Vuoden 2009 kilpailukalenterissani on kaksi kisaa: Suomi-juoksun yömaraton kesäkuun alussa Perniössä ja syyskuun lopulla Spartathlon. Edellisen kerran juoksin maratonin lokakuussa 2006 Vantaalla, silloin aikaa meni 3:09:59 ja nyt on tavoitteena parantaa ennätystä 10 minuutilla. Uskon että kestävyyspohja on ultranylkkykilometrien ansiosta kunnossa, mutta suurempi haaste on oppia juoksemaan kolmen tunnin maratoniin vaadittavalla 4.15 min/km vauhdilla riittävän rennosti.
Olen aina ollut lahjakas suunnittelemaan erilaisia harjoitussysteemejä, mutta tosi huono noudattamaan niitä. Säädän suunnitelmiani jatkuvasti milloin milläkin perusteella ja varsinkin ultrajuoksussa siihen on varaakin, Leinosen Sepon slogan "riittää kun ulkoilee tarpeeksi" pitää nimittäin aika hyvin paikkansa. Maratonia varten on kuitenkin pakko suunnitella etukäteen ainakin vauhdikkaampia treenejä, ja tänä keväänä olen jonkun verran jopa pysynyt talvella laatimassani käsikirjoituksessa.
Harjoitusviikkoni pituus on 5 päivää, ja siihen sisältyy lähtökohtaisesti treeniä neljänä päivänä ja sitten yksi täydellinen lepopäivä. Päädyin viiden päivän viikkoon ihan vain piruuttani, en nimittäin usko että ihmiskroppa olisi kehittynyt ottamaan vastaan treeniä juuri perinteisellä 7 päivän rytmityksellä. Viiden päivän jaksoon sopii mukavasti vauhdikkaampaa treeniä ja pitkä lenkki ja peruslenkkiäkin, yritän jokaisessa jaksossa juosta ainakin yhden vauhtilenkin tai vetoharjoituksen sekä yhden 25-30 km pitkän lenkin.
Vetoharjoituksena olen juossut esim 15x200/200 metrin vetoja 2 minuutin lähdöillä. Reipas 200 metrinen menee rennosti noin 44-45 sekuntiin (eli 3:40-45 min/km) ja sen päälle hölkkäilen toisen 200 metrisen reilun 6 minuutin km-vauhdilla. Näin opetan jaloille vilkkaampaa toimintaa, treeni ei kuitenkaan ole kovin kuormittava koska syke ehtii nousta 200 metrin aikana vain 145-150 tasoille. Vauhtikestävyyttä olen treenannut esim 5 x 2000 metrin vedoilla, tai sitten ihan vaan juoksemalla vaikkapa perinteisen Tuusulanjärven kierroksen reippaammalla vauhdilla.
Tässä malliksi viimeisten neljän päivän juoksentelut:
to: 20 km 5.22 min/km, pari ultrahenkistä kävelytaukoa ja lopussa kymmenkunta kiihdytystä
pe: 10 km, 2 km VR + 15x200/200 vedot + 2 km VR
la: 30 km 5.40 min/km, peruspitkälenkki Bornhomiin valmistautuvan Pertsan kanssa, pari kävelytaukoa
su: 20 km, 2 km VR + 15 km 4.10 min/km + 2 km VR
Lisäsin linkit lauantain ja tämän päivän treenien Nokia SportsTracker tietoihin. Tänään juostun vauhtilenkin aikana yritin pitää sykkeet noin 160 tasolla, mutta kuten km-vauhdeista näkyy, välillä mentiin aikaa kovaa ja välillä ei. Tämä johtui ennen kaikkea tuulesta, alkumatkasta puhalteli mukava myötätuuli ja kilometrit 14-16 sain kyntää melkoiseen vastatuuleen. Ihan tehokkaan tuntuinen lenkki, huomenna voi hyvällä omallatunnolla pitää lepopäivän ja tiistaina alkava seuraava neljän treenipäivän putki tulee olemaan todennäköisesti hiukan kevyempi.
Lopuksi onnittelut Suomen 24h juoksun MM-joukkuelle Italiaan. Kaikki 6 juoksijaa selvisivät urakasta mallikkaasti, eritysesti Ari Lindstenin jäätävän rauhallinen vauhdinjako (6 tuntia 56 km, 12 tuntia 110 km, 24 tuntia 219 km) teki vaikutuksen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 24 tunnin juoksu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste 24 tunnin juoksu. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
torstai 5. helmikuuta 2009
24 tunnin juoksu ja muut pitkät ultrat
Esport Arenalla juoksijoita katsellessani mietiskelin, että pitäisikö vielä joskus osallistua Endurance 24h juoksuun tai johonkin muuhun 24 tunnin kisaan. Joskus aamuyöstä olin tosi tyytyväinen että en ollut itse radalla juoksemassa, ja viimeisen tunnin aikana fiilis oli tietysti ihan päinvastainen, kateeksi kävi kun katselin urakkaansa viimeistelevien menoa. Nyt tunnelma on jotain siltä väliltä.
Kokemukseni mukaan aikarajoitteiset kisat ja muut lyhyehköllä lenkillä kierrettävät kisat eroavat suuresti yhtenä lenkkinä tai pätkänä juostavista kisoista. Minulle lyhyen reitin kiertäminen on yleensä ollut hankalaa. Vaikka hyvässä seurassa hölkytteleminen on aina mukavaa, niin tärkein motivaatio näihin kisoihin osallistumisessa ja radalla pysymisessä on minulle ollut kokemuksen hankkiminen "suurempia" tavoitteita varten. Voisi sanoa että vuosina 2004-2007 Suomessa ja Tanskassa juoksemani 100 km – 24 tunnin kisat ovat olleet minulle henkisesti rankimpia ultrakisoja, niissä radalla pysyminen (tai edes radalla pysymisen yrittäminen) ovat ajoittain vaatinet sisua.
Heikot hetket kuuluvat ultrajuoksuun, ja on kieltämättä hienoa ja opettavaista huomata kuinka syvästäkin aallonpohjasta voi nousta nautinnolliseen juoksuun lyhyessä ajassa. Osallistuin kaksi kertaa Lohjalla K-Citymarketin parkkihallissa 12h juoksuun, ja molemmilla kerroilla olin jossain vaiheessa niin masentunut että mietiskelin keskeyttämistäkin. Leinosen Sepon järjestämässä kisassa ilman hyvää syytä keskeyttäminen olisi kuitenkin ollut niin noloa, että roikuin radalla loppuun asti ja sain sentään päälle 100 km tulokset aikaiseksi molemmilla kerroilla. Ihan arvokkaita oppitunteja olivat.
Neljän vuoden ultravalmistautumisen jälkeen lähdin 2007 yrittämään Spartathlonia, ja ihan vaan huonosta kunnosta johtuneesta keskeyttämisestä huolimatta minulle tuli kerralla selväksi että juoksen mieluummin yhtenä lenkkinä tai pätkänä juostavia kisoja. Minulla ei Spartathlonissa tai Nove Collissa tullut kertaakaan sellaisia juoksun aikaisia masennuksia ja turhautuneisuuksia, joita lyhyen lenkin kiertäminen on aina aiheuttanut. Jatkuvasti muuttuvat maisemat pitävät mielen virkeänä, eikä mitään mystisiä henkisiä voimavaroja tarvitse kaivaa esiin, kun juoksu on enimmäkseen yhtä juhlaa. Toki jalkoihin on sattunut loppumatkasta ja väsymyskin on painanut, mutta kun kisasta on unelmoinut kuukausien ajan, niin sitä kautta syntynyt motivaatio toimii parhaana kipulääkkeenä.
Minun tapauksessani viime vuoden Nove Collin ja Spartathlonin helppous johtui monesta seikasta: kunto on ollut kohdallaan, jalat ovat olleet riittävän hyvässä kunnossa, olosuhteet ovat olleet suotuisat ja tavoitteet ovat olleet kuntoon nähden sopivia. Spartathlonin tyyppisissä kisoissahan minulle riittää maaliin pääsy eikä loppuajalla ole käytännössä mitään merkitystä, niinpä matkanteosta ja maisemista voi nauttia ja kioskilta voi ostaa jätskin jos siltä tuntuu. Enemmän hetkessä elämistä ja vähemmän tuloshakuista suorittamista.
Joku voi tietysti kysyä että miksi tuota kokemusta varten pitää sitten matkustaa ulkomaille ja osallistua juoksukilpailuun numerolappu rinnassa. Mutta kysyköön.
Juoksufoorumissa on keskustelua ja pohdiskelua ultrajuoksusta korvien välisellä pururadalla.
Kokemukseni mukaan aikarajoitteiset kisat ja muut lyhyehköllä lenkillä kierrettävät kisat eroavat suuresti yhtenä lenkkinä tai pätkänä juostavista kisoista. Minulle lyhyen reitin kiertäminen on yleensä ollut hankalaa. Vaikka hyvässä seurassa hölkytteleminen on aina mukavaa, niin tärkein motivaatio näihin kisoihin osallistumisessa ja radalla pysymisessä on minulle ollut kokemuksen hankkiminen "suurempia" tavoitteita varten. Voisi sanoa että vuosina 2004-2007 Suomessa ja Tanskassa juoksemani 100 km – 24 tunnin kisat ovat olleet minulle henkisesti rankimpia ultrakisoja, niissä radalla pysyminen (tai edes radalla pysymisen yrittäminen) ovat ajoittain vaatinet sisua.
Heikot hetket kuuluvat ultrajuoksuun, ja on kieltämättä hienoa ja opettavaista huomata kuinka syvästäkin aallonpohjasta voi nousta nautinnolliseen juoksuun lyhyessä ajassa. Osallistuin kaksi kertaa Lohjalla K-Citymarketin parkkihallissa 12h juoksuun, ja molemmilla kerroilla olin jossain vaiheessa niin masentunut että mietiskelin keskeyttämistäkin. Leinosen Sepon järjestämässä kisassa ilman hyvää syytä keskeyttäminen olisi kuitenkin ollut niin noloa, että roikuin radalla loppuun asti ja sain sentään päälle 100 km tulokset aikaiseksi molemmilla kerroilla. Ihan arvokkaita oppitunteja olivat.
Neljän vuoden ultravalmistautumisen jälkeen lähdin 2007 yrittämään Spartathlonia, ja ihan vaan huonosta kunnosta johtuneesta keskeyttämisestä huolimatta minulle tuli kerralla selväksi että juoksen mieluummin yhtenä lenkkinä tai pätkänä juostavia kisoja. Minulla ei Spartathlonissa tai Nove Collissa tullut kertaakaan sellaisia juoksun aikaisia masennuksia ja turhautuneisuuksia, joita lyhyen lenkin kiertäminen on aina aiheuttanut. Jatkuvasti muuttuvat maisemat pitävät mielen virkeänä, eikä mitään mystisiä henkisiä voimavaroja tarvitse kaivaa esiin, kun juoksu on enimmäkseen yhtä juhlaa. Toki jalkoihin on sattunut loppumatkasta ja väsymyskin on painanut, mutta kun kisasta on unelmoinut kuukausien ajan, niin sitä kautta syntynyt motivaatio toimii parhaana kipulääkkeenä.
Minun tapauksessani viime vuoden Nove Collin ja Spartathlonin helppous johtui monesta seikasta: kunto on ollut kohdallaan, jalat ovat olleet riittävän hyvässä kunnossa, olosuhteet ovat olleet suotuisat ja tavoitteet ovat olleet kuntoon nähden sopivia. Spartathlonin tyyppisissä kisoissahan minulle riittää maaliin pääsy eikä loppuajalla ole käytännössä mitään merkitystä, niinpä matkanteosta ja maisemista voi nauttia ja kioskilta voi ostaa jätskin jos siltä tuntuu. Enemmän hetkessä elämistä ja vähemmän tuloshakuista suorittamista.
Joku voi tietysti kysyä että miksi tuota kokemusta varten pitää sitten matkustaa ulkomaille ja osallistua juoksukilpailuun numerolappu rinnassa. Mutta kysyköön.
Juoksufoorumissa on keskustelua ja pohdiskelua ultrajuoksusta korvien välisellä pururadalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
