Berliinin Mauerweglauf 15.8.2026 - mailit >> kilometrit >> DNF

Tarkoitus oli hölkätä kahden edellisvuoden tapaan Berliinissä 100 mailia. Tällä kertaa Finisher-paita jäi saamatta, ja lenkki typistyi 15 tuntiin ja 100 kilometriin. Mailit inflatoituivat kilometreiksi. Mitään absoluuttisen pakottavaa syytä keskeyttämiselle ei ollut, en vaan jaksanut.  

Kaksi vuotta sitten raahustin Berliinissä maaliin jalkapuolena, koska en ongelmista huolimatta suostunut keskeyttämään ensimmäistä ultrakisaani kahdeksaan vuoteen. Vuosi sitten hipsuttelin maaliin kepein askelin, kun suotuisat olosuhteet Berliinissä ja henkilökohtainen pöljähkö päivä osuivat onnellisesti samaan ajankohtaan. 

Tällä kertaa maaliin pääsemisestä olisi pitänyt maksaa kovempi hinta kuin mitä olin ylimielisyyksissäni tähän operaatioon budjetoinut. Niinpä maksoin 30 euroa kyydistä Sportplatz Teltowilta hotellille. Uber-kuski soitti matkan ratoksi letkeää bluesia, ja kertoi mielenkiintoisia juttuja kotimaastaan Bangla Deshista. Ehdin myös hotellihuoneeseen katsomaan Alisan Birminghamin maratonin, yöunien ja hotelliaamiasen ahmimisen jälkeen. Elämä on valintoja. 

Keskeyttäminen vuoden ainoassa ultrakisassa on lähtökohtaisesti paska juttu, mutta yritän noudattaa mummini "ilo pintaan vaik syän märkänis" -ohjetta. Keskityn siis Berliinin reissun onnistumisiin. 

1. Uusien juoksuvarusteiden testausreissuni Berliinissä oli menestys

• Ultraurani alkuvuodet juoksin enimmäkseen ASICSeilla, ja nyt 2020-luvulla olen päätynyt Hokan kautta New Balanceen. Kesäkuussa ostamani New Balance FuelCell SC Elite V5 on ehdottomasti paras kenkä jolla olen koskaan juossut. Mainoksen mukaan se on "kilpajuoksukenkä juoksijoille, jotka tähtäävät omien ennätystensä rikkomiseen", ja tämä ei kuulosta optimiratkaisulta senior-kansalaisen ultraraahustamiseen, mutta so not?! Vaimennus ja etenkin rullaavuus ovat juuri sitä mitä olen aina kaivannut, ja 6+ min/km hölkkääminenkin sujuu näillä mainiosti. Lisäksi kenkä on kevyt (US 12.5 koko, paino 255 grammaa) ja lesti on kuin tehty minun jalalleni. Pieni miinus: Juoksemisen kannalta passeli 8 mm droppi on turhan jyrkkä kävelemiseen, mutta tähän ongelmaan selkein ratkaisu lienee kävelemisen vähentäminen!
• Suunnon urheilukelloista olin jo päättänyt siirtyä johonkin toiseen merkkiin, mutta DC Rainmakerin testauksia luettuani päätin antaa Suunnolle vielä yhden mahdollisuuden. Niinpä ostin Suunto Race 2:n, ja olen tyytyväinen hankintaani. Race 2:n akku riittänee kaikkiin minun tarpeisiin, ja ennen kaikkea, Suunnon navigointi toimii loistavasti. Kolme kertaa jouduin Berliinissä tarkistamaan sijaintini kartalta, ja joka kerta pikainen silmäys kelloon etukäteen ladatulle kartalle piirtyneisiin reittiviivoihin selkiytti tilanteen täydellisesti. Kertaalleen oltiin juostu porukalla harhaan, ja kaksi kertaa maastoon merkitty reitti poikkesi kisajärjestäjän etukäteen toimittamasta GPS-trackista.  
• Lutkupulloliivin otin ensimmäistä kertaa käyttöön vuosi sitten, ja nyt yli 30 asteen lämmössä sen edut suhteessa old school pullovyöhän konkretisoituivat vakuuttavasti. Kahdelle juomapullolle oli oikeasti tarvetta, ja koska käytän hyvin istuvaa Dynafitin Alpine 8 juomaliiviä ilman etupuolen nyörejä, liivi heiluu hiukan juoksuaskelten mukana. Varsinkin vastatuuleen juostessa liivin siivekkeistä ohjautuu ilmaa liivin sisäpuolelle, ja kun selkäpuoli irtoaa jokaisen askelen kohdalla hiukan selästä, ilmastointi toimii loistavasti! Vauhdikkaassa polkujuoksussa tällainen viritys ei varmaan toimisi, mutta maantiehölkässä liivin heilumien ei haittaa. Paluuta perinteiseen pullovyöhön ei ole. 
• Urheilujuomia olen käyttänyt vaihtelevasti. Olen aina vähän epäillyt, että litkujen sekoitteleminen ultrakisan aikana olisi liian vaivalloista. Otin kuitenkin Berliiniin mukaan muutaman pussin Jari Tompolta ostamaani Tailwindia, ja hyvä niin. Tailwind osui ja upposi. Seuraavassa ultrakisassani eväsrepusta löytyy enemmän enemmän Tailwindiä. Paluuta geeleihin ei ole. 

Näillä mentiin Berliinissä. Juoksijan kunto petti, varusteet eivät.

2. Ultrajuokseminen yli 30 asteen helteessä ei ole äärimmäisen vaarallista

Minulta kysytään silloin tällöin, että eikö noin pitkien matkojen juokseminen ole vaarallista. Eikö vähempi riittäisi, kun ikääkin on noin paljon? Myös ilman lämpötila nostetaan esiin terveysriskinä. Olen yleensä vastannut, että kovalla helteellä juostu 10 km tai puolimaraton on varmasti vaarallisempi kuin ultra. Perusteluna on tietysti se, että lyhyillä matkoilla sykkeet nostetaan yleensä lähelle maksimia, kun taas ultrajuoksussa edetään matalammilla sykkeillä. Nyt minulla on myös todistusaineistoa teoriani tueksi.

Kuluneen kesän kaksi numerolappujuoksuani olivat  Englannin Keskuspankin järjestämä 10 kilometrin maastojuoksu ja Berliinin Mauerweglauf. Suunnon mukaan Lontoossa oli lämmintä 27 astetta ja Berliinissä enimmillään 31 astetta. Tosin Googlen kertoman mukaan "temperatures in Berlin soared to a peak of 35°C to 36.7°C on Saturday". Suunto mittasi molemmista kisoista minulle Heat Stress Score lukeman, joka kuvaa kuumuuden elimistölle aiheuttaman rasituksen määrää. Kovemmalla sykkeellä juostu Lontoon kympin riskitaso oli minun osaltani "Äärimmäisen korkea", kun taas Berliinin paahteessa hölkätty satanen nosti riskitason vain "Erittäin korkeaksi". M.O.T.

3. Maaliin juoksemista osaa arvostaa enemmän, kun välillä keskeyttää.  

Ilman epäonnistumisen riskiä ei ole onnistumista. DNF:n jälkeen seuraavassa kisassa selkäranka on taas vahvempi, ja keskeyttämisen kynnys on korkeammalla. Ensi vuonna uusi yritys!

2025 juoksut

Harrastin viime vuonna kestävyysliikuntaa juosten/kävellen 2062 kilometrin ja 272 tunnin verran. Keskivauhti oli hiukan alle 8 minuuttia, eli enemmän oli kävelyä ja vähemmän hölkkäilemistä. Oikeaa juoksemista oli vielä vähemmän. Tällaisella puuhastelulla ei ennätyksiä rikota, mutta onneksi kunto riitti kuitenkin elokuussa Berliinin kiertämiseen. Energiaa kului Suunnon laskelmien mukaan 116 000 kcal, eli hölkkäharrastus mahdollisti yli 20 kg suklaa-annosta vastaavan mässäilyn vuoden aikana. Nams.

Syksyllä panostin ensimmäistä kertaa elämässäni myös juoksutekniikan opiskeluun. Suomen Pankin Urheiluseura tarjosi mahdollisuuden Aki Nummelan juoksukoulutukseen osallistumiseen, ja Eltsun kentän maisemissa opiskelimme muutamana syksyisenä iltana askellusta ja käsien käyttöä. Akin kurssin päätteeksi jotkut juoksivat Cooper testin, mutta minä en halunnut rikkoa "ei kertaakaan alle kolmen tonnin Cooperia" -putkeani. Niinpä tyydyin juoksemaan syksyn kuntooni paremmin sopineen 3000 metrin testin. Aikaa meni 13 minuuttia 20 sekuntia, eli keskivauhti oli 4.23 per kilometri. Saa nähdä onnistuisiko Cooperin juokseminen minulla vuonna 2026.

Aki Nummelan koulutuksen innostamana kävin marraskuussa myös Harri Hännisen isännöimällä juoksuleirillä Kanarian saarilla. Viikon aikana lenkkeiltiin ahkerasti, ja kokeiltiinpa jopa norjalais-tyylistä tupla VK:ta. Aamupäivällä juostiin kiihtyvällä vauhdilla noin 1500 metrin vetoja 3 minuutin palautuksella, ja iltapäivällä teräviä mäkivetoja. Mukavaa oli, ja kun vetojen määrät ja tehot oli taiten määritetty, ei rasitus mennyt överiksi. Marraskuinen juoksuleiri on alustavasti hahmoteltuna vuoden 2026 kalenteriinikin.

Harri Hänninen opetti meille myös juoksutekniikkaa, paljolti saman tyylisiä asioita kuin mitä Aki koulutti aiemmin syksyllä. Syksyn kokemukset todistivat, että tekniikkatreenille on tosiaan tarvetta. En ole koskaan ollut motoriikan tai koordinaation ihmelapsi, ja suoritukseni koordinaatioharjoituksissa muistutivat luultavasti tuhannen humalassa toteutettua Monty Python Silly Walk parodiaa Tai Chi Walk mausteilla.  

Vuoden 2026 suunnitelmani on selkeä. Jatkan juoksentelua. Treenaan myös lihaskuntoa ja koordinaatiota. Yhteenkään kisaan en ole vielä ilmoittautunut, mutta ei olisi suuren suuri yllätys, jos löytäisin itseni 15.8.2026 klo 6:00 CET Friedrich-Ludwig-Jahnsportparkin maisemista.  Lyhyempiäkin matkoja voisin varmaan juosta. 

Ulkoillessani kuuntelen äänikirjoja. Bookbeatin tilaston mukaan vuoden 2025 aikana kuuntelemistani opuksista 50 % oli tietokirjoja ja 50 % ei ollut, eli kulttuurinkulutukseni oli hyvässä balanssia. Viimeisin kuuntelemani kirja oli Jari Järvelän Raiteet, ja se on erinomainen. Lukekaa tai kuunnelkaa Raiteet!

Matka jatkuu. 

Mauerweglauf - the biggest ultrarunning extravaganza one can imagine

Länsi-Berliinissä 1970-luvun lopulla Heroes-aikoinaan hyvin viihtyneen David Bowien mukaan Berliini on "the biggest cultural extravaganza one can imagine". Minä olen käynyt Berliinissä vain neljä kertaa Mauerwegiä juoksemassa, mutta ilmassa leijuvan extravaganzan olen aistinut joka kerta. En haluaisi asua Berliinissä, mutta pieninä annoksina nautittuna Berliini on inspiroiva paikka. 

Juoksija #100 juoksi 100 mailia

Mauerweglauf 2025 - Kein Problem

Mauerweglauf 2025 sujui minulta ongelmitta. Treenin määrä ja laatu oli ollut kauniisti sanottuna “maltillinen”, joten mitään aikatavoitteita en ollut itselleni asettanut. Kesällä kertyi treeniä 50-70 km/viikko, ja tästä keskimäärin puolet oli kävelyä. Se toinen puoli oli kevyttä hölkkää, ja ihan marginaalisen vähän kovempitehoista juoksua. 

Nämä lähtökohdat huomioiden maaliin selviäminen ajassa 25:25:50 oli onnistunut suoritus. Viime vuoteen verrattuna tuli parannusta melkein 3 tuntia, ja tämä johtui lähinnä siitä, ettei tällä kertaa mitään yksittäistä menoa hidastavaa ongelmaa osunut kohdalle. Pari varpaankynttä tuli toki uhrattua ultrajuoksun alttarilla, mutta tällaiset jutut kuuluvat asiaan.

Treenin vähäisyys ja vaatimattomuus realisoitui menon hyytymiseksi vasta 130 kilometrin kohdalla Oberhavelin soutuklubin huoltopisteellä. Sieltä on matkaa maaliin reilut 30 kilometriä, ja silloin huomasin, että juoksuaskelten ottaminen olisi vaatinut tolkutonta tahdonvoimaa. Juoksukunto oli loppu, joten loppumatka meni kävelleen. Käytin Mauerweglaufin viimeiseen 30 kilometriin yli 2 tuntia enemmän aikaa kuin kisan ensimmäisiin 30 kilometriin.

Maailma on pieni, kolme esimerkkiä

2009: Christian Fatton voitti tammikuussa 2009 Espoossa järjestetyn Endurance 24h juoksun 230 km tuloksella. Palkintoseremonioiden jälkeen Christian kaipasi taksia, koska hänellä ja huoltohommissa mukana olleella vaimollaan alkoi olla kiire lentokentälle. Lupasin heittää Christianin ja vaimonsa lentokentälle, minulla kun oli muutenkin kotimatka siihen suuntaan. Automatkan aikana sitten juteltiin moninaisista kestävyysliikuntaan liittyvistä elintärkeistä asioista. 

Fast forward 16 vuotta. Kaksi viikkoa sitten Mauerweglaufin jälkeen haahuilin Berliinin lentokentällä Finisher-paidassani, ja päädyin juttelemaan toisen ultrajuoksijan kanssa. Vertailtiin Berliinin kisakokemuksia, keskusteltiin kenkä&pohjallisasioista ja spekuloitiin 65-vuotiaan ultrahölkkääjän juoksu-uran tulevaisuudennäkymillä. Lopulta katsottiin tulosluetteloa. Minä olin tullut maaliin vajaat 10 minuuttia ennen juttukaveriani, jonka loppuajan 25:35:26 kohdalla oli nimi Christian Fatton. Minä en ollut tunnistanut Christiania, eikä Christian minua. Kasvomuistini on aina ollut heikko, mutta Espoon 24 tunnin juoksun voittajan nimi sentään oli jäänyt mieleeni!

Christianilla on muuten D-U-V:n kaikkitietävässä ultrajuoksutietokannassa yhteensä yli 50 000 rekisteröityä ultrajuoksukisakilometriä. Berliinin satamailisen jälkeen Christian on jo ehtinyt juosta 300 km pituisen ”6 L'Étoile Verte D'Éguzon” 6 päivän etappijuoksun. Setä jaksaa heilua!

Christian Fattonin ottama kuva Berliinin lentokentältä 

2013: Oxroad Ultra oli 12 vuotta sitten Vanhalla Härkätiellä järjestetty 100 mailin juoksu. Siihen aikaan olin vielä nuori ja reipas pojankloppi, ja selvitin 100 mailin reitin Turusta Hämeenlinnan reilussa 17 tunnissa. Kisan loppuvaiheilla takaa tuli vielä nuorempi ja reippaampi Harri Lehtimäki, jonka kanssa hölkyttelimme parin kilometrin verran tasatahtia. Kaikenlaisia tärkeitä asioita siinä muistaakseni ehdittiin spekuloida, kunnes todettiin, että saman vauhdin ylläpitämiseksi Harrin piti jarrutella ja minä jouduin painamaan kaasua liikaakin. Niinpä Harri jatkoi matkaansa, ja ehti maaliin reilut puoli tuntia minua ennen.

Fast forward 12 vuotta. Tulin Mauerweglaufin maaliin ajassa 25:25:50, pokkasin Finisher-paidan ja raahauduin penkille huilaamaan. Seuraavaksi maalinjan ylitti ajassa 25:26:55 Reilut Miehet Havumetsien -seuraa edustava Harri Lehtimäki. Siinä sitten jatkettiin Harrin kanssa hetken aikaa juttua siitä mihin oli 12 vuotta aiemmin Rengon Nummenkylässä jääty. 

Olin toki nähnyt Harrin vilahdukselta 40 km kohdalla Buckowin huoltopisteellä, mutta silloin ei ehditty kuin morjestamaan pikaisesti. Harrilla oli kovempi vauhti, ja minä varmistelin silloin sykkeiden pysymistä säädyllisissä lukemissa pidentämällä kävelytaukoja. Siinä vaiheessa mentiin samaa tahtia Antti Näreahon kanssa, ja matkan taittamisen ohessa laitettiin Antin kanssa Suomen vahinkovakuutusmarkkinaa järjestykseen.

Matkan varrelle osui yksi erikoislaatuinen mustikkakeittosattumus. Minulla oli Sacrowin linnan huoltopisteen (92,5 km) drop bagissa eväänä tölkillinen Riitan Herkun mustikkakeittoa. Nautiskelin mustikkakeiton huoltopisteeltä lähdettyäni, ja tölkin tyhjennyttyä haeskelin roskista. Ehkä pari kilometriä huoltopisteen jälkeen bongasin bussilinjan 697 pysäkin, jolla näkyi olevan myös täyteen sullottu roskis. Siispä hilpaisin tien yli, ja asettelin Riitan Herkun tölkin roskikseen, siellä olleen toisen Riitan Herkun mustikkakeittotölkin viereen. Maalialueella kysäisin Harrilta hänen drop bag -eväistään, ja kuten epäilin, 18 minuuttia minua aiemmin Sacrowin linnalla käynyt Harrikin oli luottanut Riitan Herkkuihin. Laadulla on tekijänsä!  

Satunnainen roskis Berliinin itälaidalla

2016: Kävin elokuussa 2016 kuittaamassa edellisen vuoden häpeällisen Mauerweglauf-keskeytykseni. Juoksu kulki silloin asiallisesti, ja Ville Tommolan kanssa ehdittiin maaliin suunnitellusti hiukan alle 21 tunnin ajalla. Palkintoja oli jakamassa Berliinin ”Mauerwegin isänä” tunnettu Michael Cramer, joka on ollut mm. Europarlamentaarikko ja EU:n liikennevaliokunnan puheenjohtaja. Vuosia sitten Rail Baltica -asioita edistäessäni olin ollut aiemmin yhteydessä Crameriin, ja palkintojenjaon yhteydessä vaihdoin myös Cramerin kanssa muutaman sanan liikenneasioista. Lupasin silloin palata juoksemaan Mauerweglaufia seuraavan kerran viimeistään vuonna 2026, kun Tallinnasta pääsisi Rail Baltica -junalla sujuvasti Berliiniin. 

Fast forward 9 vuotta: Tämän vuoden Mauerweglaufin mitalin kävin taas pokkaamassa Michael Cramerilta. Tunnustin tulleeni lentämällä, koska Rail Baltican valmistumista joutuisin odottamaan 2030-luvulle asti. Pyöräilyaktivistina tunnettu Cramer kehui saaneensa valmiiksi myös Suomen itärajan kattavan ”Iron Curtail Trail” -matkaopassarjan pyöräilijöille, ja kertoi olevansa tulossa Suomeenkin pyöräilyasioita edistämään. Enempää ei ehditty jutella, koska Michaelilla oli vielä iso läjä mitaleja jaettavana. 

Michael Cramerin reittioppaisiin voi tutustua esimerkiksi täällä

Tällainen reissu tällä kertaa. Ensi vuoden kisasuunnitelmani ovat vielä auki, mutta jos en mitään muuta keksi, niin ehkä palaan Mauerwegille. Saas nähä.

2025 - Uusi vuosi, vanhat kujeet

Viime elokuussa Berliinissä oli niin hauskaa, että sitä pitää saada lisää. Lauantaina 16.8.2025 klo 6.00 olen Mauerweglaufin lähtöviivalla Erika-Hess-Stadionilla, yhtenä yli 500 Teilnehmeristä. Ensi kesän Berliinin-kierrokselle ilmoittautuneiden listalla näyttää olevan jo nyt 5 suomalaista nimeä, ja lisää on tulossa.

Urheilullinen tavoitteeni on tälläkin kertaa selvitä maaliin 30 tunnin aikarajan puitteissa. Viime kesän suoritukseen verrattuna yritän toki hölkätä enemmän ja kävellä vähemmän, mutta keskeyttämisen välttäminen on kuitenkin ykkösprioriteetti. Näillä kilometreillä ei enää passaa hötkyillä, ja "näillä kilometreillä" viittaan sekä ultrajuoksukontekstissa maltilliseen treenikilometrieni määrään että edustamaani M65-ikäkategoriaan.

Vuoden 2024 aikana Suunto mittasi minulle 2571 kilometriä liikuntaa keskivauhdilla 8 minuuttia 22 sekuntia per kilometri. Kiirettä ei siis ole pidetty, mutta vuonna 2025 yritän saada jalat liikkumaan hiukan rivakammin. Pikajuoksijaksi minusta ei ole, mutta jos nyt edes 3000 metrin Cooper onnistuisi kesällä, niin olisin tyytyväinen.

Onneksi ultrakisoissa ei tarvitse pitää kiirettä. Kuten Deutsche Ultramarathon Vereinigungin nettisivun pohjattomasta datasta voimme päätellä, 100 mailin kierros Berliinin ympäri on erityisen hyvin huru-ukoille ja hurumummoille sopivaa puuhaa. Nuorisolaisempien kestävyysliikkujien osuus näyttää olevan selvästi suurempi polkujuoksutapahtumissa (esim. UTMB), mutta enpä lähde tätä syvemmin analysoimaan. Tässä viime elokuussa Berliinin kiertäneiden ikäjakaumat: 

Berliinin kautta koukaten, suunta kohti Berliiniä?

Der Mauerweglauf eli Berlin Wall Race eli 100 Meilen Berlin on nyt hölkätty, kävelty ja löntystelty. Kahdeksan vuotta sitten kiersin Länsi-Berliinin 21 tunnissa, ja nyt muutaman vuoden juoksemattomuuden jälkeen aikaa meni vähän päälle 28 tuntia. Käytin jokaiseen kilometriin keskimäärin 10 minuuttia ja 30 sekuntia, mikä on koko juoksu-urani hitain keskivauhti. Pitkäkestoinen lorvehtiminen Mauerwegillä ei kuitenkaan harmita ollenkaan, sillä ainoa tavoite oli selvitä maaliin. 

28 tuntia Berliiniä

Olin optimistina laatinut itselleni tasaisesti hiipuvan 24 tunnin aikataulun, josta olisi ollut kisan aikaraja huomioiden varaa jäädä kuusi tuntia. Pysyin hahmottelemassani aikataulussa melkein puolimatkaan asti, mutta sitten oikean takareiden totaalijumiutuminen alkoi jarruttaa menoa. Yritin korjata tilannetta lisäämällä suolan ja magnesiumin mutustelua, kunnes onnistuin hukkaamaan elektrolyyttipussukkani. Onneksi sain (osuvasti nimetyltä!) Krampnitzin huoltopisteeltä kourallisen suola+magnesium -kapseleita varastoni täydennykseksi, mutta eipä niistäkään juuri ollut apua. Jalka pysyi tönkkönä koko loppumatkan. 

Teltowin huoltopisteellä 98 kilometrin kohdalla istuin alas inventoimaan kolmannen drop bagini sisältöä, ja tekemään tilannearvioita. Matkaa oli jäljellä reilut 60 kilometriä, ja aikaa käytettävissä 15 tuntia. Päättelin että maaliin pääsemisen varmistamiseksi minun ei kannata edes yrittää ottaa yhtäkään juoksuaskelta, koska luotto oikean jalan toimiseen oli mennyt. Teltowin jälkeen en myöskään istunut alas yhdelläkään huoltopisteellä ennen maalia. Loppumatkasta meno oli jo tosi hidasta hiippailua, mutta Berliinin 30 tunnin aikarajaan jäi kuitenkin marginaalia melkein kaksi tuntia. 

Tässä tasaisen varmasti hidastunut Mauerweglaufin etenemiseni excelöitynä: 

Vain yksi oikea ongelma

Ainoa todellinen ongelma Berliinissä oli yllättäen oikea jalka. Olin nimittäin varautunut siihen, että kroonisesti heikompi ja ongelmille altis vasen jalkani päättäisi, milloin on syytä hidastaa vauhtia. Joko vasen pohje kramppaisi, tai lonkka/pakara jumiutuisi. Vastoin odotuksia vasemmisto teki työnsä nöyrästi loppuun asti, ja kantoi myös suurimman vastuun etenemisestä oikeiston lakkoillessa. 

Vauhti oli alusta asti niin rauhallinen, että missään vaiheessa en kärsinyt vatsavaivoista tai energian puutteesta. Oli minulla matkassa mukana myös ii-hätäapupakkaus (in keis of imöödsensi - imodium & ibuprofen), mutta näihin rohtoihin ei Berliinissä tarvinut turvautua. 

Mitä jäi käteen

Lähdin Berliinin hakemaan varmistusta sille, että pystyn sittenkin jatkamaan ultrajuoksentelua vuoden 2017 selkäoperaation jälkeen. Asia tuli selväksi, kun über-tyylikäs FINISHER shirt ojennettiin käteen maalissa. Tyytyväinen pitää olla, sillä maaliin pääseminen näin kepoisella treenillä ei ole itsestään selvää.

Berliinin reissuun valmistautessani lenkkeilin 40-80 kilometriä viikossa, ja tästä suurin osa oli käveleskelemistä pitkin ja poikin pääkaupunkiseutua. Kevyen hölkän osuus kokonaiskilometreistä on ollut ehkä noin 15 prosenttia, ja kovatehoisemman "oikean" juoksutreenin osuus mitättömän pieni. Tässä kisaa edeltäneiden 12 viikon treenikilometrit ja keskivauhdit:

2025?

Oikeasti haluaisin vielä joskus päästä juoksemaan "jonkun" pidemmänkin kisan, mutta vuodelle 2025 sovelias tavoite on juosta satamailinen paremmin valmistautuneena. Tarvitsen lisää lihaskuntoa, jotta saan nostettua juoksemisen osuuden sekä treenistä että kisasuorituksesta yli 50 prosentin. 

Ja minä kun en mitään kinttupolkuja lähde könyämään vaan preferoin tasaisempia alustoja, taidan jo tietää mitä teen ensi elokuussa. Jawohl, kyllä JFK oli oikeassa.

Berliinin kautta koukaten kohti Spartaa (8 + 12 + 12 + 1 = 161,39)

Maisema lenkkipolultani uudenvuodenaattona. Vasemmalla urbaanisti sykkivä Helsinki, oikealla entinen Helsingin pitäjä, joka tunnetaan nykyisin nimellä Vantaa. 

Matka kohti Spartaa etenee, vaan ei ihan alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Mutta tärkeintä onkin liike. Harrastin vielä vuonna 2022 kävelypainotteista liikuntaa reilut 4000 kilometriä, mutta viime vuonna liikkumista kertyi vain noin 2300 kilometrin verran. Sparta2025 -suunnitelmani päivitykseen olin kirjannut tavoitteeksi 3118 kilometriä, mutta harvoinpa suunnitelmat toteutuvat sellaisenaan. Tässä tämänkertaiset seli-seli-selitykset:

• 63 vuoden ikäinen kroppa kestää pitkäkestoistakin liikuntaa, mutta juoksupätkien lisääminen kävelylenkkeihin ei ole ihan 'vaivaton' juttu. Hölkkääminen kyllä tuntuu sujuvan, mutta lopullinen totuus paljastuu vasta seuraavana aamuna. Varsinkin vasen pohkeeni kärsii kroonisesta heikkoudesta, ja liian vallaton juoksentelu saattaa jumiuttaa saman tien koko vasemman puolen selkä-perseen. Myös viime kevään muuttotalkoot johtivat itseaiheutettuun selkävaivaan, jonka seurauksena jouduin parin viikon ajan korvaamaan iltalenkit Netflix+ibuprofeenilla. Nämä kaikki ovat olleet ikäviä takaiskuja, mutta onneksi vain hidasteita, eivät esteitä. Lihaskuntotreeni ja maltti juoksuaskelten määrän kasvattamisessa ovat tarpeen.

• Myös työkiireitä voin syyttää kilometrien vähenemisestä. Tämä on toki positiivista, koska vuosi sitten näytti vielä mahdolliselta, että silloinen työttömyyteni olisi saattanut jatkua työttömyysputken kautta 64½ vuoden eläkeikääni asti.  However, aloitin viime keväänä Suomen Pankissa ekonomistina, ja olen viihtynyt erinomaisen hyvin. Jopa niin hyvin, että maaliskuussa 2025 tarjolla oleva mahdollisuus heittäytyä täyspäiväiseksi huru-ukkourheilijaksi mietityttää monella tavalla. Mutta kuten meillä siirtokarjalaisten jälkeläisillä on tapana huolettomasti kuitata tulevaisuuteen liittyvät epävarmuudet: Männes näkkee, kuha vaan männee.

Sparta2025 -strategian visio ('Esa pussaamassa Leonidaksen vasemman jalan pikkuvarvasta') on entisellään, mutta toimintaympäristön epävarmuuksista johtuen ei voida sulkea pois strategiakauden pidentämistä muotoon Sparta2026. Jotta eteneminen kohti visiota kuitenkin jatkuisi ryhdikkäänä, operatiiviseksi välitavoitteeksi on lisätty 8+12+12+1 eli 33 viikon päästä juostava 161,39 km pituinen Berlin Wall Race eli Mauerweglauf eli 100 Meilen Berlin. Ilmoittautuminen ensi kesän Mauerweglaufiin avattiin 8.11.2023 klo 18.57 Suomen aikaa, ja muistaakseni ilmoittauduin sinne noin klo 18.57.01. Kuntoni on paska, mutta tavoitteena on jalostaa paskuus sellaiseksi, että se mahdollistaisi wanhan Länsi-Berliin ympäri jolkuttelemisen alle 30 tunnissa.

Edellisen kerran olen juossut numerolappu rinnassa Berliinissä vuonna 2016, ja nyt 8 vuotta myöhemmin käyn verestämässä vanhoja muistoja Länsi-Berliinin kierroksella. Samalla voin myös ihmetellä paikallisia Neubauteneita, kuten Berliinin uudempi lentoasema ja Teslan tehdas.

Leonard Cohenia vapaasti mukaillen homma voisi eskaloitua näin: First we take Berlin, then we take Sparta. 

Sparta2025 - päivät 1-100

Tänään on takana ensimmäiset 100 päivää 1001 päivän projektistani. Treeniä on alkuvuoden aikana  kertynyt 785 kilometriä, josta suurin osa sekalaista juoksu-kävelyä tai kävely-juoksua. Projektikalenterini mukaan aikaa on vielä jäljellä 901 päivää eli tasan 2,468 vuotta. Spartathlonissa juostava matka on muuten 246,8 kilometriä. 

Alkuvuoden liikunnoissani parasta on ollut se, että selän kanssa ei ole ollut kovin suuria ongelmia. Ajoittaiset terveyshaasteet ovat tällä kertaa olleet enimmäkseen "pain in the ass" -osastoa, yleensä vasemman puolen piriformiksen suunnalla. Tämä ei kuitenkaan ole liikkumiselle este, pahimillaankin vain hidaste.  

Miinuspuolelle kirjattakoon se, että juoksukunto ei ole vielä juuri parantunut. Aikomukseni oli juosta kiirastorstaina Cooperin testi, mutta kun maksimaalisella vauhdilla rynnätty 1000 metriä otti aikaa 4:05 minuuttia, muutin suunnitelmaa. Jos ei Cooperissa mene 3000 metriä, se jääköön juoksematta. 

Seuraavan 100 päivän tavoitteena on parannella juoksukuntoa niin, että syksyllä voisin hölkätä vaikkapa jonkun maratonin. Vuonna 2014 Spartathlon onnistui vielä pelkällä juoksutreenillä, mutta nyt on pakko panostaa myös lihaskuntoon. Lisäksi hermotus tuntuu säätyneen kävelymoodiin, minkä seurauksena 1000 metrin juokseminen reiluun 4 minuuttiin eli 24 sekuntia per sata metriä tuntui suorastaan pikajuoksulta. Tekemistä siis riittää.

Tuhannen ja yhden päivän projekti - Sparta2025

En tee uudenvuodenlupauksia enkä sitoudu edes vege-tipattomaan tammikuuhun. Aloitan tänään Tuhannen ja yhden päivän projektin nimeltä Sparta2025. Yksityiskohtainen projektisuunnitelma on vielä työn alla, mutta tietyt perusprinsiipit on jo hakattu kiveen. Business-ammattilaisena tiedän, että 2020-luvulla projektin lopputuleman tulee olla lean, ketterä ja resilientti. 

Sparta2025-projektin tavoitteena on luoda edellytykset sille, että pääsen 1001 päivän päästä eli lauantaina 27.9.2025 pussaamaan Leonidaksen patsaan vasemman jalan pikkuvarvasta Spartassa. Patsaalle pääsemiseksi pitää ensin juosta 246 kilometriä Ateenasta Spartaan, eli syyskuun viimeisenä viikonloppuna juostava Spartathlon. 

Juoksin Spartathlonin edellisen kerran vuonna 2014, ja viimeisin ultrajuoksuni oli elokuun 2016 Mauerweglauf Berliinissä. Marraskuussa 2016 yltyneet selkävaivat johtivat lopulta keväällä 2017 selkäleikkaukseen, joka poisti kivun. Samalla loppui myös juokseminen, koska vasen jalka ei kestänyt juoksemisen iskutusta. Muutaman minuutin hölkkäämisen jälkeen jalka ei enää kantanut, ja seuraavana päivänä oli koko selkä-perse totaalijumissa. Niinpä siirryin tekemään kävelylenkkejä vuosiksi 2017-2022. Samalla aloitin podcastien ja äänikirjojen suurkuluttamisen. 

En ole vielä aloittanut oikeaa juoksutreeniä, mutta vuoden 2022 aikana kävelemieni reilun 4000 kilometrin ohessa olen hölkännyt vuoden aikana arviolta 50 kilometrin verran. Enimmäkseen muutaman sadan metrin tai korkeintaan yhden kilometrin pätkiä, ja sitten taas kävelyä. Paloheinän mäkeäkin olen käynyt silloin tällöin kiipeilemässä. 

Joulun alla päätin lopulta kokeilla, että kuinka onnistuisi 10 kilometrin yhtäjaksoinen juoksulenkki. Kympin testilenkki meni loppua kohden kiihdytellen ajassa 53.20, eikä tuntunut edes kovin pahalta. Parasta tuossa kokeilussa oli se, että alaselkä/pakara/lonkka -osasto kestivät yllättäen ja pyytämättä tulleen asfaltin tramppaamisen hyvin. Pohkeet ja takareidet toki jumiintuivat, mutta mitäpä muutakaan voisi odottaa kuuden vuoden juoksemattomuuden jälkeen?! 

Spartathlonista selviämisen kannalta testilenkki antoi uskoa myös sille, että ikääntyminen ei ole vielä nakertanut perusnopeuttani liikaa. Kokeilu-kympin keskivauhti oli 5 minuuttia 20 sekuntia per kilometri, eikä Kreikassa tarvitse kaahata noin lujaa edes alkumatkasta. 

En tiedä mikä on projektini onnistumisen todennäköisyys. Minun pitäisi ensin saada itseni pysyvästi juoksukuntoon, ja vuoden 2024 aikana pitäisi pystyä juoksemaan 2024 Spartathlon-kriteerit täyttävä tulos jossain ultrajuoksukisassa. Sitten pitäisi saada lähtöpaikka Spartathlonille, ja lopulta vielä juosta 246 kilometriä 36 tunnin aikarajan puitteissa. 

Oddseista riippumatta, käyn haasteen kimppuun Molon labe -asenteella.

Yhteenvetoa vuoden 2021 liikunnoista

Yhteensä 520 tuntia ja 3433 kilometriä kiireetöntä löntystelyä, enimmäkseen pitkin ja poikin pääkaupunkiseudun Keskuspuistoa. Aktiviteetteja yhteensä 204 kpl, eli keskimääräinen lenkki on ollut noin 2½ tuntia ja 16,8 kilometriä. Alkaneelle vuodelle on samanmoiset suunnitelmat, ja ehkä kenties mahdollisesti vähän juoksemistakin mukaan. 

Vuonna 2000 aloittamani hölkkäharrastuksen aikana olen kirjanpitoni mukaan edennyt apostolin kyydillä 41 023 kilometriä. Ensimmäiset 30 Megametriä juosten, josta 2216,098 kilometriä numerolappu rinnassa. Vuodesta 2017 eteen päin enimmäkseen kävellen.

Yhteenvetoa vuoden 2020 liikunnoista

Yhteensä 3087 kilometriä keskinopeudella 8 minuuttia 36 sekuntia per kilometri. Edelleenkään ei juoksua, mutta koronattomaan vuoteen 2019 verrattuna kävelin 15 % enemmän ja vauhti oli hiukan edellisvuotta ripeämpää. Liikuntasuorituksia kertyi yhteensä 205 kpl, eli keskimääräisen lenkin pituus oli reilut 15 km ja kesto noin 2 tuntia 10 minuuttia. Podcasteja tuli kuunneltua aika paljon.

Vähän harkitsin uudenvuodenaatolle 13 kilometrin lenkkiä, koska koko vuoden saldona 3100 olisi ollut on ultrajuoksunumerologian kannalta hienompi numero kuin 3087. Tämä operaatio jäi kuitenkin toteuttamatta. 

Vuoden hauskin lenkki oli lokakuussa tekemäni 60K syntymäpäivälenkki, täsmämitoitetut 3 kierrosta Tuusulanjärven ympäri. Pitkäkestoisen liikunnan ja numerologian yhdistäminen voi olla hyvä tai huono idea. Joskus seurauksena voi olla ylikunto tai rasitusvamma, mutta joskus myös numerologisesti onnistunut suoritus. Tällä kertaa mainiosti sujuneen lenkkini loppuaika oli 8:08:08 ja keskinopeus 8:08 per kilometri, hienoja palindromeja molemmat! 

Synttärilenkin data löytyy Movescount -vainaan syövereistä. "Hiukan" harmittaa tällaista boomeria Movescountin sulkeutuminen, itse tykkään hoitaa tämän tyyppiset aateekoo-asiat ensisijaisesti oikealla tietokoneella.

Vuosiluvuista ei palindromeja ihan heti irtoa, mutta eiköhän nyt alkaneelle vuodelle 2021 jotain numerologista kulmaa löydy. Hyvä lähtökohta on se, että 2021 on kahden alkuluvun 43 ja 47 tulo. Liikunnallista tavoitteista päällimmäisenä on vauhdin lisääminen, vähintään satunnaiseen hölkkään ja mahdollisesti jopa juoksentelemiseenkin. Vuoden 2021 aikana aion myös ainakin kaksinkertaistaa Spartathlonitis-blogsennusten määrän viime vuoteen verrattuna, yksi kirja-arvostelu on tekeytymässä.

Yhteenveto vuoden 2019 liikunnoista

Yhteensä 2680 kilometriä 388 tunnissa. Keskinopeus on ollut 8 minuuttia 41 sekuntia per kilometri, eli kävelyä olen harrastanut. Viikkoannos on ollut keskimäärin 51,4 kilometriä, johon olen käyttänyt aikaa keskimäärin 7 tuntia 26 minuuttia. Aika paljon on tullut kuunneltua podcasteja, mutta nehän eivät tästä maailmasta kuuntelemalla lopu.

Juoksuhommissa olen suosinut ASICS Kayanoita, mutta kävelemiseen riittää kevyempikin varustus. Viime kesänä ostin kokeeksi parin ultrakevyitä New Balance 890 lenkkareita, ja niillä kävelin pitkälle syksyyn asti. Noin 1000 kilometrin jälkeen oli aika päästää hyvin palvelleet tossut eläkkeelle.

Tossunkulutusta vuonna 2019

Vuoden 2020 suunnitelma on pysyä liikkeellä.

Robin Harvie’s “Why We Run" is a different running book

Robin Harvie’s Why We Run – A Story of Obsession is a different running book. Harvie concentrates on the “why”, and describes eloquently how Spartathlon evolved into a moby-dickensian obsession in his mind. The book is loaded with philosophic contemplation and metaphors, as well as realms into the author’s family history. Eventually Harvie links running to everything, and vice versa.

You won’t find any worthwhile training tips in this book. If you are mainly looking for advice on how to run the Spartathlon, you’d better google on. However, a plentitude of historical facts and trivia will help dive deep into the world of running and ultrarunning. And who knows, maybe reading this book might even predispose you to the Spartathlonitis virus.

Metaphors, facts and family business

Besides the plentitude of metaphors and symbolism, this book is filled with brainy quotes and conceits from various dignitaries, ranging from Plato to Kierkegaard, Saint-Exupéry to Murakami and Foden to Kouros. As a conclusion, Harvie sums up running and Spartathlon like this:

The essence of running is a metaphor for life and to run the Spartathlon was a way for us to become better people. (the indented blue color paragraphs in this review are direct quotes from “Why We Run”)

It is not for me to say whether participating the Spartathlon actually makes us better human beings, but I would certainly like to believe so!

This book is also loaded with historical facts and trivia. Kudos to the author for setting straight the real dids and didn’ts of Pheidippides. The historical fact – as documented by Pheidippides’ contemporary Herodotos, who is also known as the Father of History – is that Pheidippides did run from Athens to Sparta and back to Athens in 490 BC. On the other hand, the legend of Pheidippides (or Philippides, or whoever) running from Marathon to Athens and dying immediately thereafter, is just fiction, created centuries later by Plutarch or Lucian.

A couple of inaccuracies found in the book could be revised, though. Yiannis Kouros did not run the double Spartathlon in 1984, he did it only in 2005. And although Spartathlon is typically rather warm or even hot, during the 2009 race the temperature did not reach 42 °C. Had that been the case, we would have DNFed well before the Corinth Channel.

September the 25th 2009– when the metaphors hit the road

The author had prepared himself for the race obsessively. When a 3½ hours marathon runner ends up running an unbelievable 6000 miles in 12 months just to prepare for one race, even the word obsession is an understatement. No wonder Mr Harvie had problems getting the required medical certificate to participate the Spartathlon race, as his resting heart beat was only 31!

Ahead of the race, Harvie studied the maps, tested the equipment and prepared the nutrition in the drop bags ad infinitum, just like any devoted first time Spartathlonist would do. After taking off from Acropolis at 7 A.M. his first aim in the race was to reach Check Point 22 by the Corinth Channel in about 9 hours. That would mean running two consecutive 4½ hours marathons, which was just business as usual for a well prepared runner. No surprises here.

However, after tedious first 12 hours of the race, things turn interesting at Check Point 32 (Soulinari Village, 109 km):

For the last hour I had run in the shadows, unnoticed, of two pale Finns, making me buoyant again at the thought that I was not alone, even though I had not exchanged a word with anyone since leaving Thierry four hours earlier.

Having read this paragraph, my mind started wondering in Peloponnesos. In places like Ancient Corinth, Soulinari Village, Halkion Village, Ancient Nemea, and even “Road junction, before the underground crossing of the National road”, which happens to be Spartathlon Race’s Check Point #38. I have been there a few times, and actually, I was there also on September the 25th 2009.

Look what I found in my garderobe!

Yes, I did participate the Spartathlon in 2009, but I Did Not Finish the race. I DNFed. The first 100 km of the race were rather uneventful for me, but I remember meeting Petri, another pale Finn, at Mrs. Screech’s Villa (C/P 27 at 97 km). We decided to continue our journey together, heading towards the mountains in the horizon.

We were in the middle of Greek country side. It was getting dark and we were just trying not to get lost. There were thunderbolts and lightning flashing over the mountains ahead of us, and that was undeniably very, very frightening.

Trying to cheer things up, Petri and I came up with lousy, and even lousier jokes. After running out of Vlad the Impaler antics, we came up with the marvelous idea that we were actually two hobbitsies heading for Mordor. The thunderstorm in the horizon originated from Orodruin, a.k.a. Mt. Doom. Bats constantly hovering above our heads were too small to be Nazgûl, but no doubt they were reporting our progress to their masters in Mordor.

We rarely saw other runners, but as we know now, we were not alone.

I kept my distance from the Finns, not wanting to startle them into trying to shake me off, so that when their lights disappeared around the corner I could see nothing but the haze of my own light.

Had we noticed that we had a “Gollum” sneaking behind us, we probably would have continued our Tolkienic jokes a bit longer, maybe all the way to Sparta?

The author ended his journey after 134 kilometers. This is what he saw at Check Point #38, where he decided to take the bus to Sparta.

The Finns arrived as the Land Rover appeared, kicking up dust, and they politely asked for a cup of tea. Hunched over the long stilts of their legs, they stood motionless, feigning death, their faces pale in the light of the oil lamp, macabre and sorrowing, like those of drowned men.

That is probably an accurate description of a worn-out Spartathlon runner, fighting with the time limits and trying to escape the bus in behind, heading towards a thunderstorm in front. We were not ready to give up, but as we now know, were only some 30 kilometers away from our personal bus stop.

Never did we think that someone might tell stories of our journey by the campfire, or write songs about it. Not to mention someone writing a book, with a couple of gutsy Finns being mentioned several times.

What if?

This is the last paragraph of the book's final chapter, called “The Journey to the End of the Night”:

I never did see the two Finns again, and when I retraced my steps, trying to remember every detail of the place where I had collapsed, it was to them that my imagination turned, wondering whether they, and by extension I – could have finished if I had tried for one last checkpoint.

Who knows? If the author had opted to continue his race with our team Finland, he would have met two more Finns at C/P 40 Malandreni Village. We would have rambled on towards the Sagas Mountain at 160 km, and at least two of us would have reached Sagas Village (C/P 49, 164,5 km) at the brighter side of the mountain.

However, before the grand Nestani Village Check Point at 172 km even the remaining members of our team would have boarded the bus. At least, that is what happened in real life on the early hours of Saturday the 26th of September 2009.

In an alternative history things might have turned out differently. Maybe our Fenno-British team would have considered “What would Frodo do”, and acted accordingly. Or maybe we would have just repeated the classic “I’m totally ready to quit, but only at the next Check Point”-strategy all the way down to Sparta valley.

Or maybe we would have unanimously agreed that we were doomed not to finish the Spartathlon, just as Captain Ahab was predestined never to catch Moby-Dick.

Epilogue

Ever wonder what happened to some of the characters of “Why We Run” after the non-finished Spartathlon of 2009? Luckily we do not have to guess, because the absolute truth can be found in the statistics on the Deutsche Ultramarathon Vereiningung’s website.

If running truly is a proper metaphor for life, this sums up the lives and deeds of one Briton and two Finns in 2009-2019:

One pale Finn has kept on ultra running, at least occasionally. He even managed to finish the 2014 Spartathlon, and he probably still dreams of finishing some ultra races in the coming years.

Another pale Finn has run a lot. The DNF in 2009 Spartathlon was nothing but a minor speed bump in his ultra running career. During the past 10 years he has finished an enviable amount of ultra races, including four regular Spartathlons and even “The Authentic Pheidippides Run” a.k.a. Double Spartathlon.

The Briton seems to have kept his vow not to participate the Spartathlon race again. However, he did run the 100 miles Thames Path Ultra last spring. Although the Spartathlonitis virus may remain latent for several years,it can reactivate without warning, especially in late September. The Epilogue Chapter of his book is anticipatorily titled “Never Again”.


As an avid reader and also a carrier of Spartathlonitis virus, I enjoyed reading this book a lot and I rate it ★★★★★ out of ★★★★★.

-----

An article about Robin Harvie's "Why We Run", published on telegraph.co.uk in April 2011 is here.
The official Spartahlon 2009 video is here.
The current version of Spartathlon Road Book is here.
My spartahlonitis blog posts about my failed Spartathlon 2009 are here and here.

Luettua: Karo Hämäläinen – ”Miksi juoksen”

Karo Hämäläinen on kirjoittanut hyvän kirjan hyvästä aiheesta. Kirjassa käydään läpi juoksevan kirjailijan elämää ajoittain hyvinkin henkilökohtaisella tasolla, ja kyseessä on enemmän omaelämänkerta kuin juoksukirja. Treeniohjelmia ei tästä kirjasta kannata hakea. Sen sijaan syvällistä pohdintaa moninaisista elämän ilmiöistä löytyy sitäkin enemmän, toki juoksijan näkökulmasta tarkasteltuna. Hyvä niin.

Järjestysluvut ja lukujen järjestys

Hankin tämän teoksen Joel Mäkisen lukemana äänikirjana, jonka vajaan kuuden tunnin kesto riitti kävelylenkkieni soundtrackiksi reilun viikon ajan. Kirjassa on 26 lukua, ja heti Avsnitt 1 meni suoraan asiaan: Kuinka Karo Hämäläinen yhdistää juoksemisen ja kirjailijan työn. Seuraavassa luvussa käsiteltiin Alexander Stubbin muistelmien kirjoittamista, ja seuraavassa ruoka-asioita. Ja sitten siirryttiin yläasteaikoihin Mikkelin Kalevankankaalle.

Vähän ihmettelin aikajanalla poukkoilua, kunnes Karo kertoi Tokiossa juoksemastaan maagisesta lenkistä, jonka aikana työn alla olleen romaanin rakenne oli jäsentynyt kohdalleen. Suuri oivallus oli ollut, että ei ole pakko takertua kronologiseen järjestykseen. Tässä oli oiva selitys Miksi juoksen -teoksen mosaiikkimaiselle rakenteelle! Kunnes vastaan tuli jopa paatuneen dekkarinlukijan täydellisesti yllättänyt juonenkäänne. Avsnitt 7 tarjosi kuuntelijalle kirjan Alkusanat.

Miksi juoksen ei sittenkään edustanut kokeellisen urheiluproosan uusinta aaltoa, vaan tietokone oli numeroinut downloadaamani äänitiedostot omaan järjestykseensä. Kuuntelin siis kirjan 26 lukua epäjärjestyksessä, mutta en kokenut sitä ongelmaksi. Kirjan luvut ovat enimmäkseen itsenäisiä kokonaisuuksia, ja niiden nautiskeleminen yksittäisinä paloina oli mahdollista. Sitä paitsi, ultrajuoksun yllä leijuvan hulluuden kultapölyn kutitellessaessa neuroneja tavanomaisesta poikkeava lukujärjestys sopii hyvin tämän teoksen nautiskelemiseen.

Karon juoksut ja ultrajuoksut

Karon juoksuharrastus on ollut tasapainoilua totisen suorittamisen ja juoksenollisten nautinollisuuksien välimaastossa. Joskus on raahauduttu lenkille kaloreita polttamaan jo valmiiksi riutunutta kehoa kurittamaan, ja joskus on rynnätty rinta kaarella maraton alle kolmeen tuntiin. Siinä välissä on käyty kirjailijoiden kimppalenkillä Töölönlahdella, tai hiottu kaunokirjallisia struktuureja aivotoimintaa stimuloivien maagis-meditatiivisten lenkkien huumassa.

Karo juoksi ensimmäisen ultransa kesällä 2016 Sveitsissä juhlistaakseen 40-v. synttäreitään. Olen itsekin pari kertaa vakavasti harkinnut Biel 100 km juoksuun osallistumista, ja ehkä sinne vielä joskus lähdenkin. Jos en juoksemaan niin sitten kävelemään, koska 24 tunnin aikaraja mahdollistaa myös kiireettömän etenemisen. Toistaiseksi merkittävin tätä tapahtumaa sivuava aktiviteettini on ollut erään Bielin 100 km juoksun tulosaineistoa ruokottomasti väärintulkitsevan urheilulääketieteen alaan kuuluvan akateemisen raportin debunkkaaminen.

Kun vertailen Karon juoksuja omaan hölkkäharrastukseeni, löydän sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Meillä molemmilla tuntuu olevan rajalliset nopeusominaisuudet ja motoriset kyvyt, jolloin pitkän - ja vielä pidemmän - matkan juoksu on luontevampi lajivalinta kuin vaikkapa palloilulajit. Vaihteleva maasto ja reilut korkeuserot sopivat Karolle ja myös minulle. Toki erojakin löytyy, esimerkiksi ryhmäliikunta ja salilla käyminen ovat minulle vastenmielisiä ajatuksia. Omat juoksuteesini löytyvät muutaman vuoden takaisesta blogsennuksestani Mistä puhun kun puhun ultrajuoksemisesta.

Karo vai Haruki?

Karon kirjaa on luontevaa verrata Haruki Murakamin klassikkoon Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Olen tietysti lukenut Murakamin opuksen, mutta jos se olisi tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, olisin varmasti kirjoittanut siitä Spartathlonitis-blogiini. Tai ainakin muistaisin tänään enemmän kirjan sisällöstä. Niinpä Karon Miksi juoksen on Spartathlonitis-kriteereillä arvioituna parempi kirja kuin Harukin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta.

Karon kirja saa Spartathlonitis-arvosanan ★★★★★.

Syksyn 1983 sankarit Yiannis ja Haruki

Lauantai 1.10.1983

Kaikkien aikojen ensimmäisen Spartathlon -juoksun osallistujia odotettaan maaliin Spartaan lauantaina aamupäivän aikana. Kaikki maailman parhaat ja nimekkäimmät ultrajuoksijat ovat ilmoittautuneet mukaan Ateenasta Spartaan juostavaan 250 kilometrin kisaan. Pitkällisen vänkäämisen jälkeen kisan brittiläiset organisaattorit olivat hyväksyneet mukaan myös jälki-ilmoittautuneen kreikkalaisen Yiannis Kourosin, vaikka Kourosilta puuttuivat aiemmat meriitit ultrajuoksusta täydellisesti.

Lauantai-aamuna klo 4.53 Yannis Kouros koskettaa Leonidaksen patsaan jalustaa Spartassa, ja päihittää kilpakumppaninsa usealla tunnilla. Ultrajuokseva maailma siirtyi Kouroksen aikaan. Tasokkaita ultrajuoksijoita tulee ja menee, mutta Kouroksen saavutuksia ei ole kukaan pystynyt haastamaan.

Sunnuntai 9.10.1983

Britti Martin McCarthy juoksee elämänsä juoksun voittaessaan Ateenan maratonin ajalla 2:25:34. Historiallisesti tarkasteltuna McCarthyn voittoa merkittävämpää lienee se, että samassa kisassa juoksi maaliin myös Haruki Murakami ajalla 3 tuntia 51 minuuttia.

Tämä juoksu muodosti pohjan Murakamin bestsellerille ”Mistä puhun kun puhun juoksemisesta”.

Samaan aikaan toisaalla Kreikassa

Mitä muuta tapahtui Kreikassa syys-lokakuun vaihteessa 1983? Olin siellä minäkin! Olin elämäni ensimmäisellä etelänmatkalla kaverini Peterin kanssa,vaan eipä siitä reissusta jäänyt paljoa kerrottavaa myöhemmille polville. Ihan vaan viihteellä oltiin Kreikanmaalla.

Juokseminen ei kiinnostanut minua vuonna 1983 pätkän vertaa, vaikka olisin toki hontelona nuorukaisena voinut saada itseni hyvään juoksukuntoon helposti. Intouduin lähtemään lenkille vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen, keski-ikäisenä rapakuntoisena läskinä.

Syksy 1983 oli kuitenkin myöhempiä juoksuharrastuksiani hauskasti sivuava läheltä piti -tapaus. Olin tietämättäni paikalla silloin, kun Kreikassa tehtiin ultrajuoksuhistoriaa ja luotiin pohja yhdelle kirjallisuuden historian merkkiteoksista.

Yhteenveto vuoden 2018 "juoksuista"

Yhteensä 878,1 kilometriä keskivauhdilla 8 minuuttia 39,2 sekuntia per kilometri. Kuten vauhdista voi päätellä, kyseessä ei ole ollut juoksu vaan kävely. Vasen pohje ei vieläkään tykkää juoksun iskutuksesta, mutta kuntoutus jatkuu.

Vuoden 2019 tavoite on enemmän kilometrejä ja lisää vauhtia. Citius ja altius ja fortius.

 

Yhteenveto vuoden 2017 juoksuista

Yhteensä lähes 100 km, ensi vuonna luultavasti enemmän. 

Luettua: Dean Karnazes - ”The Road to Sparta”

 

The Road to Spartan voi ostaa esimerkiksi Amazonilta, tarjolla on kovakantinen, Kindle-versio ja äänikirja  

Dean Karnazes on maailman tunnetuin ultrajuoksija. Deutsche Ultramarathon Vereinigungin tulostietokannasta on myös helppo nähdä, että parhaimmillaan Dean on ollut tasokas ultrajuoksija. Badwaterin podiumille tai Western Statesin tuloslistan 10 parhaan joukkoon ei nousta sattumalta, ainakaan montaa kertaa. Kirjassaan "The Road to Sparta" Karnazes kertoo kuinka päätyi juoksemaan Spartathlonin syyskuussa 2014.

Karnazesin mittava medianäkyvyys ärsyttää monia – jotkut pitävät hänen mainettaan ylimitoitettuna todellisiin juoksusaavutuksiin verrattuna. Titteli ”World’s Fittest Man” menee vielä amerikkalaisena mainospuheena, mutta Outdoor Magazinen Deanille myöntämä arvonimi "America's Best Distance Runner" herätti muutama vuosi sitten enemmänkin keskustelua.

Nimimerkkien takaa mouhoavien nettikirjoittelijoiden lisäksi mm. Yiannis Kouros ja Scott Jurek paheksuivat Deanin juoksu-uran markkinointipainotteisuutta, ja "America's Best Distance Runner" -palkinnon vastaanottaminen oli viimeinen pisara. Kiistämätön tosiasiahan on, että Yiannis Kouros on maailman kaikkien aikojen parhaana ultrajuoksijana edelleen ultrajuoksuauktoriteetti vailla vertaa, ja Scott Jurek on yksi Pohjois-Amerikan kaikkien aikojen ultralegendoista. Tähän parivaljakkoon verrattuna Deanin juoksusaavutukset ovat kovin keskinkertaisia. Tässä yhteydessä on myös pakko mainostaa, että vuoden 2007 Spartathlon-voittonsa jälkeen Scott Jurek siemaili Ateenassa Hotel Londonin aulassa Mythosta meidän aloittelevien ultrahölkkääjien kanssa aamuyön tunneille asti. Hieno mies!

Varsinaisia juoksusaavutuksia suurempi merkitys ultrajuoksulle on Karnazesin ansioilla massojen liikuttajana. Tuhannet ihmiset ovat innostuneet juoksemisesta luettuaan Ultramarathon Manin tai jonkin muun Karnazesin kirjoista. Juuri tästä syystä Dean Karnazes ansaitsee ison annoksen kunnioitusta, oli hänen persoonastaan ja todellisista juoksusaavutuksistaan mitä mieltä tahansa.

Sitä paitsi, monet Karnazesin tavanneet ihmiset ovat (ainakin Deanin oman kertoman mukaan) yllättyneet huomattuaan, ettei Karno olekaan sellainen mulqvist kuin mitä nettikirjoituksista olisi voinut päätellä.

Mikä mies on Dean Karnazes?
Kirjan ensimmäinen luku on saanut otsikokseen ”Immigrant Song”, ja Dean kertoo siinä sukunsa tarinaa. Isoisä lähti 1920-luvulla Kreikasta onneaan etsimään, ja Kaliforniassa syntyneen Deanin persoona onkin yhdistelmä amerikkalaista suurellisuutta ja kreikkalaista temperamenttia.

Suorituskeskeisyys on myös iso osa Karnon elämää. Ahkeran opiskelun ja kovan työnteon jälkeen Dean kertoo olleensa jo alle 30-vuotiaana miljonääri, mutta koska rahan perässä juokseminen ei tuonut elämään sisältöä, hän alkoi harrastaa ultrajuoksua. Valitettavasti taloudellinen menestys ei ole tuonut Deanille vapautta päättää omasta kalenteristaan. Kirjan perusteella Deanin elämän suuri ongelma on krooninen kiire, ja jatkuva julkisuudessa oleminen tuo lisähaastetta itsensä pohjimmiltaan introvertiksi luokittelevalle Deanille.

Deanin maailmassa ei ole sijaa keskinkertaisuudelle, ja jopa Karnazesin suvun isoäitien pohkeet ovat isommat ja hienommat kuin kenelläkään muulla. Kesällä 2013 Dean kävi Kreikassa tonkimassa sukujuuriaan, ja juoksulenkillä nähdyt käärmeet olivat ”the length of park benches and fat as eggplants”, kun taas huoltamon baarista ostetun golf-pallon kokoisen oliivin maistaminen oli ”a religious experience”.

Syksyn 2014 Spartathlonilta Dean kertoo tällaisia havaintoja:

• Kun Motor Oilin jalostamon katkut osuvat Deanin nenään Spartathlonin alkutaipaleella, kyseessä on ”thick, foul-smelling fumes”, ”noxious vapors”, ”toxins and pollutants” ja ”putrid murk”.
• Kun Sangas-vuoren rinteellä Deanin naamaan iskee tuuli, on se ”another blast of frigid air”, ”barrage of sand and spray” ja ”a gust of the cold, heartless wind”.
• Kun Dean katselee Spartassa maaliin saavuttuaan juoksijoiden ensiapupistettä, näkymä on ”total carnage” jossa ”soft cries and moans echo”.

Olin itse noissa samoissa maisemissa korkeintaan puoli tuntia Karnazesia myöhemmin, ja pidän Deanin kuvauksia lievänä liioitteluna.

Dean opettaa historiaa
The Road to Sparta -kirjan parasta antia ovat historiatiedot. Karnazes on tentannut ahkerasti yliopistojen historiantutkijoita, ja selventää ansiokkaasti mm. antiikin ajan viestinviejien eli hemerodromosien työnkuvaa. Dean yritti myös määrittää Feidippideksen alkuperäistä juoksureittiä, mutta todettuaan urakan mahdottomaksi päätyi juoksemaan ”tavallisen” Spartathlonin. Yiannis Kouros on myös tutkinut Feidippideksen reittiä ja juossutkin tupla-Spartathlonin oikeana pitämäänsä reittiä pitkin, mutta aiempien torailujen jälkeen Kouros & Karnazes ovat tuskin vertailleet näkemyksiään siitä ainoasta oikeasta Feidippideksen reitistä.

Dean kertaa myös spartathlonisteille tutut faktat Feidippideksen todellisista ja kuvitelluista juoksusuorituksista. Feidippides todellakin juoksi Maratonin taistelun alla Ateenasta Spartaan ja takaisin, tämä on historioitsija Herodotoksen muistiin merkitsemä tosiasia. Sen sijaan legenda Maratonin taistelun jälkeisestä, viestinviejän kuolemaan päättyneestä Marathon-Ateena -juoksusta on vain Plutarkhoksen 600 vuotta myöhemmin muistiin merkitsemä urbaani legenda. Plutarkhoksen tarinassa juoksijan nimikään ei ollut Feidippides vaan Eucles.

Kirjassa valaistaan myös Sangas-vuoren huipulle johtavan Bey’s Ladder -reitin historiaa. Olen itse kiivennyt tätä polkua neljä kertaa, ja vasta The Road to Spartan luettuani tiedän, että Bey’s Ladder on rakennettu Kreikan vuosien 1821-1829 vapaussodan aikana.

Deanin kirjasta löytyy täydennystä myös turhan tiedon varastoihin. Orhippos (tai Orsippus) oli urheilusankari, joka vuoden 720 EAA olympiakisoissa pyyhälsi yhden stadionin juoksun voittoon nakuna. Orsippuksen itsensä mukaan kyseessä oli viaton ”wardrobe malfunction”, mutta kilpakumppanit epäilivät että varusteiden kevennyksellä haettiin kilpailuetua. Ennen pitkää kaikki Antiikin Kreikan olympiaurheilijat päätyivätkin viuhahtelemaan padasjokelaisittain.

Miten käy Karnolta Spartathlon?  
Kiireistään huolimatta Dean ehti valmistautumaan syksyn 2014 Spartathlonille asiallisesti, edeltävän kesän aikana kertyi juoksutreeniä 50-200 mailia viikossa. Kunnianosoituksena Feidippidekselle Dean lähti juoksemaan Spartathlonia noudattaen antiikin ajan ruokavaliota. Viikunat, oliivit, kuivattu liha sekä seesaminsiemenistä ja hunajasta leivotut pastelit eivät kuitenkaan maistuneet alkumatkan jälkeen.

Kun vatsa ei enää suostunut ottamaan vastaan antiikinaikaisia eväitä, Dean olisi kirjan mukaan juossut kisan jälkimmäisen puoliskon Nemeasta Spartaan juoden vain vettä. Eihän tämä täysin mahdotonta ole, mutta hiukan epäilyttää. Voiko Spartathlonin jälkimmäisen puoliskon aikana pelkästään vettä juonut juoksija olla Spartaan saavuttuaan niin hyväkuntoisen näköinen, että ensiaputeltan lääkäri joutuu kysymään ”Were you in the race? My God, you don’t even look tired”?

Deanin eväät olivat antiikkia, mutta juoksuvarusteet tätä päivää. Alkumatkan vesisateen ankaruutta Dean havainnollistaa kuvailemalla, kuinka valkoiset kompressiosukat olivat muutaman kilometrin juoksun jälkeen ”a saturated oily muddle of sagging grey fabric spackled liberally with gritty particles of loose road debris”. Hui sentään! Samaan aikaan tanskalainen Claus Rasmussen juoksi Spartathlonin Feidippideksen ajan standardin mukaisissa sandaaleissa, mutta tämä tarina ei valitettavasti mahtunut Deanin kisakuvaukseen.

Kirjassa ei jostain syystä mainita myöskään ”The Road to Sparta” -dokumenttielokuvan filmaajia. Nimmarinpyytäjät ja muut fanit jarruttivat Deanin menoa pitkin matkaa, mutta kuvausryhmä ilmeisesti onnistui tekemään työnsä Deania häiritsemättä. Tämä tunnin pituinen dokumentti olisi mukava nähdä, trailerissa vilahtaa filmin päähenkilöiden lisäksi myös Suomen Hitain Ultrajuoksija Ari Mustala.

Kirjassa kuvaillaan kattavasti matkan aikana Deanin aivoissa tapahtuneita nyrjähdyksiä. Loppumatkasta Dean pääsi nauttimaan tavallisista hallusinaatioista, USWS:stä ja vieläpä OBE:stä. Kyseessä oli siis selvästi hyvä reissu! Näin Deanin matka eteni Mountain Basen jälkeen:

• Sangas-vuorelle (eli Mount Parthenionille) noustessaan Dean kohtasi vähäpuheisen hahmon, joka ei reagoinut sankarimme huolestuneisiin ”oletko kunnossa” kysymyksiin. Vuoren huipulla Deanille vakuutettiin että sillä hetkellä rinteessä ei ollut muita juoksijoita. Mainittakoon että 2504 vuotta aiemmin Feidippides jutusteli näissä maisemissa pitkään Pan-jumalan kanssa sotilaspoliittisista asioista.
• Nestanin jälkeen Dean nukkui juostessaan (Unihemispheric slow-wave sleep eli USWS).
• Spartan valtatiellä Dean koki elämänsä ensimmäisen ruumiista irtaantumiskokemuksen (out-of-body experience eli OBE).

Jos en olisi itse päässyt ihailemaan Spartan valtatien kallioseinään animoitua kubistista 3D-kasvogalleriaa, väittäisin että Dean puhuu 100 % höpöjä.

Kannattiko lukea?
Lukeminen kannattaa aina. Dean Karnazesin ”The Road to Sparta” on samaa tyyliä ja tasoa kuin DK:n edelliset kirjat, ja vähemmän kiinnostavan höpinän joukosta löytyy myös hyvää asiaa. Jos Dean olisi malttanut jättää kirjan kahteen viimeiseen lukuun sisältyvän fiktiivisen kuvauksen Feidippideksen seikkailujen jatkumisesta Ateena-Sparta-Ateena -hölkän jälkeen, kokonaisuus olisi ollut parempi. Nyt kirjan päättää annos soopaa, joka saa Juuse Tammisen kääntämään kiusaantuneena kylkeä haudassaan.

Itseäni kiinnosti erityisesti Deanin näkemys syksyn 2014 Spartathlonista. Deanin kuvaus reitistä ja juoksun etenemisestä on ihan mukavaa luettavaa, mutta muusta ”tavallisten ultrajuoksijoiden” Spartathlon-viikkoon liittyvistä aktiviteeteista Dean ei kirjoita, koska hän ei niihin ehtinyt osallistumaan. Spartathlonista tietoa hakevalle ultrahölkkääjälle parempi tietolähde onkin internet.

Jos pidät Karnazesin aiemmista kirjoista, pidät varmaan tästäkin. Jos Dean Karnazesin persoona ei sinua kiinnosta mutta haluat lukea Spartathlonista tai Kreikan historiasta tai ultrajuoksusta, kannattaa todennäköisesti lukea jotain muuta. Asteikolla 1-5 tähteä annan tälle opukselle arvosanaksi ★★★.

Lopuksi
Olin hiukan pettynyt kun en syksyn 2014 reissulla onnistunut näkemään Karnazesia kertaakaan edes vilaukselta. Hiukan paremmalla onnella tiemme olisivat kuitenkin saattaneet kohdata. Saavuin Mountain Baseen 159,5 kilometrin kohdalle ajassa 20:02:25, ja Dean ehti sinne 43 sekuntia myöhemmin.

Huoltopisteelle saavuttuani istuuduin maistelemaan tarjolla olleita eväitä. Kokemuksen syvällä rintaäänellä luennoin samaa matkaa tulleelle Heli Lehtiselle, että tässä kohdassa on fiksuinta jatkaa viivyttelemättä matkaa vuorenrinnettä ylös. Sitten oksensin koko vatsan sisällön tuolini eteen, ja siirryin Jolkun & Ekan raahaamana telttaan lepäämään.

Tarkemmalla ajoituksella olisin saattanut onnistua oksentamaan mustikkakeitot Deanin kengille. Jos näin olisi tapahtunut, olisin ehkä päässyt mukaan Deanin kirjaan, ja siinä tapauksessa kirja-arvioni olisi tietenkin ollut täydet ★★★★★. Kuten "The Road to Spartan" kahden viimeisen luvun tapahtumatkin, tämä episodi tapahtui kuitenkin vain vaihtoehtoisessa todellisuudessa.

Ill Met by Moonlight, sano Shakespeare

Viime vuonna juoksin yhteensä 1182 kilometriä. Tammi-elokuussa 678 kilometriä treeniä, sitten 162 kilometrin lenkki Berliinin ympäri, ja syksyllä vielä 342 kilometriä kevyttä lenkkeilyä. Marraskuun lopulla iski yllättäen perinteinen selkä-perse-takajalkavaiva, ja siitä on seurannut kahden kuukauden totaalinen treenitauko. Kuntoutus kuitenkin etenee, ja helmikuussa toivottavasti taas juostaan.

Syksyn ja talven aikana ehdin kaavailemaan tulevalle keväälle juoksumatkaa Italiaan ja Kreikkaan. Molemmat suunnitelmat on jo nakattu romukoppaan, eikä kolmannenkaan toteutuminen ole pelkästään omissa käsissä.

1. Milano-SanRemo 285 km 2017
Pyöräilyklassikon juokseminen on pyörinyt mielessä jo muutaman vuoden ajan, ja syksyllä aloin harkitsemaan oikein tosissani vaihtoehtovapun viettämistä Italiassa. Katselin lentoaikatauluja ja tutkiskelin juoksureittiä. Perehdyttyäni kisan spekseihin tarkemmin alkoi into kuitenkin hiipumaan.

Huoltopisteiden väli on 44-70 kilometriä, ja tästä syystä järjestäjät suosittelevat vahvasti oman huoltajan käyttöä kisan aikana. Semi self-sufficiency on homman nimi, ja huoltoa saisi käyttää vapaasti check pointien välillä. Kisan selvittäminen pelkästään järjestäjien huollon varassa olisi erittäin haastavaa ellei peräti mahdotonta, enkä minä halua miettiä juostessani mihin risteykseen haluaisin huoltoautoni pysähtyvän odottelemaan seuraavan kerran.

Selkävaivat poistivat tämän kisan suunnitelmistani lopullisesti. Mittavan ja laadukkaan juoksutreenin lisäksi minun olisi pitänyt saada keskikroppa 285 kilometrin kuntoon, ja tällä hetkellä ollaan kaukana siitä.

2. Heroes Ultra 156 km 2017
Sotahistoria on kiinnostanut minua aina, ja viime toukokuussa Kreetan saarella ensimmäistä kertaa juostu Heroe’s Ultra alkoi mietityttää. Juostava matka noudattelee reittiä jota pitkin brittisotilaat keväällä 1943 kuljettivat kaappaamansa saksalaisen kenraalin Iraklionista saaren etelärannalle.

Tilasin innoissani Amazonista taustamateriaalia (kuva ylhäällä), ja olin jo päättänyt maksaa osallistumismaksun heti kun selän kuntoutus olisi edennyt niin pitkälle että juoksutreenin jatkaminen olisi ollut mahdollista. Valitettavasti kisalle kävi samoin kuin Oxroad Ultralle täällä Suomessa. Ensimmäisen kerran jälkeen kaikki näytti hyvältä, mutta toiseen kisaan ei vain saatu riittävästi ilmoittautumisia. Niinpä kisaa organisoineet britit päättivät peruuttaa tapahtuman. Harmillinen juttu, mutta ehkä Heroes Ultra tekee vielä joskus paluun. Mielelläni lähtisin katsomaan olisiko minussa sankariainesta.

Joku saattaa ihmetellä tämänkertaisen blogsennukseni otsikkoa. Harrastiko Shakespeare oikeasti ultrajuoksua, vai onko tässä vain yksi surullinen esimerkki totuudenjälkeisen ajan mediailmastoa saastuttavasta inhasta klikkihuoraamisesta?

Kenraali Kreipen kidnappauksesta kertovat (ja siten Heroes Ultran inspitraationa toimineet) kirja ja elokuva ovat nimeltään ”Ill Met by Moonlight”, ja kuutamo-kommentti on peräisin Shakespearen Kesäyön unelmasta. Kyseistä fraasia käyttää keijukaisten kuningas Oberon sanaillessaan kevyesti puolisonsa, kuningatar Titanian kanssa.

Tässä sama tarina Shakespearen kirjoittamana, nykyenglanniksi käännettynä, Paavo Cajanderin suomennoksena ja lopuksi vielä Google translaten suomentamana.

Shakespeare
OBERON: Ill met by moonlight, proud Titania.
TITANIA: What, jealous Oberon? —Fairies, skip hence. I have forsworn his bed and company.
OBERON: Tarry, rash wanton. Am not I thy lord?

Nykyenglanti
OBERON: How not nice to see you, Titania.
TITANIA: What, are you jealous, Oberon?—Fairies, let’s get out of here. I’ve sworn I’ll never sleep with him or talk to him again.
OBERON: Wait just a minute, you brazen hussy. Aren’t you supposed to obey me, your lord and husband?

Cajanderin suomennos
OBERON: Titania! Tääll', ylväs, kuutamossako sun tapaan?
TITANIA: Kuin? Luulevainen Oberon! Pois, keijut! Tuon miehen vuoteen vannoin pois ja seuran.
OBERON: Vait, julkea! Min' enkö ole miehes?

Google translate suomennos Shakespearen tekstistä
OBERON: Ill täytettävä kuutamo, ylpeä Titania.
TITANIA: Mitä, mustasukkainen Oberon? -Fairies, Ohita siksi. Olen forsworn sänkynsä ja yritys.
OBERON: Tarry, ihottuma mieletön. Enkö minä ole sinun herra?

3. Spartathlon 2017?
Ilmoittauduin eilen ensi syksyn Spartathloniin. Saa nähdä miten arpajaisissa käy.

Mauerweglauf 2016 – Alles in Ordnung

Foto: pebe-sport.de

Vuosi sitten Berliinin reissuni ryytyi 142 kilometrin mittaiseksi Götterdämmerungiksi, mutta elokuussa 2016 sain nautiskella samoissa maisemissa täyden 161,9 kilometrin annoksen Ode an die Freudea. Saksa on sittenkin hieno maa!

Juoksukuntoni oli tällä kerralla heikompi kuin viime kesänä (vähemmän treeniä, enemmän läskiä), mutta inhorealistisen ultravarovainen kisasuunnitelma johti onnistuneeseen lopputulokseen. Excelin generoimaan virtuaaliseen 21 tunnin raatobussiin kertyi kisan aikana kaulaa enimmillään vajaat 20 minuuttia, eikä tavoitevauhdissa pysymisen kanssa ollut mainitsemisen arvoisia ongelmia. Saksalaisella perusteellisuudella tehty selvitys juoksuvauhdeistani löytyy täältä. Pelkistetty versio suunnitelmasta ja suunnitelman toteutumisesta näyttää tällaiselta:

Treenit
Alkuvuoden treenit jäivät minulla hyvin vähäisiksi. Selkävaivaa ja flunssaa oli niin sitkeästi, että pääsin juoksemaan vasta huhtikuun lopulla. Näillä pohjilla oli pakko jättää varsinaiset kisatreenitkin vähäisiksi, mutta määrän ja tehon annostelu onnistui ilmeisen hyvin. Heinäkuun lopussa hölkkäämäni 70 km ”määräviikon” päätteeksi juoksemani hiukan vauhdikkaampi 8 km lenkki avasi paikkoja sen verran että kevyen perushölkän vakionopeudeksi säätyi noin 5.30 min/km. Tässä yhteenveto alkuvuoden liikunnoista:

Kisa
Tällä kertaa lähtöviivalla oli neljä suomalaista. Miia Männikkö ja Sari Kuusela tyytyivät vielä puolikkaaseen Berliinin kierrokseen, mutta ensi kerralla tutuissa maisemissa onnistuu varmaan täysi lenkki. Ville Tommolan kanssa päättelimme ennen kisaa että mistään kimppajuoksusta ei kannata etukäteen sopia, koska juoksuvauhdit eivät kuitenkaan osu yksiin.

Ensimmäiset kilometrit juoksin hiukan Villeä nopeammin, mutta vastaavasti käytin enemmän aikaa punaisissa liikennevaloissa odotteluun. Alkumatkasta on myös tarjolla East Side Gallerya ja muuta nähtävyyttä, ja näiden ihaileminen rikkoo juoksurytmiä. Parin tunnin hölkän jälkeen päästään ulos Berliinin keskustasta, ja juoksemisessa voi siirtyä rennompaan aivot narikassa -moodiin. Dammwegin suoralla etenimme Villen kanssa samaa vauhtia, ja 140 kilometriä myöhemmin huomasimme juosseemme yhdessä maaliin asti. Näin se käy.

Aikomukseni oli ottaa tämän vuoden Mauerweglauf lähinnä retkeilyn kannalta. Verenmaku suussa raastamisen puolelle ei tällä kertaa tarvinnutkaan mennä, mutta ei tämä ihan retkeilyäkään ollut. Kun 21 tunnin aikataulussa pysyminen alkoi näyttää mahdolliselta, niin eipä sen jälkeen paljoa haaskattu aikaa huoltopisteillä notkumiseen. Kahden ensimmäisen drop bagin inventoimisessa kului toki muutama ylimääräinen minuutti, mutta pienemmiltä huoltopisteiltä jatkettiin matkaa aika livakasti. Syvälle epämukavuusalueen puolelle ei ollut tarvetta sukeltaa edes viimeisiää kilometreillä, sillä väljä aikataulu mahdollisti kävelypätkien pidentämisen kun askel alkoi painaa.

Oberhavelin soutuklubilta on maaliin 34 kilometriä. Tätä osuutta toiseen suuntaan juostessani kompuroin viime kesänä kahteen kertaan, ja nyt sama reitti piti juosta väsyneillä jaloilla yön pimeydessä. Onneksi röykkyisimpiä pätkiä oli tasoiteltu, ja jäljelle jääneistä puiden juurien rikkomista ”asfaltti-alpeista” selvittiin ilman haavereita. Pedanttinen jalkojen nosteleminen joka askeleella ja hidas vauhti olivat turvallisen etenemisen salaisuudet.

Maalipaikalta on noin 5 kilometrin matka hotellille, ja liftasimme Villen kanssa erään britti-juoksijan tilaamaan taksiin. Meidän ei edes tarvinnut maksaa matkasta, koska auton tilannut kaveri kertoi ostaneensa 8 viikon ikäiselle tyttärelleen ”Finnish Baby Boxin”. Tämä oli ollut kuulemma niin erinomainen ostos, että sen kunniaksi suomalaiset ultra-hölkkääjät olivat ehdottomasti oikeutettuja ilmaiseen kyytiin!

Kisan jälkeen jalat olivat tietysti muutaman päivän juntturassa, mutta palautuminen on ollut kohtuullisen vauhdikasta. Hidas juoksuvauhti auttoi asiassa, ja kisan aikana säännöllisen epäsäännöllisesti tehdyt Morton strechit olivat myös varmasti hyödyksi.

Varusteet ja eväät
Juoksukenkinä oli ASICS Kayano 21:t, jotka toimivat minulla paremmin kuin tuoreempi malli Kayano 22. Collateral damage -osastolle täytyy laskea muutama menetetty varpaankynsi, mutta niistä ei voi syyttää kenkiä vaan varpaita. Lopputulos olisi minulla sama vaikka juoksin sandaaleilla. Askelen loppuvaiheessa varsinkin oikean jalkani keskimmäiset varpaat ”kuopaisevat” kengän sisäpohjasta lisää vauhtia, ja viimeistään 100 000 toiston jälkeen varpaankynnet äänestävät jaloillaan.

Juoksueväistä täytyy mainostaa Riitan Herkun mustikkakeittoa, joka upposi sujuvasti vatsaan loppumatkastakin. Pari tuntia maaliin tulon jälkeen hotellihuoneessa iskenyt akuutti pahoinvointikohtaus tarjosi vielä oivan mahdollisuuden vatsalaukun sisällön analysointiin, ja silmämääräisen tutkiskelun perusteella päättelin oksentaneeni pelkkää vettä ja Cokista. Kaikki loppumatkasta juodun mustikkakeiton rippeetkin oli siis hyödynnetty etenemisen polttoaineeksi.

Traverse
Tulin ostaneeksi Suunto Traversen kesällä, ja aikomukseni oli tallentaa koko Berliinin kierroksen GPS-data. Säädin Movescountista GPS-tarkkuudeksi toiseksi parhaan vaihtoehdon ”hyvä” jolloin akun pitäisi kestää 15 tuntia, ja varmuudeksi laitoin vielä tallennusväliksi 10 sekuntia. Tästä huolimatta GPS-tallennus loppui ajassa 9h33m35s, jolloin akkua oli jäljellä enää 2 prosenttia. Varavirta oli vasta seuraavassa drop bagissa, joten tallennukseen tuli lähes 30 kilometrin katkos. Movescountiin tallentuivat siis juoksun ensimmäiset 81 kilometriä ja viimeiset 53 kilometriä.

Traversen ”hyvä” GPS-tarkkuus oli myös pieni pettymys. Kerrostalojen katveessa GPS-jälki kiemurteli aika levottomasti, ja niinpä minun matkamittariini kertyi jo alkumatkasta reilun kilometrin verran ylimääräistä lenkkiä. Paras mahdollinen GPS-tarkkuus olisi tietysti auttanut asiassa, mutta en löytänyt tietoa kuinka monta tuntia sen tasoista dataa mahtuu Traversen muistiin.

Kevyen kritiikin jälkeen täytyy myös kehua Traversea. Ambitiin verrattuna Traverse on kevyt ja istuu mukavasti ranteeseen. Satelliititkin löytyivät Berliinissäkin nopeasti, ja Traverse osasi myös itse päätellä että kello kannattaa siirtää Berliinin aikaan. Sykevyö kadotti jossain välissä kisan aikana yhteyden kelloon, mutta tästäkään ei ollut haittaa koska sykedata tallentui myös sykevyön lähettimen muistiin.

Varavirtana käytin Lidlistä kokonaisedulliseen hintaan ostettua 2600 mAh akkua, jonka kiinnitin Traversen rannekkeeseen. Ei kovin tyylikäs ratkaisu, mutta toimiva. Tarkoitukseni oli tipauttaa varavirta kolmanteen drop bagiin, mutta huomasin vasta maaliin tultuani että akku oli roikkunut rannekkeessa koko loppumatkan ajan.

Berliinin reissua suunnitteleville opiksi ja ojennukseksi
•    Edullisia lentoja Berliiniin on ollut perinteisesti tarjolla, mutta ennen lippujen ostoa kannattaa varmistaa että Berliinissä on toimiva lentokenttä myös ensi kesänä. Kotoinen länsimetromme on ammattitaitoisesti johdettu projekti Berliinin lentokenttä-farssiin verrattuna.
•    Jos kuljetat mustikkakeittoa matkalaukussa, se kannattaa pakata huolellisesti. Minun pakaasini oli saanut Finnairin kuljetuksen aikana osakseen perusteellisen ”shaken and stirred” käsittelyn, ja niinpä yksi mustikkakeittopurkki oli räjähtänyt. Onneksi osa keitosta oli jäänyt muovikassiin, ja muovikassin vieressä ollut fleece-pusakka osoittautui imukykyiseksi.
•    Kisajärjestäjät tarjoavat edullista majoitusta Alexanderplatzin Ramada ja H2 -hotelleissa. Myös kisakeskus on samassa osoitteessa, joten majoituksen suhteen ei kannata vaivata päätään enempää. Tosin yksityiskohdat saattavat muuttua ensi vuonna, koska Mauerweglaufin johtokunnan ja kisaorganisaatiota kaksi vuotta ansiokkaasti johtaneen Hajo Palmin tiet eroavat kisan jatkokehitykseen liittyneiden erimielisyyksien seurauksena.
•    Punaisia liikennevaloja täytyy Berliinissä totella. Valotolpassa olevaa nappia on myös oikeasti syytä painaa, jos haluaa valojen vaihtuvan.
•    Kilpailun säännöissä painotetaan myös pakollisen heijastinliivin käyttöä yöllä. Tästä vaatimuksesta ei tingitä.
•    Sata mailia 30 tunnin aikarajalla vaihtelevalla mutta helposti juostavalla reitillä on haaste, josta voi selvitä keskinkertaisellakin juoksukunnolla. Esimerkiksi 76-vuotias Ursula Dinges on kaikkitietävän DUV:n mukaan juossut 100 km nopeimmillaan hiukan alle 17 tunnissa, ja ennen tämän vuoden Mauerweglaufia hänen pisin juoksumatkansa oli ollut 24 tunnin kisassa juostu 142,6 kilometriä. Tältä pohjalta sata mailia sujuu hiukan alle 30 tunnissa.

Lopuksi
Ensi kesänä en lähde Berliiniin juoksemaan, mutta lähtölistalta tulee löytymään suomalaisiakin nimiä. Itse harkitsen paluuta Mauerwegille mahdollisesti elokuussa 2026, ainakin jos voin matkustaa kisapaikalle torstai-iltana Tallinnasta lähtevällä Rail Baltic yöjunalla.