Viime aikoina olen tyytynyt juoksemaan yhden pitkän kisan vuodessa, ja syyskuun 2014 hyvin sujuneen Spartathlon -juoksun jälkeen 162 kilometrin pituinen hölkkä Berliinin ympäri piti olla ihan vaan piece of cake. Päätin lähteä tavoittelemaan Berliinissä 18 tunnin alitusta, ja varasuunnitelmana oli tyytyä huonompaan aikaan. Jos tulisi ongelmia, hidastaisin vauhtia ja tarvittaessa siirtyisin pelkästään kävelyyn. Hyvä suunnitelma, vai mitä?
Kisan pituus olisi ollut 161,85 km, mutta minä keskeytin 142,4 km kohdalla. Mitättömät 19,5 kilometriä olisi ollut matkaa maaliin ja aikaa 10 tuntia, mutta en vaan jaksanut enää edes kävellä. Säälittävän surkea suoritus, ja myös opettavainen.
Mikä meni pieleen ennen kisaa
Asenne: Yliarvioin oman kuntoni, aliarvioin kuuman sään ja reitin vaativuuden.
Treenit ja keventelyt: Kesän treenit menivät sinänsä hyvin, mutta ajoitin määrämaksimin heinäkuun viimeisen viikon Kreikan matkan kohdalle. Palasin Suomeen 12 vuorokautta ennen starttia, ja keventelyjakso taisi jäädä hiukan liian lyhyeksi.
Mikä meni pieleen kisan aikana
0-30 km: Tiesin että asfaltti on röykkyinen 10-30 km välillä, mutta siitä huolimatta lensin kaksi kertaa turvalleni. Aikaa kompuroinneista selviämisiin ja asfaltti-ihottumien paikkailuun meni kaikkiaan ehkä reilut 10 minuuttia, mutta juoksemista naarmut eivät hidastaneet ollenkaan.
Kokonaisuuden kannalta huonompi homma oli kompuroimisista seurannut adrenaliini-ryöppy. En minä mitään lassevirenmünchenissa -spurtteja kaatumisten jälkeen ottanut, mutta sijoitukseni kokonaiskilpailussa ei huonontunut ollenkaan röykkyisellä osuudella 10 ja 30 kilometrin välillä. Olin muutenkin aloittanut kisan tapani mukaan kohtuullisen reipasta vauhtia, ja sen lisäksi juoksin kiinni kahdesta kaatumisesta ja kahdesta vaurioiden paikkaamisesta aiheutuneet viivästykset. Siinä vaiheessa olisi pitänyt vaan hölkätä kevyesti, mutta minähän perkele juoksin ihan tosissani.
 |
| Tällaistakin juoksualustaa on tarjolla ensi elokuussa Berlininissä. |
30-70 km: Aikomukseni oli ylläpitää kevyttä 6 min/km keskivauhtia mahdollisimman pitkään, ja tämä tavoiteaikataulu piti noin 50 kilometriin asti. Alkumatkan ryntäily ja 30 asteen helle alkoivat kuitenkin verottaa voimia, ja 70 km kohdalla aikaa oli jo mennyt noin 7 tuntia 20 minuuttia. Juoksusykkeeni poukkoili 140 ja 150 välillä, ja siinä oli ehdottomasti 10-15 pykälää liikaa. Ei juokseminen kovin pahalta tuntunut, mutta jäljellä oleva matka huomioiden rasitus oli liian kova.
70-142 km sokerikrapula: Sacrowin linnan huoltopisteellä 71 kilometrin kohdalla meno alkoi olla raskasta, eikä ruoka/juoma enää tuntunut uppoavan. Tässä vaiheessa tilannetta olisi ehkä voinut vielä pelastaa pidemmällä kävelytauolla, mutta yritin härkäpäisesti edetä 100 kilometriin asti enimmäkseen juosten. Vauhti hidastui entisestään ja kevytkin hölkkä alkoi tuntua raastolta. Syke ei enää noussut päälle 140, ei vaan riittänyt vääntöä.
Tarpeeksi monta tuntia kun kärvistelee nolla-energialla, niin "jatkan kuitenkin vielä seuraavalle huoltopisteelle" mantran toistaminen ei välttämättä enää konkretisoidu fyysiseksi toiminnaksi. Kun vajoaa riittävän syvälle masennuksen kaivonpohjalle, niin (jälkeenpäin ajatellen typerälle ja tarpeettomalle) keskeyttämispäätökselle voi löytyä hyvinkin loogiselta ja pätevältä tuntuvia perusteluja.
Tällaisella "logiikalla" minun keskeytyspäätökseni syntyi Berliinin yössä:
- Olin kaatunut kaksi kertaa kovalle asfaltille, ja hyvällä tuurilla selvinnyt pelkällä asfaltti-ihottumalla. Järkeilin että kolmannella kerralla menisi todennäköisesti luita poikki, varmaan olisi turvallisinta jättää kisa kesken.
- Ennen chipin luouvuttamista otin 15 minuutin unet Dammwegin huoltopisteellä kirkkaan tähtitaivaan alla. Nukahdin välittömästi, mutta muutaman minuutin jälkeen unet kääntyivät pahemman laatuiseksi liskojen yöksi. Herätyksen jälkeen jouduin hetken aikaa tosissani selvittelemään missä ollaan, mikä maa -tilannettani, ja koordinaattien hahmottumisen jälkeen unien jatkaminen hotellihuoneessa alkoi tuntua houkuttelevalta idealta. Itse asiassa mikä tahansa muu toiminta paitsi matkan jatkaminen pimeälle kevyen liikenteen väylälle tuntui hyvältä idealta.
- Sitä paitsi, hotellihuoneen luovutukseen oli aikaa enää noin 10 tuntia, ja paluulentoonkin alle vuorokausi. Näin triviaalien asioiden märehtiminen kesken juoksukilpailun kertoo siitä, että minä vain halusin jättää kisan kesken. Jos ei hyviä syitä löytynyt, niin huonotkin kelpasivat päätöksen tueksi.
Mikä ei mennyt pieleen kisan aikana
Jalkapohjat ja varpaat: Ei ensimmäistäkään rakkulaa tai hiertymää kantapäissä ja päkiöissä. Muutama varpaankynsi toki irtosi syksymmällä, mutta juoksun aikana niistä ei ollut mitään ongelmaa. Kesällä ajoittain oireillut Mortonin neurooma oikeassa jalkaterässä ei vaivannut ollenkaan.
Nilkat, pohkeet, polvet, reidet: Ei mainitsemisen arvoisia ongelmia.
Selkä-perse: Harjoituskaudella pientä mutta jatkuvaa ongelmaa aiheuttaneet selkä-perse -vaivat eivät hidastaneet juoksua. Jossain vaiheessa vasen lonkka tuntui vähän kiristelevän, mutta se oli ohimenevä vaiva.
Kisan jälkeen
Jalat eivät kärsineet kovin pahasti Berliinin kiertämisestä, mutta muuten olo oli kisan jälkeen parin päivän ajan kohtuullisen hutera. Sunnuntai-illan paluulento Suomeen oli stressaava kokemus, kun minulla oli pahemman laatuinen levottomat jalat -syndrooma. Varasin lentokoneesta käytäväpaikan ja pääsin sen ansiosta helposti jalottelemaan käytävälle, mutta eipä se juuri oloa helpottanut. Todennäköisesti puolet kanssamatkustajista päättelivät minun kärsivän lentopelosta, ja toinen puoli diagnosoi minut vieroitusoireista kärsiväksi narkkariksi.
Mikä muuttuu seuraavaan starttiin
Vuoden 2013 Oxroad Ultran ja syksyn 2014 Spartathlonin jäljiltä itseluottamukseni oli korkealla. Berliinin reissu oli hyvä muistutus siitä, että ainakin pieni ripaus nöyryyttä olisi hyvä olla mukana. Vaikka ikä ei olekaan ultrajuoksussa iso asia, niin ikääntymisen vaikutuksia ei pidä aliarvioida. Ihmisen suorituskyky rapistuu vuosi vuodelta, ja nyt 55 vuoden ikäisenä minulla on entistä vähemmän varaa hölmöilyyn kisojen aikana.
Viime vuosina en ole seurannut sykkeitäni kisojen aikana, mutta tähänkin asiaan täytyy tehdä muutos. Jos juoksen harjoituslenkit kotimaassa 120 molemmin puolin olevalla sykkeellä ja hellelenkit Kreikassa hiukan yli 130 sykkeellä, niin todennäköisesti minun ei pitäisi juosta Berliinin ultrakisassa 150 mittarissa. Vuonna 2008 päälle 150 lukemissa liikkuneet sykkeet eivät olleet ongelma, mutta vuonna 2015 tilanne on toinen. Vanhuus ei tule yksin.
Niemand hat die Absicht, 100 Meilen zu laufen!
Kesäkuun 15. päivänä vuonna 1961 Itä-Saksan valtionpäämies Walter Ulbricht rauhoitteli korkealla käyneitä kylmän sodan laineita toteamalla kansainväliselle toimittajajoukolle "Niemand hat die Absicht, eine Mauer zu errichten!" eli "Ei tässä sentään mitään muuria olla rakentamassa". Elokuun 13. päivänä vuonna 1961 Länsi-Berliinin ja Itä-Saksan väliset raja-asemat suljettiin, ja Itä-Saksa aloitti piikkilanka-aidan rakentamisen Länsi-Berliinin ympärille. Vuosien saatossa kevyt aita vahvistettiin muuriksi.
Berlin Wall Racen epävirallinen slogan on "Niemand hat die Absicht, 100 Meilen zu laufen!” eli "Ei tässä sentään mitään 100 mailia olla juoksemassa". Kyseessä on kaikille berliiniläisille itsestään selvä vitsikäs viittaus Berliinin muurin historiaan, mutta minä huumorintajuton tosikko otin tämän herjan tosissani ja juoksin vain 88 mailia. Berliinin muurin ja saksalaisen huumorin historiaa opiskeltuani osaan nyt kuitenkin ottaa vitsin vitsinä, ja tavoitteeni on juhlistaa Berliinin muurin rakentamisen aloittamisen 55-vuotisjuhlapäivää 13.8.2016 teemalla "Ich habe eine Absicht, 100 Meilen zu laufen!"
