 |
| Foto: pebe-sport.de |
Vuosi sitten Berliinin reissuni ryytyi 142 kilometrin mittaiseksi Götterdämmerungiksi, mutta elokuussa 2016 sain nautiskella samoissa maisemissa täyden 161,9 kilometrin annoksen Ode an die Freudea. Saksa on sittenkin hieno maa!
Juoksukuntoni oli tällä kerralla heikompi kuin viime kesänä (vähemmän treeniä, enemmän läskiä), mutta inhorealistisen ultravarovainen kisasuunnitelma johti onnistuneeseen lopputulokseen. Excelin generoimaan virtuaaliseen 21 tunnin raatobussiin kertyi kisan aikana kaulaa enimmillään vajaat 20 minuuttia, eikä tavoitevauhdissa pysymisen kanssa ollut mainitsemisen arvoisia ongelmia. Saksalaisella perusteellisuudella tehty selvitys juoksuvauhdeistani löytyy täältä. Pelkistetty versio suunnitelmasta ja suunnitelman toteutumisesta näyttää tällaiselta:
Treenit
Alkuvuoden treenit jäivät minulla hyvin vähäisiksi. Selkävaivaa ja flunssaa oli niin sitkeästi, että pääsin juoksemaan vasta huhtikuun lopulla. Näillä pohjilla oli pakko jättää varsinaiset kisatreenitkin vähäisiksi, mutta määrän ja tehon annostelu onnistui ilmeisen hyvin. Heinäkuun lopussa hölkkäämäni 70 km ”määräviikon” päätteeksi juoksemani hiukan vauhdikkaampi 8 km lenkki avasi paikkoja sen verran että kevyen perushölkän vakionopeudeksi säätyi noin 5.30 min/km. Tässä yhteenveto alkuvuoden liikunnoista:
Kisa
Tällä kertaa lähtöviivalla oli neljä suomalaista. Miia Männikkö ja Sari Kuusela tyytyivät vielä puolikkaaseen Berliinin kierrokseen, mutta ensi kerralla tutuissa maisemissa onnistuu varmaan täysi lenkki. Ville Tommolan kanssa päättelimme ennen kisaa että mistään kimppajuoksusta ei kannata etukäteen sopia, koska juoksuvauhdit eivät kuitenkaan osu yksiin.
Ensimmäiset kilometrit juoksin hiukan Villeä nopeammin, mutta vastaavasti käytin enemmän aikaa punaisissa liikennevaloissa odotteluun. Alkumatkasta on myös tarjolla East Side Gallerya ja muuta nähtävyyttä, ja näiden ihaileminen rikkoo juoksurytmiä. Parin tunnin hölkän jälkeen päästään ulos Berliinin keskustasta, ja juoksemisessa voi siirtyä rennompaan aivot narikassa -moodiin. Dammwegin suoralla etenimme Villen kanssa samaa vauhtia, ja 140 kilometriä myöhemmin huomasimme juosseemme yhdessä maaliin asti. Näin se käy.
Aikomukseni oli ottaa tämän vuoden Mauerweglauf lähinnä retkeilyn kannalta. Verenmaku suussa raastamisen puolelle ei tällä kertaa tarvinnutkaan mennä, mutta ei tämä ihan retkeilyäkään ollut. Kun 21 tunnin aikataulussa pysyminen alkoi näyttää mahdolliselta, niin eipä sen jälkeen paljoa haaskattu aikaa huoltopisteillä notkumiseen. Kahden ensimmäisen drop bagin inventoimisessa kului toki muutama ylimääräinen minuutti, mutta pienemmiltä huoltopisteiltä jatkettiin matkaa aika livakasti. Syvälle epämukavuusalueen puolelle ei ollut tarvetta sukeltaa edes viimeisiää kilometreillä, sillä väljä aikataulu mahdollisti kävelypätkien pidentämisen kun askel alkoi painaa.
Oberhavelin soutuklubilta on maaliin 34 kilometriä. Tätä osuutta toiseen suuntaan juostessani kompuroin viime kesänä kahteen kertaan, ja nyt sama reitti piti juosta väsyneillä jaloilla yön pimeydessä. Onneksi röykkyisimpiä pätkiä oli tasoiteltu, ja jäljelle jääneistä puiden juurien rikkomista ”asfaltti-alpeista” selvittiin ilman haavereita. Pedanttinen jalkojen nosteleminen joka askeleella ja hidas vauhti olivat turvallisen etenemisen salaisuudet.
Maalipaikalta on noin 5 kilometrin matka hotellille, ja liftasimme Villen kanssa erään britti-juoksijan tilaamaan taksiin. Meidän ei edes tarvinnut maksaa matkasta, koska auton tilannut kaveri kertoi ostaneensa 8 viikon ikäiselle tyttärelleen ”Finnish Baby Boxin”. Tämä oli ollut kuulemma niin erinomainen ostos, että sen kunniaksi suomalaiset ultra-hölkkääjät olivat ehdottomasti oikeutettuja ilmaiseen kyytiin!
Kisan jälkeen jalat olivat tietysti muutaman päivän juntturassa, mutta palautuminen on ollut kohtuullisen vauhdikasta. Hidas juoksuvauhti auttoi asiassa, ja kisan aikana säännöllisen epäsäännöllisesti tehdyt Morton strechit olivat myös varmasti hyödyksi.
Varusteet ja eväät
Juoksukenkinä oli ASICS Kayano 21:t, jotka toimivat minulla paremmin kuin tuoreempi malli Kayano 22. Collateral damage -osastolle täytyy laskea muutama menetetty varpaankynsi, mutta niistä ei voi syyttää kenkiä vaan varpaita. Lopputulos olisi minulla sama vaikka juoksin sandaaleilla. Askelen loppuvaiheessa varsinkin oikean jalkani keskimmäiset varpaat ”kuopaisevat” kengän sisäpohjasta lisää vauhtia, ja viimeistään 100 000 toiston jälkeen varpaankynnet äänestävät jaloillaan.
Juoksueväistä täytyy mainostaa Riitan Herkun mustikkakeittoa, joka upposi sujuvasti vatsaan loppumatkastakin. Pari tuntia maaliin tulon jälkeen hotellihuoneessa iskenyt akuutti pahoinvointikohtaus tarjosi vielä oivan mahdollisuuden vatsalaukun sisällön analysointiin, ja silmämääräisen tutkiskelun perusteella päättelin oksentaneeni pelkkää vettä ja Cokista. Kaikki loppumatkasta juodun mustikkakeiton rippeetkin oli siis hyödynnetty etenemisen polttoaineeksi.
Traverse
Tulin ostaneeksi Suunto Traversen kesällä, ja aikomukseni oli tallentaa koko Berliinin kierroksen GPS-data. Säädin Movescountista GPS-tarkkuudeksi toiseksi parhaan vaihtoehdon ”hyvä” jolloin akun pitäisi kestää 15 tuntia, ja varmuudeksi laitoin vielä tallennusväliksi 10 sekuntia. Tästä huolimatta GPS-tallennus loppui ajassa 9h33m35s, jolloin akkua oli jäljellä enää 2 prosenttia. Varavirta oli vasta seuraavassa drop bagissa, joten tallennukseen tuli lähes 30 kilometrin katkos. Movescountiin tallentuivat siis juoksun ensimmäiset 81 kilometriä ja viimeiset 53 kilometriä.
Traversen ”hyvä” GPS-tarkkuus oli myös pieni pettymys. Kerrostalojen katveessa GPS-jälki kiemurteli aika levottomasti, ja niinpä minun matkamittariini kertyi jo alkumatkasta reilun kilometrin verran ylimääräistä lenkkiä. Paras mahdollinen GPS-tarkkuus olisi tietysti auttanut asiassa, mutta en löytänyt tietoa kuinka monta tuntia sen tasoista dataa mahtuu Traversen muistiin.
Kevyen kritiikin jälkeen täytyy myös kehua Traversea. Ambitiin verrattuna Traverse on kevyt ja istuu mukavasti ranteeseen. Satelliititkin löytyivät Berliinissäkin nopeasti, ja Traverse osasi myös itse päätellä että kello kannattaa siirtää Berliinin aikaan. Sykevyö kadotti jossain välissä kisan aikana yhteyden kelloon, mutta tästäkään ei ollut haittaa koska sykedata tallentui myös sykevyön lähettimen muistiin.
Varavirtana käytin Lidlistä kokonaisedulliseen hintaan ostettua 2600 mAh akkua, jonka kiinnitin Traversen rannekkeeseen. Ei kovin tyylikäs ratkaisu, mutta toimiva. Tarkoitukseni oli tipauttaa varavirta kolmanteen drop bagiin, mutta huomasin vasta maaliin tultuani että akku oli roikkunut rannekkeessa koko loppumatkan ajan.
Berliinin reissua suunnitteleville opiksi ja ojennukseksi
• Edullisia lentoja Berliiniin on ollut perinteisesti tarjolla, mutta ennen lippujen ostoa kannattaa varmistaa että Berliinissä on toimiva lentokenttä myös ensi kesänä. Kotoinen länsimetromme on ammattitaitoisesti johdettu projekti Berliinin lentokenttä-farssiin verrattuna.
• Jos kuljetat mustikkakeittoa matkalaukussa, se kannattaa pakata huolellisesti. Minun pakaasini oli saanut Finnairin kuljetuksen aikana osakseen perusteellisen ”shaken and stirred” käsittelyn, ja niinpä yksi mustikkakeittopurkki oli räjähtänyt. Onneksi osa keitosta oli jäänyt muovikassiin, ja muovikassin vieressä ollut fleece-pusakka osoittautui imukykyiseksi.
• Kisajärjestäjät tarjoavat edullista majoitusta Alexanderplatzin Ramada ja H2 -hotelleissa. Myös kisakeskus on samassa osoitteessa, joten majoituksen suhteen ei kannata vaivata päätään enempää. Tosin yksityiskohdat saattavat muuttua ensi vuonna, koska Mauerweglaufin johtokunnan ja kisaorganisaatiota kaksi vuotta ansiokkaasti johtaneen Hajo Palmin tiet eroavat kisan jatkokehitykseen liittyneiden erimielisyyksien seurauksena.
• Punaisia liikennevaloja täytyy Berliinissä totella. Valotolpassa olevaa nappia on myös oikeasti syytä painaa, jos haluaa valojen vaihtuvan.
• Kilpailun säännöissä painotetaan myös pakollisen heijastinliivin käyttöä yöllä. Tästä vaatimuksesta ei tingitä.
• Sata mailia 30 tunnin aikarajalla vaihtelevalla mutta helposti juostavalla reitillä on haaste, josta voi selvitä keskinkertaisellakin juoksukunnolla. Esimerkiksi 76-vuotias Ursula Dinges on kaikkitietävän DUV:n mukaan juossut 100 km nopeimmillaan hiukan alle 17 tunnissa, ja ennen tämän vuoden Mauerweglaufia hänen pisin juoksumatkansa oli ollut 24 tunnin kisassa juostu 142,6 kilometriä. Tältä pohjalta sata mailia sujuu hiukan alle 30 tunnissa.
Lopuksi
Ensi kesänä en lähde Berliiniin juoksemaan, mutta lähtölistalta tulee löytymään suomalaisiakin nimiä. Itse harkitsen paluuta Mauerwegille mahdollisesti elokuussa 2026, ainakin jos voin matkustaa kisapaikalle torstai-iltana Tallinnasta lähtevällä Rail Baltic yöjunalla.
