Ultrajuoksemisen alkeisopinnot 2004-2006
Masokistin Unelma elokuussa 2004 oli mukava ja opettavainen kokemus, se oli ensimmäinen askel ultrajuoksijan opinnoissani. En kuitenkaan juossut Paloheinän metsässä tullakseni hyväksi 100 kilometrin juoksijaksi, koska olin jo kesän aikana asettanut tavoitteekseni Spartathlonin juoksemisen. Sinne päästäkseni minun piti juosta 100 kilometriä alle 10 tunnissa ja 30 minuutissa, ja se onnistui Paloheinässä kolmannella yrittämällä, elokuussa 2006. Sen jälkeen en ole 100 kilometrin juoksuihin osallistunut.
Vuosina 2004-2007 osallistuin kolmen MasU:n lisäksi muutamiin 12 tunnin ja 24 tunnin juoksuihin. Jotkut kisat menivät hyvin ja jotkut vähemmän hyvin, mutta jokaisesta startista kertyi arvokasta oppia. Juoksuasioissa(kin) oppi menee parhaiten päähän kantapään kautta.
Näiden vuosien aikana alkoi varmistua, että ultrajuoksu sopii minulle hyvin. Pitkän matkan juokseminen on minulle luontaista, ja tykkään käydä lenkillä itsekseni. Kisareissut tarjoavat mahdollisuuden yhdistää sosiaalista touhuilua ja itsekseen olemista sopivassa suhteessa. Olen perusluonteeltani sen verran epäsosiaalinen, että ryhmäliikunta ja joukkuelajit eivät innosta, ja ajatus tekemisiäni kyttäävästä personal trainerista suorastaan kauhistuttaa.
Ultrajuoksu lasketaan extreme-lajiksi, ja sekin sopii minulle. Olen kuitenkin siinä mielessä vanhan liiton miehiä, että mikään tolkutonta markkinahumua sisältävä touhu ei kiinnosta. Välineurheilut tai aitoa hengenvaaraa sisältävät redbull-extreme lajit eivät myöskään ole minua varten. Saan riittävän annoksen adrenaliinia kun arvon Kreikan maaseudulla yksin pimeässä yössä, että olenko vielä oikealla reitillä vai missasinko sittenkin oliivilehdon jälkeisen käännöksen vasemmalle.
Spartathlon ja muut 2007-20xx
Syyskuussa 2007 olin ensimmäistä kertaa Spartathlonin lähtöviivalla Akropolis-kukkulalla. Kuntoni ei ollut vielä riittävän hyvä ja tein kokemattomuuttani hölmöjä virheitä. Kisani päättyi keskeyttämiseen 186 kilometrin kohdalla. Silti olin tyytyväinen, koska nyt tiesin varmasti, että ultrajuoksu on minun lajini. Sillä tiellä olen edelleen.
Spartathloniin olen osallistunut neljä kertaa, ja maaliin olen päässyt vain yhden kerran. Olen juossut myös 202 km Nove-Colli -juoksun Italiassa, 180 km Nemea-Olympia -juoksun Kreikassa sekä 161 km OxroadUltran Suomessa. Joissain lyhemmissäkin kisoissa olen välillä käynyt, mutta ne ovat olleet lähinnä välipaloja isompiin tavoitteisiin valmistautuessa.
Faktat tiskiin: Tällaisia kisoja haluan juosta
Paikasta toiseen
Haluan juosta Spartathlonia ja muita point-to-point ultrajuoksuja. Lyhyellä radalla kierrettävät kisat (kuten kaikki 12 ja 24 tunnin juoksut) eivät sykähdytä, koska tykkään juosta kohti jossain kaukana horisontin takana häämöttävää maalia. On hienoa kun ei tiedä mitä seuraavan mutkan takana on, se selviää vasta kun on juossut sinne. Ehkä minulla on veressäni kulkurigeenejä.
Ainakin 160 kilometriä
Sopiva kisan pituus on ainakin 100 mailia eli 160 kilometriä. Kun matka on riittävän pitkä, on pelkkä maaliin asti selviäminen riittävä haaste, ja se sopii minulle hyvin. Sijoitukset ja loppuajat ovat toisarvoisia, jos kovin kilpakumppani on aikarajoista myöhästyneet ja kisan keskeyttäneet juoksijat sisuksiinsa ahmaiseva raatobussi.
Flow-tila tai Runner's high ovat tavoittelemisen arvoisia asioita, ja niiden saavuttaminen juoksemalla vaatii paljon kilometrejä. Pitkäkestoinen valvominen ja liikkeellä oleminen tuottaa usein myös hassunhauskoja hallusinaatioita. Ultrajuoksuun olennaisena osana kuuluvat väsymyksen ja epätoivon hetket saattavat vaihtua lyhyessä ajassa äärimmäiseen nirvanaan, ja sellaisia fiiliksiä on tasaisessa ja turvallisessa arkielämässä harvoin tarjolla.
En ole koskaan kokeillut purkista napsittavia mielialalääkkeitä, mutta uskallan väittää, että pitkäkestoisen aerobisen liikunnan veroista mielialalääkettä ei löydy apteekin hyllyltä, eikä todennäköisesti edes sieltä takahuoneen lukitusta kaapista. Lisää tietoa tästä aiheesta Akulta.
Ei enempää kuin 250 kilometriä
Spartathlonin pituus on järjestäjien tämän vuoden mittauksen mukaan 247,6 kilometriä, ja paljoa sitä pidemmälle en varmasti jaksaisi juosta. Minulle sopivat yhtäjaksoisesti ilman taukoa juostavat kisat, useampana päivänä juostavia etappikisoja en harrasta. Haluan saada urakan kerralla valmiiksi, ja palkita sen jälkeen itseni esimerkiksi nukkumisella, mässäilyllä ja kevytjuopottelulla. Juon hyvin harvoin olutta, mutta tiedän jo nyt että 28.9.2014 Mythos maistuu.
Mutkia ja mäkiä
Reitillä saa olla mielellään kohtuullisen paljon korkeuskorkeuseroja ja mutkia. Lihakseni jumiutuvat tasaisella alustalla juoksemisesta, ja 400 metrin radan (jossa 50 % matkasta on kaarretta) kiertäminen pahentaa tilannetta entisestään.
Vaikka kotoisilla treenilenkeilläni ei ole kovin suuria korkeuseroja tarjolla, olen pärjännyt hyvin Etelä-Euroopan maastoissa. Ylämäet eivät pelota minua, ja alamäet olen aina tykänyt juosta liikoja jarruttelematta. Jos maan vetovoima haluaa auttaa minua matkan edistämisessä, niin otan mielelläni kaiken avun vastaan. Seurauksena alamäkien ryntäilemisestä on joskus ollut myös L4/5 diskuksessa laakea oikeavoittoinen prolapsi eli välilevy on tykännyt kyttyrää, mutta kaikella lystinpidolla on hintansa.
Asfalttia ja hiekkatietä ja polkuja
Suurimman osan treenilenkeistäni juoksen asfaltilla, mutta hiekkatiet ja metsäpolut sopivat myös. Nemea-Olympia -juoksun 180 km reitti on erinomainen sekoitus erilaisia juoksualustoja ja korkeuseroja. Matkalla Nemeasta Olympiaan on 100 km asfalttia ja 80 km hiekkatietä tai polkua, ja korkeuseroja alla olevan mukaisesti:
Lopuksi
Tärkein motivaatio liikunna harrastamiseen on minulle valmistautuminen Spartathloniin tai muuhun vastaavaan kisaan. Kun osallistumismaksu on maksettu ja lennot varattu, ei lenkille lähteminen jää motivaatiosta kiinni. Mutta on muitakin syitä.
Viimeisten 15 vuoden aikana olen sulattanut ympäriltäni 25 kiloa ylimääräistä läskiä, ja sitä taakkaa ei ole ikävä. On mukavaa kun hengitys ei salpaudu kengännauhoja solmiessa, eivätkä tissit pompi juoksuaskelia ottaessa.
