Juoksuvuosi 2015 on lähtenyt käyntiin perinteisissä merkeissä. Loka-joulukuun lepäilyn jälkeen aloitin treenit ultra-varovaisesti, ja tammi-helmikuu menikin suunnitelman mukaan. Maalis-huhtikuussa on ollut pieniä ongelmia, mutta onneksi totaalista juoksutaukoa ei ole tarvinnut pitää. Tammi-huhtikuulle on kertynyt juoksua yhteensä 837 kilometriä, kun vuonna 2013 vappuun mennessä oli kasassa 853 km ja viime keväänä vaatimattomat 569 km.
Jos vuoden alussa tekemäni suunnitelma olisi pitänyt kutinsa, olisi tässä vaiheessa vuotta juostuna jo reilusti yli 1000 kilometriä, mutta aika harvoin Excel-suunnitelmat siirtyvät sellaisinaan maantielle. Pieniä ongelmia on siis ollut, tässä kootut selitykset:
Selkä: Syksyllä ongelmia aiheuttanut alaselkä muistuttelee olemassaolostaan säännöllisen epäsäännöllisesti, ja venyttelyn laiminlyönti jumiuttaa myös piriformiksen ja kiristää takareidet. En ole joutunut jättämään yhtään lenkkiä väliin tämän vaivan takia, mutta pidempien tai vauhdikkaampien lenkkien jälkeen tuntemukset saattavat olla sellaiset että ohjelmaa on ollut syytä keventää välittömästi. Tilanne on siinä mielessä hankala, että en ole löytänyt selän
kuntouttamiseen mitään yleispätevää patenttilääkettä. Venyttely ja vatsalihasten aktivointi auttavat asiassa, mutta kahvakuulaílun kanssa pitää olla tosi tarkkana. Kaikki "harrastelijoiden puuhastelua" totisempi lihaskuntotreeni tuntuu olevan minun selälleni liikaa, ja toisaalta säännöllisen kuntoutuksen laiminlyönti johtaa myös ongelmiin.
Allergiat: Allergiaoireet ovat pysyneet hyvin kurissa. Nokka kyllä vuotaa ulkona liikkuessa, mutta sehän ei ole ongelma kun on snot rocket -tekniikka
hallussa. Minun koivu-leppä-haapa -allergiani ovat kuitenkin usein
yltyneet pahimmilleen toukokuussa, joten suotuisista siitepölyennusteista huolimatta tarkkana pitää olla. Ajoittasten selkävaivojen kannalta olisi hyvä juosta välillä asfaltin sijasta poluilla, mutta metsässä rymyäminen nostaa helposti allergia-oireita pintaan. On tämä tarkkaa touhua.
Flunssa: Maaliskuun puolivälin jälkeen jouduin jättämään muutaman lenkin väliin kevyen flunssan takia, vaan enpä ota tästä suurempaa murhetta. Olin onnistunut koko talven ajan välttämään lukuisat perheessä jyllänneet flunssat, ja jossain vaiheessa flunssakautta tulee väistämättä vastaan väistämätön virus .
Nilkkavaiva: Jotkut aloittelijat ovat kuulema juosseet lenkkejä liian tiukalle solmittujen lenkkarinnauhojen kiristäessä jalkapöytää. Minä en ollut tätä aiemmin kokeillut, mutta nyt olen. Nilkan etu/yläosa kipeytyi, ja kantapään juureen tuli vähän plantaari-faskiittia muistuttava vaiva. Tämän seurauksena jouduin jättämään pari lenkkiä kesken ensimmäisen kilometrin jälkeen, ja pieniä tuntemuksia on nilkassa vieläkin. Juoksemista tämä ei kuitenkaan enää häiritse, riittää kun laitan pari leveää teippiä ristiin jalkaterän sisäsyrjälle, ja vältän kengännauhojen kireyden kanssa hölmöilyä.
Krampit: Juostessa minulla ei ole ollut koskaan kramppeja, mutta pari viikkoa sitten jouduin muutamana yönä nousemaan ylös koipia oikomaan kun semitendinosus kiristeli ikävästi. Pahimmillaan tämä turmeli yöunista niin ison osan, että juokusohjelmaakin piti keventää.
Berliinin 100 mailin juoksu elokuun puolivälissä on edelleen harkinnassa, mutta venytän päätöksentekoa alkukesään asti. Ilmoittautumisaikaa Berliiniin on kesäkuun puoliväliin tai starttilistan täyttymiseen asti. Mukaan mahtuu 350 juoksijaa, ja tällä hetkellä listalla näyttää olevan 280 nimeä.
Tulevien vuosien juoksuja en ole Spartathloneja lukuun ottamatta aktiivisesti suunnitellut, mutta täytyy tunnustaa että viime aikoina on Milano-San Remo -juoksu pyörinyt mielessä. Matkaa olisi 285 kilometriä, aikaa 48 tuntia ja viimeiset 126 kilometriä juostaisiin/käveltäisiin/raahustettaisiin Välimeren rannan maisemia ihaillen kohti San Remoa. Tämän vuoden kisan startti oli vapunpäivänä klo 12, eli kisa on tätä kirjoitettaessa käynnissä.
Tossujen ulkoiluttamisen lisäksi olen harrastanut juoksuasioita myös debuggaamalla erään ultrajuoksukisojen vauhdinjakoja analysoivan urheilulääketieteellisen tutkimuksen. Tutkimuksessa käytetty numero-data oli minun mielestäni pielessä (Bielin 100 km juoksut väliajat heittivät pahasti, koska check pointin sijainnin siirtämistä vuonna 2004 ei oltu huomioitu), ja laitoin asiasta viestin tutkimusryhmän vetäjälle. Tämä sveitsiläinen kaveri ilmoitti tsekkaavansa asian, ja sen jälkeen ei ole mitään siitä suunnasta kuulunutkaan. Englanninkielinen kommenttini on täällä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ultrajuoksu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ultrajuoksu. Näytä kaikki tekstit
lauantai 2. toukokuuta 2015
perjantai 29. elokuuta 2014
Mistä puhun kun puhun ultrajuoksemisesta
Tasan 10 vuotta sitten osallistuin elämäni ensimmäiseen ultrajuoksutapahtumaan. Edellisenä talvena olin huomannut Juoksija-lehden tulosliitteessä Masokistin Unelma 100 km
juoksukilpailun tulokset, ja
ajatus maratonia pidemmälle juoksemisesta houkutti. Olin jo ehtinyt ilmoittautua Tukholman maratonille, mutta Tukholman reissu downgreidautui kesän ykköstavoitteesta valmistautumiseksi kohti varsinaista tavoitetta.
Ultrajuoksemisen alkeisopinnot 2004-2006
Masokistin Unelma elokuussa 2004 oli mukava ja opettavainen kokemus, se oli ensimmäinen askel ultrajuoksijan opinnoissani. En kuitenkaan juossut Paloheinän metsässä tullakseni hyväksi 100 kilometrin juoksijaksi, koska olin jo kesän aikana asettanut tavoitteekseni Spartathlonin juoksemisen. Sinne päästäkseni minun piti juosta 100 kilometriä alle 10 tunnissa ja 30 minuutissa, ja se onnistui Paloheinässä kolmannella yrittämällä, elokuussa 2006. Sen jälkeen en ole 100 kilometrin juoksuihin osallistunut.
Vuosina 2004-2007 osallistuin kolmen MasU:n lisäksi muutamiin 12 tunnin ja 24 tunnin juoksuihin. Jotkut kisat menivät hyvin ja jotkut vähemmän hyvin, mutta jokaisesta startista kertyi arvokasta oppia. Juoksuasioissa(kin) oppi menee parhaiten päähän kantapään kautta.
Näiden vuosien aikana alkoi varmistua, että ultrajuoksu sopii minulle hyvin. Pitkän matkan juokseminen on minulle luontaista, ja tykkään käydä lenkillä itsekseni. Kisareissut tarjoavat mahdollisuuden yhdistää sosiaalista touhuilua ja itsekseen olemista sopivassa suhteessa. Olen perusluonteeltani sen verran epäsosiaalinen, että ryhmäliikunta ja joukkuelajit eivät innosta, ja ajatus tekemisiäni kyttäävästä personal trainerista suorastaan kauhistuttaa.
Ultrajuoksu lasketaan extreme-lajiksi, ja sekin sopii minulle. Olen kuitenkin siinä mielessä vanhan liiton miehiä, että mikään tolkutonta markkinahumua sisältävä touhu ei kiinnosta. Välineurheilut tai aitoa hengenvaaraa sisältävät redbull-extreme lajit eivät myöskään ole minua varten. Saan riittävän annoksen adrenaliinia kun arvon Kreikan maaseudulla yksin pimeässä yössä, että olenko vielä oikealla reitillä vai missasinko sittenkin oliivilehdon jälkeisen käännöksen vasemmalle.
Spartathlon ja muut 2007-20xx
Syyskuussa 2007 olin ensimmäistä kertaa Spartathlonin lähtöviivalla Akropolis-kukkulalla. Kuntoni ei ollut vielä riittävän hyvä ja tein kokemattomuuttani hölmöjä virheitä. Kisani päättyi keskeyttämiseen 186 kilometrin kohdalla. Silti olin tyytyväinen, koska nyt tiesin varmasti, että ultrajuoksu on minun lajini. Sillä tiellä olen edelleen.
Spartathloniin olen osallistunut neljä kertaa, ja maaliin olen päässyt vain yhden kerran. Olen juossut myös 202 km Nove-Colli -juoksun Italiassa, 180 km Nemea-Olympia -juoksun Kreikassa sekä 161 km OxroadUltran Suomessa. Joissain lyhemmissäkin kisoissa olen välillä käynyt, mutta ne ovat olleet lähinnä välipaloja isompiin tavoitteisiin valmistautuessa.
Faktat tiskiin: Tällaisia kisoja haluan juosta
Paikasta toiseen
Haluan juosta Spartathlonia ja muita point-to-point ultrajuoksuja. Lyhyellä radalla kierrettävät kisat (kuten kaikki 12 ja 24 tunnin juoksut) eivät sykähdytä, koska tykkään juosta kohti jossain kaukana horisontin takana häämöttävää maalia. On hienoa kun ei tiedä mitä seuraavan mutkan takana on, se selviää vasta kun on juossut sinne. Ehkä minulla on veressäni kulkurigeenejä.
Ainakin 160 kilometriä
Sopiva kisan pituus on ainakin 100 mailia eli 160 kilometriä. Kun matka on riittävän pitkä, on pelkkä maaliin asti selviäminen riittävä haaste, ja se sopii minulle hyvin. Sijoitukset ja loppuajat ovat toisarvoisia, jos kovin kilpakumppani on aikarajoista myöhästyneet ja kisan keskeyttäneet juoksijat sisuksiinsa ahmaiseva raatobussi.
Flow-tila tai Runner's high ovat tavoittelemisen arvoisia asioita, ja niiden saavuttaminen juoksemalla vaatii paljon kilometrejä. Pitkäkestoinen valvominen ja liikkeellä oleminen tuottaa usein myös hassunhauskoja hallusinaatioita. Ultrajuoksuun olennaisena osana kuuluvat väsymyksen ja epätoivon hetket saattavat vaihtua lyhyessä ajassa äärimmäiseen nirvanaan, ja sellaisia fiiliksiä on tasaisessa ja turvallisessa arkielämässä harvoin tarjolla.
En ole koskaan kokeillut purkista napsittavia mielialalääkkeitä, mutta uskallan väittää, että pitkäkestoisen aerobisen liikunnan veroista mielialalääkettä ei löydy apteekin hyllyltä, eikä todennäköisesti edes sieltä takahuoneen lukitusta kaapista. Lisää tietoa tästä aiheesta Akulta.
Ei enempää kuin 250 kilometriä
Spartathlonin pituus on järjestäjien tämän vuoden mittauksen mukaan 247,6 kilometriä, ja paljoa sitä pidemmälle en varmasti jaksaisi juosta. Minulle sopivat yhtäjaksoisesti ilman taukoa juostavat kisat, useampana päivänä juostavia etappikisoja en harrasta. Haluan saada urakan kerralla valmiiksi, ja palkita sen jälkeen itseni esimerkiksi nukkumisella, mässäilyllä ja kevytjuopottelulla. Juon hyvin harvoin olutta, mutta tiedän jo nyt että 28.9.2014 Mythos maistuu.
Mutkia ja mäkiä
Reitillä saa olla mielellään kohtuullisen paljon korkeuskorkeuseroja ja mutkia. Lihakseni jumiutuvat tasaisella alustalla juoksemisesta, ja 400 metrin radan (jossa 50 % matkasta on kaarretta) kiertäminen pahentaa tilannetta entisestään.
Vaikka kotoisilla treenilenkeilläni ei ole kovin suuria korkeuseroja tarjolla, olen pärjännyt hyvin Etelä-Euroopan maastoissa. Ylämäet eivät pelota minua, ja alamäet olen aina tykänyt juosta liikoja jarruttelematta. Jos maan vetovoima haluaa auttaa minua matkan edistämisessä, niin otan mielelläni kaiken avun vastaan. Seurauksena alamäkien ryntäilemisestä on joskus ollut myös L4/5 diskuksessa laakea oikeavoittoinen prolapsi eli välilevy on tykännyt kyttyrää, mutta kaikella lystinpidolla on hintansa.
Asfalttia ja hiekkatietä ja polkuja
Suurimman osan treenilenkeistäni juoksen asfaltilla, mutta hiekkatiet ja metsäpolut sopivat myös. Nemea-Olympia -juoksun 180 km reitti on erinomainen sekoitus erilaisia juoksualustoja ja korkeuseroja. Matkalla Nemeasta Olympiaan on 100 km asfalttia ja 80 km hiekkatietä tai polkua, ja korkeuseroja alla olevan mukaisesti:
Lopuksi
Tärkein motivaatio liikunna harrastamiseen on minulle valmistautuminen Spartathloniin tai muuhun vastaavaan kisaan. Kun osallistumismaksu on maksettu ja lennot varattu, ei lenkille lähteminen jää motivaatiosta kiinni. Mutta on muitakin syitä.
Viimeisten 15 vuoden aikana olen sulattanut ympäriltäni 25 kiloa ylimääräistä läskiä, ja sitä taakkaa ei ole ikävä. On mukavaa kun hengitys ei salpaudu kengännauhoja solmiessa, eivätkä tissit pompi juoksuaskelia ottaessa.
Ultrajuoksemisen alkeisopinnot 2004-2006
Masokistin Unelma elokuussa 2004 oli mukava ja opettavainen kokemus, se oli ensimmäinen askel ultrajuoksijan opinnoissani. En kuitenkaan juossut Paloheinän metsässä tullakseni hyväksi 100 kilometrin juoksijaksi, koska olin jo kesän aikana asettanut tavoitteekseni Spartathlonin juoksemisen. Sinne päästäkseni minun piti juosta 100 kilometriä alle 10 tunnissa ja 30 minuutissa, ja se onnistui Paloheinässä kolmannella yrittämällä, elokuussa 2006. Sen jälkeen en ole 100 kilometrin juoksuihin osallistunut.
Vuosina 2004-2007 osallistuin kolmen MasU:n lisäksi muutamiin 12 tunnin ja 24 tunnin juoksuihin. Jotkut kisat menivät hyvin ja jotkut vähemmän hyvin, mutta jokaisesta startista kertyi arvokasta oppia. Juoksuasioissa(kin) oppi menee parhaiten päähän kantapään kautta.
Näiden vuosien aikana alkoi varmistua, että ultrajuoksu sopii minulle hyvin. Pitkän matkan juokseminen on minulle luontaista, ja tykkään käydä lenkillä itsekseni. Kisareissut tarjoavat mahdollisuuden yhdistää sosiaalista touhuilua ja itsekseen olemista sopivassa suhteessa. Olen perusluonteeltani sen verran epäsosiaalinen, että ryhmäliikunta ja joukkuelajit eivät innosta, ja ajatus tekemisiäni kyttäävästä personal trainerista suorastaan kauhistuttaa.
Ultrajuoksu lasketaan extreme-lajiksi, ja sekin sopii minulle. Olen kuitenkin siinä mielessä vanhan liiton miehiä, että mikään tolkutonta markkinahumua sisältävä touhu ei kiinnosta. Välineurheilut tai aitoa hengenvaaraa sisältävät redbull-extreme lajit eivät myöskään ole minua varten. Saan riittävän annoksen adrenaliinia kun arvon Kreikan maaseudulla yksin pimeässä yössä, että olenko vielä oikealla reitillä vai missasinko sittenkin oliivilehdon jälkeisen käännöksen vasemmalle.
Spartathlon ja muut 2007-20xx
Syyskuussa 2007 olin ensimmäistä kertaa Spartathlonin lähtöviivalla Akropolis-kukkulalla. Kuntoni ei ollut vielä riittävän hyvä ja tein kokemattomuuttani hölmöjä virheitä. Kisani päättyi keskeyttämiseen 186 kilometrin kohdalla. Silti olin tyytyväinen, koska nyt tiesin varmasti, että ultrajuoksu on minun lajini. Sillä tiellä olen edelleen.
Spartathloniin olen osallistunut neljä kertaa, ja maaliin olen päässyt vain yhden kerran. Olen juossut myös 202 km Nove-Colli -juoksun Italiassa, 180 km Nemea-Olympia -juoksun Kreikassa sekä 161 km OxroadUltran Suomessa. Joissain lyhemmissäkin kisoissa olen välillä käynyt, mutta ne ovat olleet lähinnä välipaloja isompiin tavoitteisiin valmistautuessa.
Faktat tiskiin: Tällaisia kisoja haluan juosta
Paikasta toiseen
Haluan juosta Spartathlonia ja muita point-to-point ultrajuoksuja. Lyhyellä radalla kierrettävät kisat (kuten kaikki 12 ja 24 tunnin juoksut) eivät sykähdytä, koska tykkään juosta kohti jossain kaukana horisontin takana häämöttävää maalia. On hienoa kun ei tiedä mitä seuraavan mutkan takana on, se selviää vasta kun on juossut sinne. Ehkä minulla on veressäni kulkurigeenejä.
Ainakin 160 kilometriä
Sopiva kisan pituus on ainakin 100 mailia eli 160 kilometriä. Kun matka on riittävän pitkä, on pelkkä maaliin asti selviäminen riittävä haaste, ja se sopii minulle hyvin. Sijoitukset ja loppuajat ovat toisarvoisia, jos kovin kilpakumppani on aikarajoista myöhästyneet ja kisan keskeyttäneet juoksijat sisuksiinsa ahmaiseva raatobussi.
Flow-tila tai Runner's high ovat tavoittelemisen arvoisia asioita, ja niiden saavuttaminen juoksemalla vaatii paljon kilometrejä. Pitkäkestoinen valvominen ja liikkeellä oleminen tuottaa usein myös hassunhauskoja hallusinaatioita. Ultrajuoksuun olennaisena osana kuuluvat väsymyksen ja epätoivon hetket saattavat vaihtua lyhyessä ajassa äärimmäiseen nirvanaan, ja sellaisia fiiliksiä on tasaisessa ja turvallisessa arkielämässä harvoin tarjolla.
En ole koskaan kokeillut purkista napsittavia mielialalääkkeitä, mutta uskallan väittää, että pitkäkestoisen aerobisen liikunnan veroista mielialalääkettä ei löydy apteekin hyllyltä, eikä todennäköisesti edes sieltä takahuoneen lukitusta kaapista. Lisää tietoa tästä aiheesta Akulta.
Ei enempää kuin 250 kilometriä
Spartathlonin pituus on järjestäjien tämän vuoden mittauksen mukaan 247,6 kilometriä, ja paljoa sitä pidemmälle en varmasti jaksaisi juosta. Minulle sopivat yhtäjaksoisesti ilman taukoa juostavat kisat, useampana päivänä juostavia etappikisoja en harrasta. Haluan saada urakan kerralla valmiiksi, ja palkita sen jälkeen itseni esimerkiksi nukkumisella, mässäilyllä ja kevytjuopottelulla. Juon hyvin harvoin olutta, mutta tiedän jo nyt että 28.9.2014 Mythos maistuu.
Mutkia ja mäkiä
Reitillä saa olla mielellään kohtuullisen paljon korkeuskorkeuseroja ja mutkia. Lihakseni jumiutuvat tasaisella alustalla juoksemisesta, ja 400 metrin radan (jossa 50 % matkasta on kaarretta) kiertäminen pahentaa tilannetta entisestään.
Vaikka kotoisilla treenilenkeilläni ei ole kovin suuria korkeuseroja tarjolla, olen pärjännyt hyvin Etelä-Euroopan maastoissa. Ylämäet eivät pelota minua, ja alamäet olen aina tykänyt juosta liikoja jarruttelematta. Jos maan vetovoima haluaa auttaa minua matkan edistämisessä, niin otan mielelläni kaiken avun vastaan. Seurauksena alamäkien ryntäilemisestä on joskus ollut myös L4/5 diskuksessa laakea oikeavoittoinen prolapsi eli välilevy on tykännyt kyttyrää, mutta kaikella lystinpidolla on hintansa.
Asfalttia ja hiekkatietä ja polkuja
Suurimman osan treenilenkeistäni juoksen asfaltilla, mutta hiekkatiet ja metsäpolut sopivat myös. Nemea-Olympia -juoksun 180 km reitti on erinomainen sekoitus erilaisia juoksualustoja ja korkeuseroja. Matkalla Nemeasta Olympiaan on 100 km asfalttia ja 80 km hiekkatietä tai polkua, ja korkeuseroja alla olevan mukaisesti:
Lopuksi
Tärkein motivaatio liikunna harrastamiseen on minulle valmistautuminen Spartathloniin tai muuhun vastaavaan kisaan. Kun osallistumismaksu on maksettu ja lennot varattu, ei lenkille lähteminen jää motivaatiosta kiinni. Mutta on muitakin syitä.
Viimeisten 15 vuoden aikana olen sulattanut ympäriltäni 25 kiloa ylimääräistä läskiä, ja sitä taakkaa ei ole ikävä. On mukavaa kun hengitys ei salpaudu kengännauhoja solmiessa, eivätkä tissit pompi juoksuaskelia ottaessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
