torstai 3. joulukuuta 2009

Spartathlon 2009: kootut selitykset ja opetukset

Mitä tapahtuu, kun vähän mutta löysästi treenannut vanha läski lähtee juoksemaan Spartathlonia löperöllä asenteella? Loka-marraskuun aikana työstämäni regressioanalyysin perusteella olen päätellyt, että tällöin tapahtuu todennäköisesti WNF eli Will Not Finish. Analyysin lopputuleman voi myös tiivistää niin, että juoksu jäi kesken koska olin kisan vaativuuteen nähden liian paskassa kunnossa.

Tässä tarkemmat selvitykset kisaan valmistautumisen aikana pieleen menneistä asioista:

Liian vähän juoksuharjoittelua: Noin 300 km juoksua kuukaudessa ja hiukan Cross traineria päälle on liian vähän. Spartathlonissa on kyse juoksemisesta, ja juoksemaan oppii juoksemalla.

Liian vähän harjoitustunteja: Kisaa edeltäneiden kolmen kuukauden aikana treeniä kertyi noin 120 tuntia, tästä oli noin 80 tuntia juoksua ja 40 tuntia Cross Traineria. Vuotta aikaisemmin vastaavilla määrillä päästiin Spartaan asti, mutta tällä kertaa se ei riittänyt. Minun tapauksessani marginaalit ovat niin ohuet, että satunnainen päivän kunnon heilahtelu voi ratkaista kisan kohtalon. Potentiaalisen maaliin asti selviämisen ja raatobussimatkailun välinen ero on häilyvä kuin Malandrenin tielle yön pimeydessä ultrajuosten kustu viiva.

Nylkkyyntyminen: Viime keväänä yritin treenata Suomi-juoksun maratonille, ja innoissani tehotreenasin itseni perusteelliseen ylikuntotilaan. Tästä toivuttuani osasin varoa kaikenlaista vauhtijuoksua Spartathloniin treenatessani, en tullut edes juosseeksi aiemmin vakio-ohjelmistooni kuuluneita tolpanvälin mittaisia fartlek -vetoja perus kympin lenkkien lopussa. Tasapaksu treenaaminen johti salakavalaan nylkkyyntymiseen, jonka seurauksena Akropolikselta startatessani 6 min/km vauhti kävelytauoilla höystettynä tuntui luontevan lupsakkaalta menolta. Oikeasti rennon matkavauhtini pitäisi olla (ainakin aluksi) mieluummin 5.30 min/km, ja parilla reippaalla vetoharjoituksella tällainen muutos olisi voinut tapahtua. Nylkkyyntymisellä tarkoitan siis tasapaksun ja hitaan treenin aiheuttamaa juoksuväljyyden katoamista, tällöin vauhdin lisääminen ei onnistu rennosti koska jalat ovat tottuneet ottamaan vain ultralyhyitä töpötysaskelia.

Liikaa läskiä: Starttipainoni Akropoliksella oli noin 85 kg (plus varusteet) ja onhan siinä ultrajuoksun kannalta 5-10 kg liikaa. Normaalielämässä olen toki normaalipainoinen eikä vähistä läskeistä ole mitään haittaa, mutta kyllä matka Akropolikselta Spartaan taittuisi vaivattomammin jos olisi muutama kilo vähemmän kuljetettavana.

Bad attitude: Uskoin kuntoni olevan yhtä hyvä/huono kuin vuotta aiemmin, ja niinpä lähdin Akropolikselta liikkeelle hyvällä fiiliksellä ja optimistisella asenteella. Jälkiviisaasti voin myöntää että optimismille ei ollut todellisuudessa katetta, vaan kyse oli enemmänkin ylimielisyydestä. Mutta kyllä Lakonia opetti.

Lopuksi vielä pari kisan aikana opittua asiaa:

Hidas aloitus rahaa pankkiin. Joillekin juoksijoille sopii erittäin rauhallinen aloitus, josta kerätään hyöty pitämällä hyvää vauhtia kisan puolivälin jälkeen. Itsekin elättelin tällaista ajatusta, mutta lopputulos oli huono. Sen sijaan molemmissa vuoden 2008 kisoissani (hyvin sujuneet Nove Colli ja Spartathlon) lähdin liikkeelle reipasta vauhtia, eikä siitä aiheutunut ongelmia loppumatkastakaan. Vuoden 2010 kisoissani en aio sortua liian hitaaseen aloitukseen.

Järjenkäytön varaan ei voi laskea yhtään mitään. Kun on juostu vuorokauden verran, aivot eivät yleensä toimi loogisesti.
Esimerkki 1: Molemmat Spartathlonin keskeytykseni johtuivat juoksuvauhdin romahduksesta, mitään hirmuista jalkavaivaa tai muuta pakottavaa syytä ei ollut. En vain jaksanut juosta enempää, energiat olivat lopussa. Molemmilla keskeytyshetkillä vyölaukussani oli pari energiageeliä, joiden olemassaoloa en edes muistanut bussiin noustessani. Kaksi geeliä olisi voinut piristää oloa hyvinkin nopeasti, mutta eipä ollut vyölaukun taskujen kaivelemiseen aikaa kun agendalla oli kiireellisimimpänä asiana numerolapusta luopuminen eli kisan keskeyttäminen.
Esimerkki 2: Vuonna 2008 minulla oli päkiöiden alla massiiviset rakkulat, jotka tekivät Spartan valtatiellä etenemisestä melkoista tuskaa. Juoksin ja lopulta kävelin jalkaterän ulkosyrjillä helpottaakseni painetta päkiän alla. Monumentin kohdalla (23,4 km ennen maalia) meno oli jo tosi tuskaista, ja vaikka raatobussiin oli eroa peräti 2 tuntia, minulla ei ”ollut aikaa” pysähtyä pariksi minuutiksi puhkaisemaan rakkulat. Tarvikkeet tämän operaation hoitamista varten löytyivät vyölaukusta, mutta niin kova kiire oli olevinaan etten ehtinyt niitä käyttää.

Kisataktiikka 2010 Spartathlonia varten: Edessä on horisontti ja takana on raatobussi. Horisonttia tavoitellaan ja raatobussia juostaan karkuun niin lujaa kuin päästään.

 

website traffic statistics
Find a Date