Spartathlon 2014 - Paluu Spartaan

Spartathlon on juostu ja patsaalle päästy. Tämän vuoden projekti on näin saatu onnellisesti päätökseen, ja ensi vuonna en lähde juoksemaan Spartathlonia. Ei tämä kuitenkaan viimeiseksi syyskuun lopun Kreikan reissuksi ole jäämässä, comeback Akropolikselle on harkinnassa vuonna 2016 tai 2017.

Spartathlon ei tälläkään kertaa mennyt tasan suunnitelmien mukaan. Ultrajuoksussa pitää pään, vatsan ja jalkojen toimia moitteettomasti, ja tällä kertaa pää ja jalat hoitivat oman osuutensa moitteettomasti. Sen sijaan pään ja jalkojen välisellä alueella ei kisa mennyt ihan putkeen. Vatsa toimi ajoittain turhan aktiivisesti, ja keskikropan lihaskunto näyttää riittävän minulla vain noin 200 kilometrin matkalle. Lihaskunto pitäisi tietysti laittaa kondikseen jo treenikauden aikana, mutta vatsavoivojen välttämiseksi olisi ollut hyvä välttää hölmöilyä kisan aikaisen energiatankkauksen kanssa.

Treenit
Kisaan valmistautumisestani kirjoitin edellisessä postauksessani. Alkuvuoden treenikilometrit olivat hiukan alle 2500 km, ja se on Spartathlon-treeniksi aika vähän, mutta minun treenitaustaani nähden asiallinen määrä. Yli 100 km treeniviikkoja kertyi vain viisi kappaletta, mutta kisakunnon terävöittämisen kannalta oleelliset peräkkäiset 120-140-160 km viikot elo-syyskuun vaihteessa onnistuivat mainiosti.

Spartathlonia edeltäneen viikonlopun viimeistelylenkkini olivat lupaavia. Lauantaiaamuna 10 km 4.58 min/km (syke 123) ja sunnuntaiaamuna 10 km 5.37 min/km (syke 109). Molempiin lenkkeihin sisältyi puolimatkassa parin minuutin kävelypätkä. Maanantaiaamun leposyke oli 37, sekin oli All Time Low.

Sykkeiden ja juoksuvauhdin perusteella en ollut koskaan ollut näin hyvässä kunnossa, joten kisataktiikka oli selkeä. Akropolikselta lähden liikkeelle rennon reippaasti sykkeitä ja kelloa katselematta, ja säätelen vauhdin 100 % fiiliksen mukaan. Ja alamäet juoksen lujaa.

2008 vs. 2014
Edellisen kerran juoksin Spartathlonin maaliin kuusi vuotta sitten. Tänä vuonna juoksukuntoni oli terävämpi, jalkojen lihaskunto hiukan parempi ja läskiä oli vyötäröllä 6 kg vähemmän. Myös keli oli parempi kuin vuonna 2008. Loppuaikani oli kuitenkin hiukan hitaampi tällä kertaa, ja Paijalan ennätys jäi haaveeksi.

Suurin syy ajan ”paranemattomuuteen” taitaa löytyä kalenterista. Kuusi vuotta lisää ikää hidastaa menoa, ja aiempiin tuloksiin yltämiseksi täytyisi tehdä vielä enemmän töitä. Toki minulla hukkaantui tällä kertaa paljon aikaa vatsavaivoihin, mutta ne ovat aina 100 % itseaiheutettuja ongelmia joiden kanssa kaikki ultrajuoksijat käyvät omat taistelunsa. Vatsavaivat voi välttää valitsemalla omalle ruoansulatukselle paremmin sopivat eväät tai juoksemalla hitaammin (jolloin energiaa riittää haastavampienkin ruoansulatustehtävien hoitamiseen), ja minulla ei ollut tämä homma kovin hyvin hallinnassa. Imodiumilla saa toki tilanteen ”jäädytettyä” sen verran että matkaa voi jatkaa, mutta hölskyvän vatsan kanssa käveleminen ei ole ihan sitä nautinnollisinta ultrajuoksemista. 

Akropolis – Hellas Can (0-81 km)
Bussin saapuessa Akropolikselle taivaalta tuli vettä, mutta lähtölaukauksen kajahtaessa sade oli loppunut. Juoksu kulki mukavasti, ja Check Point 2:n jälkeen alkavan pitkän alamäen päästelin menemään hyvinkin lennokkaasti. Matka jatkui ihanteellisen viileässä ja kosteassa aamusäässä kevyesti rallatellen, ja Megarassa tuli maraton vastaan hiukan alle 4 tunnin ajassa. Spiros Leinoselta tuli hyvää kannustusta näissä maisemissa.

Kepeästi rallatellen Suomen Hitaimman kanssa (kuva: Eka Partanen)

Iltapäivällä ilma lämpeni. Onneksi Kreikan sääasioistakin vastuussa oleva Zeus järjesti minulle sopivan vastatuulen hoitamaan viilennystä, ja vauhtia ei ollut tarpeen pudottaa merkittävästi. Hellas Canissa 81 km kohdalla olin ajassa 8:07:11, eli keskivauhti kävelytaukoineen oli noin 6 minuuttia per kilometri. Tätä vauhtia maaliin asti jatkamalla olisin muuten ottanut pronssimitalin, mutta ihan siihen ei kunto riittänyt. 

Kevyesti kulkee (kuva: www.lefos.net)

Hellas Can – Mountain base (81-160 km)
Hellas Canissa en tuhlannut aikaa kovin kauaa, ja nappasin lähtiessäni matkaevääksi annoksen spagettia. Tämän virheen olen tehnyt ennenkin, ja jostain syystä oppi ei ollut vielä mennyt kunnolla päähän. Pasta ei maistunut hyvälle, mutta sen verran sain sitä väkisin syötyä, että vatsassa alkoi kuplia. Muutaman kilometrin verran pidin tavoitteena Antiikin Korintin huoltopisteen tasokkaita WC-palveluja, mutta lopulta oli pakko tehdä pari puskavisiittiä. Tässä vaiheessa jouduin hidastamaan etenemisvauhtia, koska energiatasot olivat alhaalla enkä uskaltanut ottaa huoltopisteiltä mitään Cokista tuhdimpaa evästä.

Näissä maisemissa tapahtui myös yksi kilpailun kokokohdista. Pieni poika jakoi puun varjossa ujona itse tekemiään laakeriseppeleitä juoksijoille. Minäkin tietysti otin seppeleen vastaan ja kiittelin kovasti. Hattuun kiinnittämäni seppele taisi pudota aika pian, mutta jollain naisjuoksijalla näin tällaisen seppeleen vielä 30 kilometriä myöhemminkin.

100 kilometriä tulee täyteen Assos-nimisessä paikassa, ja siellä on perinteisesti hillitön karnevaalitunnelma. Lapset keräävät nimmareita ja koko kylän väki on hienosti menossa mukana. Tämän homman kreikkalaiset osaavat!

Kisan puoliväli on Nemeassa, ja siellä pidin vähän pidemmän tauon. Heli, Marko ja Sakari ohittivat minut, mutta asia jäi minulta silloin huomaamatta, koska olin sivummalla keskittymässä huolto-operaatioihini. Puhkaisin oikean päkiän sivuun kohonneen ison rakkulan, ja lisäsin päkiöihin tuhdin kerroksen vaseliinia. Tämä jalkojenrasvaus olisi kannattanut tehdä uudestaan vielä  Alea Tegeassa 195 km kohdalla, mutta hyvä näinkin. Päkiöiden kunto ei suuremmin häirinnyt etenemistä, kuten tapahtui kuusi vuotta aiemmin.

Malandrenin jälkeen alkaa nousu kohti Sangas-vuorta, ja meno tuntui edelleen mukavalta. Hiukan ennen Lyrkiaa törmäsin Heliin, jolla oli ongelmia otsalamppunsa kanssa, joten jatkoimme samaa matkaa. Lyrkiassa Heli sai lamppuasiat kuntoon, ja minä lähdin jatkamaan matkaani vähän isommalla kiireellä. Ajatukseni oli, että juoksisin ainakin osan loivista nousuista ennen Mountain Basea. Tässä kohdassa vauhtini alkoi hidastua, ja Heli sai minut uudestaan kiinni. Juokseminen tuntui huonolta ajatukselta, joten kävelimme suosiolla Mountain Baselle asti. Kilometrit olivat pidempiä kuin muistinkaan.

Mountain Basella oli tarkoitus istuskella vain muutama minuutti, mutta kun Heli ilmoitti olevansa valmis jatkamaan matkaa, minulla alkoi vatsa elämöidä ja silmät sumentua. Oksensin koko vatsani sisällön maahan tuolini eteen, ja olisin kaatunut naamalleni yrjölammikkoon, elleivät huoltaja-Petri ja satunnainen matkailija Eka olisi ehtineet napata minua kiinni käsivarsista. Petri ja Eka taluttivat minut huoltotelttaan lepäämään, ja makasin siellä noin 20 minuuttia.

Mountain base – Alea Tegea (160-195 km)
Levättyäni riittävästi nousin Petrin avustuksella jalkeille, ja olo tuntui kohtalaisen stabiililta. Hörppäsin yhden Pirkka-mustikkakeiton, ja arvelin että vuoren ylitys kyllä onnistuisi. Niinpä Petri sanoi huoltopisteen henkilökunnalle tiedotusluontoisesti että #319 lähtee nyt vuorenylitykseen, ja niin matka jatkui.

Tämä oli minun Spartathlon-reissuni kriittisin piste. Jos olisin kaatunut naamalleni omaan oksennukseeni, ja jos olisin tarvinnut huoltopisteen henkilökunnan apua huoltotelttaan siirtymiseen, olisi matkan jatkamisesta pitänyt ehkä neuvotella lääkintähenkilökunnan kanssa vähän enemmänkin. Tai mahdollisesti asiasta ei olisi neuvoteltu ollenkaan, vaan downgreidaus juoksijasta bussimatkustajaksi olisi tehty yksipuolisella päätöksellä. Vielä kerran kiitokset Petrille ja Ekalle! 

Vuoren ylitys sujui ilman ongelmia. Olen aina edennyt molemmat rinteet rauhallisesti, ja tälläkin kertaa porukkaa ramppasi ohitseni jatkuvasti. Sijoituksella ei toki ole tässä(kään) vaiheessa mitään väliä, mukava oli katsella kuinka asiansa osaavat pystyvät pitämään käsittämätöntä vauhtia vuoren rinteillä.

Vuorta seuranneet 30 kilometriä Alea Tegeaan menivät tasaisen varmasti. Ainoa merkittävä ongelma oli vatsa, joka kävi jatkuvasti ylikierroksilla. Juoksuaskelten aiheuttama tärähtely uhkasi johtaa köntsät housussa -huumoriin, joten jouduin kävelemään suurimman osan matkasta. Huoltopisteiden saniteettipalveluja tuli hyödynnettyä aktiivisesti, ja Alea Tegeaan saapuessani olin lopulta saanut vatsan rauhoittumaan Imodiumin avulla. 

Alea Tegea – Sparta (195-247 km)
Alea Tegeassa minulla oli 1 tunti 33 minuuttia marginaalia raatobussiin, joten ehdin kaikessa rauhassa valmistautua Spartan valtatiehen. Vaihdoin paidan ja päähineen, ja vähensin pullovyössä mukana kulkevan varustuksen määrää hiukan kevyemmäksi. Koko matkan mukana kulkeneen takinkin jätin pois, ja onneksi iltapäivällä jyristellyt ukkonen jäi vain ääniefektien tasolle. 

Matka jatkui Spartan valtatielle hyvissä tunnelmissa, ja Manthyrean mäessä sain kiinni Samin, jonka kanssa jatkoimmekin rauhalliseen tahtiin aina patsaalle asti. Samilla oli ongelmia jalan kanssa, ja minulla oli energiat alhaalla, koska vatsani kelpuutti energialähteiksi vain mustikkakeiton ja Coca-Colan. Mustikkakeittoa olisin voinut litkiä enemmänkin, mutta valitettavasti viimeiselle 50 kilometrille minulla oli varattuna vain yksi 2 dl tetra Pirkka-mustikkakeittoa.

Loppumatkasta minulla lopahti myös keskikropan lihaskunto, ja kallistuin huomaamatta vahvasti oikealle. Sama ilmiö kuin vuonna 2008, ja tälläkään kertaa en itse huomannut koko asiaa. 

Monumentin mäen jälkeiseltä huoltopisteeltä (C/P 69, Modern House with Arches) on matkaa maaliin noin 20 kilometriä, ja kovapäisimmät ryntäsivät tämän osuuden jopa alle 5 minuutin km-vauhdilla. Samilla ja minulla oli omat ongelmamme, ja meille sopiva ”vitosen vauhti” oli 5 km/h. Alamäessä meidät ohitti noin 40 juoksijaa, suomalaisista Heli ja Jamo, mutta se ei ollut mikään ongelma. Tavoitteena oli vain ehtiä patsaalle ennen raatobussia, ja sehän meiltä onnistui!

Patsastelua Spartassa Samin kanssa (kuva: Photography Club of Sparta)

Kisan jälkeen
Normaalien maaliintulorituaalien jälkeen siirryttiin pedikyyri&lääkintäosastolle. Kaikkien maaliin tulleiden jalat putsataan ja rakkulat puhkotaan, ja heikommassa hapessa olevat saavat suonensisäistä nesteytystä. Vaikka maaliintulijoita oli tänä vuonna ruuhkaksi asti, niin täytyy antaa tunnustusta Spartathlonin maalialueen palveluille. Kaoottisesta tunnelmasta huolimatta hommat hoituivat huoltopaikalla hienosti.

Minulla oli tälläkin kertaa pientä huimausta, ja niinpä sain istuskella taaksepäin kallistetussa, hammaslääkärin tuolia muistuttavassa istuimessa jalkojen putsauksen ajan. Odotellessani taksikuljetusta hotellille minulta otettiin vielä verinäyte, ja hieroja kävi elvyttämässä pohkeita ja reisiä, käyttäen ”hierontaöljynä” Voltaren Emulgeliä. Tiputukseenkin olisin päässyt, mutta tunsin oloni sen verran hyvävointiseksi, että päätin jättää lääkintäteltan paikat heikommassa hapessa olevien juoksijoiden käyttöön.

Hotellien kanssa asiat takkusivat tyypilliseen kreikkalaiseen tapaan, mutta pienten selvittelyjen jälkeen päädyimme Samin kanssa samaan huoneeseen Hotelli Sparta Innissä. Matkatavaratkin löytyivät ennen puolta yötä. Kisan rasituksista palautumisen kannalta olisi ollut mukava saada jotain syötävää ennen nukkumaanmenoa, mutta korjasimme vahingon aamupalalla. Tällä reissulla tuli muuten syötyä hirmuinen määrä kreikkalaista jugurttia persikoilla.

Aamupalan jälkeen kävimme patsaalla, ja tunsin yllättäen itseni niin ketteräksi, että sain kiivettyä ylös patsaan jalustalle. Jotkut tekevät sen heti maaliin päästyään, mutta minun ketteryysominaisuuksillani vaaditaan ainakin yhden yön lepo ennen kuin moista kiipeilysuoritusta kannattaa edes harkita.

Sunnuntaiaamun poseeraukset Samin ja Leonidaksen kanssa

Paluu Ateenaan, maanantai-illan loppujuhlallisuudet ja paluu Suomeen sujuivat vanhalla rutiinilla. 

Palautuminen
Jalkapohjat ja varpaat kestivät Spartathlonin rasitukset hyvin. Olin panostanut päkiöiden rasvaamiseen ja raspaamiseen aiempaa enemmän, ja se kannatti. Toki päkiöiden sivuihin kohosi melkomoiset rakkulat, mutta niille riitti hoidoksi rakkuloiden tyhjäksi imeminen heti maaliintulon jälkeen. Varpaankynsistä isoimmat vauriot kärsi perinteisesti vasemman jalan isonvarpaan kynsi, joka irtoaa jossain vaiheessa syksyä.

Kropan kallistuminen oikealle ei johtunut mistään krampista, vaan luullakseni jotkut lihakset vain lakkasivat toimimasta 200 kilometrin jälkeen. Mitään selkäkipuja minulla ei ollut missään vaiheessa, ja kun hotellihuoneessa suihkun jälkeen katselin peilistä ryhtiäni, seisoin taas ihan suorassa.

Jalkojen lihakset ja nivelet luonnollisesti aristavat muutaman päivän Spartathlonin jälkeen, mutta tällä hetkellä kävelen jo normaalisti.  Nilkat ovat edelleen hiukan turvoksissa ja takareidet ovat kireät, mutta lihakset vertyvät varmasti ensi viikon aikana.

Vaikka fysiikka tuntuisikin toipuvan tällaisesta rääkistä viikossa tai parissa, niin elimistön täydellinen palautuminen ottaa enemmän aikaa. Näistä asioista ei ole kovin paljoa tutkimustietoa, mutta ehkä tämänkin Spartathlonin jälkeen tietämys lisääntyy. Minulta otettiin verikoe ennen kisaa ja heti maaliintulon jälkeen, ja tuloksista luvattiin yhteenveto sähköpostiin joskus syksymmällä.

Varusteet
Jalassa oli ASICS Kayanot ja Injinji Performance 2.0 Original Weight varvassukat. ASICSeista saatan siirtyä hiukan kevyempiin kenkiin, mutta Injinjit toimivat minulla täydellisesti. Muut juoksutekstiilit olivat normikamaa, päähineenä alkumatkasta Teva River Rat –hattu, jonka vaihdoin Alea Tegeassa SaiPa Buffiin.

Maalissa hörpätään Evrotas-virran vettä (kuva: Photography Club of Sparta)

Pimeän aikaan pidin käsivarsissa heijastavia vilkkuvaloja. En muista mistä niitä olen hankkinut, mutta ainakin säänkestävyys tuntuu olevan huippuluokkaa. Yksi vilkkuvalo päätyi kotona pyykinpesukoneeseen, ja se vilkutteli siellä koko kahden tunnin pesuohjelman ajan iloisesti. Ja toimii myös kuivauksen jälkeen.

Sääennusteet vaihtelivat päivästä toiseen, mutta sadetta oli joka tapauksessa luvassa. Päädyin ottamaan sadevarustuksekseni Lidlistä ostetun 120 grammaa painavan hupullisen sadetakin, jonka ylettyi mukavasti pullovyön päällekin. Takki oli minulla alkumatkasta kahteen kertaan päällä sateen takia, ja yöllä lämmön takia, muun ajan se riippui vyötäröllä hihoista solmittuna. Ei ehkä kovin tyylikästä, mutta käytännöllistä ja toimivaa. Uudessa juoksija-lehdessä oli vertailtu vastaavia sadetakkeja, mutta todistetusti Spartathlonin kestävä Crivit Northroute (hinta muistaakseni €9,95) ei jostain syystä mahtunut vertailuun mukaan.

Suunto Ambitilla oli tarkoitus tallentaa koko juoksu, mutta tämä homma meni pieleen. En onnistunut käynnistämään Ambitia Akropoliksellas, kun laite tuntui olevan täysin jumissa. Näin jälkeenpäin kun olen asiaa analysoinut, niin eipä tainnut olla Ambitin toiminnassa mitään vikaa. Olin vain onnistunut lukitsemaan sen (en yleensä koskaan käytä ko. toimintaa), ja en siinä lähtötohinassa osannut vapauttaa lukitusta. Oli aivokapasiteetti valjastettu muiden asioiden pohtimiseen. Mutta jos yhden asian piti mennä täysin pieleen tällä reissulla, niin juoksun GPS-tallennus oli hyvä valinta.

Eväät
Mustikkakeitto toimii edelleen, mutta Gainomaxin kanssa minulla taisi tulla kiintiö täyteen. Viimeiset drop bageista löytyneet Gainomaxit jätin suosiolla huoltopöydille, ja tuskinpa niitä tulee enää jatkossa juoksueväiksi hankittua. Aikansa kutakin.

Sponser geelejä söin alkumatkasta sujuvasti, mutta vatsaongelmien alettua olin geelien kanssa aika varovainen. Spartan valtatiellä en syönyt enää yhtään geelejä, mutta jos energiat olisivat uhanneet loppua, niin siinä tilanteessa olisin ottanut Sponserit uudestaan käyttöön.

Tulevaisuudessa kokeilen varmasti hunajan syömistä kisaeväänä. Pitäisi vain keksiä hyvä tapa kuljettaa ”puolinotkeaa” hunajaa annospakkauksina vyölaukussa ja drop bageissa.

Spartathlonin sankareita
Kaikki Akropolikselta starttaavat ovat sankareita, ja tällä kertaa sykähdytti tietysti eniten suomalaisten hieno menestys. Vähäisemmällä ultrajuoksukokemuksella ja keskinkertaisemmilla tilastonoteerauksilla raatobussia haastamaan lähteneet suomalaiset 22-vuotiaasta Noorasta 57-vuotiaaseen Jamoon juoksivat hienosti patsaalle asti. Akropolikselta starttasi neljä suomalaista naisjuoksijaa, jotka kaikki juoksivat perille Spartaan asti, ja se oli myös mahtava saavutus

Paljon muitakin hienoja suorituksia nähtiin, ja ehdottomasti täytyy nostaa esiin tanskalaisen Claus Rasmussenin suoritus. Itsensä Nicholas Romanovin sertifioima pose-valmentaja Tanskasta läpsytteli kevyillä sandaaleilla Leonidaksen patsaalle asti, ja esitti näin oman kannanottonsa Juoksufoorumissakin ajoittain kiihkeänä käyvään pose-keskusteluun. Pakko kunnioittaa.

Claus Rasmussenin Spartathlon-varustus (kuva: www.lefos.net)

Conclusion
Tämän vuoden olosuhteet Kreikassa olivat parhaat pitkiin aikoihin. Luulen että tällainen lentokeli on Spartathlonissa ehkä kerran kymmenessä vuodessa, tai vielä harvemmin. Valmistautumiseni sujui niin hyvin, että olisin voinut uskoakseni päästä maaliin myös tavanomaisessa Spartathlon-helteessä. Sen sijaan vuoden 2012 veroisesta pätsistä Spartaan selviytyminen tuskin olisi onnistunut tällä kunnolla.

Jos ja kun tulen vielä joskus juoksemaan Spartathlonia, tärkein korjattava asia on keskikropan lihaskunto. Sitä minulla tuntuu riittävän noin 200 kilometrin matkalle, ja sehän ei Spartathlonissa ole tarpeeksi. Suomalaisista maaliin asti juosseista Jari oli tietysti juoksukuntonsa ja loppuaikansa puolesta omassa kategoriassaan, mutta meistä hölkkääjistä Stefan, Marko ja Sakari pitivät selvästi reippainta vauhtia loppumatkasta. Riittävän juoksutreenin lisäksi selitys tämän kolmikon vahvuuteen löytyy lihaskunnosta. Stefanin päälaji on hiihto, ja hyvät tulokset Vasaloppetissa ja muissa hiihtokisoissa kertovat että koko kroppa on hyvin treenattu. Markon voimanostotuloksilla pärjäisi alan kisoissakin, ja Sakarin ”overall fitness level” on perkeleellisen kova. Minä olen muutaman kuukauden ajan heilutellut 8 ja 12 kilon kahvakuulia 5-10 minuuttia päivässä, ja sehän ei ole riittäävästi.

Vuoden 2015 teema ultrajuoksuharjoittelussani on selkeä: Tämä kroppa kaipaa lisää raakaa voimaa.



Olen edelleen Paijalan paskin spartathlonisti, ja Pertsa on toiseksi paskin. Ehkä järjestys vielä joskus muuttuu. Tai ehkä jaamme Paijalan kahteen vyöhykkeeseen, ja noteeraamme jatkossa erikseen Itä-Paijalan ja Länsi-Paijalan ennätykset. Matka jatkuu.

Ei enää älliä – olen pelkkä ämmä

Kun vaakassa näkyy tuollaisia numeroita, on läskin vähenemisellä vaikutuksia myös garderoobiin. Entisestä XL tai L-kokoisesta äijästä on kuihtunut M-kokoinen keskinkertaisuus. Vaatekaapissani on tällä hetkellä turhan paljon älliä ja liian vähän ämmiä.

Alkuvuoden treenit menivät kohtuullisesti, syksyn 2013 selkävaivat helpottivat sopivasti vuoden vaihtuessa. Juokseminen piti toki aloittaa tammikuussa varovaisesti, koska edeltäneiden loka-joulukuun treenien kokonaismäärä oli vain 108 km juoksua ja pari tuntia korvikeliikuntaa päälle.

Muutamaan edelliseen vuoteen verrattuna vuoden 2014 uutuus harjoittelussani on ollut lajivalikoiman täsmentyminen. Juoksemaan oppii juoksemalla, ja kun jalat ovat kestäneet kilometrejä hyvin, ei korvikelajeille (cross trainer, vesijuoksu) ole ollut tällä kerta tarvetta. Kilometrien kertymisen on mahdollistanut parempi lihaskunto, jonka kehittämiseen olen vuosien jahkailun jälkeen ymmärtänyt panostaa

Spartathlon-starttia edeltävän juoksutreenin määräksi vuoden 2014 aikana kertyy 2476 kilometriä [EDIT 30.12.2014: tarkistuslaskennan jälkeen alkuvuoden 2014 treenikilometrien määräksi osoittautuikin 2223 km, optimismin puuskassa olin kirjannut Excel-laskuriin myös maaliin juostun Spartathlonin kilometrit mukaan treenikilometrien saldoon], joka on tasan 10x Spartathlon-reitin tänä vuonna ilmoitettu pituus. Numerologia on perinteisesti ollut varma tapa sotkea hyvät treeniohjelmat, mutta en vaan voi vastustaa kiusausta. Alla näkyvästä Excel-shiitistä näkyvät alkuvuoden treeniviikkojen kilometrit. Ensi viikolle olen kaavaillut tiistaiaamuksi määrämittaisen 7 km viimeistelylenkin, ja loppuviikolle tasan 10 % kertakorotuksen alkuvuoden juoksujen määrään.

Tammi-helmikuun treenit menivät suunnitelman mukaan, mutta maalis-huhtikuussa siitepölyallergia, flunssat ja epämääräiset ylirasitusoireet rajoittivat lenkkeilyä. Toukokuussa juoksu lähti taas kulkemaan, ja pääsin aloittamaan varsinaisen Spartathlon-treenin juhannuksen jälkeen ilman mainittavia ongelmia.

Suunnittelin kesän treeniohjelmaan 3 x kolmen viikon nousujohteista jaksoa, Excelissä nämä viikot erottuvat värikoodeilla vihreä-oranssi-punainen. Tämä ohjelma toteutui yllättävän hyvin, ainoastaan viikon 33 määrähuipennus (suunniteltu määrä näkyy katkoviivalla kuvassa) jäi vajaaksi kun meno hyytyi hetkellisesti. Pari ylimääräistä lepopäivää riitti kuitenkin tilanteen korjaamiseen, ja elo-syyskuussa juoksu kulki ajoittain hyvinkin lupaavasti.

Päivittäiset treenisuunnitelmat tarkensin fiiliksen mukaan. Yli 100 km viikot menivät enimmäkseen niin että maanantai ja perjantai olivat juoksuttomia päiviä, ja pisimmät yksittäiset lenkit olivat 30 kilometriä. Aika usein juoksin kaksi lenkkiä päivässä.

Juoksemisen lisäksi olen yrittänyt parantaa lihaskuntoani, olen tehnyt kevyttä kahvakuulatreeniä noin 5-10 minuuttia per päivä. Eihän tämä kovin paljoa ole, mutta kun lähtötaso on heikko, niin tälläkin vähällä tuntuu olevan merkitystä. Yli 100 km viikot sujuivat helposti, ja juoksuvauhti tuntuu hiukan parantuneen. Tässä näkymä Movescount-tilistäni, enimmillään 30 päivän juoksusaldoni oli 539 km:

Tällä hetkellä kunto tuntuu sopivan paskalta, eli hyvältä. Vuoden 2008 Spartathlon-vireeseeni nykyistä tilannetta on vaikea verrata, mutta toivottavasti läskin väheneminen kompensoi kertyneiden ikävuosien vaikutusta. Viime kesään verrattuna olen treenannut paremmin, mutta mihin asti se riittää Kreikassa, on kokonaan toinen asia.

Näillä mennään, toivottavasti Spartaan asti. Spartathlonin starttiin on aikaa 8 vuorokautta 20 tuntia 41 minuuttia.

Mistä puhun kun puhun ultrajuoksemisesta

Tasan 10 vuotta sitten osallistuin elämäni ensimmäiseen ultrajuoksutapahtumaan. Edellisenä talvena olin huomannut Juoksija-lehden tulosliitteessä Masokistin Unelma 100 km juoksukilpailun tulokset, ja ajatus maratonia pidemmälle juoksemisesta houkutti. Olin jo ehtinyt ilmoittautua Tukholman maratonille, mutta Tukholman reissu downgreidautui kesän ykköstavoitteesta valmistautumiseksi kohti varsinaista tavoitetta.

Ultrajuoksemisen alkeisopinnot 2004-2006
Masokistin Unelma elokuussa 2004 oli mukava ja opettavainen kokemus, se oli ensimmäinen askel ultrajuoksijan opinnoissani. En kuitenkaan juossut Paloheinän metsässä tullakseni hyväksi 100 kilometrin juoksijaksi, koska olin jo kesän aikana asettanut tavoitteekseni Spartathlonin juoksemisen. Sinne päästäkseni minun piti juosta 100 kilometriä alle 10 tunnissa ja 30 minuutissa, ja se onnistui Paloheinässä kolmannella yrittämällä, elokuussa 2006. Sen jälkeen en ole 100 kilometrin juoksuihin osallistunut.

Vuosina 2004-2007 osallistuin kolmen MasU:n lisäksi muutamiin 12 tunnin ja 24 tunnin juoksuihin. Jotkut kisat menivät hyvin ja jotkut vähemmän hyvin, mutta jokaisesta startista kertyi arvokasta oppia. Juoksuasioissa(kin) oppi menee parhaiten päähän kantapään kautta.

Näiden vuosien aikana alkoi varmistua, että ultrajuoksu sopii minulle hyvin. Pitkän matkan juokseminen on minulle luontaista, ja tykkään käydä lenkillä itsekseni. Kisareissut tarjoavat mahdollisuuden yhdistää sosiaalista touhuilua ja itsekseen olemista sopivassa suhteessa. Olen perusluonteeltani sen verran epäsosiaalinen, että ryhmäliikunta ja joukkuelajit eivät innosta, ja ajatus tekemisiäni kyttäävästä personal trainerista suorastaan kauhistuttaa.

Ultrajuoksu lasketaan extreme-lajiksi, ja sekin sopii minulle. Olen kuitenkin siinä mielessä vanhan liiton miehiä, että mikään tolkutonta markkinahumua sisältävä touhu ei kiinnosta. Välineurheilut tai aitoa hengenvaaraa sisältävät redbull-extreme lajit eivät myöskään ole minua varten. Saan riittävän annoksen adrenaliinia kun arvon Kreikan maaseudulla yksin pimeässä yössä, että olenko vielä oikealla reitillä vai missasinko sittenkin oliivilehdon jälkeisen käännöksen vasemmalle.

Spartathlon ja muut 2007-20xx
Syyskuussa 2007 olin ensimmäistä kertaa Spartathlonin lähtöviivalla Akropolis-kukkulalla. Kuntoni ei ollut vielä riittävän hyvä ja tein kokemattomuuttani hölmöjä virheitä. Kisani päättyi keskeyttämiseen 186 kilometrin kohdalla. Silti olin tyytyväinen, koska nyt tiesin varmasti, että ultrajuoksu on minun lajini. Sillä tiellä olen edelleen.

Spartathloniin olen osallistunut neljä kertaa, ja maaliin olen päässyt vain yhden kerran. Olen juossut myös 202 km Nove-Colli -juoksun Italiassa, 180 km Nemea-Olympia -juoksun Kreikassa sekä 161 km OxroadUltran Suomessa. Joissain lyhemmissäkin kisoissa olen välillä käynyt, mutta ne ovat olleet lähinnä välipaloja isompiin tavoitteisiin valmistautuessa.

Faktat tiskiin: Tällaisia kisoja haluan juosta
Paikasta toiseen
Haluan juosta Spartathlonia ja muita point-to-point ultrajuoksuja. Lyhyellä radalla kierrettävät kisat (kuten kaikki 12 ja 24 tunnin juoksut) eivät sykähdytä, koska tykkään juosta kohti jossain kaukana horisontin takana häämöttävää maalia. On hienoa kun ei tiedä mitä seuraavan mutkan takana on, se selviää vasta kun on juossut sinne. Ehkä minulla on veressäni kulkurigeenejä.  

Ainakin 160 kilometriä
Sopiva kisan pituus on ainakin 100 mailia eli 160 kilometriä. Kun matka on riittävän pitkä, on pelkkä maaliin asti selviäminen riittävä haaste, ja se sopii minulle hyvin. Sijoitukset ja loppuajat ovat toisarvoisia, jos kovin kilpakumppani on aikarajoista myöhästyneet ja kisan keskeyttäneet juoksijat sisuksiinsa ahmaiseva raatobussi.

Flow-tila tai Runner's high ovat tavoittelemisen arvoisia asioita, ja niiden saavuttaminen juoksemalla vaatii paljon kilometrejä. Pitkäkestoinen valvominen ja liikkeellä oleminen tuottaa usein myös hassunhauskoja hallusinaatioita. Ultrajuoksuun olennaisena osana kuuluvat väsymyksen ja epätoivon hetket saattavat vaihtua lyhyessä ajassa äärimmäiseen nirvanaan, ja sellaisia fiiliksiä on tasaisessa ja turvallisessa arkielämässä harvoin tarjolla.

En ole koskaan kokeillut purkista napsittavia mielialalääkkeitä, mutta uskallan väittää, että pitkäkestoisen aerobisen liikunnan veroista mielialalääkettä ei löydy apteekin hyllyltä, eikä todennäköisesti edes sieltä takahuoneen lukitusta kaapista. Lisää tietoa tästä aiheesta Akulta.

Ei enempää kuin 250 kilometriä
Spartathlonin pituus on järjestäjien tämän vuoden mittauksen mukaan 247,6 kilometriä, ja paljoa sitä pidemmälle en varmasti jaksaisi juosta. Minulle sopivat yhtäjaksoisesti ilman taukoa juostavat kisat, useampana päivänä juostavia etappikisoja en harrasta. Haluan saada urakan kerralla valmiiksi, ja palkita sen jälkeen itseni esimerkiksi nukkumisella, mässäilyllä ja kevytjuopottelulla. Juon hyvin harvoin olutta, mutta tiedän jo nyt että 28.9.2014 Mythos maistuu.

Mutkia ja mäkiä
Reitillä saa olla mielellään kohtuullisen paljon korkeuskorkeuseroja ja mutkia. Lihakseni jumiutuvat tasaisella alustalla juoksemisesta, ja 400 metrin radan (jossa 50 % matkasta on kaarretta) kiertäminen pahentaa tilannetta entisestään.

Vaikka kotoisilla treenilenkeilläni ei ole kovin suuria korkeuseroja tarjolla, olen pärjännyt hyvin Etelä-Euroopan maastoissa. Ylämäet eivät pelota minua, ja alamäet olen aina tykänyt juosta liikoja jarruttelematta. Jos maan vetovoima haluaa auttaa minua matkan edistämisessä, niin otan mielelläni kaiken avun vastaan. Seurauksena alamäkien ryntäilemisestä on joskus ollut myös L4/5 diskuksessa laakea oikeavoittoinen prolapsi eli välilevy on tykännyt kyttyrää, mutta kaikella lystinpidolla on hintansa. 
 
Asfalttia ja hiekkatietä ja polkuja
Suurimman osan treenilenkeistäni juoksen asfaltilla, mutta hiekkatiet ja metsäpolut sopivat myös. Nemea-Olympia -juoksun 180 km reitti on erinomainen sekoitus erilaisia juoksualustoja ja korkeuseroja. Matkalla Nemeasta Olympiaan on 100 km asfalttia ja 80 km hiekkatietä tai polkua, ja korkeuseroja alla olevan mukaisesti:

Lopuksi
Tärkein motivaatio liikunna harrastamiseen on minulle valmistautuminen Spartathloniin tai muuhun vastaavaan kisaan. Kun osallistumismaksu on maksettu ja lennot varattu, ei lenkille lähteminen jää motivaatiosta kiinni. Mutta on muitakin syitä.

Viimeisten 15 vuoden aikana olen sulattanut ympäriltäni 25 kiloa ylimääräistä läskiä, ja sitä taakkaa ei ole ikävä. On mukavaa kun hengitys ei salpaudu kengännauhoja solmiessa, eivätkä tissit pompi juoksuaskelia ottaessa.

Oletko riippuvainen juoksemisesta?

Lainasin luvatta tohtori.fi -sivustolla ollutta (alkuperäinen lähde msn.health.com) päihderiipuvuuksien tsekkauslistaa, ja päivitin sen sisällön juoksupainotteiseksi. Idea on lainattu Facebookista Robert Veederin kirjoituksesta.

Oletko riippuvainen päihteistä juoksemisesta? - 10 salaista merkkiä riippuvuudesta

Riippuvuus on vakava asia, joka kehittyy yleensä salakavalasti. Alkoholista tai huumeista Juoksemisesta riippuvaisilla on kuitenkin tiettyjä, toistuvia käyttäytymiskaavoja, joista riippuvuuden voi yleensä tunnistaa. Siksi päihteitä käyttävän juoksijan olisi hyvä itse tunnistaa riippuvuus silloin, kun se on jo olemassa. 

1. Toleranssi kasvaa

Alkoholin, huumeiden tai lääkkeiden väärinkäyttäjät Juoksijan tunnistaa usein kovasta kestävyydestä. Jos läheisesi, tai sinä itse olet alkanut juoda juosta enemmän, mutta ulkoisia vaikutuksia ei niinkään näy, voi kyseessä olla liikakäytön harjoittelun myötä kasvanut toleranssi. Lääkkeiden väärinkäyttäjä Juoksija voi keksiä erilaisia syitä, miksi "pillerit treenit loppuivat aikaisemmin kuin piti, ja täytyy saada juosta lisää".

2. PäihdeLenkkarikätköt kotona

Jos pullopiiloja tai lääkelenkkitossukätköjä löytyy kotoa sellaisista paikoista, joissa niiden ei kuuluisi olla, juominen tai päihteiden väärinkäyttö juokseminen on usein edennyt jo pitkälle. Jos päihteiden kätkijä juoksija vielä vartioi kätköjään mustasukkaisesti, ongelma on todellinen. Mieti, onko omassa käytöksessäsi tai läheisesi käytöksessä viitteitä piilotteluun.

3. Tavaroiden tai rahojen katoaminen

Riippuvuus tulee ennen pitkää kalliiksi, kun rahat menevät päihdyttäviin aineisiin lenkkitossuihin. Mieti myös itse, paljonko käytät rahaa päihteisiin lenkkareihin. Onko määrä kasvanut viime aikoina?

4. Salaiset etkot treenit ennen juhlia kimppalenkkiä

Alkoholisti Juoksija joutuu ottamaan pohjia juoksemaan paljon enemmän kuin muut. Jos huomaat juovasi juoksevasi yksinäsi jo etukäteen ennen kuin lähdet ulos kimppalenkkiä, ongelma on vakava. Jos teeskentelet ystävillesi juoneesi juosseesi saman verran kuin hekin, mutta tosiasiassa oletkin juonut jo kovat pohjat kiertänyt aamulla Tuusulanjärven alkuverryttelyksi, asiaa ei voi enää kieltää. Liikakäytön myötä toleranssi kasvaa niin, että alkoholiriippuvainen juoksija juo juoksee paljon enemmän kuin muut.

5. Valehtelu ja manipulointi

Jos alkoholistilta juoksijalta kysyy hänen juomisestaan juoksemisestaan, usein hän kertoo muunnellun totuuden. Lisäksi päihderiippuvainen juoksija voi kertoa yhtä asiaa toiselle ja toista toiselle. Toisinaan alkoholisti juoksija voi kertoa juoneensa pari olutta liikaa vain käyneensä juoksemassa pari terävää mäkivetoa soramontulla, mutta jättääkin kertomatta vodkapullosta, jonka hän tyhjensi ennen ainuttakaan tuoppia, että soramonttu oli Nurmijärven puolella. Riippuvaisella valheista tulee osa jokapäiväistä elämää.

6. Kirkkaiden viinojen juonti Pitkät lenkit ja fartlekit
Tiedätkö, miksi alkoholisti juoksija pitää kirkkaista viinoista pitkistä lenkeistä? Siksi, että ne näyttävät vedeltä kestävät pidempään. Vodkaa Fartlekejä tai muita kirkkaita viinoja rusko-vetoja on helppo sekoittaa juomiin pitkiin lenkkeihin ilman että ne näyttävät tai tuoksuvat erilaiselta treeni menee överiksi. Jos vodkaa vauhtileikittelyjä tulee lisättyä juomaan pitkiin lenkkeihin salaa, alkoholismi juokseminen on miltei selvä asia.

7. Tapahtumien väliin jättäminen

Päihderiippuvainen Juoksija voi jättää tulematta suvun juhliin tai lasten syntymäpäiville. Tai alkoholisti juoksija voi saapua paikalle, mutta katoilla vähän väliä lenkille ja lopulta kokonaan jopa pitkälle lenkille.

8. Elämän kapeutuminen

Päihteet Juoksulenkit vievät tilaa muilta asioilta elämässä. Jos harrastuksiin tai ystävien tapaamiseen päihteidenkäyttöön ei ole enää aikaa päihteidenkäytön juoksemisen vuoksi, riippuvuus voi olla tosiasia. Lisäksi henkilön persoonallisuus voi muuttua, eikä hän ole enää niin osallistuva kuin aikaisemmin.

9. Muutokset painossa ja ulkonäössä

Huumeidenkäyttäjät Juoksijat laihtuvat usein, koska huumeet juoksulenkit vievät ruokahalun läskin. Laihuutta ihannoivassa yhteiskunnassa painon putoaminen nähdään usein hyvänä asiana, jolloin ei tulla ajatelleeksi syitä sen takana.

10. Lisääntynyt hygieniatuotteiden käyttö

Alkoholisti Juoksija yrittää usein salailla alkoholinkäyttöään juoksemistaan erilaisin vippaskonstein. Pastillit vievät hengityksestä hajun, partavesi tai hajuvesi poistaa alkoholin tuoksun iholta, silmätipat lievittävät silmien punoitusta ja hampaiden tiheä pesu. Suihkussa käynti raikastaa oloa. Salailuun on monia keinoja, mutta ne kaikki kertovat samaa asiaa: ongelma on todellinen.

Imatra Revisited

Marraskuussa 2011 kävin nostalgialenkillä nuoruuteni maisemissa Lappeenrannassa, ja nyt oli vuorossa paluu lapsuuden maisemiin. Asuin elämäni ensimmäiset vuodet 1960–1969 Imatrankoskella, ja viimeisten 30 vuoden aikana en ole Vuoksen rannalla liikkunut. Oli siis hyvä syy käydä tarkistamassa tilanne.

Olin saanut kutsun tulla Hinkanrantaan saunomaan ja harrastamaan kulinarismia, ja tällaiseen retkeen oli luontevaa liittää myös juoksulenkki. Keli oli mukavan lämmin, ei mikään Spartathlon-helle, mutta varmasti tämä palveli myös syyskuun lopun Kreikan reissuun valmistautumista. Juoksulenkille kertyi mittaa 37 kilometriä, ja keskivauhti oli 6.39 min/km. Käytännössä hölkkäsin hiukan alle 6 minuutin vauhtia, mutta maisemien ihmettely ja jäätelönsyönti hidastivat etenemistä. Juoksemani reitti näkyy alla olevalla kartalla ja tarkemmat speksit löytyvät MovesCountista. (Jos löydän joskus MovesCountistani Embed-painikkeen, niin embedaan treenin tähän).

0 km Lähdin liikkeelle Valtionhotellin pihalta, ja suunnistin Imatrankosken sillan yli kohti voimalaitosta. Kosken ja voimalaitoksen väliin jäävällä niemellä oli vielä 45 vuotta sitten valaistu latu, mutta nyt ei latupohjaa löytynyt. Jäljellä oli enää juurakkoinen ja mutkikas polku. Vanhan valaistun ladun valotolppiakaan en nähnyt, luulen että voittoa tavoittelevana pörssiyhtiönä Fortum ei halua haaskata sähköään turhuuksiin.

2 km Voimalaitoksen tarkistettuani olisin mielelläni syönyt jäätelön, mutta siltojen välissä ei ollut enää jäätelökioskia. Jatkoin matkaa yli Vuoksen sillan, ja kurvasin Pistetalojen risteyksestä oikealle, kohti Kuparia.

3 km Monet luokkakavereistani asuivat Kuparilla, mutta en pienenä poikana juuri liikkunut niissä maisemissa. Toki hiihdin usein kouluun talvella, mutta latu kulki enimmäkseen metsässä. Juoksin nyt kouluaikojeni jälkeen rakennettua Pietarintietä pitkin, josta siirryin Disan kalakaupan jälkeen tutummalle Ensontielle.

7 km Pelkolan rajanylityspaikan lähestyessä tein U-käännöksen ensimmäisten rajavyöhykkeestä kertovien kylttien kohdalla, ja suuntasin Ensontietä kohti vanhaa kouluani.

10 km Ensimmäinen Alma materini eli Teppanalan kansakoulu oli edelleen pystyssä, mutta eipä siellä taida enää olla oppilaita. Melkoinen metsä oli kasvatettu koulun eteläpuolelle, ja on ihan hyvä ettei moista näköestettä ollut 1960-luvun lopulla. Mainiolla opettajallamme Lankisen Manulla meni joskus päivän viimeinen tunti ylipitkäksi, mutta kun Jakolan bussi näkyi lähestyvän pellon takaa, sain aina Manulta luvan hilpaista pysäkille.

Vanhojen luokkakavereideni tekemisistä kansakouluajan jälkeen minulla ei ole juuri havaintoja, mutta yhden julkkiskohupaljastuksen voin toki tehdä. Muusikko-näyttelijä Katriina Honkanen oli samalla luokalla, ja istuimme jopa samassa pulpetissa!

11 km Rajapatsaan maisemat näyttivät enimmäkseen tutuilta. Ruokakauppojen paikoille oli toki tullut Kebab-Pizzerioita, pubeja ja kirppareita, mutta näinhän kehitys kehittyy muuallakin kuin PeräBerberiassa. Venäläisten ostosmatkailijoiden vaikutusta en kovin paljoa Imatralla huomannut, mitä nyt Pietarintien varrella olleet kalakaupat olivat selvästi itäisille asiakkaille tarkoitettuja.

12 km Neste Oil Rajapatsas oli siinä kohdassa, missä oli ennen Kesoil. Juuri se Kesoil, jota Agostini ja muut MV-Agusta -kuskit käyttivät Imatran Ajojen aikana varikkonaan. En viitsinyt käydä katsomassa, että olisiko Neste Oilin seinässä ollut muistolaattaa kertomassa vanhoista ajoista.

12,7 km Rautatiesillan ylitettyäni varauduin jäätelönsyöntiin, mutta eipä ollut sillan kupeessa enää kioskia. Perkele. Juoksin ja rämmin metsän poikki junaradan tuntumaan sillan alle. Ratapihalla oli mukavasti aktiviteettia, ja Lokakuun Rautateiden raskaan sarjan diesel-veturi olikin juuri lähdössä kohti kotiaan. Nappasin kuvan veturista ja kuski morjesti minulle, vanhalle junansuorittajalle, kollegiaalisesti.

Eipä tiennyt Lokakuun Rautateiden edustaja, että länsimaisten ihmisten kanssa kaveeratessaan on syytä olla varovainen. Kollegansa Anatoli oli nimittäin meillä kotona katsomassa Imatran Ajoja vuonna 1967 tai 1968, ja viihtyi niin hyvin, että sai seuraavalla viikolla yllättäen ja pyytämättä siirron jonnekin muualle, mahdollisesti BAM-radalle Siperiaan. Lieventävänä asianhaarana ei tainnut toimia edes se, että Anatoli kannusti Vostok-merkkisellä pyörällä 500-kuutioisissa kisannutta Neuvosto-Eestin edustaja Endel Kiislaa.

13 km Imatrankosken asema purettiin jo 70-luvun alussa, ja asemapuiston vieressä olleet kreosootille tuoksuneet ratapölkytkin oli korjattu pois. Jatkoin matkaa kohti vanhaa kotitaloani, ja muistelin mennessäni vanhoja naapureitani. Talon toisessa päädyssä asuivat ensin Pelliset, sitten Taposen Simo ja lopuksi Tiaiset. Pellisten poika Jorma kuoli autokolarissa, Taposen Simo kuoli työnsä ääreen ja Tiaisten pieni tytär Anne kuoli myös ikävässä liikenneonnettomuudessa.

Kotitaloni on oikein siististi entisöity, ja siellä oli tietääkseni jossain vaiheessa päiväkoti. Mietiskelin että miltä talon sisällä mahtaa näyttää nykyään. Olisin toki voinut mennä Team Noutaja -juoksupaidassani jupisemaan lapsukaisille, että tämän talon pohjoispäädyssä on muuten tosi huono karma, mutta päättelin että se olisi ollut huono idea.

14 km Koska pistetalojen suunnalta ei löydy enää ensimmäistäkään kioskia tai kauppaa (K-kauppa Hyötyläinenkin oli lopettanut), jäätelönpuute pakotti minut palaaman siltojen yli keskustaan. Ostin jätskin ensimmäiseltä kohdalle osuneelta kioskilta Valtiohotellin puistosta, ja palasin takaisin Vuoksen itärannalle.

Pistetalojen viereen rakennettujen talojen paikalla oli 50 vuotta sitten jääkiekkokaukalo, jossa Imatran Ketterä pelasi mm. Lieksan Hurttia ja Varkauden Valtteja vastaan. Silloin ei ollut pleksejä eikä muistaakseni muitakaan verkkoja edes kaukalon päädyssä. Eräässä ottelussa maalin takana ottelua seurannut nuorehko kundi sai kiekon otsaansa. Verta tuli rutosti, mutta kaveri vaan hoki vittu-saatanaa eikä itkenyt ollenkaan. Se teki pieneen poikaan vaikutuksen.

15 km Sankarihautausmaan kautta jatkoin matkaani Kirkon ohi Imatran Yhteislyseolle, ja sieltä edelleen metsän halki kohti lehmuskujaa. Aseman mutkasta TT-kuskit, nuo oman aikansa gladiaattorit, kiihdyttivät kohti olkipaaleilla pehmustettuja lehmuksia, mutta eipä siellä tainnut kenelläkään mennä kaarre leveäksi. Kerran muistaakseni Teuvo Länsivuori (Yamaha) ja Phil Read (MV-Agusta) kolistelivat katteita lehmusten varjoon rinnakkain kurvatessaan, ja se oli aika pelottavan näköistä.

Aseman mutkan takana oleva ratapiha näyttää toimivan samalla tavalla kuin ennenkin, mutta joissain asioissa maailma on muuttunut viimeisten 50 vuoden aikana. Meidän perhe asui ratapihan länsipuolella ja kaverit asuivat toisella puolella, joten sosiaalinen elämä edellytti meiltä 5-10 -vuotiailta jatkuvaa ratapihan ylittelemistä. Tarkkana piti tietysti olla, varsinkin jos oli tarve alittaa koko ratapihan pituisten junien vaunuja. Vanhemmilta oli tiukka ukaasi, että vain sellaisten vaunuletkojen ali sai mennä, joiden kummassakaan päässä ei ollut kiinni veturia. Käytännössä tulkitsimme asian niin, että vaunuissa kiinni olevasta höyryveturista (kyllä, höyryvetureita käytettiin vielä 1960-luvulla yleisesti vaihtotöissä) ei tarvinnut välittää, jos piipusta ei tuprahdellut merkittävää määrää savua/höyryä. 

Imatrankosken ratapihalla pistäydyin edellisen kerran joskus 1980-luvun alussa, kun nuorena rautatievirkamiehenä käytiin kollegoiden kanssa krebaamassa pitkin ja poikin Kouvolan Rautapiiriä. Kerran päädyttiin Imatrankoskelle syömään ja juomaan, josta puolen yön jälkeen palattiin Vuoksen itärannan kautta yöjunalle. Ratapihaankin silloin tutustuttiin.

16 km Lehmuskujan hölkättyäni suunnistin Imatrankosken urheilukentälle, ja matkalla kävin tarkistamassa urheilukentän takana olleen pienen lammen. Kyseinen lätäkkö näytti umpeen kasvaneelta, mutta vesilinnut varmaan arvostavat kehitystä. Vielä 1960-luvulla vettä oli enemmän, ja kävimme joskus talvella luistelemassa siellä. Jää ei ollut ihan tasalaatuista, ja muistan kuinka Leiniäisen Hanskin hokkarit iskivät hienosti kipinöitä iltahämärässä. Minun luisteluvauhdillani eivät olisi kipinät sinkoilleet, vaikka olisin sirklannut asfaltilla.

17 km Imatrankosken urheilukentän pinnoite ei ollut ihan yhtä hyvässä kunnossa kuin 1960-luvulla, mutta hyvin siellä pystyi juoksemaan. Tein yhden 400 metrin kunniakierroksen, mutta muita lajeja kuten moukarinheittoa en ehtinyt kokeilemaan. Rantalentopallo näytti olevan tämän kesän ykköslaji Imatralla, sen sijaan yleisurheilijoita ei kentällä näkynyt.

Imatrankosken urheilukentän suuri historiallinen merkitys on sen toimiminen Imatran Ajojen varikkona. Siellä roikuimme seuraamassa kisaan valmistautuvia kuskeja ja mekaanikkoja, ja keräilimme nimmareita. Paria päivää ennen ensimmäisiä harjoitusajoja varikko suljettiin yleisöltä, jonka jälkeen sinne pääseminen oli haasteellisempaa, vaan ei mahdotonta.

Urheilukentän jätettyäni päätin suunnistaa Tainionkoskelle, ja uhohdin tyystin Vernon Cottlen ja Jock Taylorin muistomerkillä käymisen. Sorry, dudes!

18 km Ahopellon Puutarhan kyltti oli aika huonossa hapessa. Kasvihuoneiden nykyistä kuntoa en jäänyt tarkistamaan, mutta vielä 45 vuotta sitten sieltä käytiin ostamassa kurkkuja ja tomaatteja. Tie olisi suorastaan houkutellut vauhdikkaampaan juoksuun, mutta maltoin mieleni. Tämä olisi varmaan hyvä paikka bongata paikallisia juoksijoita, mutta eipä näkynyt edes ForrestG:tä.

20 km Rautatiesillan kohdalla palasin Vuoksen länsirannalle, ja jatkoin matkaa kohti pohjoista. Mitään tarkempaa reittisuunnitelmaa minulla ei ollut, mutta Tornatorin perustaman Tainionkosken voimalaitoksen kohdalla päätin ottaa suunnan kohti Joutsenoa.

23 km Karhumäessä oli Valintatalo, jossa täydensin juomavarastoa ja ostin tietysti jäätelöä. Pysäytin reitintallennuksen kaupassa sisällä käydessäni, ja siinä kohdassa tuli reittiviivaan pieni katkos. Maisemat olivat minulle outoja, mutta suunta tuntui olevan oikea ja kadun nimi lupaavasti Joutsenonkatu, joten jatkoin matkaa.

29 km Korvenkylän jälkeen päädyin kuutostien vieressä kulkevalle Jänhiäläntielle. Aurinko paistoi aika kuumasti, mutta onneksi olin täyttänyt vesipullon Karhumäessä.

33 km Jänhiälän risteys on rakennettu uusiksi, mutta minähän käännyin vanhasta muistista siitä mistä mentiin 50 vuotta sitten. Junaradan alitus onnistui hyvin, mutta sillan jälkeen viritetyn verkkoaidan alitse kömpiminen vaati lievää akrobatiaa. Tien reunassa oli vielä 50 vuotta sitten Jänhiälän tanssilavaa ennen varoituksena ”KOPELOI SERVOJA” -kyltti, mutta nyt sillä kohdalla oli tiessä keskiraskas hidaste, joka näkyy alla olevassa kuvassa. Ei taida Jänhiälän lavalla olla paljoa aktiviteetteja nykyään, mikä ei yhtään hämmästytä. Sinne pääseminen on tehty tolkuttoman vaikeaksi.

Loppumatka kohti Hinkanrantaa sujui asiallisesti. Syke nousi helteessä korkeimmillaan lukemaan 145, mutta juoksu kulki ilman ongelmia. Lenkin päätepisteeksi olin valinnut Hinkanrannassa kasvavan Justus-nimisen koivun, joka oli jo 50 vuotta sitten sairaan iso. Justus oli edelleenkin paikallaan, mutta pieniä ikääntymisen merkkejä olin havaitsevinani. Nimen Justukselle antoi Raija Repo, joka oli kotiapulaisemme 60-luvun puolivälin aikoihin.

Justusta morjestettuani siirryin matkan jälkimmäiseen osaan, johon kuuluivat muun muassa seuraavat asiat:

•    Normaalit proteiinipalkkarit, ja vähän kuohujuomaa päälle

•    Saunan lämmitys, Misa-kiuas vuodelta 1962 syttyi mukavasti parin saunaoluen voimalla

•    Löylyt olivat maailman parhaat, ja Saimaan vesi juuri sopivasti 22-23 asteista

•    Saunan jälkeen Gourmet Chef Alain ja Master of Mushrooms Anu tarjoilivat Kassleria kanttarelleilla ja jälkiruokana oli Pannacotta mustikoilla ja metsämansikoilla. Très bien!

•    Ruokajuomakin oli maukasta, ja Saimaa (Tetriluoto, Lylyt ja Satamosaari etulalalla, Mietinsaari ja Kyläniemi taustalla) oli idyllinen taustamaisema. Sain myös tohtori Jyrkiltä nimen Spartathlon-lääkärintodistukseen. Merçi ja kiitos kaikille mukana olleille!