Q1´2010 Results

Näin on ensimmäinen kvartaali takana, eikä urheilusuoritteilla voi paljoa kehuskella. Toki suunnitelmani oli aloittaa vuosi kevyesti, mutta nyt toteutunut alkuvuosi oli odotuksiinkin nähden ultrakevyt.

Alkuvuoden kuukaudet näyttävät tältä:

• tammikuu 153 km juoksua
• helmikuu 85 km juoksua
• maaliskuu 145 km juoksua + 4h30m cross traineria

Tammi-helmikuussa juoksut jäivät vähiin muiden kiireiden, pakkasen (erityisesti loppiaisena paleltuneen nenän) ja yleisen jaksamattomuuden takia. Enemmän ja vähemmän hyviä syitä oli siis runsaasti, ja paras peruste vähäiselle treenaamiselle oli ehdottomasti juoksun täydellinen kulkemattomuus. Onnistuin ilmeisesti treenaamaan hiukan liikaa vuodenvaihteen tietämillä, ja siitä rasituksesta palautuminen otti aikaa.

Maaliskuun alussa oli tarkoitus aloittaa nousujohteinen treeni kohti Olympia-juoksua, kisaan oli aikaa 13 viikkoa. Juoksu oli kuitenkin edelleen voimatonta, ja maaliskuun puolivälissä tuli totaalinen stoppi kun kevyt sunnuntai-lenkki muuttui kävelyksi 6 kilometrin jälkeen. Selvisin sentään takaisin kotiin, vaikka silmissä sumeni ajoittain aika pahasti, ja illemmalla olon parannuttua kävin varmuuden vuoksi lääkärillä. Verikokeet ja sydänfilmit oli ihan OK, joten muutaman huilipäivän jälkeen jatkoin varovaista lenkkeilyä.

Eilinen 15 km lenkki meni kohtuullisen kevyesti, ja elättelen toiveita että ehdin vielä huhti-toukokuussa treenailemaan vähän enemmän kuin alkuvuoden aikana. Huhtikuussa olisi hyvä saada kasaan 35-40 tuntia treeniä, ja toukokuun ekat kaksi viikkoa voisivat olla 10-15 tunnin viikkoja. Tällä systeemillä voisin saada kasaan noin 80 tuntia treeniä 12 viikkoon, eli lähes saman verran kuin vuonna 2008 ennen Nove Collia. Ei tällainen kevyt-treenaus välttämättä riitä Olympia-juoksun maaliin asti, mutta tässä tilanteessa ei suuremman määrän ahnehtimiseen ole mahdollisuutta.

Se hyvä puoli tässä tilanteessa on, että kerrankin voin (mahdollisesti) toteuttaa nousujohteisen treeniohjelman. Helmikuun harjoitusmäärä tuplaantui maaliskuussa, ja huhtikuussa tulee toivottavasti 2 x maaliskuun verran treeniä. Toukokuun alussa määrät kasvavat edelleen, mutta eivät sentään tuplaannu. Tai jos tuplaantuisivat, pääsisin harjoittelussa hetkellisesti lähelle Suomen Hitaimman ympärivuotisia normiviikkoja. 

Sitten vaihdetaan aihetta. Paatuneena SaiPan kannattajana olen seuraillut SM-liigaa vuodesta toiseen, ja viime talvi oli ajoittain suorastaan lupauksia heräättävä. Ensi talvena SaiPalla on hyvät mahdollisuudet pudotuspeleihin, varsinkin jos Dale McTavish on yhtä vakuuttava SaiPan paidassa kuin mitä hän on ollut tällä kaudella Sveitsissä.

SaiPalla on kausi ohi, mutta tartutaanpa yhteen jääkiekon lieveilmiöön. Vaikka pelin säännöissä ei mainita erikseen mitään tappelemisesta, jostain syystä jääkiekon kulttuuriin kuuluu olennaisena osana nyrkkeily. Monet tuntuvat jopa seuraavan jääkiekkoa ennen kaikkea siitä syystä että näkisivät kunnon myllyjä. Tappelun välttämisestä menee pelurilla helposti maine, ilmeisesti Wayne Gretzky on ollut ainoa huippukiekkoilija maailmassa, jolla on ollut yleisesti hyväksytty oikeus ulkoistaa tappelut alan erikoismiehille.

Mutta miksi ei jalkapallossa saa painaa vastustajaa turpaan? Tietääkseni jalkapallon sääntökirjassa ei oteta kantaa nyrkkitappeluun sen enempää kuin jääkiekon säännöissä. Ajatelkaapa jos Frank Ribéry hermostuisi Bundesliigan ottelussa Sami Hyypiään, ja tyrmäisi Hyypiän yhdellä iskulla. Samin kaaduttua Ribery istuisi Samin rintakehän päälle ja takoisi nyrkeillä niin kauan kunnes tuomarit ehtisivät hätiin.

Tai sama juttu toisin päin. Entä jos Hyypiällä menisi hermot kulmapotkutilanteessa? Ensin Sami sivaltaisi Ribéryn nenän poskelle, sitten kiskoisi miehen paidan ylös ja täräyttäisi vielä pari koukkua keskivartaloon. Jääkiekkokaukalossahan tällaista tapahtuu jatkuvasti, mutta jalkapallomaailmassa tuollainen kuvio olisi lähes Maradonan jumalan käden veroinen mediaspektaakkeli.

Miksi on näin? Tätä(kin) asiaa olen juoksun lomassa pähkäillyt.

Spartathlonitis goes cultural

Juoksuasioista ei ole vieläkään paljoa kerrottavaa, joten kirjoittelen vaihteeksi kulttuuriasiaa. Valitsin tutkimukseni kohteeksi Islannin ja Suomen modernin kirjallisuuden, maathan ovat kirjallisesti samalla viivalla. Molemmilla on yksi Nobelin kirjallisuuspalkinto, Halldór Kiljan Laxness palkittiin vuonna 1955, ja Frans Eemil Sillanpää sai palkintonsa talvisodan alla syksyllä 1939. Myös Edda ja Kalevala kuuluvat kansalliseeposten raskaaseen sarjaan, joten silläkin puolella on puntit tasan.

Minulla on ollut iltalukemisena kaksi omakustannekirjaa, joista molemmat sivuavat, täysin yllättäen ja pyytämättä, ultrajuoksua. Gunnlaugur Júlíussonin Að sigra sjálfan sig kertoo aikuisella iällä liikunnan aloittaneen juoksuharrastajan elämästä, ja Tero Hyppölän 226 - Fyysinen kantti on kilpaurheilupainotteisempi teos jossa on suuri osuus triathlonilla. Molemmat kirjat ovat erinomaista luettavaa, mutta en kuitenkaan usko että Nobel-komitean ymmärrys riittää Juliussonin tai Hyppölän teosten arviointiin. Niinpä päätin muodostaa yhden miehen ultrakomitean ja tehdä arvion itse.

Gunnlaugur Júlíusson, Að sigra sjálfan sig

Gunnlaugur Júlíussonin ultrajuoksuhistoria on hyvin tyypillinen. Mies huomasi 42 vuoden iässä olevansa rapakuntoinen läski, ja lähti lenkille. Tämä tapahtui elokuun 21. päivänä 1994, ja luultavasti lenkin lähtöpaikka oli Laekjargotu. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumien vyöry, josta parhaat pohjoismaiset dekkaristitkin voisivat ottaa mallia.

Gunnlaugur seikkailee kirjassaan viikinkien jalanjäljissä Grönlannissa ja Bornholmissa, ja Leif Erikssonista mallia ottaen Amerikkakin käydään valloittamassa. Myös Kreikassa käydään kahteen kertaan, Spartathlonin selvittäminen vaati kaksi yritystä. Valitettavasti islanninkielen ymmärrykseni on varsin rajallinen (vaikka islantilaisen pankin palveluksessa muutaman vuoden olinkin), joten kirjan iso osa kirjan sisällöstä jäi minulla arvailun varaan. Tosin lite-men-dåligt -tasoinen ruotsinkielen osaamiseni auttaa tulkinnoissa.

Kirjassa on mukana kuvia juoksukisoista ja harjoituksista, ja kirja-arvosteluni lopputulos eli maksimipisteet varmistui viimeistään siinä kohdassa kun löysin kirjasta itseni. Mukana oli yksi Peloponnesoksen yössä allekirjoittaneesta otettu valokuva ja muutaman kommentinkin olin saanut kirjan sivuille. Vuoden 2007 keskeytystäni olin perustellut Gunnlaugurille sunnuntaiaamuna Spartassa niin että ensin ”sólin kom upp” josta seurasi ”brennandi hita” jonka jälkeen tämä ”Finninn” oli siinä jamassa että ”Ég komst bara ekkert áfram”. Ei tämä islanninkieli olekaan niin vaikeaa, siinähän sanotaan selvästi että aurinko nousi, tuli kuuma ja Suomi-poika pehmeni kuin lumiukko eikä päässyt enää eteenpäin muuten kuin bussilla!

Gunnlaugur harrastaa ultrajuoksun lisäksi myös valokuvausta ja Rolling Stonesin musiikkia, kuten miehen blogista voitte nähdä. Ultrajuoksussa hänen tavoitteensa on ollut juosta kaikki neljä klassikkokilpailua eli Western States 100 miles USA:ssa, London to Brighton Englannissa, Spartathlon Kreikassa ja Comrades Etelä-Afrikassa. Tämä urakka taitaa olla ensi kesälle suunniteltua Afrikan-matkaa vaille valmis.

Kirja on erittäin hyvää luettavaa, ja annan sille arvosanaksi ***** eli täydet pisteet.

Jos joku epäilee että jakelen noin kovia pisteitä koska tunnen kirjailijat, niin kiistän moiset epäilykset jyrkästi. Kaikki pisteet perustuvat kirjallisiin ansioihin. Olen toki juossut yhdessä Gunnlaugurin kanssa Spartathlonissa useita tunteja, ja juoksun lomassa saimme laitettua useammankin globaalin ongelma järjestykseen. Olen myös Gunnlaugurille yhden oluen velkaa, mutta senkään takia en tunne itseäni jääviksi.

Sain itse kirjan suoraan Gunnlaugurilta, mutta luulen että tämä on nettikirjakauppa josta asiasta kiinnostuneet voivat tilata oman kappaleensa.

Tero Hyppölä, 226 - Fyysinen kantti

Tero Hyppölän kilpaurheilu-ura alkoi 7 vuoden iässä, ja 36 vuotta myöhemmin valmistui urheiluelämänkerta. Treenaamisen ja kisailemisen lisäksi kirjaan tuo väriä muuhun elämään liittyvät muistelut ja tarinat, ja kieltämättä Hyppölän elämässä riittää hyvin aineksia kaikille 204 sivulle mitä kirjasta löytyy.

Suuri osa kirjasta on erilaisten harjoitusten ja harjoitusmenetelmien läpikäyntiä ja kommentointia. Tämä saattaa kuulostaa tylsältä, mutta kun taustalla kulkee koko ajan Teron omista ”ihmiskokeista” saadut kokemukset ja pohdiskelut näiden oppien mahdollisesta soveltuvuudesta muille ihmisille, niin lukukokemus on parhaimmillaan suorastaan koukuttava. Omiinkin treeneihini saatan ehkä yrittää omaksua joitain Teron oppeja, tosin etukäteen laadittujen treenisuunnitelmien toteuttaminen ei ole minulta onnistunut koskaan pidempään kuin parin viikon ajan.

Kirjan parasta antia ovat pohdiskelut lahjakkuudesta ja lahjattomuudesta, tästä teemasta olemme toki jo aiemminkin saaneet lukea nimimerkki 226:n kirjoituksista Juoksufoorumissa. Vaikka harjoittelukumppaneilla olisi selkeästi paremmat lahjat treenattavassa lajissa, niin periksi antaminen ei ole Hyppölän maailmassa harkinnassa olevien vaihtoehtojen listalla ollenkaan. Teron kouluaikaisen uintiuran kokemukset kertovat poikkeuksellisesta henkisestä kantista, jota on myöhemmin nähty Triathlonin arvokisojen lisäksi vaikkapa Espoon 24 tunnin juoksussa ja Partalansaaren ympäriuinnissa.

Kirjassa on myös mukavasti huumoria, ja vaikka sävy on enimmäkseen optimistinen ja positiivinen, niin joitain asioita tuntuu vuosien varrella jääneen hampaankoloon. Lukion liikuntanumero ja sponsorirahan puute rassaavat edelleen mieltä, ja erityisen kova pala Hyppäselle tuntuu olevan oman nimen oikeinkirjoitus.  

Tätä mainiota kirjaa voi ostaa Terolta suoraan, yhteystiedot löytyvät Juoksufoorumin kirjaa käsittelevästä ketjusta. Kirja löytyy myös Juoksija-lehden shopista, ja ilmeisesti myös Lappeenrannan, Imatran ja Kajaanin Prismoista.

Teron kirja on erittäin hyvää luettavaa, ja annan sille arvosanaksi ***** eli täydet pisteet.

Jos joku epäilee että jakelen noin kovia pisteitä koska tunnen kirjailijat, niin kiistän moiset epäilykset jyrkästi. Olen toki tavannut Teron erilaisissa juoksutapahtumissa ja muuallakin, mutta emme ole edes koskaan juosseet kisoissa samaa matkaa koska juoksuvauhtimme on erilainen. Itse asiassa ero on siinä että Teron meno on juoksua ja minun hölkkäämistä.

Toivotan kirjailijalle jo nyt hyvää menestystä ensi syksyn 246,8 km juoksussa, itse yritän hölkätä ja kävellä saman matkan.

English summary: I have reviewed two books, here are the results from Tuusula jury:
Gunnlaugur Júlíusson, Að sigra sjálfan sig: Twelve points
Tero Hyppölä, 226 - Fyysinen kantti: Twelve points

Edit: Teron kirjan nimeä olin pahoinpidellyt, nyt asia on korjattu.