Pääsiäispäivitys ja Plan B

Spartathlon 2014 jää minulta juoksematta, ilmoittautumistani ei jostain syystä hyväksytty tällä kertaa. OxroadUltran väliaika oli kreikkalaisten mielestä liian epävirallinen suoritus kelvatakseen Spartathlon-kriteeriksi. Mutta ehkä vuonna 2015?

Ensi syksyn Spartathlonin korvikkeeksi olen harkitsemassa ensimmäistä kertaa järjestettävää Phidippides Runia. Kisa järjestetään kolme viikkoa ennen Spartathlonia, ja juostava reitti on pääpiirteittäin sama. Organisaattorina toimii joukko kreikkalaisia juoksuseuroja, ja juoksun järjestämisen taustalla on ajatus tarjota mahdollisuus juosta Ateenasta Spartaan myös niille juoksijoille jotka eivät mahdu mukaan Spartathloniin. Ilmoittautumislomake löytyy Greek Dayrunnersin nettisivulta, joka tosin tällä hetkellä tuntuu olevan nurin.

Kisan järjestelystä ja organisoinnista ei ole vielä kovin tarkkaa tietoa. Phidippides Runin järjestelyt muistuttavat pitkälti Spartathlonia, mutta juoksun startti on vasta perjantai-iltana ja juoksureitissäkin on pieniä eroavaisuuksia. Spartathlonin mallin mukaan esitettyjä listoja huoltopisteistä ja muuta perustietoa voi katsella vaikkapa Doliho ultrajuoksuseuran sivulta. Ilmoittautumisaikaa on kesäkuun puoliväliin asti, joten odottelen rauhassa tietojen täsmentymistä. Se on kuitenkin selvä, että jos Phidippides Runia lähden juoksemaan, niin Spartathloniin verrattuna täm kisa on enemmän self support -meininkiä. Enemmän täytyy kantaa evästä mukana, koska luvattuun 63 huoltopisteen evästarjoiluun ei vaan voi luottaa.

Ilmoittautumisella ei ole senkään puoleen kiire, että juoksukuntoni on taas vaihteeksi hukassa. Tammi-helmikuussa treenit lähtivät mukavasti liikkeelle, mutta maalis-huhtikuussa on ollut taas kaikenlaista pienempää&isompaa flunssaa, selkävaivaa, allergiaoiretta ja yleistä väsymystä. Menon hyytymisen oireet täsmäisivät hyvin ylirasitukseenkin, mutta alkuvuoden aikana hölkätyt 538 kilometriä ovat niin pieni määrä treeniä, että sillä ei pitäisi ylikuntoon päästä.

Helppo juoksuvauhtini oli alkukeväästä 5.20-5.30 min/km, mutta nyt kyyti on hiipunut noin 5.50 min/km köpöttelyksi. Samaan aikaan lenkkien keskisyke on pudonnut 114-117 lukemiin. Wanhoina aikoina juoksusykkeeni on painunut alle 120 lukemien vain erittäin hyvässä kunnossa ollessani tai liiallisen määrän annostelun aiheutettua ylikuntoa oireilevan sykejumin.

Nyt yritän päästä takaisin 50-70 km viikkoannoksiin, ja samalla pyrin aktiivisesti välttämään kaikkia ylilyöntejä. Alle 5 min/km vauhteja en aio juosta yhtä tolpanväliä pidempiä matkoja, ja joka viikossa tulee olemaan kevään ajan vähintään kaksi juoksutonta päivää. Siitepölyn suhteen taitaa olla tulossa keskimääräistä hankalampi kevät, ja se tarkoittaa myöskin metsässä juoksentelemisen minimoimista.

Lopuksi varustepäivitystä. Talvella yritin etsiä kaiken maailman nettikaupoista ASICS 2160 -kenkiä, mutta eipä niitä enää löydy. Tuoreemmat ASICS 2170 ja 2000 eivät vaan tunnu sopivan hitaaseen asfalttijuoksuun, ja eri vaihtoehtoja mietittyäni keksin lopulta ratkaisun. Minulla on nyt käytössä kaksi paria ASICS Kayanoja, ja muutaman lenkin perusteella on vahvistunut tunne että näillä mennään. Vähän kalliimpiahan Kayanot ovat, mutta satasella ostin omani, toiset Start Fitnessistä ja toiset XXL:stä.

Kohti Spartathlonia, tai sitten ei

Syksyn selkävaivat alkavat olla historiaa, ja olen taas päässyt juoksentelemaan. Vasen lonkka edelleen kiristelee ajoittain hiukan ja juoksulenkin jälkeen vasen jalka saattaa tuntua puutuneelta, mutta nämä oireet ovat vähenemään päin. Juostessa näitä tuntemuksia ei ole ollenkaan.

Treenin määrät ovat toistaiseksi erittäin varovaisia. Tammikuun ensimmäisellä viikolla juoksin yhden 10 km lenkin, ja kun ongelmia ei ilmennyt, uskalsin palata yli kahden kuukauden juoksemattomuuden  jälkeen "normaaliin" treenaamiseen. Seuraavien neljän viikon juoksumäärät olivat 30 km, 30 km, 45 km ja 45 km, ultra-varovaista nousujohteisuutta siis havaittavissa. Samaa varman päälle hötkyilemätöntä linjaa aion jatkaa vielä helmi-maaliskuun ajan, huhtikuun alussa teen uudet suunnitelmat.

Juoksemisen lisäksi olen harrastanut kehonkohennusta kahvakuulan kanssa. Koska lihaskunto on edelleen heikko, olen touhunnut kahvakuulien kanssa hyvin varovaisesti. Viikkoannos on ollut yhteensä yhden tunnin luokkaa, jaettuna noin 10 minuutin pätkiin. Olen käyttänyt 8 ja 12 kg painoja, ja tuulimyllyt sekä muut sivuttaisliikkeet ovat toistaiseksi boikotissa. Alaselän ongelma (todennäköisesti sama "L4/5 diskuksen oikeavoittoinen prolapsi" kuin vuonna 2010) ei tykkää sivulle taivuttamisesta, joten laajennan kahvakuulaohjelmaani sivusuunnassa vasta joskus keväämmällä.

Vuoden 2014 THE tavoitteeni piti olla Spartathlon, mutta nyt on pientä epävarmuutta ilmoittautumiseni läpimenossa. Näyttää siltä että kreikkalaiset eivät jostain syystä ole kelpuuttaneet Oxroadultran väliaikaani osallistumiskriteeriksi, Spartathloniin osallistumisen edellytyksenä on että 100 km pitää olla juostuna alle 6.18 min/km vauhdilla. Minä juoksin Oxroadilla ensimmäiset 136 km keskivauhdilla 6.15 min/km, ja siihen päälle 25 km vähän hitaammin. Minun ymmärrykseni mukaan tämän pitäisi riittää, mutta odotellaan kreikkalaisten tuomiota.

Jos Spartathlon-reissu ei onnistu, niin sitten siirretään Kreikan reissua vuodella eteenpäin. Tämähän ei olisi mikään suuren suuri ongelma, DUV:n kisakalenterista löytyy mielenkiintoiselta näyttäviä kisoja joka viikonlopulle. Esimerkiksi tänä viikonloppuna olisi ollut tarjolla Delirium Ultra 24 tunninjuoksu Ridgelandissa South Carolinassa,  OSJ Jungle Trail 50K Amami-Oshima saarella Japanissa ja Fishline 50k Run Port Gamblessa Washingtonissa.

Back in Business

Kävin eilen juoksulenkillä, 10 kilometriä juoksin ja aikaa meni melkein tunti. Tämä oli niin rankka urheilusuoritus, että tänään onkin jalat sen oloiset että lepopäivä on paikallaan. Pohkeiden ulkosyrjät aristavat ja reidetkin on silleen mukavasti tönkkönä. Huomenna ajattelin panostaa lihashuoltoon, ja tiistaina taas juoksemaan! Spartathloniin ilmoittautumisen pitäisi aueta keskiviikkona, ja torstaina voisi taas yrittää juoksennella. Siinä sitä onkin urheilullista ohjelmaa ensi viikoksi.

Eilinen juoksentelu tuntui aika mukavalta, kun otetaan huomioon että edellinen juoksulenkki (tai yhtään mikään treeni) löytyy harjoituspäiväkirjasta päivämäärältä 9.11.2013. Sitä edellinen juoksulenkki oli 15.10.2013, jonka jälkeen poljeskelin lokakuussa vielä cross traineria pari viikkoa ennen täydellistä telakoitumista.

Nyt on siis selkä saatu juoksukuntoon, mutta tarkkana pitää olla edelleen, ettei vaiva uusiudu keväällä. Oli kohtuullisen yllättävää, että eilisen tunnin juoksulenkin aikana ainoa merkki syksyn ongelmista oli lonkankoukistajien lievä kiristely. Käveleminen on nimittäin edelleen hankalaa, viimeistään viiden minuutin kävelyn jälkeen vasemman reiden ja pohkeen ulkosyrjässä kulkeva hermo aiheuttaa sellaisia tuntemuksia, että on pakko päästä istumaan tai kyykistyä hetkeksi. En siis voi aloittaa pitkän laiskottelun jälkeistä kestävyystreeniä kävelylenkeillä, vaan pakko on juosta. Mutta en valita.

Kunto on siis tällä hetkellä ihan oikeasti paska, mutta eiköhän se kevään aikana lähde paranemaan. Kalenterista laskeskelin, että Spartathloniin on aikaa 12+12+12+1 viikkoa. Aloitan siis huomenna ensimmäisen 12 viikon treenijakson, jonka aikana tavoitteena on varovaisesti ja varman päälle luoda pohja puolen vuoden Spartathlon 2014 -treeniä varten. Juoksumäärät pidän ensimmäiset kolme kuukautta maltillisina, ja myös kahvakuula tulee saamaan kyytiä. Kotirata-ultrat ja muut ylipitkät hulluttelut jätän suosiolla väliin, koska selkä-perse-takareisi -vaivojen lisäksi haluan välttää myös ylirasitukselliset ongelmat.

Terveiset telakalta

Vuoden neljäs kvartaali on hyvä aika parannella kaikenlaisia kremppoja. Vuosi sitten katkaisin solisluun, ja tällä kertaa ohjelmistossa on uusinta kesältä/syksyltä 2010 eli selkävaiva.

Syyskuussa aloitin kevyen lenkkeilyn Oxroad-huilin jälkeen, ja juoksu sujui ihan asiallisesti, mitä nyt alaselkä-pakara-takareisi -osaston kireys tuntui olevan kroonista lajia. Niinpä kävin pari kertaa hierojalla, ja lokakuun puolivälin tietämillä siirryin varmuuden vuoksi juoksusta pelkkään cross trainerin polkemiseen. Treeniä oli enimmillään kuusi tuntia viikossa, määrillä ei siis ole mässäilty. Olen myös yrittänyt hiukan parantaa lihaskuntoa kahvakuulatreenillä ja venyttelyllä

Kaikesta varovaisuudesta ja kuntoutuksesta huolimatta alaselkä ja vasen pakara on jumiutunut entistä pahemmin.  Viimeisten neljän viikon aikana olen juossut vain kaksi 10 km lenkkiä, ja cross trainerin polkemisetkin olen jättänyt viime aikoina vähemmälle. Luulen että kyseessä on samanlainen välilevyongelma kun kolme vuotta sitten, ja tämähän paranee vain ajan kanssa.

Kunhan saan selän taas kuntoon, aloitan ihan oikean lihaskuntotreenin. Juuri nyt kahvakuulan kanssa heiluminen tuntuu vain pahentavan tilannetta, joten selän paranemista odotellessa teen vain ultrakevyttä lihashuoltoa ja venyttelyä.

Marko Forsellin kahvakuula-proggis tuntuisi olevan hyvä lähtökohta minun lihaskuntotreenilleni, ja harjoitusmotivaatiokin koheni kun vaimo antoi luvan tehdä treenin sisätiloissa. Lupa irtosi kun sain selitettyä mistä kahvakuulan kanssa tehtävässä tuulimylly-liikkeessä ei ole kyse.

Olen kokeillut kevennettyä versiota Markon ohjelmasta pari kertaa, ja havainnot ovat mielenkiintoisia. Vasen puoli on minulla kaikin puolin heikompi kuin oikea, tämä ei ole yllätys, mutta kahvakuulan kanssa eron huomaa selkeämmin. Vasemmiston heikkoutta riittää jalasta keskikropan kautta käteen asti.

Toinen havainto on että tasapainoni ja motoriikkani ovat ö-luokkaa. Esimerkiksi askelkyykyt ovat minulle hankalia ilman lisäpainoakin, ja tuulimyllyliikekin vaatii sellaista notkeutta joka ei onnistu minulta ilman ankaraa keskittymistä. Ja kaiken tämän kruunaa kohtuullisen heikko voimataso.

Tässä Markon Youtube-video kahvakuulatreenistä

Oxroad 2013 Revisited

Spartathlonia seuratessa mietiskelin Oxroad Ultran vauhdinjakoja, ja päätin tehdä pienen selvityksen asiasta. Tuloslistasta löytyy kaikkien juoksijoiden väliajat 82,2 km eli 51,0 mailin kohdalta, ja vaikka se ei ole ihan tarkalleen puolivälissä niin näillä numeroilla päästään totuutta lähellä oleviin lukuihin.

Kopioin datat Exceliin ja laskin alku- ja loppupuoliskoihin käytetyt ajat sekä niiden perusteella keskivauhdit. Viimeisessä sarakkeessa on juoksuvauhtien mukaan lasketut splitit, eli arvioitu ajankäyttö kisan ensimmäiselle ja jälkimmäiselle puoliskolle. Ei tämä ihan absoluuttinen totuus ole, mutta kohtuullisen lähellä sitä kuitenkin.

 

Ari Lindsten, Ailar Nirgi ja Harri Lehtimäki juoksivat negatiivisen splitin, eikä Mart Maasikrandkaan siitä kauaksi jäänyt. Omaan 46,9 / 53,1 -jakooni olen oikein tyytyväinen. Olen joskus (etenkin 2009 Spartathlonissa) yrittänyt lähteä liikkeelle rauhallisesti, mutta eihän siitä mitään hyvää seurannut. Minulle sopii parhaiten omaan kuntooni nähden reipas aloitus, ja loppumatka juostaan sen mukaan mitä jaksetaan.

Oxroadilla juoksu sujui minulla loppuun asti suhteellisen helposti, ja tarpeen vaatiessa olisi kiristämisen varaakin ollut. Ei kuitenkaan kovin paljoa, reilut puoli tuntia minua ennen maaliin ehtinyt Harri Lehtimäki ohitti minut jossain Rengon tietämillä, ja Harrin vauhti oli minulle ehdottomasti liikaa. Parin kilometrin verran toki juostiin yhdessä, mutta sitten todettiin että meillä oli vakionopeussäätimet jumittuneet eri vauhdeille. Harri kulki luontevasti ja helposti noin 6 min/km vauhtia joka olisi vaatinut minulta lievää raastoa, niinpä jatkoimme matkaa omia vauhtejamme. Minulla juoksuvauhti taisi hiipua lopussa lähelle 7 min/km hiippailua.

Tämän vuoden puolella en tule enää juoksemaan numerolappu rinnassa, ja ensi vuoden THE tavoite on tietysti Spartathlon. Keväälläkin olisi mukava juosta joku kisa, mutta en ota siitä asiasta vielä stressiä. Oxroadin kokemus antaa mukavasti uskoa siihen että Spartathonlin läpi juokseminen on vielä mahdollista. Harjoituskilometrejä pitää kuitenkin olla alla enemmän kuin Oxroadilla. Elokuun Oxroad-kuntoni riitti mukavasti viileässä kelissä juostuun 100 mailiin, mutta Spartathlonissa on armoton helle ja kaksi maratonia enemmän matkaa.

Lopuksi vielä onnittelut tämän vuoden Spartathlonisteille! Kisastudiossa oli mukava seurata menoanne, mutta vielä hienompaa olisi ollut olla itse juoksemassa.

Oxroad Ultran jälkimainingit - Lehdistökatsaus

Oxroad Ultra sai ansaittua näkyvyyttä lehdistössä. HelsinginSanomat julkaisi kolmen sivun artikkelin, ja Suomen Kuvalehti nokitti kymmenen sivun reportaasilla.

Ultrajuoksu ei ole Suomessa saanut aikoihin näin paljoa palstatilaa. Vuonna 2006 Jarmo Färdig raportoi Helsingin Sanomissa mittavasti suomalaisten ultrajuoksijoiden Spartathlon-reissusta, ja myös Ultrajuoksuseura Endurancen Espoon hallissa vuosittain järjestämä 24 tunnin juoksu sai kertaalleen reilusti näkyvyyttä Hesarissa. Näiden lisäksi palstatilaa ovat saaneet lähinnä Jukka Viljasen seikkailujuoksuprojektit, jotka ovat kuitenkin luonteeltaan erilaisia kuin kaikille avoimet ultrajuoksukisat.

Miksi lehdistö heräsi juuri nyt? Lähes kaikki Suomessa järjestettävät ultrajuoksukisat juostaan 400 metrin radalla tai muulla lyhyehköllä lenkillä. Tällaisista tapahtumista on vaikea ottaa eeppisiä maisemakuvia tai kirjoittaa kovin lennokkaita kuvauksia kaukana horisontissa häämöttävää maalia kohti taistelevasta juoksijasta. Hämeen Härkätien upeat historialliset maisemat ja helposti mentaalikartalle hahmottuva reitti Turusta Hämeenlinnaan tarjoavat paljon antoisamman lähtökohdan laajaan lehtiartikkeliin.

Sekä Helsingin Sanomien että Suomen Kuvalehden jutut olivat tasoltaan erinomaisia, mutta joitain asioita haluan kuitenkin kommentoida. Kopioin tuohon alle muutaman huomiotani kiinnittäneen lauseen, ja lisäsin perään omat kommenttini punaisella värillä.

Helsingin Sanomat 25.8.2013

Ultrajuoksut eivät ole juoksukilpailuja. Ne ovat syömiskilpailuja. ... Arkena syödään tarkasti, kisojen alla tankataan – ja itse kisoissa syödään mitä sattuu. Ultrajuoksemisesta ja syömisestä on monenlaisia versioita. Jotkut tankkaavat lujasti ennen kisaa ja nauttivat juostessaan vain etukäteen tarkkaan suunnitellun menún mukaisia eväitä. Rune Larssonin hengenheimolaiset lataavat vatsan täyteen ennen kisan starttia, ja varmistavat näin että energiaa riittää eikä alkumatkasta tule rynnättyä liian lujalla vauhdilla. Minun edustamani koulukunta ei tankkaa ennen kisaa ollenkaan, ja kisan aikana syödään mitä sattuu. Maltoa en juo ollenkaan, ja urheilujuomat jätän myös yleensä muille. Vatsapoliittiset asiat ovat yksilöllisiä, ja jokainen ultrajuoksija joutuu etsimään itselleen sopivat ruoka- ja juomavaliot kokeilujen kautta.

Maratonin jälkeen iskee alavire. Näin voi käydä, kun ennen kisaa täyteen tankatut lihasten ja maksan energiavarastot loppuvat. Maratonjuoksussa tätä ilmiötä kutsutaan maratonmuuriin törmäämiseksi. Muuriin törmättäessä pitää siirtyä suun kautta nautitun energian hyödyntämiseen ja läskin polttamiseen, ja se ei onnistu ihan nappia painamalla. Minun kokemukseni mukaan kisaa edeltävän tankkauksen minimoimisella ja koko kisan ajan jatkuvalla pienten annosten syömisellä ja juomisella voidaan ehkäistä muuriin törmääminen.

Suomen Kuvalehti 30.8.2013

Lyhyet varpaat, vahvat pakarat ja runsas hikoilu selittävät ihmisen juoksukykyä. Vahvoja pakaralihaksia tarvitaan kävelyssä ja luistelussa, mutta ei niinkään juoksussa.

Nyt hän pyrkii juoksemaan kuuden minuutin ”kuolettavan tylsää” kilometrivauhtia. Kuuden minuutin keskivauhtia tavoitelleiden olisi kannattanut peesata Hannu Anttilaa, jonka keskivauhti Oxroadin 100 mailin matkalla oli 5.59,9 min/km. Tämä vain kevyenä jälkiviisasteluna.

Aika olisi naisten uusi Suomen ennätys sadalla maililla. Kuten monessa paikassa on todettu, Härkätien reittiä ei ole (vielä) mitattu virallisesti, joten tänä vuonna Oxroadilla juostut ennätykset ovat vain kisaennätyksiä tai reittiennätyksiä.

Jos ultralla tankkaa vasta kun tuntee nälkää tai janoa, on jo myöhäistä. Asia voi olla näin, tai se voi olla myös päinvastoin. Nämä ovat yksilöllisiä asioita, ja esimerkiksi minulla juoksu sujuu paljon paremmin kun pidän vatsassa olevan evään määrän suhteellisen pienenä. Yritän syödä ja juoda jatkuvasti hyvin pieniä annoksia, ja jos energiavarastot yllättäen hupenevat, niin tilanteen saa usein korjattua esim. glukoosilla tai geelillä.

Teija poistaa kengän, ja repäisee vesikellon pois. Iholaastari tilalle ja sukka vaihtoon. Näinkin voi tehdä. Vaihtoehtoisesti voi myös antaa rakkulan puhjeta itsekseen, kipu helpottaa saman tien ja matka jatkuu. Vesikellon pois repäisemiselle on vaihtoehtona myös rakkulan puhkaiseminen ja tyhjäksi puristaminen. Näin irtonainen nahka jää hoitamaan iholaastarin virkaa.

Helsingin Sanomat ja Suomen Kuvalehti

Molempien lehtien valokuvaajat olivat tehneet hyvää työtä. Kuvat olivat hienoja ja lisäpisteitä ropisee kuvaajille siitä, että löysin itseni molempien lehtien kuvista. Myös toimittajille täytyy antaa täysi tunnustus, molemmat jutut olivat erinomaisen hyvin kirjoitettuja.

Pientä kritiikkiäkin täytyy esittää, etteivät journalistit liikaa ylpisty. Sekä Helsingin Sanomat että Suomen Kuvalehti olivat erehtyneet käyttämään kuvituksessaan juoksureittiä kuvaavaa karttaa, jossa reittiviiva kulki loppumatkasta viivasuoraa kymppitietä pitkin. Oikeasti Härkätien reitti kiemurtelee ihan muualla. Tämä virhe on kuitenkin ymmärrettävä, koska reittikartan malli on epäilemättä katsottu Oxroad Ultra kotisivulta, jossa tuo virhe varmasti korjataan ensi vuoteen mennessä.

Molemmat lehdet raportoivat kuinka Janne Klasila tuupertuu maaliin ja siirretään ambulanssiin. Hesarin yleisökommenteissa tätä ehdittiin paheksuakin, kommentoijat pelkäsivät että ambulanssit eivät ehtisi hoitamaan tärkeämpiä asioita hyysätessään urheilijoita. Tässä kohtaa olisi voitu painottaa, että Oxroad Ultran juoksijat ovat maksaneet osallistumismaksun, jolla myös ambulanssin vuokra on rahoitettu. Kyseinen ambulanssi ei siis laiminlyönyt velvollisuuttaan kuskata itsensä kännissä teloneita tai huonojen elintapojen seurauksena sydänkohtauksen saaneita, oikeasti apua tarvitsevia ihmisiä sairaalaan. Myös sen olisi voinut mainita, että tipan laittamisella lähtökohtaisesti vain nopeutetaan palautumista ultrakisan rasituksista. Terve ihminen toipuu omaehtoisen liikunnan aiheuttamista rasituksista joka tapauksessa suhteellisen nopeasti.

Conclusion

Oxroad Ultra sai hienosti mediajulkisuutta Helsingin Sanomilta ja Suomen Kuvalehdeltä, ja Teemu Virtasen VO2-ohjelman tekemä videotallenne Oxroadista odottaa vielä julkaisuaan. Tältä pohjalta Mika Penttilän joukkoineen on hyvä tehdä päätös Oxroad Ultran juoksemisesta myös ensi vuonna.

Oxroad Ultra – 160,9 JÄRJETTÖMÄN MAHTAVAA*) kilometriä

Viime viikonloppuna Hämeen härkätiellä juostu Oxroad Ultra oli juoksu-urani 17. ultrajuoksustartti. Ilmeisesti olen oppinut jotain matkan varrella, koska tällä kertaa kaikki sujui mainiosti. Jalat toimivat hyvin koko 100 mailin matkan, eikä vatsan kanssa ollut ongelmia. Upea juoksureitti, hienosti toimineet järjestelyt ja suosiollinen sää kruunasivat liikunnallisen viikonlopun. Minä käytin 160,9 km matkaan aikaa 17 tuntia 23 minuuttia 54 sekuntia, ja keskivauhtini 6.29 min/km oli täsmälleen sama kuin elämäni ensimmäisessä maraton-juoksussa kesällä 2002.

Sijoitukseni Oxroad Ultran korkeatasoisessa Pojat yli 50 v. sarjassa oli kolmas, ja tämä oli ensimmäinen podium finish sijoitukseni yli 40 vuoteen. Pärjäsin 1960-luvulla hyvin Imatran rautatieläisten lasten hiihtokilpailuissa ja Teppanalan kansakoulun maastojuoksukilpailuissa, mutta sen jälkeen on mitalirintamalla ollut hiljaisempaa. 

Ennen starttia
Matkustin Turkuun junalla vanhan Kaupthing-kollegani Jaskan kanssa, ja illalla seitsemän jälkeen oltiin perillä Turun Satamassa. Penttilän Mika joukkoineen oli Linnan pihalla ottamassa vastaan ilmoittautumisia, ja parin tunnin luppoaika ennen starttia sujui rattoisasti juoksuvarusteita viritellen.

Yhdeksältä lähdettiin hölkyttelemään hevosvankkurin perässä kohti Turun tuomiokirkkoa. Matkalla esittelin vanhan opiskelukaupunkini tärkeimpiä kulttuurinähtävyyksiä, kuten Samppalinnan terassi, Olavin Krouvi ja Kåren. Kirkon edessä kuormasimme itsemme bussiin, ja siirryimme Liedon kunnantalon edustalle odottamaan starttia.

Lieto - Nahkurinverstas
Oxroad Ultran varsinainen startti tapahtui klo 22.00. Lähdin itse liikkeelle luontevalta tuntunutta noin 5.45 min/km vauhtia, ja samassa porukassa oli alku matkasta kymmenkunta juoksijaa. Klasila, Penttinen ja muutama muu vauhdikkaampi menijä katosivat horisonttiin jo ensimmäsen mutkan jälkeen.

Ensimmäinen maraton tuli täyteen hienosti valaistun Raunion veljesten sahan kohdalla, ja siinä vaiheessa juoksijaporukka oli venynyt pitkäksi letkaksi. 60 kilometrin merkiltä eteenpäin juoksin suurimman osan matkasta itsekseni, mitä nyt muita ohitellessani tai ohitetuksi tullessani tuli yleensä kilometrin tai parin verran juostua samaa matkaa.

Someron huoltopisteelle (74,7 km) jätin otsalampun ja käsivarsissa olleet vilkkuledit, ja lähdin jatkamaan matkaa aamun valjetessa. Seuraava välitavoite oli ehtiä Nahkurinverstaan huoltopisteelle (103,6 km) alle 10 tunnin ja 30 minuutin. Olin 80 kilometrin merkillä ajassa 8 tuntia 8 minuuttia, ja siinä juostessa laskeskelin päissäni että edessä olevat 23,6 km pitäisi edetä kävelytaukoineen 6.00 min/km vauhtia.

Niinpä lisäsin juoksuvauhtia ja 5.35 – 5.40 min/km nopeudetkin onnistuivat vaivattomasti. Ohittaessani 100 km merkin kello kertoi että marginaalia tavoiteaikaani oli muutama minuutti, mutta pidin varmuuden vuoksi yllä reipasta vauhtia. Vajaa kilometri ennen Nahkurinverstasta olo heikkeni, ja maisema alkoi suorastaan sumentua. Selvisin kuitenkin huoltopisteelle ajassa noin 10 tuntia ja 26 minuuttia, ja sain heti tuolin alleni. Heikko olo johtui akuutista energianpuutteesta ja nestevajauksesta, ja tiesin että tilanne korjaantuu nopeasti sopivilla eväillä.

Painotan että kaikilla Oxroadin huoltopisteillä oli erittäin hyvä meininki ja hyvä palvelu, mutta haluan kuitenkin nostaa Porras/Nahkurinverstaan kategoriaan parhaista huoltopisteistä kaikkein parhain. Lepäsin Nahkurinverstaalla 10 minuuttia, ja siinä ajassa ehdin tilaamaan 6 tai 7 mukillista sekamehua, pari mukillista cola-juomaa, yhden mukillisen lihalientä, pullollisen sekamehua matkaevääksi ja yhden sääennusteen. Kaikki tilaukset toteutettiin vauhdikkaasti, ainoa kauneusvirhe oli että Nahkurinverstaan vastaavan meteorologin klo 12 alkavaksi lupaama sade alkoi todellisuudessa jo klo 11.58. Niin hyvää palvelua sain Nahkurinverstaan lepotuolilla retkottaessani, että mielestäni yksi Michelin-tähti olisi paikallaan, eikä kaksikaan olisi liioittelua.

Nahkurinverstas-Hämeenlinna
Sokerimehun litkimisen jälkeen voimat palasivat nopeasti, ja sitten ei ollutkaan jäljellä muuta kuin 57,3 km reissu Nahkurinverstaalta Hämeenlinnaan. Juoksu kulki edelleen vaivattomasti, eivätkä kävelytauot venyneet paria minuuttia pidemmiksi. Viimeisten 20 km matkalla juokseminen oli luullakseni lähemmäs 7 min/km hiippailua, mutta eihän minulla ollut kiirettä. Tunnelmat 142,1 km kohdalla olivat vieressä olevan Jorma Kivelän ottaman kuvan mukaiset: ei merkittäviä ongelmia, mutta Guarana-ampullin avaaminen vaati ankaraa keskittymistä.

Hämeenlinnan keskustakorttelit juostiin polkupyörän perässä, ja maali oli Hämeenlinnan portilla. Maalissa Penttilän Mika ripusti absoluuttisen hienon osallistujamitalin kaulaani, ja tulihan siinä annettua asiapitoiset kisakommentitkin VO2-ohjelman toimittajalle. Vointini oli juoksun jälkeen kohtuullisen hyvä, ja huilattuani varttitunnin telttakatoksessa hurautin taksilla Aulangolle hotelliin.

Selityksiä
Olen yleensä joutunut kirjaamaan kisaraporttieni loppuun selityksiä ja listauksia pieleen menneistä asioista, mutta tällä kertaa voin käyttää positiivisempaa lähestymistapaa. Oxroad Ultra meni hienosti, koska:
•    Minulle sopii parhaiten yhdellä pitkällä reitillä juostavat ultrakisat, lyhyen lenkin kiertäminen ei vaan innosta. Oxroad Ultran reitti ylämäkineen, alamäkineen ja mutkineen sopii minulle muutenkin minulle täydellisesti. Jalkani kestävät vaihtelevaa maastoa paljon paremmin kuin tasaisella alustalla ravaamista.
•    Sää oli täydellinen, T-paita riitti koko reissun ajaksi eikä missään vaiheessa tullut liian kylmä tai kuuma. Viimeisten kolmen tunnin sadekin tuli minulle kuin tilauksesta, se piristi mukavasti siinä vaiheessa kun juoksuvauhti alkoi hiipumaan.
•    Jalkapohjien ja varpaiden kanssa ei ollut mitään ongelmia, joten juokseminen oli senkin puolesta loppuun asti helpompaa kuin missään yhdessäkään aiemmassa ultrastartissani. Akileine NOK Blister Cream ja Injinji Performance Midweight sukat tekivät suurimman työn varpaideni hyvinvoinnin puolesta
•    Energiaa riitti mukavasti koko juoksun ajan. Minulla oli omia eväitä (5 x Pirkka mustikkakeitto, 5 x FAST Recovery Vanilla ja 8 x Sponser geeli) yhteensä 3200 Kcal edestä, ja näiden lisäksi otin huoltopisteillä silloin tällöin Cola-juomaa tai palan banaania. Nahkurinverstaan mehunlipitys oli ainoa mittavampi välitankkaus. Melko suuri osa käyttämästäni energiasta tuli siis läskin polttamisesta, ja näinhän sen ultrajuoksussa pitääkin mennä.
•    Vatsan kanssa ei ollut mitään ongelmia, Imodiumiakaan ei tarvinnut ottaa.
•    Ultrajuoksuun kuuluu yleensä hyvien ja huonojen hetkien vaihtelu, mutta nyt minulla ei ollut missään vaiheessa mainittavia vaikeuksia. Juoksu kulki koko ajan, ja koko ajan oli vahva luottamus siihen että juoksen Hämeenlinnaan asti eikä se tule olemaan edes vaikeaa.
•    Treenit ennen kisaa menivät mukavasti, ja vaikka alkuvuoden aikana juostu 1710 kilometriä on vähemmän kuin olisin toivonut, määräviikkojen ja keventelyjen ajoitus onnistui hyvin. Graafinen esitys treeneistä alla:

Conclusion
Edellinen onnistunut ultrajuoksuni oli Olympia-juoksu toukokuussa 2010. Sen jälkeen on ollut nihkeämpää, joten tärkein tavoitteeni Oxroadilla oli selvitä kunnialla maaliin. Toisena tavoitteena oli Spartathlon-juoksun starttiluvan takaava 10h30m ajan alitus 103,6 km Control Pointilla, ja kolmas tavoite oli kävelytaukojen pitäminen 2-3 minuutin pituisina Hämeenlinnaan asti. Kaikki tavoitteet toteutuivat.

Täällä Keski-Uudellamaalla on suhteellisen paljon ultrajuoksijoita, ja hyvin mennyt Oxroad Ultra nostaa statustani paikallisissa ultrajuoksupiireissä merkittävästi. En ole enää pelkästään Paijalan paskin Spartathlonisti, vaan nyt myös Paijalan toiseksi paskin Härkätien juoksija. Tästä tittelistä olen ylpeä.

Entäs sitten?
Syksyn suunnitelmat ovat vielä auki. Ultrajuoksu jatkuu ehdottomasti, mutta syksyn tärkein tavoite on luoda pohja onnistuneelle ultravuodelle 2014. Voi olla että juoksen syksyllä jonkun pienen kisan, tai sitten en.

Toivottavasti Oxroad Ultra saa jatkoa. Mika Penttilän kasaama tiimi teki mahtavan työn, ja ensi vuonna olisi varmasti tulossa paljon lisää juoksijoita. Kisaorganisaatioon tarvittaisiin luonnollisesti vahvistusta ettei yksittäisten ihmisten työtaakka veny kohtuuttomaksi, mutta tämän vuoden kokemusten pohjalta on hyvä tehdä suunnitelmia tulevasta. Omasta ja muiden juoksijoiden puolesta vielä kerran: KIITOS!

*) Otsikon lähde: Oxroad Ultraa samaa tahtia juossut Eppu Lumme filosofeerasi yön pimeydessä juostessamme kuinka JÄRJETTÖMÄN MAHTAVAA touhua ultrajuoksu ja kaikki muukin pitkäkestoinen ulkoilmassa rymyäminen on, kilpailullisesta lopputuloksesta riippumatta. Olen samaa mieltä.