Spartathlon on juostu ja patsaalle päästy. Tämän vuoden projekti on näin saatu onnellisesti päätökseen, ja ensi vuonna en lähde juoksemaan Spartathlonia. Ei tämä kuitenkaan viimeiseksi syyskuun lopun Kreikan reissuksi ole jäämässä, comeback Akropolikselle on harkinnassa vuonna 2016 tai 2017.
Spartathlon ei tälläkään kertaa mennyt tasan suunnitelmien mukaan. Ultrajuoksussa pitää pään, vatsan ja jalkojen toimia moitteettomasti, ja tällä kertaa pää ja jalat hoitivat oman osuutensa moitteettomasti. Sen sijaan pään ja jalkojen välisellä alueella ei kisa mennyt ihan putkeen. Vatsa toimi ajoittain turhan aktiivisesti, ja keskikropan lihaskunto näyttää riittävän minulla vain noin 200 kilometrin matkalle. Lihaskunto pitäisi tietysti laittaa kondikseen jo treenikauden aikana, mutta vatsavoivojen välttämiseksi olisi ollut hyvä välttää hölmöilyä kisan aikaisen energiatankkauksen kanssa.
Treenit
Kisaan valmistautumisestani kirjoitin edellisessä postauksessani. Alkuvuoden treenikilometrit olivat hiukan alle 2500 km, ja se on Spartathlon-treeniksi aika vähän, mutta minun treenitaustaani nähden asiallinen määrä. Yli 100 km treeniviikkoja kertyi vain viisi kappaletta, mutta kisakunnon terävöittämisen kannalta oleelliset peräkkäiset 120-140-160 km viikot elo-syyskuun vaihteessa onnistuivat mainiosti.
Spartathlonia edeltäneen viikonlopun viimeistelylenkkini olivat lupaavia. Lauantaiaamuna
10 km 4.58 min/km (syke 123) ja sunnuntaiaamuna
10 km 5.37 min/km (syke 109). Molempiin lenkkeihin sisältyi puolimatkassa parin minuutin kävelypätkä. Maanantaiaamun leposyke oli 37, sekin oli All Time Low.
Sykkeiden ja juoksuvauhdin perusteella en ollut koskaan ollut näin hyvässä kunnossa, joten kisataktiikka oli selkeä. Akropolikselta lähden liikkeelle rennon reippaasti sykkeitä ja kelloa katselematta, ja säätelen vauhdin 100 % fiiliksen mukaan. Ja alamäet juoksen lujaa.
2008 vs. 2014
Edellisen kerran juoksin Spartathlonin maaliin kuusi vuotta sitten. Tänä vuonna juoksukuntoni oli terävämpi, jalkojen lihaskunto hiukan parempi ja läskiä oli vyötäröllä 6 kg vähemmän. Myös keli oli parempi kuin vuonna 2008. Loppuaikani oli kuitenkin hiukan hitaampi tällä kertaa, ja Paijalan ennätys jäi haaveeksi.
Suurin syy ajan ”paranemattomuuteen” taitaa löytyä kalenterista. Kuusi vuotta lisää ikää hidastaa menoa, ja aiempiin tuloksiin yltämiseksi täytyisi tehdä vielä enemmän töitä. Toki minulla hukkaantui tällä kertaa paljon aikaa vatsavaivoihin, mutta ne ovat aina 100 % itseaiheutettuja ongelmia joiden kanssa kaikki ultrajuoksijat käyvät omat taistelunsa. Vatsavaivat voi välttää valitsemalla omalle ruoansulatukselle paremmin sopivat eväät tai juoksemalla hitaammin (jolloin energiaa riittää haastavampienkin ruoansulatustehtävien hoitamiseen), ja minulla ei ollut tämä homma kovin hyvin hallinnassa. Imodiumilla saa toki tilanteen ”jäädytettyä” sen verran että matkaa voi jatkaa, mutta hölskyvän vatsan kanssa käveleminen ei ole ihan sitä nautinnollisinta ultrajuoksemista.
Akropolis – Hellas Can (0-81 km)
Bussin saapuessa Akropolikselle taivaalta tuli vettä, mutta lähtölaukauksen kajahtaessa sade oli loppunut. Juoksu kulki mukavasti, ja Check Point 2:n jälkeen alkavan pitkän alamäen päästelin menemään hyvinkin lennokkaasti. Matka jatkui ihanteellisen viileässä ja kosteassa aamusäässä kevyesti rallatellen, ja Megarassa tuli maraton vastaan hiukan alle 4 tunnin ajassa. Spiros Leinoselta tuli hyvää kannustusta näissä maisemissa.
 |
| Kepeästi rallatellen Suomen Hitaimman kanssa (kuva: Eka Partanen) |
Iltapäivällä ilma lämpeni. Onneksi Kreikan sääasioistakin vastuussa oleva Zeus järjesti minulle sopivan vastatuulen hoitamaan viilennystä, ja vauhtia ei ollut tarpeen pudottaa merkittävästi. Hellas Canissa 81 km kohdalla olin ajassa 8:07:11, eli keskivauhti kävelytaukoineen oli noin 6 minuuttia per kilometri. Tätä vauhtia maaliin asti jatkamalla olisin muuten ottanut pronssimitalin, mutta ihan siihen ei kunto riittänyt.
 |
| Kevyesti kulkee (kuva: www.lefos.net) |
Hellas Can – Mountain base (81-160 km)
Hellas Canissa en tuhlannut aikaa kovin kauaa, ja nappasin lähtiessäni matkaevääksi annoksen spagettia. Tämän virheen olen tehnyt ennenkin, ja jostain syystä oppi ei ollut vielä mennyt kunnolla päähän. Pasta ei maistunut hyvälle, mutta sen verran sain sitä väkisin syötyä, että vatsassa alkoi kuplia. Muutaman kilometrin verran pidin tavoitteena Antiikin Korintin huoltopisteen tasokkaita WC-palveluja, mutta lopulta oli pakko tehdä pari puskavisiittiä. Tässä vaiheessa jouduin hidastamaan etenemisvauhtia, koska energiatasot olivat alhaalla enkä uskaltanut ottaa huoltopisteiltä mitään Cokista tuhdimpaa evästä.
Näissä maisemissa tapahtui myös yksi kilpailun kokokohdista. Pieni poika jakoi puun varjossa ujona itse tekemiään laakeriseppeleitä juoksijoille. Minäkin tietysti otin seppeleen vastaan ja kiittelin kovasti. Hattuun kiinnittämäni seppele taisi pudota aika pian, mutta jollain naisjuoksijalla näin tällaisen seppeleen vielä 30 kilometriä myöhemminkin.
100 kilometriä tulee täyteen Assos-nimisessä paikassa, ja siellä on perinteisesti hillitön karnevaalitunnelma. Lapset keräävät nimmareita ja koko kylän väki on hienosti menossa mukana. Tämän homman kreikkalaiset osaavat!
Kisan puoliväli on Nemeassa, ja siellä pidin vähän pidemmän tauon. Heli, Marko ja Sakari ohittivat minut, mutta asia jäi minulta silloin huomaamatta, koska olin sivummalla keskittymässä huolto-operaatioihini. Puhkaisin oikean päkiän sivuun kohonneen ison rakkulan, ja lisäsin päkiöihin tuhdin kerroksen vaseliinia. Tämä jalkojenrasvaus olisi kannattanut tehdä uudestaan vielä Alea Tegeassa 195 km kohdalla, mutta hyvä näinkin. Päkiöiden kunto ei suuremmin häirinnyt etenemistä, kuten tapahtui kuusi vuotta aiemmin.
Malandrenin jälkeen alkaa nousu kohti Sangas-vuorta, ja meno tuntui edelleen mukavalta. Hiukan ennen Lyrkiaa törmäsin Heliin, jolla oli ongelmia otsalamppunsa kanssa, joten jatkoimme samaa matkaa. Lyrkiassa Heli sai lamppuasiat kuntoon, ja minä lähdin jatkamaan matkaani vähän isommalla kiireellä. Ajatukseni oli, että juoksisin ainakin osan loivista nousuista ennen Mountain Basea. Tässä kohdassa vauhtini alkoi hidastua, ja Heli sai minut uudestaan kiinni. Juokseminen tuntui huonolta ajatukselta, joten kävelimme suosiolla Mountain Baselle asti. Kilometrit olivat pidempiä kuin muistinkaan.
Mountain Basella oli tarkoitus istuskella vain muutama minuutti, mutta kun Heli ilmoitti olevansa valmis jatkamaan matkaa, minulla alkoi vatsa elämöidä ja silmät sumentua. Oksensin koko vatsani sisällön maahan tuolini eteen, ja olisin kaatunut naamalleni yrjölammikkoon, elleivät huoltaja-Petri ja satunnainen matkailija Eka olisi ehtineet napata minua kiinni käsivarsista. Petri ja Eka taluttivat minut huoltotelttaan lepäämään, ja makasin siellä noin 20 minuuttia.
Mountain base – Alea Tegea (160-195 km)
Levättyäni riittävästi nousin Petrin avustuksella jalkeille, ja olo tuntui kohtalaisen stabiililta. Hörppäsin yhden Pirkka-mustikkakeiton, ja arvelin että vuoren ylitys kyllä onnistuisi. Niinpä Petri sanoi huoltopisteen henkilökunnalle tiedotusluontoisesti että #319 lähtee nyt vuorenylitykseen, ja niin matka jatkui.
Tämä oli minun Spartathlon-reissuni kriittisin piste. Jos olisin kaatunut naamalleni omaan oksennukseeni, ja jos olisin tarvinnut huoltopisteen henkilökunnan apua huoltotelttaan siirtymiseen, olisi matkan jatkamisesta pitänyt ehkä neuvotella lääkintähenkilökunnan kanssa vähän enemmänkin. Tai mahdollisesti asiasta ei olisi neuvoteltu ollenkaan, vaan downgreidaus juoksijasta bussimatkustajaksi olisi tehty yksipuolisella päätöksellä. Vielä kerran kiitokset Petrille ja Ekalle!
Vuoren ylitys sujui ilman ongelmia. Olen aina edennyt molemmat rinteet rauhallisesti, ja tälläkin kertaa porukkaa ramppasi ohitseni jatkuvasti. Sijoituksella ei toki ole tässä(kään) vaiheessa mitään väliä, mukava oli katsella kuinka asiansa osaavat pystyvät pitämään käsittämätöntä vauhtia vuoren rinteillä.
Vuorta seuranneet 30 kilometriä Alea Tegeaan menivät tasaisen varmasti. Ainoa merkittävä ongelma oli vatsa, joka kävi jatkuvasti ylikierroksilla. Juoksuaskelten aiheuttama tärähtely uhkasi johtaa köntsät housussa -huumoriin, joten jouduin kävelemään suurimman osan matkasta. Huoltopisteiden saniteettipalveluja tuli hyödynnettyä aktiivisesti, ja Alea Tegeaan saapuessani olin lopulta saanut vatsan rauhoittumaan Imodiumin avulla.
Alea Tegea – Sparta (195-247 km)
Alea Tegeassa minulla oli 1 tunti 33 minuuttia marginaalia raatobussiin, joten ehdin kaikessa rauhassa valmistautua Spartan valtatiehen. Vaihdoin paidan ja päähineen, ja vähensin pullovyössä mukana kulkevan varustuksen määrää hiukan kevyemmäksi. Koko matkan mukana kulkeneen takinkin jätin pois, ja onneksi iltapäivällä jyristellyt ukkonen jäi vain ääniefektien tasolle.
Matka jatkui Spartan valtatielle hyvissä tunnelmissa, ja Manthyrean mäessä sain kiinni Samin, jonka kanssa jatkoimmekin rauhalliseen tahtiin aina patsaalle asti. Samilla oli ongelmia jalan kanssa, ja minulla oli energiat alhaalla, koska vatsani kelpuutti energialähteiksi vain mustikkakeiton ja Coca-Colan. Mustikkakeittoa olisin voinut litkiä enemmänkin, mutta valitettavasti viimeiselle 50 kilometrille minulla oli varattuna vain yksi 2 dl tetra Pirkka-mustikkakeittoa.
Loppumatkasta minulla lopahti myös keskikropan lihaskunto, ja kallistuin huomaamatta vahvasti oikealle. Sama ilmiö kuin vuonna 2008, ja tälläkään kertaa en itse huomannut koko asiaa.
Monumentin mäen jälkeiseltä huoltopisteeltä (C/P 69, Modern House with Arches) on matkaa maaliin noin 20 kilometriä, ja kovapäisimmät ryntäsivät tämän osuuden jopa alle 5 minuutin km-vauhdilla. Samilla ja minulla oli omat ongelmamme, ja meille sopiva ”vitosen vauhti” oli 5 km/h. Alamäessä meidät ohitti noin 40 juoksijaa, suomalaisista Heli ja Jamo, mutta se ei ollut mikään ongelma. Tavoitteena oli vain ehtiä patsaalle ennen raatobussia, ja sehän meiltä onnistui!
 |
| Patsastelua Spartassa Samin kanssa (kuva: Photography Club of Sparta) |
Kisan jälkeen
Normaalien maaliintulorituaalien jälkeen siirryttiin pedikyyri&lääkintäosastolle. Kaikkien maaliin tulleiden jalat putsataan ja rakkulat puhkotaan, ja heikommassa hapessa olevat saavat suonensisäistä nesteytystä. Vaikka maaliintulijoita oli tänä vuonna ruuhkaksi asti, niin täytyy antaa tunnustusta Spartathlonin maalialueen palveluille. Kaoottisesta tunnelmasta huolimatta hommat hoituivat huoltopaikalla hienosti.
Minulla oli tälläkin kertaa pientä huimausta, ja niinpä sain istuskella taaksepäin kallistetussa, hammaslääkärin tuolia muistuttavassa istuimessa jalkojen putsauksen ajan. Odotellessani taksikuljetusta hotellille minulta otettiin vielä verinäyte, ja hieroja kävi elvyttämässä pohkeita ja reisiä, käyttäen ”hierontaöljynä” Voltaren Emulgeliä. Tiputukseenkin olisin päässyt, mutta tunsin oloni sen verran hyvävointiseksi, että päätin jättää lääkintäteltan paikat heikommassa hapessa olevien juoksijoiden käyttöön.
Hotellien kanssa asiat takkusivat tyypilliseen kreikkalaiseen tapaan, mutta pienten selvittelyjen jälkeen päädyimme Samin kanssa samaan huoneeseen Hotelli Sparta Innissä. Matkatavaratkin löytyivät ennen puolta yötä. Kisan rasituksista palautumisen kannalta olisi ollut mukava saada jotain syötävää ennen nukkumaanmenoa, mutta korjasimme vahingon aamupalalla. Tällä reissulla tuli muuten syötyä hirmuinen määrä kreikkalaista jugurttia persikoilla.
Aamupalan jälkeen kävimme patsaalla, ja tunsin yllättäen itseni niin ketteräksi, että sain kiivettyä ylös patsaan jalustalle. Jotkut tekevät sen heti maaliin päästyään, mutta minun ketteryysominaisuuksillani vaaditaan ainakin yhden yön lepo ennen kuin moista kiipeilysuoritusta kannattaa edes harkita.
 |
| Sunnuntaiaamun poseeraukset Samin ja Leonidaksen kanssa |
Paluu Ateenaan, maanantai-illan loppujuhlallisuudet ja paluu Suomeen sujuivat vanhalla rutiinilla.
Palautuminen
Jalkapohjat ja varpaat kestivät Spartathlonin rasitukset hyvin. Olin panostanut päkiöiden rasvaamiseen ja raspaamiseen aiempaa enemmän, ja se kannatti. Toki päkiöiden sivuihin kohosi melkomoiset rakkulat, mutta niille riitti hoidoksi rakkuloiden tyhjäksi imeminen heti maaliintulon jälkeen. Varpaankynsistä isoimmat vauriot kärsi perinteisesti vasemman jalan isonvarpaan kynsi, joka irtoaa jossain vaiheessa syksyä.
Kropan kallistuminen oikealle ei johtunut mistään krampista, vaan luullakseni jotkut lihakset vain lakkasivat toimimasta 200 kilometrin jälkeen. Mitään selkäkipuja minulla ei ollut missään vaiheessa, ja kun hotellihuoneessa suihkun jälkeen katselin peilistä ryhtiäni, seisoin taas ihan suorassa.
Jalkojen lihakset ja nivelet luonnollisesti aristavat muutaman päivän Spartathlonin jälkeen, mutta tällä hetkellä kävelen jo normaalisti. Nilkat ovat edelleen hiukan turvoksissa ja takareidet ovat kireät, mutta lihakset vertyvät varmasti ensi viikon aikana.
Vaikka fysiikka tuntuisikin toipuvan tällaisesta rääkistä viikossa tai parissa, niin elimistön täydellinen palautuminen ottaa enemmän aikaa. Näistä asioista ei ole kovin paljoa tutkimustietoa, mutta ehkä tämänkin Spartathlonin jälkeen tietämys lisääntyy. Minulta otettiin verikoe ennen kisaa ja heti maaliintulon jälkeen, ja tuloksista luvattiin yhteenveto sähköpostiin joskus syksymmällä.
Varusteet
Jalassa oli ASICS Kayanot ja Injinji Performance 2.0 Original Weight varvassukat. ASICSeista saatan siirtyä hiukan kevyempiin kenkiin, mutta Injinjit toimivat minulla täydellisesti. Muut juoksutekstiilit olivat normikamaa, päähineenä alkumatkasta Teva River Rat –hattu, jonka vaihdoin Alea Tegeassa SaiPa Buffiin.
 |
| Maalissa hörpätään Evrotas-virran vettä (kuva: Photography Club of Sparta) |
Pimeän aikaan pidin käsivarsissa heijastavia vilkkuvaloja. En muista mistä niitä olen hankkinut, mutta ainakin säänkestävyys tuntuu olevan huippuluokkaa. Yksi vilkkuvalo päätyi kotona pyykinpesukoneeseen, ja se vilkutteli siellä koko kahden tunnin pesuohjelman ajan iloisesti. Ja toimii myös kuivauksen jälkeen.
Sääennusteet vaihtelivat päivästä toiseen, mutta sadetta oli joka tapauksessa luvassa. Päädyin ottamaan sadevarustuksekseni Lidlistä ostetun 120 grammaa painavan hupullisen sadetakin, jonka ylettyi mukavasti pullovyön päällekin. Takki oli minulla alkumatkasta kahteen kertaan päällä sateen takia, ja yöllä lämmön takia, muun ajan se riippui vyötäröllä hihoista solmittuna. Ei ehkä kovin tyylikästä, mutta käytännöllistä ja toimivaa. Uudessa juoksija-lehdessä oli vertailtu vastaavia sadetakkeja, mutta todistetusti Spartathlonin kestävä Crivit Northroute (hinta muistaakseni €9,95) ei jostain syystä mahtunut vertailuun mukaan.
Suunto Ambitilla oli tarkoitus tallentaa koko juoksu, mutta tämä homma meni pieleen. En onnistunut käynnistämään Ambitia Akropoliksellas, kun laite tuntui olevan täysin jumissa. Näin jälkeenpäin kun olen asiaa analysoinut, niin eipä tainnut olla Ambitin toiminnassa mitään vikaa. Olin vain onnistunut lukitsemaan sen (en yleensä koskaan käytä ko. toimintaa), ja en siinä lähtötohinassa osannut vapauttaa lukitusta. Oli aivokapasiteetti valjastettu muiden asioiden pohtimiseen. Mutta jos yhden asian piti mennä täysin pieleen tällä reissulla, niin juoksun GPS-tallennus oli hyvä valinta.
Eväät
Mustikkakeitto toimii edelleen, mutta Gainomaxin kanssa minulla taisi tulla kiintiö täyteen. Viimeiset drop bageista löytyneet Gainomaxit jätin suosiolla huoltopöydille, ja tuskinpa niitä tulee enää jatkossa juoksueväiksi hankittua. Aikansa kutakin.
Sponser geelejä söin alkumatkasta sujuvasti, mutta vatsaongelmien alettua olin geelien kanssa aika varovainen. Spartan valtatiellä en syönyt enää yhtään geelejä, mutta jos energiat olisivat uhanneet loppua, niin siinä tilanteessa olisin ottanut Sponserit uudestaan käyttöön.
Tulevaisuudessa kokeilen varmasti hunajan syömistä kisaeväänä. Pitäisi vain keksiä hyvä tapa kuljettaa ”puolinotkeaa” hunajaa annospakkauksina vyölaukussa ja drop bageissa.
Spartathlonin sankareita
Kaikki Akropolikselta starttaavat ovat sankareita, ja tällä kertaa sykähdytti tietysti eniten suomalaisten hieno menestys. Vähäisemmällä ultrajuoksukokemuksella ja keskinkertaisemmilla tilastonoteerauksilla raatobussia haastamaan lähteneet suomalaiset 22-vuotiaasta Noorasta 57-vuotiaaseen Jamoon juoksivat hienosti patsaalle asti. Akropolikselta starttasi neljä suomalaista naisjuoksijaa, jotka kaikki juoksivat perille Spartaan asti, ja se oli myös mahtava saavutus
Paljon muitakin hienoja suorituksia nähtiin, ja ehdottomasti täytyy nostaa esiin tanskalaisen Claus Rasmussenin suoritus. Itsensä Nicholas Romanovin sertifioima pose-valmentaja Tanskasta läpsytteli kevyillä sandaaleilla Leonidaksen patsaalle asti, ja esitti näin oman kannanottonsa Juoksufoorumissakin ajoittain kiihkeänä käyvään pose-keskusteluun. Pakko kunnioittaa.
 |
| Claus Rasmussenin Spartathlon-varustus (kuva: www.lefos.net) |
Conclusion
Tämän vuoden olosuhteet Kreikassa olivat parhaat pitkiin aikoihin. Luulen että tällainen lentokeli on Spartathlonissa ehkä kerran kymmenessä vuodessa, tai vielä harvemmin. Valmistautumiseni sujui niin hyvin, että olisin voinut uskoakseni päästä maaliin myös tavanomaisessa Spartathlon-helteessä. Sen sijaan vuoden 2012 veroisesta pätsistä Spartaan selviytyminen tuskin olisi onnistunut tällä kunnolla.
Jos ja kun tulen vielä joskus juoksemaan Spartathlonia, tärkein korjattava asia on keskikropan lihaskunto. Sitä minulla tuntuu riittävän noin 200 kilometrin matkalle, ja sehän ei Spartathlonissa ole tarpeeksi. Suomalaisista maaliin asti juosseista Jari oli tietysti juoksukuntonsa ja loppuaikansa puolesta omassa kategoriassaan, mutta meistä hölkkääjistä Stefan, Marko ja Sakari pitivät selvästi reippainta vauhtia loppumatkasta. Riittävän juoksutreenin lisäksi selitys tämän kolmikon vahvuuteen löytyy lihaskunnosta. Stefanin päälaji on hiihto, ja hyvät tulokset Vasaloppetissa ja muissa hiihtokisoissa kertovat että koko kroppa on hyvin treenattu. Markon voimanostotuloksilla pärjäisi alan kisoissakin, ja Sakarin ”overall fitness level” on perkeleellisen kova. Minä olen muutaman kuukauden ajan heilutellut 8 ja 12 kilon kahvakuulia 5-10 minuuttia päivässä, ja sehän ei ole riittäävästi.
Vuoden 2015 teema ultrajuoksuharjoittelussani on selkeä: Tämä kroppa kaipaa lisää raakaa voimaa.
Olen edelleen Paijalan paskin spartathlonisti, ja Pertsa on toiseksi paskin. Ehkä järjestys vielä joskus muuttuu. Tai ehkä jaamme Paijalan kahteen vyöhykkeeseen, ja noteeraamme jatkossa erikseen Itä-Paijalan ja Länsi-Paijalan ennätykset. Matka jatkuu.
