TransEurope Foot Race April 19th to June 21st 2009

Eilen starttasi TransEurope Foot Race Italiasta Norjaan, 64 päivän aikana juostaan noin 4700 kilometrin matka. Kisaan starttasi 69 juoksijaa, ja mukana on myös Suomen kokenein etappijuoksija Janne Kankaansyrjä Järvenpäästä. Edellinen TransEurope juostiin vuonna 2003 Lissabonista Moskovaan, silloin Janne sijoittui kisassa neljänneksi. Sen jälkeen Janne on käynyt voittamassa sekä Ranskan että Saksan halkijuoksut. Hesari seuraa Jannen juoksua tällä kertaa, en tosin tiedä tuleeko kommentteja päivittäin.

Kahden ensimmäisen päivän jälkeen Transeuropen kärjessä on saksalaiskolmikko René Strosny, Robert Wimmer ja Rainer Koch, jotka kaikki ovat erittäin kokeneita etappijuoksijoita. Neljäntenä on tammikuussa EsportArenan 24 tunnin juoksun voittanut Christian Fatton ja viidentäenä nuori japanilainen Takasumi Senoo. Janne on kuudentena, reilun tunnin René Strosnysta jääneenä. Lyhyemmistä juoksumatkoista puhuttaessa tunti voi kuullostaa suurelta erolta, mutta tässä tapauksessa kisa on vasta alkamassa ja juoksijat vasta hakevat itselleen sopivaa rytmiä.

Päivittäin juostava etappikisa on juoksijalle armoton. Yhtään liian lujaa ei saa juosta, ettei palautuminen seuraavan päivän starttiin vaarannu. Toisaalta jokainen tien päällä vietetty ylimääräinen minuutti on pois lepo- ja toipumisajasta ennen seuraavan aamun etapin alkua. Näissä palautumisajoissa lasketaan korkoa korolle joka päivä, ja sen seurauksena yhdenkin etapin liian kovalla teholla juossutta rokotetaan armottomasti.

Jos etappijuoksussa homma lähtee menemään pieleen, se voi mennä pieleen tosi pahasti, vaikkapa näin: Ylikovaa juostun etapin jälkeen seuraava päivä voi olla yllättävän nihkeä ja edes kohtuullisen vauhdin ylläpitämiseksi joutuu huudattamaan konetta hiukan liian kovilla kierroksilla. Seuraavana päivänä onkin pakko ottaa etappi palauttelun merkeissä tosi kevyesti ja aikaa menee yllättäen tunti tai pari enemmän kuin oli suunniteltu. Elimistö saa levätä, mutta palautumisaika ennen seuraavaa starttia jääkin totuttua lyhyemmäksi, ja seuraavana aamuna juoksu on entistä vaikeampaa...

Tässä pari ajatusta tämän vuoden Transeuropen kahden ensimmäisen osuuden tuloksista: Ensimmäisen osuuden maaliin pääsi 67 juoksijaa, heistä 25 viimeistä viihtyi matkalla yli 2 tuntia pidempään kuin etapin nopein. Tämän päivän etappi oli hiukan pitempi, ja 2 tuntia kärjen maaliin ehtimisen jälkeen tien päällä oli vielä yli 50 juoksijaa. Kolme tuntia kärjen jälkeen matkalla oli vielä 25 juoksijaa. Keskinkertainenkin ennustaja voi luvata, että juoksijoiden rivit harventuvat merkittävästi jo ensimmäisten kahden viikon aikana.

Lopuksi onnittelut suomalaisille sankareille Japaniin. Viikonloppuna juostiin Japanin Spartathlon eli 250 km pituinen Sakura-Michi, ja kaikki neljä kisaan startannutta suomalaista juoksivat hienosti maaliin asti. Mikael Heermanille, Yukio Morishitalle ja Veikko Sivosavelle tämä oli ensimmäinen kerta, Outi Sivosavi juoksi Nagoyasta Kanazawaan jo toisen kerran.

Jos Spartathlonissa ei ole riittävästi haastetta, miten olisi Barkley Marathons?

Spartathlon on kohtuullisen vaativa urakka, mutta Barkley Marathonsiin verrattuna Iso S on pelkkä kevyt eväsretki. Barkley juostaan joka kevät Tenneseessä, 100 mailiin saa käyttää aikaa yhteensä 60 tuntia. Aikaa on siis reilusti, Spartathlonissa 100 mailin eli 161 kilometrin kohdalle pitää ehtiä noin 23 tunnissa, mutta Barkley Marathonsin reitti yli 16 kilometrin kokonaisnousuineen (ja laskuineen) on niin vaativa että maaliin pääsy on lähes mahdotonta. Huonokuntoisemmille tarkoitettu 60 mailin Fun Run on "helpompi", mutta hyvin harva on siitäkään selvinnyt. Barkley Marathonsin historian aikana kisaan on startannut noin 685 ultrajuoksijaa, joista täydet 100 mailia on selvittänyt toistaiseksi 8 juoksijaa.

Barkley Marathonsin aikana kierretään sama 20 mailin lenkki viiteen kertaan, reitin varrella on sellaisia kohteita kuin Testicle Spectacle, Danger Dave's Climbing Wall, Son of a Bitch Ditch, Rat Jaw, Neo Butt Slide, Little Hell ja Big Hell. Barkley opettaa osallistujilleen nöyryyttä, kisan vanhalla kotisivulla oli tällainen tuoteseloste:

The Barkley Marathons 60 hours to run 100 miles 36 minutes a mile. I don't care how tough the course. I don't care how steep the hills. I can run 36 minutes a mile. All it takes to finish I must only not quit. Over 300 runners have thought this. Only one has backed it up. The others have heard a voice. A pitiful, plaintive voice in the wilderness crying "Mommy, I can't take it anymore." "Mommy, I want to go home." And the voice was their own. Humility Awaits at the Barkley.

Barkley Marathonsiin liittyy paljon mielenkiintoisia ja erikoisia sääntöjä, myös kilpailukutsu on persoonallinen. Ensikertalaisten täytyy tuoda kisaan mukanaan auton rekisterikilpi omasta osavaltiostaan (tai maastaan) kilpailun johtaja Gary Cantrellin kokoelmiin, reitin kiertäminen oikeiden etappipisteiden kautta todistetaan repäisemällä "rasteilla" olevista kirjoista yksi sivu mukaan joka kierroksella, ja kisan lähtölaukauksen virkaa toimittaa hetki jolloin kilpailun johtaja sytyttää itselleen "seremoniallisen savukkeen". Lisää tarinoita löydät täräyttämällä "Barkley Marathons" Googleen, parhaiten pääset alkuun Matt Mahoneyn Barkley-sivulta, johon on linkki tuolla ylempänä.

Matt Mahoneyn sivulta löytyvät myös tämän vuoden kisan tulokset. Kisaan starttasi 35 juoksijaa, joista 60 mailin Fun Runin nautiskeli kolme juoksijaa. Täydet 100 mailia selvitti Andrew Thompson, joka on aiemmin päässyt parhaimmillaan neljännen kierroksen loppuun.