Karo Hämäläinen on kirjoittanut hyvän kirjan hyvästä aiheesta. Kirjassa käydään läpi juoksevan kirjailijan elämää ajoittain hyvinkin henkilökohtaisella tasolla, ja kyseessä on enemmän omaelämänkerta kuin juoksukirja. Treeniohjelmia ei tästä kirjasta kannata hakea. Sen sijaan syvällistä pohdintaa moninaisista elämän ilmiöistä löytyy sitäkin enemmän, toki juoksijan näkökulmasta tarkasteltuna. Hyvä niin.
Järjestysluvut ja lukujen järjestys
Hankin tämän teoksen Joel Mäkisen lukemana äänikirjana, jonka vajaan kuuden tunnin kesto riitti kävelylenkkieni soundtrackiksi reilun viikon ajan. Kirjassa on 26 lukua, ja heti Avsnitt 1 meni suoraan asiaan: Kuinka Karo Hämäläinen yhdistää juoksemisen ja kirjailijan työn. Seuraavassa luvussa käsiteltiin Alexander Stubbin muistelmien kirjoittamista, ja seuraavassa ruoka-asioita. Ja sitten siirryttiin yläasteaikoihin Mikkelin Kalevankankaalle.
Vähän ihmettelin aikajanalla poukkoilua, kunnes Karo kertoi Tokiossa juoksemastaan maagisesta lenkistä, jonka aikana työn alla olleen romaanin rakenne oli jäsentynyt kohdalleen. Suuri oivallus oli ollut, että ei ole pakko takertua kronologiseen järjestykseen. Tässä oli oiva selitys Miksi juoksen -teoksen mosaiikkimaiselle rakenteelle! Kunnes vastaan tuli jopa paatuneen dekkarinlukijan täydellisesti yllättänyt juonenkäänne. Avsnitt 7 tarjosi kuuntelijalle kirjan Alkusanat.
Miksi juoksen ei sittenkään edustanut kokeellisen urheiluproosan uusinta aaltoa, vaan tietokone oli numeroinut downloadaamani äänitiedostot omaan järjestykseensä. Kuuntelin siis kirjan 26 lukua epäjärjestyksessä, mutta en kokenut sitä ongelmaksi. Kirjan luvut ovat enimmäkseen itsenäisiä kokonaisuuksia, ja niiden nautiskeleminen yksittäisinä paloina oli mahdollista. Sitä paitsi, ultrajuoksun yllä leijuvan hulluuden kultapölyn kutitellessaessa neuroneja tavanomaisesta poikkeava lukujärjestys sopii hyvin tämän teoksen nautiskelemiseen.
Karon juoksut ja ultrajuoksut
Karon juoksuharrastus on ollut tasapainoilua totisen suorittamisen ja juoksenollisten nautinollisuuksien välimaastossa. Joskus on raahauduttu lenkille kaloreita polttamaan jo valmiiksi riutunutta kehoa kurittamaan, ja joskus on rynnätty rinta kaarella maraton alle kolmeen tuntiin. Siinä välissä on käyty kirjailijoiden kimppalenkillä Töölönlahdella, tai hiottu kaunokirjallisia struktuureja aivotoimintaa stimuloivien maagis-meditatiivisten lenkkien huumassa.
Karo juoksi ensimmäisen ultransa kesällä 2016 Sveitsissä juhlistaakseen 40-v. synttäreitään. Olen itsekin pari kertaa vakavasti harkinnut Biel 100 km juoksuun osallistumista, ja ehkä sinne vielä joskus lähdenkin. Jos en juoksemaan niin sitten kävelemään, koska 24 tunnin aikaraja mahdollistaa myös kiireettömän etenemisen. Toistaiseksi merkittävin tätä tapahtumaa sivuava aktiviteettini on ollut erään Bielin 100 km juoksun tulosaineistoa ruokottomasti väärintulkitsevan urheilulääketieteen alaan kuuluvan akateemisen raportin debunkkaaminen.
Kun vertailen Karon juoksuja omaan hölkkäharrastukseeni, löydän sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Meillä molemmilla tuntuu olevan rajalliset nopeusominaisuudet ja motoriset kyvyt, jolloin pitkän - ja vielä pidemmän - matkan juoksu on luontevampi lajivalinta kuin vaikkapa palloilulajit. Vaihteleva maasto ja reilut korkeuserot sopivat Karolle ja myös minulle. Toki erojakin löytyy, esimerkiksi ryhmäliikunta ja salilla käyminen ovat minulle vastenmielisiä ajatuksia. Omat juoksuteesini löytyvät muutaman vuoden takaisesta blogsennuksestani Mistä puhun kun puhun ultrajuoksemisesta.
Karo vai Haruki?
Karon kirjaa on luontevaa verrata Haruki Murakamin klassikkoon Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Olen tietysti lukenut Murakamin opuksen, mutta jos se olisi tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, olisin varmasti kirjoittanut siitä Spartathlonitis-blogiini. Tai ainakin muistaisin tänään enemmän kirjan sisällöstä. Niinpä Karon Miksi juoksen on Spartathlonitis-kriteereillä arvioituna parempi kirja kuin Harukin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.
Karon kirja saa Spartathlonitis-arvosanan ★★★★★.
