Mistä puhun kun puhun ultrajuoksemisesta

Tasan 10 vuotta sitten osallistuin elämäni ensimmäiseen ultrajuoksutapahtumaan. Edellisenä talvena olin huomannut Juoksija-lehden tulosliitteessä Masokistin Unelma 100 km juoksukilpailun tulokset, ja ajatus maratonia pidemmälle juoksemisesta houkutti. Olin jo ehtinyt ilmoittautua Tukholman maratonille, mutta Tukholman reissu downgreidautui kesän ykköstavoitteesta valmistautumiseksi kohti varsinaista tavoitetta.

Ultrajuoksemisen alkeisopinnot 2004-2006
Masokistin Unelma elokuussa 2004 oli mukava ja opettavainen kokemus, se oli ensimmäinen askel ultrajuoksijan opinnoissani. En kuitenkaan juossut Paloheinän metsässä tullakseni hyväksi 100 kilometrin juoksijaksi, koska olin jo kesän aikana asettanut tavoitteekseni Spartathlonin juoksemisen. Sinne päästäkseni minun piti juosta 100 kilometriä alle 10 tunnissa ja 30 minuutissa, ja se onnistui Paloheinässä kolmannella yrittämällä, elokuussa 2006. Sen jälkeen en ole 100 kilometrin juoksuihin osallistunut.

Vuosina 2004-2007 osallistuin kolmen MasU:n lisäksi muutamiin 12 tunnin ja 24 tunnin juoksuihin. Jotkut kisat menivät hyvin ja jotkut vähemmän hyvin, mutta jokaisesta startista kertyi arvokasta oppia. Juoksuasioissa(kin) oppi menee parhaiten päähän kantapään kautta.

Näiden vuosien aikana alkoi varmistua, että ultrajuoksu sopii minulle hyvin. Pitkän matkan juokseminen on minulle luontaista, ja tykkään käydä lenkillä itsekseni. Kisareissut tarjoavat mahdollisuuden yhdistää sosiaalista touhuilua ja itsekseen olemista sopivassa suhteessa. Olen perusluonteeltani sen verran epäsosiaalinen, että ryhmäliikunta ja joukkuelajit eivät innosta, ja ajatus tekemisiäni kyttäävästä personal trainerista suorastaan kauhistuttaa.

Ultrajuoksu lasketaan extreme-lajiksi, ja sekin sopii minulle. Olen kuitenkin siinä mielessä vanhan liiton miehiä, että mikään tolkutonta markkinahumua sisältävä touhu ei kiinnosta. Välineurheilut tai aitoa hengenvaaraa sisältävät redbull-extreme lajit eivät myöskään ole minua varten. Saan riittävän annoksen adrenaliinia kun arvon Kreikan maaseudulla yksin pimeässä yössä, että olenko vielä oikealla reitillä vai missasinko sittenkin oliivilehdon jälkeisen käännöksen vasemmalle.

Spartathlon ja muut 2007-20xx
Syyskuussa 2007 olin ensimmäistä kertaa Spartathlonin lähtöviivalla Akropolis-kukkulalla. Kuntoni ei ollut vielä riittävän hyvä ja tein kokemattomuuttani hölmöjä virheitä. Kisani päättyi keskeyttämiseen 186 kilometrin kohdalla. Silti olin tyytyväinen, koska nyt tiesin varmasti, että ultrajuoksu on minun lajini. Sillä tiellä olen edelleen.

Spartathloniin olen osallistunut neljä kertaa, ja maaliin olen päässyt vain yhden kerran. Olen juossut myös 202 km Nove-Colli -juoksun Italiassa, 180 km Nemea-Olympia -juoksun Kreikassa sekä 161 km OxroadUltran Suomessa. Joissain lyhemmissäkin kisoissa olen välillä käynyt, mutta ne ovat olleet lähinnä välipaloja isompiin tavoitteisiin valmistautuessa.

Faktat tiskiin: Tällaisia kisoja haluan juosta
Paikasta toiseen
Haluan juosta Spartathlonia ja muita point-to-point ultrajuoksuja. Lyhyellä radalla kierrettävät kisat (kuten kaikki 12 ja 24 tunnin juoksut) eivät sykähdytä, koska tykkään juosta kohti jossain kaukana horisontin takana häämöttävää maalia. On hienoa kun ei tiedä mitä seuraavan mutkan takana on, se selviää vasta kun on juossut sinne. Ehkä minulla on veressäni kulkurigeenejä.  

Ainakin 160 kilometriä
Sopiva kisan pituus on ainakin 100 mailia eli 160 kilometriä. Kun matka on riittävän pitkä, on pelkkä maaliin asti selviäminen riittävä haaste, ja se sopii minulle hyvin. Sijoitukset ja loppuajat ovat toisarvoisia, jos kovin kilpakumppani on aikarajoista myöhästyneet ja kisan keskeyttäneet juoksijat sisuksiinsa ahmaiseva raatobussi.

Flow-tila tai Runner's high ovat tavoittelemisen arvoisia asioita, ja niiden saavuttaminen juoksemalla vaatii paljon kilometrejä. Pitkäkestoinen valvominen ja liikkeellä oleminen tuottaa usein myös hassunhauskoja hallusinaatioita. Ultrajuoksuun olennaisena osana kuuluvat väsymyksen ja epätoivon hetket saattavat vaihtua lyhyessä ajassa äärimmäiseen nirvanaan, ja sellaisia fiiliksiä on tasaisessa ja turvallisessa arkielämässä harvoin tarjolla.

En ole koskaan kokeillut purkista napsittavia mielialalääkkeitä, mutta uskallan väittää, että pitkäkestoisen aerobisen liikunnan veroista mielialalääkettä ei löydy apteekin hyllyltä, eikä todennäköisesti edes sieltä takahuoneen lukitusta kaapista. Lisää tietoa tästä aiheesta Akulta.

Ei enempää kuin 250 kilometriä
Spartathlonin pituus on järjestäjien tämän vuoden mittauksen mukaan 247,6 kilometriä, ja paljoa sitä pidemmälle en varmasti jaksaisi juosta. Minulle sopivat yhtäjaksoisesti ilman taukoa juostavat kisat, useampana päivänä juostavia etappikisoja en harrasta. Haluan saada urakan kerralla valmiiksi, ja palkita sen jälkeen itseni esimerkiksi nukkumisella, mässäilyllä ja kevytjuopottelulla. Juon hyvin harvoin olutta, mutta tiedän jo nyt että 28.9.2014 Mythos maistuu.

Mutkia ja mäkiä
Reitillä saa olla mielellään kohtuullisen paljon korkeuskorkeuseroja ja mutkia. Lihakseni jumiutuvat tasaisella alustalla juoksemisesta, ja 400 metrin radan (jossa 50 % matkasta on kaarretta) kiertäminen pahentaa tilannetta entisestään.

Vaikka kotoisilla treenilenkeilläni ei ole kovin suuria korkeuseroja tarjolla, olen pärjännyt hyvin Etelä-Euroopan maastoissa. Ylämäet eivät pelota minua, ja alamäet olen aina tykänyt juosta liikoja jarruttelematta. Jos maan vetovoima haluaa auttaa minua matkan edistämisessä, niin otan mielelläni kaiken avun vastaan. Seurauksena alamäkien ryntäilemisestä on joskus ollut myös L4/5 diskuksessa laakea oikeavoittoinen prolapsi eli välilevy on tykännyt kyttyrää, mutta kaikella lystinpidolla on hintansa. 
 
Asfalttia ja hiekkatietä ja polkuja
Suurimman osan treenilenkeistäni juoksen asfaltilla, mutta hiekkatiet ja metsäpolut sopivat myös. Nemea-Olympia -juoksun 180 km reitti on erinomainen sekoitus erilaisia juoksualustoja ja korkeuseroja. Matkalla Nemeasta Olympiaan on 100 km asfalttia ja 80 km hiekkatietä tai polkua, ja korkeuseroja alla olevan mukaisesti:

Lopuksi
Tärkein motivaatio liikunna harrastamiseen on minulle valmistautuminen Spartathloniin tai muuhun vastaavaan kisaan. Kun osallistumismaksu on maksettu ja lennot varattu, ei lenkille lähteminen jää motivaatiosta kiinni. Mutta on muitakin syitä.

Viimeisten 15 vuoden aikana olen sulattanut ympäriltäni 25 kiloa ylimääräistä läskiä, ja sitä taakkaa ei ole ikävä. On mukavaa kun hengitys ei salpaudu kengännauhoja solmiessa, eivätkä tissit pompi juoksuaskelia ottaessa.

Oletko riippuvainen juoksemisesta?

Lainasin luvatta tohtori.fi -sivustolla ollutta (alkuperäinen lähde msn.health.com) päihderiipuvuuksien tsekkauslistaa, ja päivitin sen sisällön juoksupainotteiseksi. Idea on lainattu Facebookista Robert Veederin kirjoituksesta.

Oletko riippuvainen päihteistä juoksemisesta? - 10 salaista merkkiä riippuvuudesta

Riippuvuus on vakava asia, joka kehittyy yleensä salakavalasti. Alkoholista tai huumeista Juoksemisesta riippuvaisilla on kuitenkin tiettyjä, toistuvia käyttäytymiskaavoja, joista riippuvuuden voi yleensä tunnistaa. Siksi päihteitä käyttävän juoksijan olisi hyvä itse tunnistaa riippuvuus silloin, kun se on jo olemassa. 

1. Toleranssi kasvaa

Alkoholin, huumeiden tai lääkkeiden väärinkäyttäjät Juoksijan tunnistaa usein kovasta kestävyydestä. Jos läheisesi, tai sinä itse olet alkanut juoda juosta enemmän, mutta ulkoisia vaikutuksia ei niinkään näy, voi kyseessä olla liikakäytön harjoittelun myötä kasvanut toleranssi. Lääkkeiden väärinkäyttäjä Juoksija voi keksiä erilaisia syitä, miksi "pillerit treenit loppuivat aikaisemmin kuin piti, ja täytyy saada juosta lisää".

2. PäihdeLenkkarikätköt kotona

Jos pullopiiloja tai lääkelenkkitossukätköjä löytyy kotoa sellaisista paikoista, joissa niiden ei kuuluisi olla, juominen tai päihteiden väärinkäyttö juokseminen on usein edennyt jo pitkälle. Jos päihteiden kätkijä juoksija vielä vartioi kätköjään mustasukkaisesti, ongelma on todellinen. Mieti, onko omassa käytöksessäsi tai läheisesi käytöksessä viitteitä piilotteluun.

3. Tavaroiden tai rahojen katoaminen

Riippuvuus tulee ennen pitkää kalliiksi, kun rahat menevät päihdyttäviin aineisiin lenkkitossuihin. Mieti myös itse, paljonko käytät rahaa päihteisiin lenkkareihin. Onko määrä kasvanut viime aikoina?

4. Salaiset etkot treenit ennen juhlia kimppalenkkiä

Alkoholisti Juoksija joutuu ottamaan pohjia juoksemaan paljon enemmän kuin muut. Jos huomaat juovasi juoksevasi yksinäsi jo etukäteen ennen kuin lähdet ulos kimppalenkkiä, ongelma on vakava. Jos teeskentelet ystävillesi juoneesi juosseesi saman verran kuin hekin, mutta tosiasiassa oletkin juonut jo kovat pohjat kiertänyt aamulla Tuusulanjärven alkuverryttelyksi, asiaa ei voi enää kieltää. Liikakäytön myötä toleranssi kasvaa niin, että alkoholiriippuvainen juoksija juo juoksee paljon enemmän kuin muut.

5. Valehtelu ja manipulointi

Jos alkoholistilta juoksijalta kysyy hänen juomisestaan juoksemisestaan, usein hän kertoo muunnellun totuuden. Lisäksi päihderiippuvainen juoksija voi kertoa yhtä asiaa toiselle ja toista toiselle. Toisinaan alkoholisti juoksija voi kertoa juoneensa pari olutta liikaa vain käyneensä juoksemassa pari terävää mäkivetoa soramontulla, mutta jättääkin kertomatta vodkapullosta, jonka hän tyhjensi ennen ainuttakaan tuoppia, että soramonttu oli Nurmijärven puolella. Riippuvaisella valheista tulee osa jokapäiväistä elämää.

6. Kirkkaiden viinojen juonti Pitkät lenkit ja fartlekit
Tiedätkö, miksi alkoholisti juoksija pitää kirkkaista viinoista pitkistä lenkeistä? Siksi, että ne näyttävät vedeltä kestävät pidempään. Vodkaa Fartlekejä tai muita kirkkaita viinoja rusko-vetoja on helppo sekoittaa juomiin pitkiin lenkkeihin ilman että ne näyttävät tai tuoksuvat erilaiselta treeni menee överiksi. Jos vodkaa vauhtileikittelyjä tulee lisättyä juomaan pitkiin lenkkeihin salaa, alkoholismi juokseminen on miltei selvä asia.

7. Tapahtumien väliin jättäminen

Päihderiippuvainen Juoksija voi jättää tulematta suvun juhliin tai lasten syntymäpäiville. Tai alkoholisti juoksija voi saapua paikalle, mutta katoilla vähän väliä lenkille ja lopulta kokonaan jopa pitkälle lenkille.

8. Elämän kapeutuminen

Päihteet Juoksulenkit vievät tilaa muilta asioilta elämässä. Jos harrastuksiin tai ystävien tapaamiseen päihteidenkäyttöön ei ole enää aikaa päihteidenkäytön juoksemisen vuoksi, riippuvuus voi olla tosiasia. Lisäksi henkilön persoonallisuus voi muuttua, eikä hän ole enää niin osallistuva kuin aikaisemmin.

9. Muutokset painossa ja ulkonäössä

Huumeidenkäyttäjät Juoksijat laihtuvat usein, koska huumeet juoksulenkit vievät ruokahalun läskin. Laihuutta ihannoivassa yhteiskunnassa painon putoaminen nähdään usein hyvänä asiana, jolloin ei tulla ajatelleeksi syitä sen takana.

10. Lisääntynyt hygieniatuotteiden käyttö

Alkoholisti Juoksija yrittää usein salailla alkoholinkäyttöään juoksemistaan erilaisin vippaskonstein. Pastillit vievät hengityksestä hajun, partavesi tai hajuvesi poistaa alkoholin tuoksun iholta, silmätipat lievittävät silmien punoitusta ja hampaiden tiheä pesu. Suihkussa käynti raikastaa oloa. Salailuun on monia keinoja, mutta ne kaikki kertovat samaa asiaa: ongelma on todellinen.

Imatra Revisited

Marraskuussa 2011 kävin nostalgialenkillä nuoruuteni maisemissa Lappeenrannassa, ja nyt oli vuorossa paluu lapsuuden maisemiin. Asuin elämäni ensimmäiset vuodet 1960–1969 Imatrankoskella, ja viimeisten 30 vuoden aikana en ole Vuoksen rannalla liikkunut. Oli siis hyvä syy käydä tarkistamassa tilanne.

Olin saanut kutsun tulla Hinkanrantaan saunomaan ja harrastamaan kulinarismia, ja tällaiseen retkeen oli luontevaa liittää myös juoksulenkki. Keli oli mukavan lämmin, ei mikään Spartathlon-helle, mutta varmasti tämä palveli myös syyskuun lopun Kreikan reissuun valmistautumista. Juoksulenkille kertyi mittaa 37 kilometriä, ja keskivauhti oli 6.39 min/km. Käytännössä hölkkäsin hiukan alle 6 minuutin vauhtia, mutta maisemien ihmettely ja jäätelönsyönti hidastivat etenemistä. Juoksemani reitti näkyy alla olevalla kartalla ja tarkemmat speksit löytyvät MovesCountista. (Jos löydän joskus MovesCountistani Embed-painikkeen, niin embedaan treenin tähän).

0 km Lähdin liikkeelle Valtionhotellin pihalta, ja suunnistin Imatrankosken sillan yli kohti voimalaitosta. Kosken ja voimalaitoksen väliin jäävällä niemellä oli vielä 45 vuotta sitten valaistu latu, mutta nyt ei latupohjaa löytynyt. Jäljellä oli enää juurakkoinen ja mutkikas polku. Vanhan valaistun ladun valotolppiakaan en nähnyt, luulen että voittoa tavoittelevana pörssiyhtiönä Fortum ei halua haaskata sähköään turhuuksiin.

2 km Voimalaitoksen tarkistettuani olisin mielelläni syönyt jäätelön, mutta siltojen välissä ei ollut enää jäätelökioskia. Jatkoin matkaa yli Vuoksen sillan, ja kurvasin Pistetalojen risteyksestä oikealle, kohti Kuparia.

3 km Monet luokkakavereistani asuivat Kuparilla, mutta en pienenä poikana juuri liikkunut niissä maisemissa. Toki hiihdin usein kouluun talvella, mutta latu kulki enimmäkseen metsässä. Juoksin nyt kouluaikojeni jälkeen rakennettua Pietarintietä pitkin, josta siirryin Disan kalakaupan jälkeen tutummalle Ensontielle.

7 km Pelkolan rajanylityspaikan lähestyessä tein U-käännöksen ensimmäisten rajavyöhykkeestä kertovien kylttien kohdalla, ja suuntasin Ensontietä kohti vanhaa kouluani.

10 km Ensimmäinen Alma materini eli Teppanalan kansakoulu oli edelleen pystyssä, mutta eipä siellä taida enää olla oppilaita. Melkoinen metsä oli kasvatettu koulun eteläpuolelle, ja on ihan hyvä ettei moista näköestettä ollut 1960-luvun lopulla. Mainiolla opettajallamme Lankisen Manulla meni joskus päivän viimeinen tunti ylipitkäksi, mutta kun Jakolan bussi näkyi lähestyvän pellon takaa, sain aina Manulta luvan hilpaista pysäkille.

Vanhojen luokkakavereideni tekemisistä kansakouluajan jälkeen minulla ei ole juuri havaintoja, mutta yhden julkkiskohupaljastuksen voin toki tehdä. Muusikko-näyttelijä Katriina Honkanen oli samalla luokalla, ja istuimme jopa samassa pulpetissa!

11 km Rajapatsaan maisemat näyttivät enimmäkseen tutuilta. Ruokakauppojen paikoille oli toki tullut Kebab-Pizzerioita, pubeja ja kirppareita, mutta näinhän kehitys kehittyy muuallakin kuin PeräBerberiassa. Venäläisten ostosmatkailijoiden vaikutusta en kovin paljoa Imatralla huomannut, mitä nyt Pietarintien varrella olleet kalakaupat olivat selvästi itäisille asiakkaille tarkoitettuja.

12 km Neste Oil Rajapatsas oli siinä kohdassa, missä oli ennen Kesoil. Juuri se Kesoil, jota Agostini ja muut MV-Agusta -kuskit käyttivät Imatran Ajojen aikana varikkonaan. En viitsinyt käydä katsomassa, että olisiko Neste Oilin seinässä ollut muistolaattaa kertomassa vanhoista ajoista.

12,7 km Rautatiesillan ylitettyäni varauduin jäätelönsyöntiin, mutta eipä ollut sillan kupeessa enää kioskia. Perkele. Juoksin ja rämmin metsän poikki junaradan tuntumaan sillan alle. Ratapihalla oli mukavasti aktiviteettia, ja Lokakuun Rautateiden raskaan sarjan diesel-veturi olikin juuri lähdössä kohti kotiaan. Nappasin kuvan veturista ja kuski morjesti minulle, vanhalle junansuorittajalle, kollegiaalisesti.

Eipä tiennyt Lokakuun Rautateiden edustaja, että länsimaisten ihmisten kanssa kaveeratessaan on syytä olla varovainen. Kollegansa Anatoli oli nimittäin meillä kotona katsomassa Imatran Ajoja vuonna 1967 tai 1968, ja viihtyi niin hyvin, että sai seuraavalla viikolla yllättäen ja pyytämättä siirron jonnekin muualle, mahdollisesti BAM-radalle Siperiaan. Lieventävänä asianhaarana ei tainnut toimia edes se, että Anatoli kannusti Vostok-merkkisellä pyörällä 500-kuutioisissa kisannutta Neuvosto-Eestin edustaja Endel Kiislaa.

13 km Imatrankosken asema purettiin jo 70-luvun alussa, ja asemapuiston vieressä olleet kreosootille tuoksuneet ratapölkytkin oli korjattu pois. Jatkoin matkaa kohti vanhaa kotitaloani, ja muistelin mennessäni vanhoja naapureitani. Talon toisessa päädyssä asuivat ensin Pelliset, sitten Taposen Simo ja lopuksi Tiaiset. Pellisten poika Jorma kuoli autokolarissa, Taposen Simo kuoli työnsä ääreen ja Tiaisten pieni tytär Anne kuoli myös ikävässä liikenneonnettomuudessa.

Kotitaloni on oikein siististi entisöity, ja siellä oli tietääkseni jossain vaiheessa päiväkoti. Mietiskelin että miltä talon sisällä mahtaa näyttää nykyään. Olisin toki voinut mennä Team Noutaja -juoksupaidassani jupisemaan lapsukaisille, että tämän talon pohjoispäädyssä on muuten tosi huono karma, mutta päättelin että se olisi ollut huono idea.

14 km Koska pistetalojen suunnalta ei löydy enää ensimmäistäkään kioskia tai kauppaa (K-kauppa Hyötyläinenkin oli lopettanut), jäätelönpuute pakotti minut palaaman siltojen yli keskustaan. Ostin jätskin ensimmäiseltä kohdalle osuneelta kioskilta Valtiohotellin puistosta, ja palasin takaisin Vuoksen itärannalle.

Pistetalojen viereen rakennettujen talojen paikalla oli 50 vuotta sitten jääkiekkokaukalo, jossa Imatran Ketterä pelasi mm. Lieksan Hurttia ja Varkauden Valtteja vastaan. Silloin ei ollut pleksejä eikä muistaakseni muitakaan verkkoja edes kaukalon päädyssä. Eräässä ottelussa maalin takana ottelua seurannut nuorehko kundi sai kiekon otsaansa. Verta tuli rutosti, mutta kaveri vaan hoki vittu-saatanaa eikä itkenyt ollenkaan. Se teki pieneen poikaan vaikutuksen.

15 km Sankarihautausmaan kautta jatkoin matkaani Kirkon ohi Imatran Yhteislyseolle, ja sieltä edelleen metsän halki kohti lehmuskujaa. Aseman mutkasta TT-kuskit, nuo oman aikansa gladiaattorit, kiihdyttivät kohti olkipaaleilla pehmustettuja lehmuksia, mutta eipä siellä tainnut kenelläkään mennä kaarre leveäksi. Kerran muistaakseni Teuvo Länsivuori (Yamaha) ja Phil Read (MV-Agusta) kolistelivat katteita lehmusten varjoon rinnakkain kurvatessaan, ja se oli aika pelottavan näköistä.

Aseman mutkan takana oleva ratapiha näyttää toimivan samalla tavalla kuin ennenkin, mutta joissain asioissa maailma on muuttunut viimeisten 50 vuoden aikana. Meidän perhe asui ratapihan länsipuolella ja kaverit asuivat toisella puolella, joten sosiaalinen elämä edellytti meiltä 5-10 -vuotiailta jatkuvaa ratapihan ylittelemistä. Tarkkana piti tietysti olla, varsinkin jos oli tarve alittaa koko ratapihan pituisten junien vaunuja. Vanhemmilta oli tiukka ukaasi, että vain sellaisten vaunuletkojen ali sai mennä, joiden kummassakaan päässä ei ollut kiinni veturia. Käytännössä tulkitsimme asian niin, että vaunuissa kiinni olevasta höyryveturista (kyllä, höyryvetureita käytettiin vielä 1960-luvulla yleisesti vaihtotöissä) ei tarvinnut välittää, jos piipusta ei tuprahdellut merkittävää määrää savua/höyryä. 

Imatrankosken ratapihalla pistäydyin edellisen kerran joskus 1980-luvun alussa, kun nuorena rautatievirkamiehenä käytiin kollegoiden kanssa krebaamassa pitkin ja poikin Kouvolan Rautapiiriä. Kerran päädyttiin Imatrankoskelle syömään ja juomaan, josta puolen yön jälkeen palattiin Vuoksen itärannan kautta yöjunalle. Ratapihaankin silloin tutustuttiin.

16 km Lehmuskujan hölkättyäni suunnistin Imatrankosken urheilukentälle, ja matkalla kävin tarkistamassa urheilukentän takana olleen pienen lammen. Kyseinen lätäkkö näytti umpeen kasvaneelta, mutta vesilinnut varmaan arvostavat kehitystä. Vielä 1960-luvulla vettä oli enemmän, ja kävimme joskus talvella luistelemassa siellä. Jää ei ollut ihan tasalaatuista, ja muistan kuinka Leiniäisen Hanskin hokkarit iskivät hienosti kipinöitä iltahämärässä. Minun luisteluvauhdillani eivät olisi kipinät sinkoilleet, vaikka olisin sirklannut asfaltilla.

17 km Imatrankosken urheilukentän pinnoite ei ollut ihan yhtä hyvässä kunnossa kuin 1960-luvulla, mutta hyvin siellä pystyi juoksemaan. Tein yhden 400 metrin kunniakierroksen, mutta muita lajeja kuten moukarinheittoa en ehtinyt kokeilemaan. Rantalentopallo näytti olevan tämän kesän ykköslaji Imatralla, sen sijaan yleisurheilijoita ei kentällä näkynyt.

Imatrankosken urheilukentän suuri historiallinen merkitys on sen toimiminen Imatran Ajojen varikkona. Siellä roikuimme seuraamassa kisaan valmistautuvia kuskeja ja mekaanikkoja, ja keräilimme nimmareita. Paria päivää ennen ensimmäisiä harjoitusajoja varikko suljettiin yleisöltä, jonka jälkeen sinne pääseminen oli haasteellisempaa, vaan ei mahdotonta.

Urheilukentän jätettyäni päätin suunnistaa Tainionkoskelle, ja uhohdin tyystin Vernon Cottlen ja Jock Taylorin muistomerkillä käymisen. Sorry, dudes!

18 km Ahopellon Puutarhan kyltti oli aika huonossa hapessa. Kasvihuoneiden nykyistä kuntoa en jäänyt tarkistamaan, mutta vielä 45 vuotta sitten sieltä käytiin ostamassa kurkkuja ja tomaatteja. Tie olisi suorastaan houkutellut vauhdikkaampaan juoksuun, mutta maltoin mieleni. Tämä olisi varmaan hyvä paikka bongata paikallisia juoksijoita, mutta eipä näkynyt edes ForrestG:tä.

20 km Rautatiesillan kohdalla palasin Vuoksen länsirannalle, ja jatkoin matkaa kohti pohjoista. Mitään tarkempaa reittisuunnitelmaa minulla ei ollut, mutta Tornatorin perustaman Tainionkosken voimalaitoksen kohdalla päätin ottaa suunnan kohti Joutsenoa.

23 km Karhumäessä oli Valintatalo, jossa täydensin juomavarastoa ja ostin tietysti jäätelöä. Pysäytin reitintallennuksen kaupassa sisällä käydessäni, ja siinä kohdassa tuli reittiviivaan pieni katkos. Maisemat olivat minulle outoja, mutta suunta tuntui olevan oikea ja kadun nimi lupaavasti Joutsenonkatu, joten jatkoin matkaa.

29 km Korvenkylän jälkeen päädyin kuutostien vieressä kulkevalle Jänhiäläntielle. Aurinko paistoi aika kuumasti, mutta onneksi olin täyttänyt vesipullon Karhumäessä.

33 km Jänhiälän risteys on rakennettu uusiksi, mutta minähän käännyin vanhasta muistista siitä mistä mentiin 50 vuotta sitten. Junaradan alitus onnistui hyvin, mutta sillan jälkeen viritetyn verkkoaidan alitse kömpiminen vaati lievää akrobatiaa. Tien reunassa oli vielä 50 vuotta sitten Jänhiälän tanssilavaa ennen varoituksena ”KOPELOI SERVOJA” -kyltti, mutta nyt sillä kohdalla oli tiessä keskiraskas hidaste, joka näkyy alla olevassa kuvassa. Ei taida Jänhiälän lavalla olla paljoa aktiviteetteja nykyään, mikä ei yhtään hämmästytä. Sinne pääseminen on tehty tolkuttoman vaikeaksi.

Loppumatka kohti Hinkanrantaa sujui asiallisesti. Syke nousi helteessä korkeimmillaan lukemaan 145, mutta juoksu kulki ilman ongelmia. Lenkin päätepisteeksi olin valinnut Hinkanrannassa kasvavan Justus-nimisen koivun, joka oli jo 50 vuotta sitten sairaan iso. Justus oli edelleenkin paikallaan, mutta pieniä ikääntymisen merkkejä olin havaitsevinani. Nimen Justukselle antoi Raija Repo, joka oli kotiapulaisemme 60-luvun puolivälin aikoihin.

Justusta morjestettuani siirryin matkan jälkimmäiseen osaan, johon kuuluivat muun muassa seuraavat asiat:

•    Normaalit proteiinipalkkarit, ja vähän kuohujuomaa päälle

•    Saunan lämmitys, Misa-kiuas vuodelta 1962 syttyi mukavasti parin saunaoluen voimalla

•    Löylyt olivat maailman parhaat, ja Saimaan vesi juuri sopivasti 22-23 asteista

•    Saunan jälkeen Gourmet Chef Alain ja Master of Mushrooms Anu tarjoilivat Kassleria kanttarelleilla ja jälkiruokana oli Pannacotta mustikoilla ja metsämansikoilla. Très bien!

•    Ruokajuomakin oli maukasta, ja Saimaa (Tetriluoto, Lylyt ja Satamosaari etulalalla, Mietinsaari ja Kyläniemi taustalla) oli idyllinen taustamaisema. Sain myös tohtori Jyrkiltä nimen Spartathlon-lääkärintodistukseen. Merçi ja kiitos kaikille mukana olleille!

Spartathlon-update

Kreikkalaisten kanssa kun lähtee asioita säätämään, niin aina on syytä varautua yllätyksiin. Lähden ensi syyskuussa sittenkin juoksemaan Spartathlonia, sillä kisajärjestäjät päättivät lopulta hyväksyä Oxroadultralla juoksemani ajan 17:23:53 Spartathlon-kriteeriksi. Ihan järkevä linjaus, koska 180 kilometrin tulos 24 tunnin juoksussakin riittää Spartathloniin mukaan pääsemiseen. Minun kannaltani tämä oli erityisen mukava ratkaisu sen takia, että varasuunnitelmani eli Phidippides Runin järjestelyistä ei ole tullut kevään aikana mitään lisätietoa.

Alkuvuoden treenit eivät ole menneet ihan suunnitelmien mukaan, mutta siinä ei ole mitään uutta minun kohdallani. Tammi-helmikuussa sain juoksutreenit mukavasti käyntiin, mutta maalis-huhtikuussa siitepölysesongin alkaessa meno hyytyi ikävästi. Välillä oli flunssaa ja välillä muuten vaan ylirasittunut olo, ja parin kuukauden ajan juoksentelin vain noin 30 km/viikko. Toukokuussa tilanne onneksi normalisoitui.

Nyt on meneillään varsinaiseen Spartathlon-treenikauteeni valmistava jakso, jonka aikana yritän saada elimistön sopeutumaan hiukan totisempaan treenaamiseen. Tällä hetkellä juoksen 60-70 km viikkoja, ja lisäilen määriä varovaisesti. Juoksu kulkee mukavasti, ja jostain syystä sykkeet pysyvät tosi matalalla tasolla. Viileällä kelillä ultrakevyissä 5.40 min/km vauhdeissa sykkeet pysyvät 115 tuntumassa. Todennäköisesti voisin treenata jo nyt enemmän ja lujempaa, mutta enpä viitsi hötkyillä, koska hyvinkin mitättömän tuntuiset ylilyönit ovat usein johtaneet minulla kiusallisiin ylirasitusoireisiin.

Varsinainen 12+1 viikon Spartathlon-treenikauteni alkaa maanantaina 30.6.2014. Alustavasti olen kaavaillut tavoitteekseni juosta 12 viikon aikana yhteensä 1200 kilometriä, ja jaksottaa treenit neljään kolmen viikon pituiseen jaksoon. Cross traineria tai muita korvike-treenejä en aio ottaa ohjelmaan, mutta lihaskunnosta huolehdin paremmin kuin ennen. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea päivittäistä kahvakuulailua ja venyttelyä, noin 5-15 minuuttia per päivä.

Näillä mennään Spartaan. Jos joku Spartathlon-virkailija sattuisi olemaan sitä mieltä että ei muuten mennä, ja pyytää syksyllä numerolappuani pois, niin siihen pyyntöön on vain yksi vastaus: μολὼν λαβέ.

Pääsiäispäivitys ja Plan B

Spartathlon 2014 jää minulta juoksematta, ilmoittautumistani ei jostain syystä hyväksytty tällä kertaa. OxroadUltran väliaika oli kreikkalaisten mielestä liian epävirallinen suoritus kelvatakseen Spartathlon-kriteeriksi. Mutta ehkä vuonna 2015?

Ensi syksyn Spartathlonin korvikkeeksi olen harkitsemassa ensimmäistä kertaa järjestettävää Phidippides Runia. Kisa järjestetään kolme viikkoa ennen Spartathlonia, ja juostava reitti on pääpiirteittäin sama. Organisaattorina toimii joukko kreikkalaisia juoksuseuroja, ja juoksun järjestämisen taustalla on ajatus tarjota mahdollisuus juosta Ateenasta Spartaan myös niille juoksijoille jotka eivät mahdu mukaan Spartathloniin. Ilmoittautumislomake löytyy Greek Dayrunnersin nettisivulta, joka tosin tällä hetkellä tuntuu olevan nurin.

Kisan järjestelystä ja organisoinnista ei ole vielä kovin tarkkaa tietoa. Phidippides Runin järjestelyt muistuttavat pitkälti Spartathlonia, mutta juoksun startti on vasta perjantai-iltana ja juoksureitissäkin on pieniä eroavaisuuksia. Spartathlonin mallin mukaan esitettyjä listoja huoltopisteistä ja muuta perustietoa voi katsella vaikkapa Doliho ultrajuoksuseuran sivulta. Ilmoittautumisaikaa on kesäkuun puoliväliin asti, joten odottelen rauhassa tietojen täsmentymistä. Se on kuitenkin selvä, että jos Phidippides Runia lähden juoksemaan, niin Spartathloniin verrattuna täm kisa on enemmän self support -meininkiä. Enemmän täytyy kantaa evästä mukana, koska luvattuun 63 huoltopisteen evästarjoiluun ei vaan voi luottaa.

Ilmoittautumisella ei ole senkään puoleen kiire, että juoksukuntoni on taas vaihteeksi hukassa. Tammi-helmikuussa treenit lähtivät mukavasti liikkeelle, mutta maalis-huhtikuussa on ollut taas kaikenlaista pienempää&isompaa flunssaa, selkävaivaa, allergiaoiretta ja yleistä väsymystä. Menon hyytymisen oireet täsmäisivät hyvin ylirasitukseenkin, mutta alkuvuoden aikana hölkätyt 538 kilometriä ovat niin pieni määrä treeniä, että sillä ei pitäisi ylikuntoon päästä.

Helppo juoksuvauhtini oli alkukeväästä 5.20-5.30 min/km, mutta nyt kyyti on hiipunut noin 5.50 min/km köpöttelyksi. Samaan aikaan lenkkien keskisyke on pudonnut 114-117 lukemiin. Wanhoina aikoina juoksusykkeeni on painunut alle 120 lukemien vain erittäin hyvässä kunnossa ollessani tai liiallisen määrän annostelun aiheutettua ylikuntoa oireilevan sykejumin.

Nyt yritän päästä takaisin 50-70 km viikkoannoksiin, ja samalla pyrin aktiivisesti välttämään kaikkia ylilyöntejä. Alle 5 min/km vauhteja en aio juosta yhtä tolpanväliä pidempiä matkoja, ja joka viikossa tulee olemaan kevään ajan vähintään kaksi juoksutonta päivää. Siitepölyn suhteen taitaa olla tulossa keskimääräistä hankalampi kevät, ja se tarkoittaa myöskin metsässä juoksentelemisen minimoimista.

Lopuksi varustepäivitystä. Talvella yritin etsiä kaiken maailman nettikaupoista ASICS 2160 -kenkiä, mutta eipä niitä enää löydy. Tuoreemmat ASICS 2170 ja 2000 eivät vaan tunnu sopivan hitaaseen asfalttijuoksuun, ja eri vaihtoehtoja mietittyäni keksin lopulta ratkaisun. Minulla on nyt käytössä kaksi paria ASICS Kayanoja, ja muutaman lenkin perusteella on vahvistunut tunne että näillä mennään. Vähän kalliimpiahan Kayanot ovat, mutta satasella ostin omani, toiset Start Fitnessistä ja toiset XXL:stä.

Kohti Spartathlonia, tai sitten ei

Syksyn selkävaivat alkavat olla historiaa, ja olen taas päässyt juoksentelemaan. Vasen lonkka edelleen kiristelee ajoittain hiukan ja juoksulenkin jälkeen vasen jalka saattaa tuntua puutuneelta, mutta nämä oireet ovat vähenemään päin. Juostessa näitä tuntemuksia ei ole ollenkaan.

Treenin määrät ovat toistaiseksi erittäin varovaisia. Tammikuun ensimmäisellä viikolla juoksin yhden 10 km lenkin, ja kun ongelmia ei ilmennyt, uskalsin palata yli kahden kuukauden juoksemattomuuden  jälkeen "normaaliin" treenaamiseen. Seuraavien neljän viikon juoksumäärät olivat 30 km, 30 km, 45 km ja 45 km, ultra-varovaista nousujohteisuutta siis havaittavissa. Samaa varman päälle hötkyilemätöntä linjaa aion jatkaa vielä helmi-maaliskuun ajan, huhtikuun alussa teen uudet suunnitelmat.

Juoksemisen lisäksi olen harrastanut kehonkohennusta kahvakuulan kanssa. Koska lihaskunto on edelleen heikko, olen touhunnut kahvakuulien kanssa hyvin varovaisesti. Viikkoannos on ollut yhteensä yhden tunnin luokkaa, jaettuna noin 10 minuutin pätkiin. Olen käyttänyt 8 ja 12 kg painoja, ja tuulimyllyt sekä muut sivuttaisliikkeet ovat toistaiseksi boikotissa. Alaselän ongelma (todennäköisesti sama "L4/5 diskuksen oikeavoittoinen prolapsi" kuin vuonna 2010) ei tykkää sivulle taivuttamisesta, joten laajennan kahvakuulaohjelmaani sivusuunnassa vasta joskus keväämmällä.

Vuoden 2014 THE tavoitteeni piti olla Spartathlon, mutta nyt on pientä epävarmuutta ilmoittautumiseni läpimenossa. Näyttää siltä että kreikkalaiset eivät jostain syystä ole kelpuuttaneet Oxroadultran väliaikaani osallistumiskriteeriksi, Spartathloniin osallistumisen edellytyksenä on että 100 km pitää olla juostuna alle 6.18 min/km vauhdilla. Minä juoksin Oxroadilla ensimmäiset 136 km keskivauhdilla 6.15 min/km, ja siihen päälle 25 km vähän hitaammin. Minun ymmärrykseni mukaan tämän pitäisi riittää, mutta odotellaan kreikkalaisten tuomiota.

Jos Spartathlon-reissu ei onnistu, niin sitten siirretään Kreikan reissua vuodella eteenpäin. Tämähän ei olisi mikään suuren suuri ongelma, DUV:n kisakalenterista löytyy mielenkiintoiselta näyttäviä kisoja joka viikonlopulle. Esimerkiksi tänä viikonloppuna olisi ollut tarjolla Delirium Ultra 24 tunninjuoksu Ridgelandissa South Carolinassa,  OSJ Jungle Trail 50K Amami-Oshima saarella Japanissa ja Fishline 50k Run Port Gamblessa Washingtonissa.

Back in Business

Kävin eilen juoksulenkillä, 10 kilometriä juoksin ja aikaa meni melkein tunti. Tämä oli niin rankka urheilusuoritus, että tänään onkin jalat sen oloiset että lepopäivä on paikallaan. Pohkeiden ulkosyrjät aristavat ja reidetkin on silleen mukavasti tönkkönä. Huomenna ajattelin panostaa lihashuoltoon, ja tiistaina taas juoksemaan! Spartathloniin ilmoittautumisen pitäisi aueta keskiviikkona, ja torstaina voisi taas yrittää juoksennella. Siinä sitä onkin urheilullista ohjelmaa ensi viikoksi.

Eilinen juoksentelu tuntui aika mukavalta, kun otetaan huomioon että edellinen juoksulenkki (tai yhtään mikään treeni) löytyy harjoituspäiväkirjasta päivämäärältä 9.11.2013. Sitä edellinen juoksulenkki oli 15.10.2013, jonka jälkeen poljeskelin lokakuussa vielä cross traineria pari viikkoa ennen täydellistä telakoitumista.

Nyt on siis selkä saatu juoksukuntoon, mutta tarkkana pitää olla edelleen, ettei vaiva uusiudu keväällä. Oli kohtuullisen yllättävää, että eilisen tunnin juoksulenkin aikana ainoa merkki syksyn ongelmista oli lonkankoukistajien lievä kiristely. Käveleminen on nimittäin edelleen hankalaa, viimeistään viiden minuutin kävelyn jälkeen vasemman reiden ja pohkeen ulkosyrjässä kulkeva hermo aiheuttaa sellaisia tuntemuksia, että on pakko päästä istumaan tai kyykistyä hetkeksi. En siis voi aloittaa pitkän laiskottelun jälkeistä kestävyystreeniä kävelylenkeillä, vaan pakko on juosta. Mutta en valita.

Kunto on siis tällä hetkellä ihan oikeasti paska, mutta eiköhän se kevään aikana lähde paranemaan. Kalenterista laskeskelin, että Spartathloniin on aikaa 12+12+12+1 viikkoa. Aloitan siis huomenna ensimmäisen 12 viikon treenijakson, jonka aikana tavoitteena on varovaisesti ja varman päälle luoda pohja puolen vuoden Spartathlon 2014 -treeniä varten. Juoksumäärät pidän ensimmäiset kolme kuukautta maltillisina, ja myös kahvakuula tulee saamaan kyytiä. Kotirata-ultrat ja muut ylipitkät hulluttelut jätän suosiolla väliin, koska selkä-perse-takareisi -vaivojen lisäksi haluan välttää myös ylirasitukselliset ongelmat.