri saanut juoksupäiväkirjansa saldoksi pyöreän lukeman 250 000 kilometriä. Laskeskelin että viime vuoden juoksumäärällä minulla kestäisi 93 vuotta saada kerättyä yhtä komea määrä kilometrejä. Taitaa jäädä Spiroksen lukemat minulta saavuttamatta, olen nimittäin ajatellut panostaa muihin harrastuksiin viimeistään 2060-luvulla.

Yllä näkyvät vuosisaldot ynnäämällä päästään lukemaan 18 253 km, ja onhan sekin ihan mukava lukema. Kuluvan vuoden aikana menee varmaan 20 000 kilometriä rikki, 1747 kilometriä puuttuu tällä hetkellä ja kevään tai kesän aikana saan sen toivottavasti juostua. Tasajakoista suunnitelmaa 20 000 kilometrin saavutamiseksi en voi tehdä, sillä 1747 on alkuluku. Jotkut ultrajuoksijat brassailevat saavuttamillaan palindromituloksilla ja minä en ole sellaiseen suoritukseen koskaan pystynyt, joten yritetään nyt sitten ottaa ilo irti edes alkuluvuista. On tämä tietysti vähän laimeaa, Spartathlonin juokseminen aikaan 35.55.53 olisi paljon hienompaa.

Tänään oli lepopäivä, huomenna lähden lenkille. Matka jatkuu.