En käytä musiikkisoittimia point-to-point -ultrakisoissa, mutta vanhan rockholistin päässä pyörivää korvamatojukeboxia ei voi niin vaan vaientaa, varsinkaan kun kisa juostiin erityisen inspiroivalla reitillä. Tässä listaa biiseistä joita kuuntelin päissäni Berliinissä.
Kisan starttia odotellessa Frierich-Ludwig-Jahn-Sportparkin äänentoistojärjestelmässä kaikui enimmäkseen saksankielinen kannustuspuhe, joka meni tietysti ohi korvien. Hiukan ennen starttia päräytettiin kuitenkin soimaan Iron Maidenin Run To The Hills, ja hyvä niin. Huonompiakin korvamatoja olisi pitkälle juoksulenkille voitu tarjota.
5 km: Punaisia liikennevaloja täytyy Berlin Wall Racessa totella diskauksen uhalla, näin meille kerrottiin perjantai-illan info-tilaisuudessa. Punaisia päin en tunnusta juosseeni kertaakaan, mutta vanhalla vihreällä saatoin pari kertaa spurtata jalankulkuvaloista. Tällainen rötös on mielestäni lievä, mutta rikollista toimintaa joka tapauksessa.
10 km: Juoksureitin varrella näkyneet ristit ja muut muistomerkit veivät ajatukset kylmän sodan tunnelmiin.
25 km: Marienetta Jirkowskyn muistomerkillä oli harras tunnelma. Berliinin muuria ei enää ole, mutta vapaa liikkuminen maasta toiseen on edelleen ylellisyys, josta pääsee nauttimaan jos sattuu syntymään oikeaan maahan.
Rock-kredibiliteettini rapautumisen uhallakin paljastan, että Jirkowskyn muistomerkillä korvissani soi myös Länsi-Saksan vuoden 1982 euroviisu. Tällaisen asian tunnustaminen ei ole minulle helppoa, mutta vetoan kotioloihini. Vaimo tykkää euroviisuista ja tytär harrastaa euroviisuja, joten Esakaan ei voi välttyä euroviisuilta.
28 km: Kompuroin kisan alkuvaiheessa kahteen kertaan, ensimmäisen kerran noin 14 kilometrin kohdalla ja 28 kilometrin kohdalla vielä uudestaan. Itäsaksalainen asfaltti on kovaa ja karkeaa, ja havaintojeni mukaan sen intohimoinen halaileminen aiheuttaa asfaltti-ihottumaa. Fiksumpi olisi ottanut opikseen ensimmäisestä dyykkauksesta, mutta minä en.
36 km: Bombardierin junanvaunutehtaan ratapihalla oli pitkät letkat toimitustaan odottavia matkustajavaunuja.
47 km: Eiskellerin alueella asui 1960-luvulla pikkupoika, joka väitti joutuneensa koulumatkallaan Itä-Saksan rajavartijoiden pysäyttämäksi. Todellisuudessa poika oli lintsannut koulusta ihan muuten vaan. Jatkossa koulumatkat sujuivat kuitenkin säntillisesti, kun hätävalheen seurauksena poikamme sai jokapäiväisen koulumatkansa turvaksi brittiarmeijan panssariauton.
77 km: Ei maistunut enää ruoka eikä juoma. Omat eväät ja huoltopisteiden tarjoomat olivat kaikki yäääk kamaa. Yritin vakuutella huoltopisteiden ihmisille että ihan hyvää ultraevästä heillä oli tarjolla, mutta pahoin pelkään että minut luokiteltiin asennevammaiseksi nirppanokaksi jolle ei vaan mikään kelpaa.
83 km: Brewery Meirein huoltopisteellä olisi ollut tarjolla laadukasta olutta, mutta eipä maistunut minulle. Kuten ei mikään muukaan. Tässä vaiheessa oli kuitenkin kisan puoliväli jäänyt taakse, ja se piristi tunnelmaa hetkiseksi.
85 km: Glienicke Bridge on silta, jonka ainoa käyttö kylmän sodan vuosina oli toimiminen Idän ja Lännen vakoojien vaihtopaikkana. Glienicken silta on ollut viimeiset 25 vuotta normaalissa siviilikäytössä, mutta Eestin ja Venäjän välisellä rajalla nähtiin vanhoja perinteitä kunnioittava vakoojien vaihto viime lauantaina.
91 km: Jos et ole ennen juossut (tai kävellyt...) 6 kilometrin pituista viivasuoraa metsätietä, niin Berlin Wall Racesta löytyvä Königsweg on sellainen.
97 km: Saksassa on paljon koiria, ja suurin osa niistä kulkee omistajiensa mukana vapaana. Hiukan ennen 100 km täyttymistä seuranani käveli hetken matkaa iso Schäfer. Tämä oli ainoa kohtaamistani kymmenistä vapaana olleista koirista, joka tuntui edes lievästi noteeraavaan olemassaoloni. Ilmeisesti saksalaiset koirat koirakoulutetaan jo pentuina siihen että Ordnung muss Sein, eikä kävellen/juosten/pyöräillen liikkuvien ihmisten asioihin ole lupa puuttua.
125,9 km: Energiat olivat olleet nollassa jo pitkään, ja apaattisen kävelyn sekaan ripotellut lyhyet juoksupätkätkin jäivät pois. Teltowin huoltopisteellä 125,9 km kohdalla lepäilin noin 20 minuuttia, ja yritin saada jotain energiaa kurkusta alas. Korvien välin jukeboxista oli jo virta loppunut, mutta huoltopisteen stereoista pauhasi nostalginen mutta tasokas 1970-luvun musiikki.
Kisani päättyi 142,4 km kohdalle Dammwegenin huoltopisteelle.
Palkintojenjakotilaisuus oli sunnuntaina kello 14. Kaikki maaliin asti juosseet palkittiin, ja seremonia eteni tulosluettelon mukaan käännetyssä järjestyksessä. Koko seremonian ajan taustalla soi vaimeasti teemaan sopivasti Another Brick In The Wall.
Vaikka tämän Saksanmatkan lopputulos oli minun osaltani sepporätymäinen, en ole julistamassa Saksaa boikottiin. Ensi vuoden suunnitelmani ovat vasta hahmottumassa, mutta elokuun teema voisi löytyä Van Halenin tuotannosta:
