Syksyn 1983 sankarit Yiannis ja Haruki

Lauantai 1.10.1983

Kaikkien aikojen ensimmäisen Spartathlon -juoksun osallistujia odotettaan maaliin Spartaan lauantaina aamupäivän aikana. Kaikki maailman parhaat ja nimekkäimmät ultrajuoksijat ovat ilmoittautuneet mukaan Ateenasta Spartaan juostavaan 250 kilometrin kisaan. Pitkällisen vänkäämisen jälkeen kisan brittiläiset organisaattorit olivat hyväksyneet mukaan myös jälki-ilmoittautuneen kreikkalaisen Yiannis Kourosin, vaikka Kourosilta puuttuivat aiemmat meriitit ultrajuoksusta täydellisesti.

Lauantai-aamuna klo 4.53 Yannis Kouros koskettaa Leonidaksen patsaan jalustaa Spartassa, ja päihittää kilpakumppaninsa usealla tunnilla. Ultrajuokseva maailma siirtyi Kouroksen aikaan. Tasokkaita ultrajuoksijoita tulee ja menee, mutta Kouroksen saavutuksia ei ole kukaan pystynyt haastamaan.

Sunnuntai 9.10.1983

Britti Martin McCarthy juoksee elämänsä juoksun voittaessaan Ateenan maratonin ajalla 2:25:34. Historiallisesti tarkasteltuna McCarthyn voittoa merkittävämpää lienee se, että samassa kisassa juoksi maaliin myös Haruki Murakami ajalla 3 tuntia 51 minuuttia.

Tämä juoksu muodosti pohjan Murakamin bestsellerille ”Mistä puhun kun puhun juoksemisesta”.

Samaan aikaan toisaalla Kreikassa

Mitä muuta tapahtui Kreikassa syys-lokakuun vaihteessa 1983? Olin siellä minäkin! Olin elämäni ensimmäisellä etelänmatkalla kaverini Peterin kanssa,vaan eipä siitä reissusta jäänyt paljoa kerrottavaa myöhemmille polville. Ihan vaan viihteellä oltiin Kreikanmaalla.

Juokseminen ei kiinnostanut minua vuonna 1983 pätkän vertaa, vaikka olisin toki hontelona nuorukaisena voinut saada itseni hyvään juoksukuntoon helposti. Intouduin lähtemään lenkille vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen, keski-ikäisenä rapakuntoisena läskinä.

Syksy 1983 oli kuitenkin myöhempiä juoksuharrastuksiani hauskasti sivuava läheltä piti -tapaus. Olin tietämättäni paikalla silloin, kun Kreikassa tehtiin ultrajuoksuhistoriaa ja luotiin pohja yhdelle kirjallisuuden historian merkkiteoksista.

Luettua: Dean Karnazes - ”The Road to Sparta”

 

The Road to Spartan voi ostaa esimerkiksi Amazonilta, tarjolla on kovakantinen, Kindle-versio ja äänikirja  

Dean Karnazes on maailman tunnetuin ultrajuoksija. Deutsche Ultramarathon Vereinigungin tulostietokannasta on myös helppo nähdä, että parhaimmillaan Dean on ollut tasokas ultrajuoksija. Badwaterin podiumille tai Western Statesin tuloslistan 10 parhaan joukkoon ei nousta sattumalta, ainakaan montaa kertaa. Kirjassaan "The Road to Sparta" Karnazes kertoo kuinka päätyi juoksemaan Spartathlonin syyskuussa 2014.

Karnazesin mittava medianäkyvyys ärsyttää monia – jotkut pitävät hänen mainettaan ylimitoitettuna todellisiin juoksusaavutuksiin verrattuna. Titteli ”World’s Fittest Man” menee vielä amerikkalaisena mainospuheena, mutta Outdoor Magazinen Deanille myöntämä arvonimi "America's Best Distance Runner" herätti muutama vuosi sitten enemmänkin keskustelua.

Nimimerkkien takaa mouhoavien nettikirjoittelijoiden lisäksi mm. Yiannis Kouros ja Scott Jurek paheksuivat Deanin juoksu-uran markkinointipainotteisuutta, ja "America's Best Distance Runner" -palkinnon vastaanottaminen oli viimeinen pisara. Kiistämätön tosiasiahan on, että Yiannis Kouros on maailman kaikkien aikojen parhaana ultrajuoksijana edelleen ultrajuoksuauktoriteetti vailla vertaa, ja Scott Jurek on yksi Pohjois-Amerikan kaikkien aikojen ultralegendoista. Tähän parivaljakkoon verrattuna Deanin juoksusaavutukset ovat kovin keskinkertaisia. Tässä yhteydessä on myös pakko mainostaa, että vuoden 2007 Spartathlon-voittonsa jälkeen Scott Jurek siemaili Ateenassa Hotel Londonin aulassa Mythosta meidän aloittelevien ultrahölkkääjien kanssa aamuyön tunneille asti. Hieno mies!

Varsinaisia juoksusaavutuksia suurempi merkitys ultrajuoksulle on Karnazesin ansioilla massojen liikuttajana. Tuhannet ihmiset ovat innostuneet juoksemisesta luettuaan Ultramarathon Manin tai jonkin muun Karnazesin kirjoista. Juuri tästä syystä Dean Karnazes ansaitsee ison annoksen kunnioitusta, oli hänen persoonastaan ja todellisista juoksusaavutuksistaan mitä mieltä tahansa.

Sitä paitsi, monet Karnazesin tavanneet ihmiset ovat (ainakin Deanin oman kertoman mukaan) yllättyneet huomattuaan, ettei Karno olekaan sellainen mulqvist kuin mitä nettikirjoituksista olisi voinut päätellä.

Mikä mies on Dean Karnazes?
Kirjan ensimmäinen luku on saanut otsikokseen ”Immigrant Song”, ja Dean kertoo siinä sukunsa tarinaa. Isoisä lähti 1920-luvulla Kreikasta onneaan etsimään, ja Kaliforniassa syntyneen Deanin persoona onkin yhdistelmä amerikkalaista suurellisuutta ja kreikkalaista temperamenttia.

Suorituskeskeisyys on myös iso osa Karnon elämää. Ahkeran opiskelun ja kovan työnteon jälkeen Dean kertoo olleensa jo alle 30-vuotiaana miljonääri, mutta koska rahan perässä juokseminen ei tuonut elämään sisältöä, hän alkoi harrastaa ultrajuoksua. Valitettavasti taloudellinen menestys ei ole tuonut Deanille vapautta päättää omasta kalenteristaan. Kirjan perusteella Deanin elämän suuri ongelma on krooninen kiire, ja jatkuva julkisuudessa oleminen tuo lisähaastetta itsensä pohjimmiltaan introvertiksi luokittelevalle Deanille.

Deanin maailmassa ei ole sijaa keskinkertaisuudelle, ja jopa Karnazesin suvun isoäitien pohkeet ovat isommat ja hienommat kuin kenelläkään muulla. Kesällä 2013 Dean kävi Kreikassa tonkimassa sukujuuriaan, ja juoksulenkillä nähdyt käärmeet olivat ”the length of park benches and fat as eggplants”, kun taas huoltamon baarista ostetun golf-pallon kokoisen oliivin maistaminen oli ”a religious experience”.

Syksyn 2014 Spartathlonilta Dean kertoo tällaisia havaintoja:

• Kun Motor Oilin jalostamon katkut osuvat Deanin nenään Spartathlonin alkutaipaleella, kyseessä on ”thick, foul-smelling fumes”, ”noxious vapors”, ”toxins and pollutants” ja ”putrid murk”.
• Kun Sangas-vuoren rinteellä Deanin naamaan iskee tuuli, on se ”another blast of frigid air”, ”barrage of sand and spray” ja ”a gust of the cold, heartless wind”.
• Kun Dean katselee Spartassa maaliin saavuttuaan juoksijoiden ensiapupistettä, näkymä on ”total carnage” jossa ”soft cries and moans echo”.

Olin itse noissa samoissa maisemissa korkeintaan puoli tuntia Karnazesia myöhemmin, ja pidän Deanin kuvauksia lievänä liioitteluna.

Dean opettaa historiaa
The Road to Sparta -kirjan parasta antia ovat historiatiedot. Karnazes on tentannut ahkerasti yliopistojen historiantutkijoita, ja selventää ansiokkaasti mm. antiikin ajan viestinviejien eli hemerodromosien työnkuvaa. Dean yritti myös määrittää Feidippideksen alkuperäistä juoksureittiä, mutta todettuaan urakan mahdottomaksi päätyi juoksemaan ”tavallisen” Spartathlonin. Yiannis Kouros on myös tutkinut Feidippideksen reittiä ja juossutkin tupla-Spartathlonin oikeana pitämäänsä reittiä pitkin, mutta aiempien torailujen jälkeen Kouros & Karnazes ovat tuskin vertailleet näkemyksiään siitä ainoasta oikeasta Feidippideksen reitistä.

Dean kertaa myös spartathlonisteille tutut faktat Feidippideksen todellisista ja kuvitelluista juoksusuorituksista. Feidippides todellakin juoksi Maratonin taistelun alla Ateenasta Spartaan ja takaisin, tämä on historioitsija Herodotoksen muistiin merkitsemä tosiasia. Sen sijaan legenda Maratonin taistelun jälkeisestä, viestinviejän kuolemaan päättyneestä Marathon-Ateena -juoksusta on vain Plutarkhoksen 600 vuotta myöhemmin muistiin merkitsemä urbaani legenda. Plutarkhoksen tarinassa juoksijan nimikään ei ollut Feidippides vaan Eucles.

Kirjassa valaistaan myös Sangas-vuoren huipulle johtavan Bey’s Ladder -reitin historiaa. Olen itse kiivennyt tätä polkua neljä kertaa, ja vasta The Road to Spartan luettuani tiedän, että Bey’s Ladder on rakennettu Kreikan vuosien 1821-1829 vapaussodan aikana.

Deanin kirjasta löytyy täydennystä myös turhan tiedon varastoihin. Orhippos (tai Orsippus) oli urheilusankari, joka vuoden 720 EAA olympiakisoissa pyyhälsi yhden stadionin juoksun voittoon nakuna. Orsippuksen itsensä mukaan kyseessä oli viaton ”wardrobe malfunction”, mutta kilpakumppanit epäilivät että varusteiden kevennyksellä haettiin kilpailuetua. Ennen pitkää kaikki Antiikin Kreikan olympiaurheilijat päätyivätkin viuhahtelemaan padasjokelaisittain.

Miten käy Karnolta Spartathlon?  
Kiireistään huolimatta Dean ehti valmistautumaan syksyn 2014 Spartathlonille asiallisesti, edeltävän kesän aikana kertyi juoksutreeniä 50-200 mailia viikossa. Kunnianosoituksena Feidippidekselle Dean lähti juoksemaan Spartathlonia noudattaen antiikin ajan ruokavaliota. Viikunat, oliivit, kuivattu liha sekä seesaminsiemenistä ja hunajasta leivotut pastelit eivät kuitenkaan maistuneet alkumatkan jälkeen.

Kun vatsa ei enää suostunut ottamaan vastaan antiikinaikaisia eväitä, Dean olisi kirjan mukaan juossut kisan jälkimmäisen puoliskon Nemeasta Spartaan juoden vain vettä. Eihän tämä täysin mahdotonta ole, mutta hiukan epäilyttää. Voiko Spartathlonin jälkimmäisen puoliskon aikana pelkästään vettä juonut juoksija olla Spartaan saavuttuaan niin hyväkuntoisen näköinen, että ensiaputeltan lääkäri joutuu kysymään ”Were you in the race? My God, you don’t even look tired”?

Deanin eväät olivat antiikkia, mutta juoksuvarusteet tätä päivää. Alkumatkan vesisateen ankaruutta Dean havainnollistaa kuvailemalla, kuinka valkoiset kompressiosukat olivat muutaman kilometrin juoksun jälkeen ”a saturated oily muddle of sagging grey fabric spackled liberally with gritty particles of loose road debris”. Hui sentään! Samaan aikaan tanskalainen Claus Rasmussen juoksi Spartathlonin Feidippideksen ajan standardin mukaisissa sandaaleissa, mutta tämä tarina ei valitettavasti mahtunut Deanin kisakuvaukseen.

Kirjassa ei jostain syystä mainita myöskään ”The Road to Sparta” -dokumenttielokuvan filmaajia. Nimmarinpyytäjät ja muut fanit jarruttivat Deanin menoa pitkin matkaa, mutta kuvausryhmä ilmeisesti onnistui tekemään työnsä Deania häiritsemättä. Tämä tunnin pituinen dokumentti olisi mukava nähdä, trailerissa vilahtaa filmin päähenkilöiden lisäksi myös Suomen Hitain Ultrajuoksija Ari Mustala.

Kirjassa kuvaillaan kattavasti matkan aikana Deanin aivoissa tapahtuneita nyrjähdyksiä. Loppumatkasta Dean pääsi nauttimaan tavallisista hallusinaatioista, USWS:stä ja vieläpä OBE:stä. Kyseessä oli siis selvästi hyvä reissu! Näin Deanin matka eteni Mountain Basen jälkeen:

• Sangas-vuorelle (eli Mount Parthenionille) noustessaan Dean kohtasi vähäpuheisen hahmon, joka ei reagoinut sankarimme huolestuneisiin ”oletko kunnossa” kysymyksiin. Vuoren huipulla Deanille vakuutettiin että sillä hetkellä rinteessä ei ollut muita juoksijoita. Mainittakoon että 2504 vuotta aiemmin Feidippides jutusteli näissä maisemissa pitkään Pan-jumalan kanssa sotilaspoliittisista asioista.
• Nestanin jälkeen Dean nukkui juostessaan (Unihemispheric slow-wave sleep eli USWS).
• Spartan valtatiellä Dean koki elämänsä ensimmäisen ruumiista irtaantumiskokemuksen (out-of-body experience eli OBE).

Jos en olisi itse päässyt ihailemaan Spartan valtatien kallioseinään animoitua kubistista 3D-kasvogalleriaa, väittäisin että Dean puhuu 100 % höpöjä.

Kannattiko lukea?
Lukeminen kannattaa aina. Dean Karnazesin ”The Road to Sparta” on samaa tyyliä ja tasoa kuin DK:n edelliset kirjat, ja vähemmän kiinnostavan höpinän joukosta löytyy myös hyvää asiaa. Jos Dean olisi malttanut jättää kirjan kahteen viimeiseen lukuun sisältyvän fiktiivisen kuvauksen Feidippideksen seikkailujen jatkumisesta Ateena-Sparta-Ateena -hölkän jälkeen, kokonaisuus olisi ollut parempi. Nyt kirjan päättää annos soopaa, joka saa Juuse Tammisen kääntämään kiusaantuneena kylkeä haudassaan.

Itseäni kiinnosti erityisesti Deanin näkemys syksyn 2014 Spartathlonista. Deanin kuvaus reitistä ja juoksun etenemisestä on ihan mukavaa luettavaa, mutta muusta ”tavallisten ultrajuoksijoiden” Spartathlon-viikkoon liittyvistä aktiviteeteista Dean ei kirjoita, koska hän ei niihin ehtinyt osallistumaan. Spartathlonista tietoa hakevalle ultrahölkkääjälle parempi tietolähde onkin internet.

Jos pidät Karnazesin aiemmista kirjoista, pidät varmaan tästäkin. Jos Dean Karnazesin persoona ei sinua kiinnosta mutta haluat lukea Spartathlonista tai Kreikan historiasta tai ultrajuoksusta, kannattaa todennäköisesti lukea jotain muuta. Asteikolla 1-5 tähteä annan tälle opukselle arvosanaksi ★★★.

Lopuksi
Olin hiukan pettynyt kun en syksyn 2014 reissulla onnistunut näkemään Karnazesia kertaakaan edes vilaukselta. Hiukan paremmalla onnella tiemme olisivat kuitenkin saattaneet kohdata. Saavuin Mountain Baseen 159,5 kilometrin kohdalle ajassa 20:02:25, ja Dean ehti sinne 43 sekuntia myöhemmin.

Huoltopisteelle saavuttuani istuuduin maistelemaan tarjolla olleita eväitä. Kokemuksen syvällä rintaäänellä luennoin samaa matkaa tulleelle Heli Lehtiselle, että tässä kohdassa on fiksuinta jatkaa viivyttelemättä matkaa vuorenrinnettä ylös. Sitten oksensin koko vatsan sisällön tuolini eteen, ja siirryin Jolkun & Ekan raahaamana telttaan lepäämään.

Tarkemmalla ajoituksella olisin saattanut onnistua oksentamaan mustikkakeitot Deanin kengille. Jos näin olisi tapahtunut, olisin ehkä päässyt mukaan Deanin kirjaan, ja siinä tapauksessa kirja-arvioni olisi tietenkin ollut täydet ★★★★★. Kuten "The Road to Spartan" kahden viimeisen luvun tapahtumatkin, tämä episodi tapahtui kuitenkin vain vaihtoehtoisessa todellisuudessa.

Ill Met by Moonlight, sano Shakespeare

Viime vuonna juoksin yhteensä 1182 kilometriä. Tammi-elokuussa 678 kilometriä treeniä, sitten 162 kilometrin lenkki Berliinin ympäri, ja syksyllä vielä 342 kilometriä kevyttä lenkkeilyä. Marraskuun lopulla iski yllättäen perinteinen selkä-perse-takajalkavaiva, ja siitä on seurannut kahden kuukauden totaalinen treenitauko. Kuntoutus kuitenkin etenee, ja helmikuussa toivottavasti taas juostaan.

Syksyn ja talven aikana ehdin kaavailemaan tulevalle keväälle juoksumatkaa Italiaan ja Kreikkaan. Molemmat suunnitelmat on jo nakattu romukoppaan, eikä kolmannenkaan toteutuminen ole pelkästään omissa käsissä.

1. Milano-SanRemo 285 km 2017
Pyöräilyklassikon juokseminen on pyörinyt mielessä jo muutaman vuoden ajan, ja syksyllä aloin harkitsemaan oikein tosissani vaihtoehtovapun viettämistä Italiassa. Katselin lentoaikatauluja ja tutkiskelin juoksureittiä. Perehdyttyäni kisan spekseihin tarkemmin alkoi into kuitenkin hiipumaan.

Huoltopisteiden väli on 44-70 kilometriä, ja tästä syystä järjestäjät suosittelevat vahvasti oman huoltajan käyttöä kisan aikana. Semi self-sufficiency on homman nimi, ja huoltoa saisi käyttää vapaasti check pointien välillä. Kisan selvittäminen pelkästään järjestäjien huollon varassa olisi erittäin haastavaa ellei peräti mahdotonta, enkä minä halua miettiä juostessani mihin risteykseen haluaisin huoltoautoni pysähtyvän odottelemaan seuraavan kerran.

Selkävaivat poistivat tämän kisan suunnitelmistani lopullisesti. Mittavan ja laadukkaan juoksutreenin lisäksi minun olisi pitänyt saada keskikroppa 285 kilometrin kuntoon, ja tällä hetkellä ollaan kaukana siitä.

2. Heroes Ultra 156 km 2017
Sotahistoria on kiinnostanut minua aina, ja viime toukokuussa Kreetan saarella ensimmäistä kertaa juostu Heroe’s Ultra alkoi mietityttää. Juostava matka noudattelee reittiä jota pitkin brittisotilaat keväällä 1943 kuljettivat kaappaamansa saksalaisen kenraalin Iraklionista saaren etelärannalle.

Tilasin innoissani Amazonista taustamateriaalia (kuva ylhäällä), ja olin jo päättänyt maksaa osallistumismaksun heti kun selän kuntoutus olisi edennyt niin pitkälle että juoksutreenin jatkaminen olisi ollut mahdollista. Valitettavasti kisalle kävi samoin kuin Oxroad Ultralle täällä Suomessa. Ensimmäisen kerran jälkeen kaikki näytti hyvältä, mutta toiseen kisaan ei vain saatu riittävästi ilmoittautumisia. Niinpä kisaa organisoineet britit päättivät peruuttaa tapahtuman. Harmillinen juttu, mutta ehkä Heroes Ultra tekee vielä joskus paluun. Mielelläni lähtisin katsomaan olisiko minussa sankariainesta.

Joku saattaa ihmetellä tämänkertaisen blogsennukseni otsikkoa. Harrastiko Shakespeare oikeasti ultrajuoksua, vai onko tässä vain yksi surullinen esimerkki totuudenjälkeisen ajan mediailmastoa saastuttavasta inhasta klikkihuoraamisesta?

Kenraali Kreipen kidnappauksesta kertovat (ja siten Heroes Ultran inspitraationa toimineet) kirja ja elokuva ovat nimeltään ”Ill Met by Moonlight”, ja kuutamo-kommentti on peräisin Shakespearen Kesäyön unelmasta. Kyseistä fraasia käyttää keijukaisten kuningas Oberon sanaillessaan kevyesti puolisonsa, kuningatar Titanian kanssa.

Tässä sama tarina Shakespearen kirjoittamana, nykyenglanniksi käännettynä, Paavo Cajanderin suomennoksena ja lopuksi vielä Google translaten suomentamana.

Shakespeare
OBERON: Ill met by moonlight, proud Titania.
TITANIA: What, jealous Oberon? —Fairies, skip hence. I have forsworn his bed and company.
OBERON: Tarry, rash wanton. Am not I thy lord?

Nykyenglanti
OBERON: How not nice to see you, Titania.
TITANIA: What, are you jealous, Oberon?—Fairies, let’s get out of here. I’ve sworn I’ll never sleep with him or talk to him again.
OBERON: Wait just a minute, you brazen hussy. Aren’t you supposed to obey me, your lord and husband?

Cajanderin suomennos
OBERON: Titania! Tääll', ylväs, kuutamossako sun tapaan?
TITANIA: Kuin? Luulevainen Oberon! Pois, keijut! Tuon miehen vuoteen vannoin pois ja seuran.
OBERON: Vait, julkea! Min' enkö ole miehes?

Google translate suomennos Shakespearen tekstistä
OBERON: Ill täytettävä kuutamo, ylpeä Titania.
TITANIA: Mitä, mustasukkainen Oberon? -Fairies, Ohita siksi. Olen forsworn sänkynsä ja yritys.
OBERON: Tarry, ihottuma mieletön. Enkö minä ole sinun herra?

3. Spartathlon 2017?
Ilmoittauduin eilen ensi syksyn Spartathloniin. Saa nähdä miten arpajaisissa käy.

Spartathlon 2014 - Paluu Spartaan

Spartathlon on juostu ja patsaalle päästy. Tämän vuoden projekti on näin saatu onnellisesti päätökseen, ja ensi vuonna en lähde juoksemaan Spartathlonia. Ei tämä kuitenkaan viimeiseksi syyskuun lopun Kreikan reissuksi ole jäämässä, comeback Akropolikselle on harkinnassa vuonna 2016 tai 2017.

Spartathlon ei tälläkään kertaa mennyt tasan suunnitelmien mukaan. Ultrajuoksussa pitää pään, vatsan ja jalkojen toimia moitteettomasti, ja tällä kertaa pää ja jalat hoitivat oman osuutensa moitteettomasti. Sen sijaan pään ja jalkojen välisellä alueella ei kisa mennyt ihan putkeen. Vatsa toimi ajoittain turhan aktiivisesti, ja keskikropan lihaskunto näyttää riittävän minulla vain noin 200 kilometrin matkalle. Lihaskunto pitäisi tietysti laittaa kondikseen jo treenikauden aikana, mutta vatsavoivojen välttämiseksi olisi ollut hyvä välttää hölmöilyä kisan aikaisen energiatankkauksen kanssa.

Treenit
Kisaan valmistautumisestani kirjoitin edellisessä postauksessani. Alkuvuoden treenikilometrit olivat hiukan alle 2500 km, ja se on Spartathlon-treeniksi aika vähän, mutta minun treenitaustaani nähden asiallinen määrä. Yli 100 km treeniviikkoja kertyi vain viisi kappaletta, mutta kisakunnon terävöittämisen kannalta oleelliset peräkkäiset 120-140-160 km viikot elo-syyskuun vaihteessa onnistuivat mainiosti.

Spartathlonia edeltäneen viikonlopun viimeistelylenkkini olivat lupaavia. Lauantaiaamuna 10 km 4.58 min/km (syke 123) ja sunnuntaiaamuna 10 km 5.37 min/km (syke 109). Molempiin lenkkeihin sisältyi puolimatkassa parin minuutin kävelypätkä. Maanantaiaamun leposyke oli 37, sekin oli All Time Low.

Sykkeiden ja juoksuvauhdin perusteella en ollut koskaan ollut näin hyvässä kunnossa, joten kisataktiikka oli selkeä. Akropolikselta lähden liikkeelle rennon reippaasti sykkeitä ja kelloa katselematta, ja säätelen vauhdin 100 % fiiliksen mukaan. Ja alamäet juoksen lujaa.

2008 vs. 2014
Edellisen kerran juoksin Spartathlonin maaliin kuusi vuotta sitten. Tänä vuonna juoksukuntoni oli terävämpi, jalkojen lihaskunto hiukan parempi ja läskiä oli vyötäröllä 6 kg vähemmän. Myös keli oli parempi kuin vuonna 2008. Loppuaikani oli kuitenkin hiukan hitaampi tällä kertaa, ja Paijalan ennätys jäi haaveeksi.

Suurin syy ajan ”paranemattomuuteen” taitaa löytyä kalenterista. Kuusi vuotta lisää ikää hidastaa menoa, ja aiempiin tuloksiin yltämiseksi täytyisi tehdä vielä enemmän töitä. Toki minulla hukkaantui tällä kertaa paljon aikaa vatsavaivoihin, mutta ne ovat aina 100 % itseaiheutettuja ongelmia joiden kanssa kaikki ultrajuoksijat käyvät omat taistelunsa. Vatsavaivat voi välttää valitsemalla omalle ruoansulatukselle paremmin sopivat eväät tai juoksemalla hitaammin (jolloin energiaa riittää haastavampienkin ruoansulatustehtävien hoitamiseen), ja minulla ei ollut tämä homma kovin hyvin hallinnassa. Imodiumilla saa toki tilanteen ”jäädytettyä” sen verran että matkaa voi jatkaa, mutta hölskyvän vatsan kanssa käveleminen ei ole ihan sitä nautinnollisinta ultrajuoksemista. 

Akropolis – Hellas Can (0-81 km)
Bussin saapuessa Akropolikselle taivaalta tuli vettä, mutta lähtölaukauksen kajahtaessa sade oli loppunut. Juoksu kulki mukavasti, ja Check Point 2:n jälkeen alkavan pitkän alamäen päästelin menemään hyvinkin lennokkaasti. Matka jatkui ihanteellisen viileässä ja kosteassa aamusäässä kevyesti rallatellen, ja Megarassa tuli maraton vastaan hiukan alle 4 tunnin ajassa. Spiros Leinoselta tuli hyvää kannustusta näissä maisemissa.

Kepeästi rallatellen Suomen Hitaimman kanssa (kuva: Eka Partanen)

Iltapäivällä ilma lämpeni. Onneksi Kreikan sääasioistakin vastuussa oleva Zeus järjesti minulle sopivan vastatuulen hoitamaan viilennystä, ja vauhtia ei ollut tarpeen pudottaa merkittävästi. Hellas Canissa 81 km kohdalla olin ajassa 8:07:11, eli keskivauhti kävelytaukoineen oli noin 6 minuuttia per kilometri. Tätä vauhtia maaliin asti jatkamalla olisin muuten ottanut pronssimitalin, mutta ihan siihen ei kunto riittänyt. 

Kevyesti kulkee (kuva: www.lefos.net)

Hellas Can – Mountain base (81-160 km)
Hellas Canissa en tuhlannut aikaa kovin kauaa, ja nappasin lähtiessäni matkaevääksi annoksen spagettia. Tämän virheen olen tehnyt ennenkin, ja jostain syystä oppi ei ollut vielä mennyt kunnolla päähän. Pasta ei maistunut hyvälle, mutta sen verran sain sitä väkisin syötyä, että vatsassa alkoi kuplia. Muutaman kilometrin verran pidin tavoitteena Antiikin Korintin huoltopisteen tasokkaita WC-palveluja, mutta lopulta oli pakko tehdä pari puskavisiittiä. Tässä vaiheessa jouduin hidastamaan etenemisvauhtia, koska energiatasot olivat alhaalla enkä uskaltanut ottaa huoltopisteiltä mitään Cokista tuhdimpaa evästä.

Näissä maisemissa tapahtui myös yksi kilpailun kokokohdista. Pieni poika jakoi puun varjossa ujona itse tekemiään laakeriseppeleitä juoksijoille. Minäkin tietysti otin seppeleen vastaan ja kiittelin kovasti. Hattuun kiinnittämäni seppele taisi pudota aika pian, mutta jollain naisjuoksijalla näin tällaisen seppeleen vielä 30 kilometriä myöhemminkin.

100 kilometriä tulee täyteen Assos-nimisessä paikassa, ja siellä on perinteisesti hillitön karnevaalitunnelma. Lapset keräävät nimmareita ja koko kylän väki on hienosti menossa mukana. Tämän homman kreikkalaiset osaavat!

Kisan puoliväli on Nemeassa, ja siellä pidin vähän pidemmän tauon. Heli, Marko ja Sakari ohittivat minut, mutta asia jäi minulta silloin huomaamatta, koska olin sivummalla keskittymässä huolto-operaatioihini. Puhkaisin oikean päkiän sivuun kohonneen ison rakkulan, ja lisäsin päkiöihin tuhdin kerroksen vaseliinia. Tämä jalkojenrasvaus olisi kannattanut tehdä uudestaan vielä  Alea Tegeassa 195 km kohdalla, mutta hyvä näinkin. Päkiöiden kunto ei suuremmin häirinnyt etenemistä, kuten tapahtui kuusi vuotta aiemmin.

Malandrenin jälkeen alkaa nousu kohti Sangas-vuorta, ja meno tuntui edelleen mukavalta. Hiukan ennen Lyrkiaa törmäsin Heliin, jolla oli ongelmia otsalamppunsa kanssa, joten jatkoimme samaa matkaa. Lyrkiassa Heli sai lamppuasiat kuntoon, ja minä lähdin jatkamaan matkaani vähän isommalla kiireellä. Ajatukseni oli, että juoksisin ainakin osan loivista nousuista ennen Mountain Basea. Tässä kohdassa vauhtini alkoi hidastua, ja Heli sai minut uudestaan kiinni. Juokseminen tuntui huonolta ajatukselta, joten kävelimme suosiolla Mountain Baselle asti. Kilometrit olivat pidempiä kuin muistinkaan.

Mountain Basella oli tarkoitus istuskella vain muutama minuutti, mutta kun Heli ilmoitti olevansa valmis jatkamaan matkaa, minulla alkoi vatsa elämöidä ja silmät sumentua. Oksensin koko vatsani sisällön maahan tuolini eteen, ja olisin kaatunut naamalleni yrjölammikkoon, elleivät huoltaja-Petri ja satunnainen matkailija Eka olisi ehtineet napata minua kiinni käsivarsista. Petri ja Eka taluttivat minut huoltotelttaan lepäämään, ja makasin siellä noin 20 minuuttia.

Mountain base – Alea Tegea (160-195 km)
Levättyäni riittävästi nousin Petrin avustuksella jalkeille, ja olo tuntui kohtalaisen stabiililta. Hörppäsin yhden Pirkka-mustikkakeiton, ja arvelin että vuoren ylitys kyllä onnistuisi. Niinpä Petri sanoi huoltopisteen henkilökunnalle tiedotusluontoisesti että #319 lähtee nyt vuorenylitykseen, ja niin matka jatkui.

Tämä oli minun Spartathlon-reissuni kriittisin piste. Jos olisin kaatunut naamalleni omaan oksennukseeni, ja jos olisin tarvinnut huoltopisteen henkilökunnan apua huoltotelttaan siirtymiseen, olisi matkan jatkamisesta pitänyt ehkä neuvotella lääkintähenkilökunnan kanssa vähän enemmänkin. Tai mahdollisesti asiasta ei olisi neuvoteltu ollenkaan, vaan downgreidaus juoksijasta bussimatkustajaksi olisi tehty yksipuolisella päätöksellä. Vielä kerran kiitokset Petrille ja Ekalle! 

Vuoren ylitys sujui ilman ongelmia. Olen aina edennyt molemmat rinteet rauhallisesti, ja tälläkin kertaa porukkaa ramppasi ohitseni jatkuvasti. Sijoituksella ei toki ole tässä(kään) vaiheessa mitään väliä, mukava oli katsella kuinka asiansa osaavat pystyvät pitämään käsittämätöntä vauhtia vuoren rinteillä.

Vuorta seuranneet 30 kilometriä Alea Tegeaan menivät tasaisen varmasti. Ainoa merkittävä ongelma oli vatsa, joka kävi jatkuvasti ylikierroksilla. Juoksuaskelten aiheuttama tärähtely uhkasi johtaa köntsät housussa -huumoriin, joten jouduin kävelemään suurimman osan matkasta. Huoltopisteiden saniteettipalveluja tuli hyödynnettyä aktiivisesti, ja Alea Tegeaan saapuessani olin lopulta saanut vatsan rauhoittumaan Imodiumin avulla. 

Alea Tegea – Sparta (195-247 km)
Alea Tegeassa minulla oli 1 tunti 33 minuuttia marginaalia raatobussiin, joten ehdin kaikessa rauhassa valmistautua Spartan valtatiehen. Vaihdoin paidan ja päähineen, ja vähensin pullovyössä mukana kulkevan varustuksen määrää hiukan kevyemmäksi. Koko matkan mukana kulkeneen takinkin jätin pois, ja onneksi iltapäivällä jyristellyt ukkonen jäi vain ääniefektien tasolle. 

Matka jatkui Spartan valtatielle hyvissä tunnelmissa, ja Manthyrean mäessä sain kiinni Samin, jonka kanssa jatkoimmekin rauhalliseen tahtiin aina patsaalle asti. Samilla oli ongelmia jalan kanssa, ja minulla oli energiat alhaalla, koska vatsani kelpuutti energialähteiksi vain mustikkakeiton ja Coca-Colan. Mustikkakeittoa olisin voinut litkiä enemmänkin, mutta valitettavasti viimeiselle 50 kilometrille minulla oli varattuna vain yksi 2 dl tetra Pirkka-mustikkakeittoa.

Loppumatkasta minulla lopahti myös keskikropan lihaskunto, ja kallistuin huomaamatta vahvasti oikealle. Sama ilmiö kuin vuonna 2008, ja tälläkään kertaa en itse huomannut koko asiaa. 

Monumentin mäen jälkeiseltä huoltopisteeltä (C/P 69, Modern House with Arches) on matkaa maaliin noin 20 kilometriä, ja kovapäisimmät ryntäsivät tämän osuuden jopa alle 5 minuutin km-vauhdilla. Samilla ja minulla oli omat ongelmamme, ja meille sopiva ”vitosen vauhti” oli 5 km/h. Alamäessä meidät ohitti noin 40 juoksijaa, suomalaisista Heli ja Jamo, mutta se ei ollut mikään ongelma. Tavoitteena oli vain ehtiä patsaalle ennen raatobussia, ja sehän meiltä onnistui!

Patsastelua Spartassa Samin kanssa (kuva: Photography Club of Sparta)

Kisan jälkeen
Normaalien maaliintulorituaalien jälkeen siirryttiin pedikyyri&lääkintäosastolle. Kaikkien maaliin tulleiden jalat putsataan ja rakkulat puhkotaan, ja heikommassa hapessa olevat saavat suonensisäistä nesteytystä. Vaikka maaliintulijoita oli tänä vuonna ruuhkaksi asti, niin täytyy antaa tunnustusta Spartathlonin maalialueen palveluille. Kaoottisesta tunnelmasta huolimatta hommat hoituivat huoltopaikalla hienosti.

Minulla oli tälläkin kertaa pientä huimausta, ja niinpä sain istuskella taaksepäin kallistetussa, hammaslääkärin tuolia muistuttavassa istuimessa jalkojen putsauksen ajan. Odotellessani taksikuljetusta hotellille minulta otettiin vielä verinäyte, ja hieroja kävi elvyttämässä pohkeita ja reisiä, käyttäen ”hierontaöljynä” Voltaren Emulgeliä. Tiputukseenkin olisin päässyt, mutta tunsin oloni sen verran hyvävointiseksi, että päätin jättää lääkintäteltan paikat heikommassa hapessa olevien juoksijoiden käyttöön.

Hotellien kanssa asiat takkusivat tyypilliseen kreikkalaiseen tapaan, mutta pienten selvittelyjen jälkeen päädyimme Samin kanssa samaan huoneeseen Hotelli Sparta Innissä. Matkatavaratkin löytyivät ennen puolta yötä. Kisan rasituksista palautumisen kannalta olisi ollut mukava saada jotain syötävää ennen nukkumaanmenoa, mutta korjasimme vahingon aamupalalla. Tällä reissulla tuli muuten syötyä hirmuinen määrä kreikkalaista jugurttia persikoilla.

Aamupalan jälkeen kävimme patsaalla, ja tunsin yllättäen itseni niin ketteräksi, että sain kiivettyä ylös patsaan jalustalle. Jotkut tekevät sen heti maaliin päästyään, mutta minun ketteryysominaisuuksillani vaaditaan ainakin yhden yön lepo ennen kuin moista kiipeilysuoritusta kannattaa edes harkita.

Sunnuntaiaamun poseeraukset Samin ja Leonidaksen kanssa

Paluu Ateenaan, maanantai-illan loppujuhlallisuudet ja paluu Suomeen sujuivat vanhalla rutiinilla. 

Palautuminen
Jalkapohjat ja varpaat kestivät Spartathlonin rasitukset hyvin. Olin panostanut päkiöiden rasvaamiseen ja raspaamiseen aiempaa enemmän, ja se kannatti. Toki päkiöiden sivuihin kohosi melkomoiset rakkulat, mutta niille riitti hoidoksi rakkuloiden tyhjäksi imeminen heti maaliintulon jälkeen. Varpaankynsistä isoimmat vauriot kärsi perinteisesti vasemman jalan isonvarpaan kynsi, joka irtoaa jossain vaiheessa syksyä.

Kropan kallistuminen oikealle ei johtunut mistään krampista, vaan luullakseni jotkut lihakset vain lakkasivat toimimasta 200 kilometrin jälkeen. Mitään selkäkipuja minulla ei ollut missään vaiheessa, ja kun hotellihuoneessa suihkun jälkeen katselin peilistä ryhtiäni, seisoin taas ihan suorassa.

Jalkojen lihakset ja nivelet luonnollisesti aristavat muutaman päivän Spartathlonin jälkeen, mutta tällä hetkellä kävelen jo normaalisti.  Nilkat ovat edelleen hiukan turvoksissa ja takareidet ovat kireät, mutta lihakset vertyvät varmasti ensi viikon aikana.

Vaikka fysiikka tuntuisikin toipuvan tällaisesta rääkistä viikossa tai parissa, niin elimistön täydellinen palautuminen ottaa enemmän aikaa. Näistä asioista ei ole kovin paljoa tutkimustietoa, mutta ehkä tämänkin Spartathlonin jälkeen tietämys lisääntyy. Minulta otettiin verikoe ennen kisaa ja heti maaliintulon jälkeen, ja tuloksista luvattiin yhteenveto sähköpostiin joskus syksymmällä.

Varusteet
Jalassa oli ASICS Kayanot ja Injinji Performance 2.0 Original Weight varvassukat. ASICSeista saatan siirtyä hiukan kevyempiin kenkiin, mutta Injinjit toimivat minulla täydellisesti. Muut juoksutekstiilit olivat normikamaa, päähineenä alkumatkasta Teva River Rat –hattu, jonka vaihdoin Alea Tegeassa SaiPa Buffiin.

Maalissa hörpätään Evrotas-virran vettä (kuva: Photography Club of Sparta)

Pimeän aikaan pidin käsivarsissa heijastavia vilkkuvaloja. En muista mistä niitä olen hankkinut, mutta ainakin säänkestävyys tuntuu olevan huippuluokkaa. Yksi vilkkuvalo päätyi kotona pyykinpesukoneeseen, ja se vilkutteli siellä koko kahden tunnin pesuohjelman ajan iloisesti. Ja toimii myös kuivauksen jälkeen.

Sääennusteet vaihtelivat päivästä toiseen, mutta sadetta oli joka tapauksessa luvassa. Päädyin ottamaan sadevarustuksekseni Lidlistä ostetun 120 grammaa painavan hupullisen sadetakin, jonka ylettyi mukavasti pullovyön päällekin. Takki oli minulla alkumatkasta kahteen kertaan päällä sateen takia, ja yöllä lämmön takia, muun ajan se riippui vyötäröllä hihoista solmittuna. Ei ehkä kovin tyylikästä, mutta käytännöllistä ja toimivaa. Uudessa juoksija-lehdessä oli vertailtu vastaavia sadetakkeja, mutta todistetusti Spartathlonin kestävä Crivit Northroute (hinta muistaakseni €9,95) ei jostain syystä mahtunut vertailuun mukaan.

Suunto Ambitilla oli tarkoitus tallentaa koko juoksu, mutta tämä homma meni pieleen. En onnistunut käynnistämään Ambitia Akropoliksellas, kun laite tuntui olevan täysin jumissa. Näin jälkeenpäin kun olen asiaa analysoinut, niin eipä tainnut olla Ambitin toiminnassa mitään vikaa. Olin vain onnistunut lukitsemaan sen (en yleensä koskaan käytä ko. toimintaa), ja en siinä lähtötohinassa osannut vapauttaa lukitusta. Oli aivokapasiteetti valjastettu muiden asioiden pohtimiseen. Mutta jos yhden asian piti mennä täysin pieleen tällä reissulla, niin juoksun GPS-tallennus oli hyvä valinta.

Eväät
Mustikkakeitto toimii edelleen, mutta Gainomaxin kanssa minulla taisi tulla kiintiö täyteen. Viimeiset drop bageista löytyneet Gainomaxit jätin suosiolla huoltopöydille, ja tuskinpa niitä tulee enää jatkossa juoksueväiksi hankittua. Aikansa kutakin.

Sponser geelejä söin alkumatkasta sujuvasti, mutta vatsaongelmien alettua olin geelien kanssa aika varovainen. Spartan valtatiellä en syönyt enää yhtään geelejä, mutta jos energiat olisivat uhanneet loppua, niin siinä tilanteessa olisin ottanut Sponserit uudestaan käyttöön.

Tulevaisuudessa kokeilen varmasti hunajan syömistä kisaeväänä. Pitäisi vain keksiä hyvä tapa kuljettaa ”puolinotkeaa” hunajaa annospakkauksina vyölaukussa ja drop bageissa.

Spartathlonin sankareita
Kaikki Akropolikselta starttaavat ovat sankareita, ja tällä kertaa sykähdytti tietysti eniten suomalaisten hieno menestys. Vähäisemmällä ultrajuoksukokemuksella ja keskinkertaisemmilla tilastonoteerauksilla raatobussia haastamaan lähteneet suomalaiset 22-vuotiaasta Noorasta 57-vuotiaaseen Jamoon juoksivat hienosti patsaalle asti. Akropolikselta starttasi neljä suomalaista naisjuoksijaa, jotka kaikki juoksivat perille Spartaan asti, ja se oli myös mahtava saavutus

Paljon muitakin hienoja suorituksia nähtiin, ja ehdottomasti täytyy nostaa esiin tanskalaisen Claus Rasmussenin suoritus. Itsensä Nicholas Romanovin sertifioima pose-valmentaja Tanskasta läpsytteli kevyillä sandaaleilla Leonidaksen patsaalle asti, ja esitti näin oman kannanottonsa Juoksufoorumissakin ajoittain kiihkeänä käyvään pose-keskusteluun. Pakko kunnioittaa.

Claus Rasmussenin Spartathlon-varustus (kuva: www.lefos.net)

Conclusion
Tämän vuoden olosuhteet Kreikassa olivat parhaat pitkiin aikoihin. Luulen että tällainen lentokeli on Spartathlonissa ehkä kerran kymmenessä vuodessa, tai vielä harvemmin. Valmistautumiseni sujui niin hyvin, että olisin voinut uskoakseni päästä maaliin myös tavanomaisessa Spartathlon-helteessä. Sen sijaan vuoden 2012 veroisesta pätsistä Spartaan selviytyminen tuskin olisi onnistunut tällä kunnolla.

Jos ja kun tulen vielä joskus juoksemaan Spartathlonia, tärkein korjattava asia on keskikropan lihaskunto. Sitä minulla tuntuu riittävän noin 200 kilometrin matkalle, ja sehän ei Spartathlonissa ole tarpeeksi. Suomalaisista maaliin asti juosseista Jari oli tietysti juoksukuntonsa ja loppuaikansa puolesta omassa kategoriassaan, mutta meistä hölkkääjistä Stefan, Marko ja Sakari pitivät selvästi reippainta vauhtia loppumatkasta. Riittävän juoksutreenin lisäksi selitys tämän kolmikon vahvuuteen löytyy lihaskunnosta. Stefanin päälaji on hiihto, ja hyvät tulokset Vasaloppetissa ja muissa hiihtokisoissa kertovat että koko kroppa on hyvin treenattu. Markon voimanostotuloksilla pärjäisi alan kisoissakin, ja Sakarin ”overall fitness level” on perkeleellisen kova. Minä olen muutaman kuukauden ajan heilutellut 8 ja 12 kilon kahvakuulia 5-10 minuuttia päivässä, ja sehän ei ole riittäävästi.

Vuoden 2015 teema ultrajuoksuharjoittelussani on selkeä: Tämä kroppa kaipaa lisää raakaa voimaa.



Olen edelleen Paijalan paskin spartathlonisti, ja Pertsa on toiseksi paskin. Ehkä järjestys vielä joskus muuttuu. Tai ehkä jaamme Paijalan kahteen vyöhykkeeseen, ja noteeraamme jatkossa erikseen Itä-Paijalan ja Länsi-Paijalan ennätykset. Matka jatkuu.

Ei enää älliä – olen pelkkä ämmä

Kun vaakassa näkyy tuollaisia numeroita, on läskin vähenemisellä vaikutuksia myös garderoobiin. Entisestä XL tai L-kokoisesta äijästä on kuihtunut M-kokoinen keskinkertaisuus. Vaatekaapissani on tällä hetkellä turhan paljon älliä ja liian vähän ämmiä.

Alkuvuoden treenit menivät kohtuullisesti, syksyn 2013 selkävaivat helpottivat sopivasti vuoden vaihtuessa. Juokseminen piti toki aloittaa tammikuussa varovaisesti, koska edeltäneiden loka-joulukuun treenien kokonaismäärä oli vain 108 km juoksua ja pari tuntia korvikeliikuntaa päälle.

Muutamaan edelliseen vuoteen verrattuna vuoden 2014 uutuus harjoittelussani on ollut lajivalikoiman täsmentyminen. Juoksemaan oppii juoksemalla, ja kun jalat ovat kestäneet kilometrejä hyvin, ei korvikelajeille (cross trainer, vesijuoksu) ole ollut tällä kerta tarvetta. Kilometrien kertymisen on mahdollistanut parempi lihaskunto, jonka kehittämiseen olen vuosien jahkailun jälkeen ymmärtänyt panostaa

Spartathlon-starttia edeltävän juoksutreenin määräksi vuoden 2014 aikana kertyy 2476 kilometriä [EDIT 30.12.2014: tarkistuslaskennan jälkeen alkuvuoden 2014 treenikilometrien määräksi osoittautuikin 2223 km, optimismin puuskassa olin kirjannut Excel-laskuriin myös maaliin juostun Spartathlonin kilometrit mukaan treenikilometrien saldoon], joka on tasan 10x Spartathlon-reitin tänä vuonna ilmoitettu pituus. Numerologia on perinteisesti ollut varma tapa sotkea hyvät treeniohjelmat, mutta en vaan voi vastustaa kiusausta. Alla näkyvästä Excel-shiitistä näkyvät alkuvuoden treeniviikkojen kilometrit. Ensi viikolle olen kaavaillut tiistaiaamuksi määrämittaisen 7 km viimeistelylenkin, ja loppuviikolle tasan 10 % kertakorotuksen alkuvuoden juoksujen määrään.

Tammi-helmikuun treenit menivät suunnitelman mukaan, mutta maalis-huhtikuussa siitepölyallergia, flunssat ja epämääräiset ylirasitusoireet rajoittivat lenkkeilyä. Toukokuussa juoksu lähti taas kulkemaan, ja pääsin aloittamaan varsinaisen Spartathlon-treenin juhannuksen jälkeen ilman mainittavia ongelmia.

Suunnittelin kesän treeniohjelmaan 3 x kolmen viikon nousujohteista jaksoa, Excelissä nämä viikot erottuvat värikoodeilla vihreä-oranssi-punainen. Tämä ohjelma toteutui yllättävän hyvin, ainoastaan viikon 33 määrähuipennus (suunniteltu määrä näkyy katkoviivalla kuvassa) jäi vajaaksi kun meno hyytyi hetkellisesti. Pari ylimääräistä lepopäivää riitti kuitenkin tilanteen korjaamiseen, ja elo-syyskuussa juoksu kulki ajoittain hyvinkin lupaavasti.

Päivittäiset treenisuunnitelmat tarkensin fiiliksen mukaan. Yli 100 km viikot menivät enimmäkseen niin että maanantai ja perjantai olivat juoksuttomia päiviä, ja pisimmät yksittäiset lenkit olivat 30 kilometriä. Aika usein juoksin kaksi lenkkiä päivässä.

Juoksemisen lisäksi olen yrittänyt parantaa lihaskuntoani, olen tehnyt kevyttä kahvakuulatreeniä noin 5-10 minuuttia per päivä. Eihän tämä kovin paljoa ole, mutta kun lähtötaso on heikko, niin tälläkin vähällä tuntuu olevan merkitystä. Yli 100 km viikot sujuivat helposti, ja juoksuvauhti tuntuu hiukan parantuneen. Tässä näkymä Movescount-tilistäni, enimmillään 30 päivän juoksusaldoni oli 539 km:

Tällä hetkellä kunto tuntuu sopivan paskalta, eli hyvältä. Vuoden 2008 Spartathlon-vireeseeni nykyistä tilannetta on vaikea verrata, mutta toivottavasti läskin väheneminen kompensoi kertyneiden ikävuosien vaikutusta. Viime kesään verrattuna olen treenannut paremmin, mutta mihin asti se riittää Kreikassa, on kokonaan toinen asia.

Näillä mennään, toivottavasti Spartaan asti. Spartathlonin starttiin on aikaa 8 vuorokautta 20 tuntia 41 minuuttia.

Mistä puhun kun puhun ultrajuoksemisesta

Tasan 10 vuotta sitten osallistuin elämäni ensimmäiseen ultrajuoksutapahtumaan. Edellisenä talvena olin huomannut Juoksija-lehden tulosliitteessä Masokistin Unelma 100 km juoksukilpailun tulokset, ja ajatus maratonia pidemmälle juoksemisesta houkutti. Olin jo ehtinyt ilmoittautua Tukholman maratonille, mutta Tukholman reissu downgreidautui kesän ykköstavoitteesta valmistautumiseksi kohti varsinaista tavoitetta.

Ultrajuoksemisen alkeisopinnot 2004-2006
Masokistin Unelma elokuussa 2004 oli mukava ja opettavainen kokemus, se oli ensimmäinen askel ultrajuoksijan opinnoissani. En kuitenkaan juossut Paloheinän metsässä tullakseni hyväksi 100 kilometrin juoksijaksi, koska olin jo kesän aikana asettanut tavoitteekseni Spartathlonin juoksemisen. Sinne päästäkseni minun piti juosta 100 kilometriä alle 10 tunnissa ja 30 minuutissa, ja se onnistui Paloheinässä kolmannella yrittämällä, elokuussa 2006. Sen jälkeen en ole 100 kilometrin juoksuihin osallistunut.

Vuosina 2004-2007 osallistuin kolmen MasU:n lisäksi muutamiin 12 tunnin ja 24 tunnin juoksuihin. Jotkut kisat menivät hyvin ja jotkut vähemmän hyvin, mutta jokaisesta startista kertyi arvokasta oppia. Juoksuasioissa(kin) oppi menee parhaiten päähän kantapään kautta.

Näiden vuosien aikana alkoi varmistua, että ultrajuoksu sopii minulle hyvin. Pitkän matkan juokseminen on minulle luontaista, ja tykkään käydä lenkillä itsekseni. Kisareissut tarjoavat mahdollisuuden yhdistää sosiaalista touhuilua ja itsekseen olemista sopivassa suhteessa. Olen perusluonteeltani sen verran epäsosiaalinen, että ryhmäliikunta ja joukkuelajit eivät innosta, ja ajatus tekemisiäni kyttäävästä personal trainerista suorastaan kauhistuttaa.

Ultrajuoksu lasketaan extreme-lajiksi, ja sekin sopii minulle. Olen kuitenkin siinä mielessä vanhan liiton miehiä, että mikään tolkutonta markkinahumua sisältävä touhu ei kiinnosta. Välineurheilut tai aitoa hengenvaaraa sisältävät redbull-extreme lajit eivät myöskään ole minua varten. Saan riittävän annoksen adrenaliinia kun arvon Kreikan maaseudulla yksin pimeässä yössä, että olenko vielä oikealla reitillä vai missasinko sittenkin oliivilehdon jälkeisen käännöksen vasemmalle.

Spartathlon ja muut 2007-20xx
Syyskuussa 2007 olin ensimmäistä kertaa Spartathlonin lähtöviivalla Akropolis-kukkulalla. Kuntoni ei ollut vielä riittävän hyvä ja tein kokemattomuuttani hölmöjä virheitä. Kisani päättyi keskeyttämiseen 186 kilometrin kohdalla. Silti olin tyytyväinen, koska nyt tiesin varmasti, että ultrajuoksu on minun lajini. Sillä tiellä olen edelleen.

Spartathloniin olen osallistunut neljä kertaa, ja maaliin olen päässyt vain yhden kerran. Olen juossut myös 202 km Nove-Colli -juoksun Italiassa, 180 km Nemea-Olympia -juoksun Kreikassa sekä 161 km OxroadUltran Suomessa. Joissain lyhemmissäkin kisoissa olen välillä käynyt, mutta ne ovat olleet lähinnä välipaloja isompiin tavoitteisiin valmistautuessa.

Faktat tiskiin: Tällaisia kisoja haluan juosta
Paikasta toiseen
Haluan juosta Spartathlonia ja muita point-to-point ultrajuoksuja. Lyhyellä radalla kierrettävät kisat (kuten kaikki 12 ja 24 tunnin juoksut) eivät sykähdytä, koska tykkään juosta kohti jossain kaukana horisontin takana häämöttävää maalia. On hienoa kun ei tiedä mitä seuraavan mutkan takana on, se selviää vasta kun on juossut sinne. Ehkä minulla on veressäni kulkurigeenejä.  

Ainakin 160 kilometriä
Sopiva kisan pituus on ainakin 100 mailia eli 160 kilometriä. Kun matka on riittävän pitkä, on pelkkä maaliin asti selviäminen riittävä haaste, ja se sopii minulle hyvin. Sijoitukset ja loppuajat ovat toisarvoisia, jos kovin kilpakumppani on aikarajoista myöhästyneet ja kisan keskeyttäneet juoksijat sisuksiinsa ahmaiseva raatobussi.

Flow-tila tai Runner's high ovat tavoittelemisen arvoisia asioita, ja niiden saavuttaminen juoksemalla vaatii paljon kilometrejä. Pitkäkestoinen valvominen ja liikkeellä oleminen tuottaa usein myös hassunhauskoja hallusinaatioita. Ultrajuoksuun olennaisena osana kuuluvat väsymyksen ja epätoivon hetket saattavat vaihtua lyhyessä ajassa äärimmäiseen nirvanaan, ja sellaisia fiiliksiä on tasaisessa ja turvallisessa arkielämässä harvoin tarjolla.

En ole koskaan kokeillut purkista napsittavia mielialalääkkeitä, mutta uskallan väittää, että pitkäkestoisen aerobisen liikunnan veroista mielialalääkettä ei löydy apteekin hyllyltä, eikä todennäköisesti edes sieltä takahuoneen lukitusta kaapista. Lisää tietoa tästä aiheesta Akulta.

Ei enempää kuin 250 kilometriä
Spartathlonin pituus on järjestäjien tämän vuoden mittauksen mukaan 247,6 kilometriä, ja paljoa sitä pidemmälle en varmasti jaksaisi juosta. Minulle sopivat yhtäjaksoisesti ilman taukoa juostavat kisat, useampana päivänä juostavia etappikisoja en harrasta. Haluan saada urakan kerralla valmiiksi, ja palkita sen jälkeen itseni esimerkiksi nukkumisella, mässäilyllä ja kevytjuopottelulla. Juon hyvin harvoin olutta, mutta tiedän jo nyt että 28.9.2014 Mythos maistuu.

Mutkia ja mäkiä
Reitillä saa olla mielellään kohtuullisen paljon korkeuskorkeuseroja ja mutkia. Lihakseni jumiutuvat tasaisella alustalla juoksemisesta, ja 400 metrin radan (jossa 50 % matkasta on kaarretta) kiertäminen pahentaa tilannetta entisestään.

Vaikka kotoisilla treenilenkeilläni ei ole kovin suuria korkeuseroja tarjolla, olen pärjännyt hyvin Etelä-Euroopan maastoissa. Ylämäet eivät pelota minua, ja alamäet olen aina tykänyt juosta liikoja jarruttelematta. Jos maan vetovoima haluaa auttaa minua matkan edistämisessä, niin otan mielelläni kaiken avun vastaan. Seurauksena alamäkien ryntäilemisestä on joskus ollut myös L4/5 diskuksessa laakea oikeavoittoinen prolapsi eli välilevy on tykännyt kyttyrää, mutta kaikella lystinpidolla on hintansa. 
 
Asfalttia ja hiekkatietä ja polkuja
Suurimman osan treenilenkeistäni juoksen asfaltilla, mutta hiekkatiet ja metsäpolut sopivat myös. Nemea-Olympia -juoksun 180 km reitti on erinomainen sekoitus erilaisia juoksualustoja ja korkeuseroja. Matkalla Nemeasta Olympiaan on 100 km asfalttia ja 80 km hiekkatietä tai polkua, ja korkeuseroja alla olevan mukaisesti:

Lopuksi
Tärkein motivaatio liikunna harrastamiseen on minulle valmistautuminen Spartathloniin tai muuhun vastaavaan kisaan. Kun osallistumismaksu on maksettu ja lennot varattu, ei lenkille lähteminen jää motivaatiosta kiinni. Mutta on muitakin syitä.

Viimeisten 15 vuoden aikana olen sulattanut ympäriltäni 25 kiloa ylimääräistä läskiä, ja sitä taakkaa ei ole ikävä. On mukavaa kun hengitys ei salpaudu kengännauhoja solmiessa, eivätkä tissit pompi juoksuaskelia ottaessa.

Senior-kansalaisten liikuntaharrastuksia

Spartahlonin kotisivulta löytyy nykyään mukavasti kisaan ilmoittautuneiden tiedot, tällaista palvelun tasoa ei olisi voinut muutama vuosi sitten kuvitellakaan. Osallistujalistaa voi myös muokata suoraan selaimessa, ilmoittatuneet voi järjestää vaikkapa kansallisuuden tai iän mukaan. Tällä hetkellä listalla on tasan 350 nimeä, kesäkuun täydennyksen jälkeen nimiä oli hiukan enemmän mutta nyt sieltä on pikku hiljaa tippunut nimiä pois varmaankin erilaisten vaivojen takia.

Kopion listan Exceliin ja tein graafisen esityksen ilmoittautuneiden ikäjakaumasta. Lopputulos ei ollut yllätys, Spartathlon on kypsään ikään ehtineiden ihmisten harrastus. Ikänsä ilmoittaneiden 344 juoksijan joukosta löytyy vain kaksi alle kolmekymppistä, mutta päälle kuusikymppisiä huru-ukkoja  ja -mummoja löytyy 25 kappaletta. Tällä kertaa ikäpresidentti on 71-vuotias Kjell-Ove Skoglund Ruotsista.

Tässä ikäjakauma:

Omat treenini ovat menneet asiallisesti. Näin Spartathlon-kriteereilläkin keski-iän ylittäneenä olen onnistunut välttämään nuoruuden intoilusta johtuvat ylilyönnit harjoittelussani. Mutta vielä on muutama viikko aikaa lisätä treenimääriä ja tehdä muita tyhmyyksiä, saa nähdä miten tässä käy.

Hyvä viikko

Viime viikonlopun reipasvauhtisen Montrailin jälkeen otin alkuviikon kevyesti, mutta sunnutai-iltaan mennessä sain kuitenkin kasaan suunnitelman mukaiset 15 tuntia treeniä. Juoksua oli 81 km ja Jack Baueria 6 tuntia, lisäksi yksi lajinomainen cross trainer -harjoitus Spartathlon 2008 DVD:tä katsellen.

Kunto tuntuisi olevan kohdallaan, juoksu kulkee mukavasti ja sykkeet ovat siellä missä pitääkin. Näin lähellä Spartathlonia alkaa kuitenkin luonnollisesti löytyä monenlaisia luulosairauteen viittaavia oireita, mutta yleensä ne kaikki katoavat kisan starttiin mennessä. Tässä pahimmat "vaivat" tältä viikolta:

• Vasen piriformis (tai joku sillä suunnalla olevista lihaksista) kiristelee edelleen, ei sitä tosin juostessa huomaa
• Ristiselässä oikealla puolella on yksi kireä lihasjänne, tämä on vaivannut satunnaisesti jo vuosien ajan, mutta eiköhän se saada ojennukseen
• Polvien sisäsyrjissä on välillä tuntunut juostessa (hyvin lievää) aristusta, samanlaista joka johti kesällä 2007 pitkään juoksutaukoon. Tähän liittyivät myös penikkavaivat, ja niitä on syytä epäillä myös nyt. Ei mulla juostessa ole tällä hetkellä mitään tuntemuksia säären sisäsyrjällä, mutta jos tungen peukalon ensimmäistä niveltä myöten luun ja lihaksen väliin, niin sattuu hiukan. Vai sattuko sellainen kaikilla muillakin?
• Tänään lenkillä ylämäkeen juostessa vasen jalka läpsyi samalla tavalla kuin viime marraskuussa, juuri ennen hermovaivasta johtunutta 2 kuukauden juoksutaukoa. Tarkemmin kuunnellessa myös oikea jalka läpsyi. Ehkä tämä johtui siitä että juoksin.
  
• Sikaflunssan oireita (joulupelko, himo syödä perunankuoria ym.) tai muitakaan flunssaoireita ei ole ollut yhtään, mutta tämä se vasta onkin pelottava tilanne. Minulla saattaa hyvinkin olla joku harvinainen kuumetauti, jonka ensioireena on täydellinen oireettomuus?!

Jack Bauer -treeneissä sain 5. tuotantokauden loppuun, ja sunnuntai-iltana aloitin 24:n 1. tuotantokauden. Olisi tietysti ollut loogisempaa katsoa ne järjestyksessä, mutta olen vain ostellut DVD-bokseja sen mukaan mitä lähikaupan hyllyltä on sattunut löytymään. Ennen Ateenaan lähtöä ehtinen katsomaan ensimmäistä tuotantokautta noin 8 jaksoa, joudun siis starttaamaan Spartathlonille hirvittävän epätietoisuuden vallassa: selviääkö Jack Bauer hengissä ensimmäisestä tuotantokaudesta?

Tulevalla viikolla lepään maanantain, ja tiistaista alkaen treenailen 2-3 tuntia päivässä. Jos kaikki menee hyvin, treenitunteja kertyisi noin 20 ja juoksua yli 100 km. Edellinen yli satasen viikko oli huhtikuun lopulla, eli ei tässä ole km-määrillä mässäilty. Vaan saattaapi jäädä myös ensi viikko alle satasen, keventely kohti Kreikkaa alkaa nimittäin juuri sinä päivänä kun siltä tuntuu. Päivä vain, ja treeni kerrallansa, oli muistaakseni isoäitini taajaan viljelemä slogan, ja sen mukaan mennään nytkin.

Maratontreenistä Spartathlon-treeniin

Ei ole minusta maratoonariksi tänä vuonna. Toukokuun 3. päivänä kirjoittelin Suomi-juoksun yömaratonille tähtäävästä treenistäni, ja siinä vaiheessa kaikki näytti erittäin hyvältä. Sen jälkeen kehitys on kehittynyt väärään suuntaan, ja lopulta päätin siirtää maraton-tavoitteeni ensi vuoteen. Silloin pääsen sitä paitsi juoksemaan pojat 50 v. sarjassa.

Aikomukseni oli pitää maraton-treenini määrä maltillisena, mutta lisätä normaaliin ultra-treeniin verrattuna harjoitteluun aiempaa enemmän tehoa. Harjoituspäiväkirjaa taaksepäin katsellen ja jälkiviisastellen näyttää siltä, että juuri toukokuun 3. päivänä raportoimani vapun ajan treeni katkaisi tämän ultrakamelin selkärangan. Erittäin hyvin meneen 30 km lenkin perään juoksin seuraavana päivänä (liian) vauhdikkaan 20 km lenkin, ja sen lenkin jälkeen alkoivat vaikeudet. Jalat olivat kyllä kunnossa, mutta sykkeet olivat milloin mitäkin ja lepopäivienkin iltana oli usein ylirasittunut olo. Luulin että parin lepopäivän jälkeen viimeistään juoksu alkaisi taas kulkea, mutta näin ei käynytkään.

Toukokuun saldoksi tuli 249 km juoksua ja 2 tuntia muuta treeniä. Täysiä lepopäiviä oli peräti 12 kpl, pisimmillään 4 päivän putki. Kurrenkierroksen kymppi toukokuun puolivälissä kertoi hyvin kehityksen suunnan, aikaa meni reilusti yli minuutti kauemmin kuin huhtikuun puolella juostulla Taaborin kympillä. Elättelin Kurrenkierroksen jälkeen vielä toiveita että lepo auttaisi asiassa, mutta viimeiseksi testijuoksuksi suunnittelemani Rantatien kympin aikoihin olo oli niin voimaton että en viitsinyt lähteä edes yrittämään vaan panostin lepoon.

Viime tiistaina eli 11 päivää ennen Perniön juoksua kävin vielä urheilukentällä juoksemassa Yasso-testin. Teorian mukaan jos pystyy juoksemaan 10 x 800 metriä 3 minuuttiin (3 minuutin palautuksella), maratonin pitäisi mennä 3 tuntiin. Alkuverryttelyksi hölkkäsin 2 km ja sitten juoksin 8 kpl 800 metrin vetoja, ensimmäiset aikoihin 2.58 - 3.01 ja kahdeksas maksimaalisesti rutistaen aikaan 2.56. Juoksu ei ollut missään vaiheessa kovin mukavaa eikä varsinkaan lennokasta, mutta raakasti rutistamalla pysyin aikataulussa. Jätin kaksi viimeistä vetoa tekemäättä, koska pitkään lähes oireettomana pysytellyt piriformis alkoi vihloa ja hengityskin hinkui kuin keuhkotautisella. Mahdollisesti siitepöly vaikutti asiaan, vaikka Heinixiä syömällä enimmät oireet ovat pysyneet koko kevään poissa.

Yasso-testin perusteella olisin siis voinut lähteä Perniöön tavoittelemaan 3 tunnin aikaa, mutta fiilis ja/tai järki sanoivat että turha yrittää. Huhtikuun lopulla kunto oli ollut selvästi parempi kuin nyt. Tuntuma oli että 3 tunnin alitus olisi ollut epätodennäköinen, ja toukokuun kokemusten perusteella täysivauhtisesta maratonista palautuminen olisi kestänyt minulla useita viikkoja. Kesän juoksullinen päätavoite on kuitenkin syyskuun lopulla, ja haluan päästä aloittamaan täysipainoisen Spartathlon-treenin heinäkuun alussa terveenä ja hyvin levänneenä. Maraton-suunnitelman peruuttaminen oli muuten yllättävän helppo päätös, ehkä spartahlonitis-viruksen aktivoitumiseen kuuluu tällaisiakin sivuvaikutuksia.

75 askelta Ateenasta Spartaan, osa 1

Spartathlonin reitin pituus on 246,8 km, ja matkan varrella on 75 huoltopistettä. Niiden välimatka on yleensä 3-4 kilometriä, lyhimmillään 1,3 km ja pisimmillään 5,7 km. Juoksureittiin ei ole tehty merkittäviä muutoksia tällä vuosituhannella, mutta tulevista vuosista emme tietenkään voi antaa takuuta.

Olen kerännyt kuvia ja kommentteja matkan varrelta, ja tarkoitukseni on täydentää aineistoa sitä mukaa kun uusia tai parempia kuvia löytyy. Myös reittiä koskevia sanallisia kommentteja ja "ajo-ohjeita" aion päivittää tarkemmiksi. Kaikki kommentit ja lisämateriaalit ovat tervetulleita osoitteeseen esa.nurkka (at) gmail.com. Kiitokset kaikille projektissa tähän asti auttaneille, erityisesti Suomen hitaimmalle Ari Mustalalle ja Pasi Kurkilahdelle.

Spartathlonin reitiltä eksyminen ei ole kovin helppoa, mutta sellaistakin on joskus tapahtunut. Näitä vaaran paikkoja koskevat kommentit ovat punaisella fontilla.

Kuvat: Pertti Eho, Esa Nurkka, Pasi Kurkilahti, Seppo Leinonen, Peter Foxall ja Pekka Kytömäki.

For foreign readers: "75 Easy Steps From Athens to Sparta 1-3" is a collection of pictures from the Spartathlon route, to help first timers remain on course and maybe familiarize them with the scenery before the race. If you have any photos or comments to share, feel free to e-mail me at esa.nurkka (at) gmail.com. I hope to "fill in the blanks" with new pictures whenever I can find them. This blog is in Finnish language, but any Spartathlon enthusiast should also be able to recognize locations of the pictures. The split time table from the 2008 race is also easy to understand even if you don't speak Finnish. It's not easy to get lost on the Spartathlon route, but several runners have managed to do that anyway. All the red comments in the text refer to places where runners are known to have lost their way. So, let's be careful out there!

Edit 02.04.2009: Lisäsin kuvia Pasi Kurkilahden maaliskuun 2008 Spartathlon-lenkiltä, tästä syystä joissain kuvissa on keväinen maisema ja "huoltopisteen paikalla" on tyhjää. I added several pictures from Pasi Kurkilahti's Spartathlon training run in March 2008, for that reason there are some springlike pictures with "empty" Check Point places.


0. Akropolis - 1. Iera Odos 3,9 km (3,9 km)

Akropolikselta lähdetään reippaseen alamäkeen, koko osuus juostaan kaupungin keskusta-alueella. Muutamia tiukkoja mutkia.





1. Iera Odos - 2. Dafni 5,4 km (9,3 km)

Siirrytään pikku hiljaa esikaupunkialueelle, ensimmäinen loiva ylämäki osuuden puolivälissä.




2. Dafni - 3. Skaramangas 4,5 km (13,8 km)

Dafnista lähdön jälkeen kurvataan vasemmalle Korintin suuntaan valtatien oikeaan laitaan. Poliisit pysäyttävät liikenteen risteyksessä jotta juoksijat pääsisivät pysähtymättä tien yli, mutta kannattaa silti varoa hermostuneena kaasuttelevia moottoripyöräilijöitä ja autoilijoita. Käytännössä koko matka seuraavalle huoltopisteelle on loivaa alamäkeä.







3. Skaramangas - 4. Aspropyrgos 5,7 km (19,5 km)



4. Aspropyrgos - 5. Elefsina 3,2 km (22,7 km)

Elefsinan arkeologiset kaivaukset ovat reitin vasemmalla puolella.



Paikallisen koulun oppilaiden kanssa saat läpsiä yläviitosia, jos osut paikalle välitunnin aikana.





5. Elefsina - 6. Hellenic Petroleum 2,3 km (25,0 km)





6. Hellenic Petroleum - 7. Loutropyrgos 4,2 km (29,2 km)

Öljysäiliöiden jälkeen noustaan vasemmalle kaartavaa ylämäkeä rantatielle. Uponnut laiva makaa vasemmalla puolella rannassa vuodesta toiseen.





7. Loutropyrgos - 8. Nea Peramos JetOil 3,0 km (32,2 km)



8. Nea Peramos JetOil - 9. Nea Peramos EKO 3,1 km (35,3 km)



9. Nea Peramos EKO - 10. Mecara 3,5 km (38,8 km)



10. Mecara - 11. Mecara BP 3,4 km (42,2 km)



11. Mecara BP - 12. Prokat 3,5 km (45,7 km)

Osuuden lopulla juostaan pitkään loivaa ylämäkeä.



Sitten koukataan rautatie ylittäen oikealle pikkutielle ja noustaan kohti vuoren rinteellä olevaa huoltopistettä.




12. Prokat - 13. Hotel Kokkinis 3,1 km (48,8 km)

Huoltopisteen jälkeen jatketaan pieni pätkä ylämäkeen kohti merta, vasemmalla näkyy hieno maisema itään kohti Ateenaa ja jo taakse jäänyttä reittiä.



Edessä on pitkät pätkät vuoren rinteessä ja ja meren rannalla mutkittelevaa tietä.




13. Hotel Kokkinis - 14. Small opening 2,4 km (51,2 km)





14. Small opening - 15. Kineta Zorbas 3,5 km (54,7 km)



15. Kineta Zorbas - 16. Kineta 3,0 km (57,7 km)





16. Kineta - 17. Hotel Siagas 3,2 km (60,9 km)



17. Hotel Siagas - 18. Aghii Theodori 4,2 km (65,1 km)



18. Aghii Theodori - 19. Motor Oil 4,7 km (69,8 km)



Osuuden lopulla saavutaan Motor Oilin jalostamojen ja öljysäiliöiden alueelle. Haju voi olla aika paha.






19. Motor Oil - 20. Kerafina 4,2 km (74,0 km)







20. Kerafina - 21. Corinth Canal 3,5 km (77,5 km)

Huoltopisteen jälkeen noustaan ramppia pitkin loivaa ylämäkeä kohti moottoritietä.





Moottoritien ylittävän sillan jälkeen saavutaan huoltoasemalla olevalle huoltopisteelle.





21. Corinth Canal - 22. Hellas Can 2,5 km (80,0 km)

Heti huoltopisteen jälkeen käännytään vasemmalle Korintin kanavan ylittävälle sillalle, maisemat ovat tosi hienot.



Sillan jälkeen käännytään oikealle, ja juostaan parin kilometrin pätkä kohti Hellas Canin huoltopistettä.



Tämä on ensimmäinen virallinen eliminaatiopiste, jonne on syytä ehtiä virallisen aikarajan (9 tuntia 30 minuuttia) puitteissa. Hellas Can on myös ensimmäinen huoltopiste, jossa juoksijoiden omat huoltajat saavat virallisesti huoltaa juoksijoita.