Törmäilyä

Mikä mahtaa (tai mahtoi) olla kahden satellittin välisen yhteentörmäyksen todennäköisyys? Käytöstä poistetettu venäläinen sotilastiedustelusatelliitti ja toiminnassa ollut matkapuheluja välittävä Iridium-satelliitti törmäsivät avaruudessa 800 kilometriä Siperian yläpuolella. Satellitit olivat kooltaan henkilöauton luokkaa ja niiden nopeus on noin 25 000 km/h, joten törmäystä ei voi edes verrata vaikkapa moottoritienopeudella ajattuun kahden auton nokkakolariin. Tällin tuloksena syntyi hirvittävä määrä avaruusromua.



Tämä romu jatkaa maapallon kiertämistä huimalla vauhdilla, joten esimerkiksi jäljellä olevilla 65:lla Iridium-satelliitilla on nyt paljon suurempi todennäköisyys päätyä kosmisen kolarin osapuoleksi. Luulen että satelliiteille ei myönnetä Kasko-vakuutuksia tällaisten onnettomuuksien varalle, ja jokainen uusi romua synnyttävä kolari lisää seuraavan todennäköisyyttä suuresti. Ei noilla Iridiumeilla ole niin väliä, mutta samoilla seuduilla kiertää valtava määrä muitakin satelliitteja, joiden tuhoutumisesta voi olla monenlaisia seuraamuksia. Hiukan alemmalla radalla kiertävä Hubble on myös vaaravyöhykkeessä.

Maata kiertäviä satelliitteja ja muita ihmisen sinne toimittamia kappaleita on Nasan seurannassa noin 18 000 kappaletta ja Douglas Adams on määrittänyt avaruuden koon näin: Space is big. You just won't believe how vastly, hugely, mind- bogglingly big it is. I mean, you may think it's a long way down the road to the chemist's, but that's just peanuts to space. Näistä lähtökohdista ajatellen satelliittien törmäys tuntuisi varsin epätodennäköiseltä tapahtumalta, yhtä täysosumaa kohden on varmaan ollut jo lukuisia läheltä piti -tilanteita. Voisi kuvitella että kahden kiväärin luodin kohtaaminen olisi paljon todennäköisempää. Mutta kyllä juoksijatkin törmäilevät, vaikka kohtaamisnopeudet on parhaimillaankin vain promillen luokkaa satellittien vauhdista.

Lähdenpä lenkille, ja koetan olla törmäilemättä.

24 tunnin juoksu ja muut pitkät ultrat

Esport Arenalla juoksijoita katsellessani mietiskelin, että pitäisikö vielä joskus osallistua Endurance 24h juoksuun tai johonkin muuhun 24 tunnin kisaan. Joskus aamuyöstä olin tosi tyytyväinen että en ollut itse radalla juoksemassa, ja viimeisen tunnin aikana fiilis oli tietysti ihan päinvastainen, kateeksi kävi kun katselin urakkaansa viimeistelevien menoa. Nyt tunnelma on jotain siltä väliltä.

Kokemukseni mukaan aikarajoitteiset kisat ja muut lyhyehköllä lenkillä kierrettävät kisat eroavat suuresti yhtenä lenkkinä tai pätkänä juostavista kisoista. Minulle lyhyen reitin kiertäminen on yleensä ollut hankalaa. Vaikka hyvässä seurassa hölkytteleminen on aina mukavaa, niin tärkein motivaatio näihin kisoihin osallistumisessa ja radalla pysymisessä on minulle ollut kokemuksen hankkiminen "suurempia" tavoitteita varten. Voisi sanoa että vuosina 2004-2007 Suomessa ja Tanskassa juoksemani 100 km – 24 tunnin kisat ovat olleet minulle henkisesti rankimpia ultrakisoja, niissä radalla pysyminen (tai edes radalla pysymisen yrittäminen) ovat ajoittain vaatinet sisua.

Heikot hetket kuuluvat ultrajuoksuun, ja on kieltämättä hienoa ja opettavaista huomata kuinka syvästäkin aallonpohjasta voi nousta nautinnolliseen juoksuun lyhyessä ajassa. Osallistuin kaksi kertaa Lohjalla K-Citymarketin parkkihallissa 12h juoksuun, ja molemmilla kerroilla olin jossain vaiheessa niin masentunut että mietiskelin keskeyttämistäkin. Leinosen Sepon järjestämässä kisassa ilman hyvää syytä keskeyttäminen olisi kuitenkin ollut niin noloa, että roikuin radalla loppuun asti ja sain sentään päälle 100 km tulokset aikaiseksi molemmilla kerroilla. Ihan arvokkaita oppitunteja olivat.

Neljän vuoden ultravalmistautumisen jälkeen lähdin 2007 yrittämään Spartathlonia, ja ihan vaan huonosta kunnosta johtuneesta keskeyttämisestä huolimatta minulle tuli kerralla selväksi että juoksen mieluummin yhtenä lenkkinä tai pätkänä juostavia kisoja. Minulla ei Spartathlonissa tai Nove Collissa tullut kertaakaan sellaisia juoksun aikaisia masennuksia ja turhautuneisuuksia, joita lyhyen lenkin kiertäminen on aina aiheuttanut. Jatkuvasti muuttuvat maisemat pitävät mielen virkeänä, eikä mitään mystisiä henkisiä voimavaroja tarvitse kaivaa esiin, kun juoksu on enimmäkseen yhtä juhlaa. Toki jalkoihin on sattunut loppumatkasta ja väsymyskin on painanut, mutta kun kisasta on unelmoinut kuukausien ajan, niin sitä kautta syntynyt motivaatio toimii parhaana kipulääkkeenä.

Minun tapauksessani viime vuoden Nove Collin ja Spartathlonin helppous johtui monesta seikasta: kunto on ollut kohdallaan, jalat ovat olleet riittävän hyvässä kunnossa, olosuhteet ovat olleet suotuisat ja tavoitteet ovat olleet kuntoon nähden sopivia. Spartathlonin tyyppisissä kisoissahan minulle riittää maaliin pääsy eikä loppuajalla ole käytännössä mitään merkitystä, niinpä matkanteosta ja maisemista voi nauttia ja kioskilta voi ostaa jätskin jos siltä tuntuu. Enemmän hetkessä elämistä ja vähemmän tuloshakuista suorittamista.

Joku voi tietysti kysyä että miksi tuota kokemusta varten pitää sitten matkustaa ulkomaille ja osallistua juoksukilpailuun numerolappu rinnassa. Mutta kysyköön.

Juoksufoorumissa on keskustelua ja pohdiskelua ultrajuoksusta korvien välisellä pururadalla.