Otsikossa mainittu kisa on nyt juostu, urakka saatiin päätökseen tänään klo 11. Suomesta oli mukana 6 miehen ja 5 naisen joukkue ja lopputulos oli hämmästyttävä: 11 henkilökohtaista ennätystä, ja lisäksi yleisen sarjan Suomen ennätykset sekä miesten että naisten puolella.
Hartaimmin oli varmasti odotettu Seppo Leinosen ikivanhan 24 tunnin ennätyksen kaatumista. Janne Klasila tekikin sen mitä häneltä odotettiin, ja juoksi ennätyksen 240 kilometrin paremmalle puolelle. Outi Siimes paransi taas omaa Suomen ennätystään, niin kuin hänellä lähtöviivalle astuessaan yleensä on tapana. Lisää tietoa kisan tapahtumista löytyy tietysti Juoksufoorumista.
Kaikki eivät ymmärrä miksi pitää kiertää täysi vuorokausi reilun kilometrin mittaista lenkkiä. En ehkä minäkään ymmärrä sitä, mutta tähän sopii joka tapauksessa mainiosti ote USA:n presidentti Theodore Rooseveltin tasan sata vuotta pitämäästä puheesta:
It is not the critic who counts; not the man who points out how the strong man stumbles, or where the doer of deeds could have done them better. The credit belongs to the man who is actually in the arena, whose face is marred by dust and sweat and blood; who strives valiantly; who errs, who comes short again and again, because there is no effort without error and shortcoming; but who does actually strive to do the deeds; who knows great enthusiasms, the great devotions; who spends himself in a worthy cause; who at the best knows in the end the triumph of high achievement, and who at the worst, if he fails, at least fails while daring greatly, so that his place shall never be with those cold and timid souls who neither know victory nor defeat.
Onnittelut koko Suomen joukkueelle, erinomaista huoltotiimiä unohtamatta. Asialleen omistautunut ja hommansa hallitseva huoltoporukka on arvossa arvaamattomassa varsinkin aamuyön pimeinä tunteina, silloin kun väsynyt ultrajuoksija saattaa hetkiseksi harhautua kyseenalaistamaan hienon harrastuksensa mielekkyyttä. Oikein ajoitettu kannustus tai reipas potku persuksille voi olla juuri se lääke, jolla saadaan matka jatkumaan ohimenevän huonon hetken yli.
Lopuksi erityisonnittelut Pertsalle, jonka tulos 222,733 kilometriä taitaa olla Pojat 45 vuotta sarjan uusi Suomen ennätys. Tuollainen tulos täytyy noteerata arvoasteikolla yhtä korkealle kuin jo entuudestaan Pertsan nimissä oleva "Paijalan toiseksi nopein Spartathlonisti" -titteli!
Näin toivottelee "Paijalan toiseksi hitain Spartathlonisti".
perjantai 14. toukokuuta 2010
lauantai 1. toukokuuta 2010
Neljä viikkoa aikaa
Neljän viikon päästä tähän aikaan lauantai-iltapäivästä olen toivottavasti matkalla kohti Olympiaa juosten ja kävellen. Olympia-juoksun startti on Nemeassa perjantaina 28.4. klo 14.30 Kreikan (ja Suomenkin) aikaa, ja lauantaina puolen päivän aikoihin pitäisi olla jo reilut 140 kilometriä juostuna, mielellään tietysti enemmänkin.
Spartathloniin verrattuna Olympia-juoksu on lyhyempi ja siinä on enemmän maasto-osuuksia, asfalttia on noin 130 km ja hiekkatietä ja polkuja noin 50 km. Spartathlonissa huoltopisteiden välit ovat 5 km luokkaa, mutta Olympia-juoksun kaksi pisintä etappiväliä ovat 22,7 km ja 19,1 km. Etenkin 62 - 85 kilometrien kohdalle osuva yöllinen etappi Levidista Vytinaan on haasteellinen, silloin ylitetään Menalo-vuori ja reitti on niin pienillä teillä ja poluilla että netistä löytyvissä kartoissa ei ole sillä kohdalla näkyvissä mitään tiehen viittaavaa merkintää. Opasteita pitäisi kuitenkin löytyä kaikista potentiaalisista eksymispaikoista, saas nähdä kuinka käy.
Myös loppumatkasta on haasteita. Valtesinikon (105,3 km) jälkeen lammaskoirat saattavat antaa kiriapua väsyneille juoksijoille, onneksi "Police will have asked to keep the sheep dogs far from the mountain road", voimme siis uhata nilkassa roikkuvalle lammaskoiralle että poliisi pamputtaa jos et heti päästä irti. Toivottavasti Valtesinikon poliisit eivät ole kisan aikana lakossa.
Kastrakin (145,3 km) jälkeen on vuorossa vesistön ylitys. Erymanthos-joessa ei ole vettä 50 cm enempää, joten uimataidotonkin voi tässä kisassa pärjätä. Perillä Olympiassa (180,1 km) pitää olla klo 18.30 mennessä, aikaa on siis käytettävissä 28 tuntia ja vaadittu keskivauhti on 9.20 min/km.
Huhtikuun treenit ovat menneet alkuvuoden perinteitä noudattaen, määrillä ei ole mässäilty. Harjoituspäiväkirjasta löytyy juoksua 176 km ja 15 tuntia cross traineria. Enemmän oli tarkoitus tehdä, mutta pääsiäisenä tulleiden lievien ylirasitusoireiden takia kevensin ohjelmaa alkuperäisestä suunnitelmasta. Cross trainerin polkemisen suuri osuus johtuu osittain selkävaivasta, ristiselkään iski pääsiäisen jälkeen paha jumi, joka ei ole vieläkään kokonaan parantunut. Ajoittain juoksu on tuntunut ihan hyvältäkin, mutta alkuvuoden harjoituspohjan ohuuden takia kunnon riittäminen koko 180 km matkalle on kysymysmerkki. Toivottavasti saan seuravaat pari viikkoa treenattua yli 10 tuntia/viikko tahdilla.
Spartathloniin verrattuna Olympia-juoksu on lyhyempi ja siinä on enemmän maasto-osuuksia, asfalttia on noin 130 km ja hiekkatietä ja polkuja noin 50 km. Spartathlonissa huoltopisteiden välit ovat 5 km luokkaa, mutta Olympia-juoksun kaksi pisintä etappiväliä ovat 22,7 km ja 19,1 km. Etenkin 62 - 85 kilometrien kohdalle osuva yöllinen etappi Levidista Vytinaan on haasteellinen, silloin ylitetään Menalo-vuori ja reitti on niin pienillä teillä ja poluilla että netistä löytyvissä kartoissa ei ole sillä kohdalla näkyvissä mitään tiehen viittaavaa merkintää. Opasteita pitäisi kuitenkin löytyä kaikista potentiaalisista eksymispaikoista, saas nähdä kuinka käy.
Myös loppumatkasta on haasteita. Valtesinikon (105,3 km) jälkeen lammaskoirat saattavat antaa kiriapua väsyneille juoksijoille, onneksi "Police will have asked to keep the sheep dogs far from the mountain road", voimme siis uhata nilkassa roikkuvalle lammaskoiralle että poliisi pamputtaa jos et heti päästä irti. Toivottavasti Valtesinikon poliisit eivät ole kisan aikana lakossa.
Kastrakin (145,3 km) jälkeen on vuorossa vesistön ylitys. Erymanthos-joessa ei ole vettä 50 cm enempää, joten uimataidotonkin voi tässä kisassa pärjätä. Perillä Olympiassa (180,1 km) pitää olla klo 18.30 mennessä, aikaa on siis käytettävissä 28 tuntia ja vaadittu keskivauhti on 9.20 min/km.
Huhtikuun treenit ovat menneet alkuvuoden perinteitä noudattaen, määrillä ei ole mässäilty. Harjoituspäiväkirjasta löytyy juoksua 176 km ja 15 tuntia cross traineria. Enemmän oli tarkoitus tehdä, mutta pääsiäisenä tulleiden lievien ylirasitusoireiden takia kevensin ohjelmaa alkuperäisestä suunnitelmasta. Cross trainerin polkemisen suuri osuus johtuu osittain selkävaivasta, ristiselkään iski pääsiäisen jälkeen paha jumi, joka ei ole vieläkään kokonaan parantunut. Ajoittain juoksu on tuntunut ihan hyvältäkin, mutta alkuvuoden harjoituspohjan ohuuden takia kunnon riittäminen koko 180 km matkalle on kysymysmerkki. Toivottavasti saan seuravaat pari viikkoa treenattua yli 10 tuntia/viikko tahdilla.
keskiviikko 31. maaliskuuta 2010
Q1´2010 Results
Näin on ensimmäinen kvartaali takana, eikä urheilusuoritteilla voi paljoa kehuskella. Toki suunnitelmani oli aloittaa vuosi kevyesti, mutta nyt toteutunut alkuvuosi oli odotuksiinkin nähden ultrakevyt.
Alkuvuoden kuukaudet näyttävät tältä:
Maaliskuun alussa oli tarkoitus aloittaa nousujohteinen treeni kohti Olympia-juoksua, kisaan oli aikaa 13 viikkoa. Juoksu oli kuitenkin edelleen voimatonta, ja maaliskuun puolivälissä tuli totaalinen stoppi kun kevyt sunnuntai-lenkki muuttui kävelyksi 6 kilometrin jälkeen. Selvisin sentään takaisin kotiin, vaikka silmissä sumeni ajoittain aika pahasti, ja illemmalla olon parannuttua kävin varmuuden vuoksi lääkärillä. Verikokeet ja sydänfilmit oli ihan OK, joten muutaman huilipäivän jälkeen jatkoin varovaista lenkkeilyä.
Eilinen 15 km lenkki meni kohtuullisen kevyesti, ja elättelen toiveita että ehdin vielä huhti-toukokuussa treenailemaan vähän enemmän kuin alkuvuoden aikana. Huhtikuussa olisi hyvä saada kasaan 35-40 tuntia treeniä, ja toukokuun ekat kaksi viikkoa voisivat olla 10-15 tunnin viikkoja. Tällä systeemillä voisin saada kasaan noin 80 tuntia treeniä 12 viikkoon, eli lähes saman verran kuin vuonna 2008 ennen Nove Collia. Ei tällainen kevyt-treenaus välttämättä riitä Olympia-juoksun maaliin asti, mutta tässä tilanteessa ei suuremman määrän ahnehtimiseen ole mahdollisuutta.
Se hyvä puoli tässä tilanteessa on, että kerrankin voin (mahdollisesti) toteuttaa nousujohteisen treeniohjelman. Helmikuun harjoitusmäärä tuplaantui maaliskuussa, ja huhtikuussa tulee toivottavasti 2 x maaliskuun verran treeniä. Toukokuun alussa määrät kasvavat edelleen, mutta eivät sentään tuplaannu. Tai jos tuplaantuisivat, pääsisin harjoittelussa hetkellisesti lähelle Suomen Hitaimman ympärivuotisia normiviikkoja.
Sitten vaihdetaan aihetta. Paatuneena SaiPan kannattajana olen seuraillut SM-liigaa vuodesta toiseen, ja viime talvi oli ajoittain suorastaan lupauksia heräättävä. Ensi talvena SaiPalla on hyvät mahdollisuudet pudotuspeleihin, varsinkin jos Dale McTavish on yhtä vakuuttava SaiPan paidassa kuin mitä hän on ollut tällä kaudella Sveitsissä.
SaiPalla on kausi ohi, mutta tartutaanpa yhteen jääkiekon lieveilmiöön. Vaikka pelin säännöissä ei mainita erikseen mitään tappelemisesta, jostain syystä jääkiekon kulttuuriin kuuluu olennaisena osana nyrkkeily. Monet tuntuvat jopa seuraavan jääkiekkoa ennen kaikkea siitä syystä että näkisivät kunnon myllyjä. Tappelun välttämisestä menee pelurilla helposti maine, ilmeisesti Wayne Gretzky on ollut ainoa huippukiekkoilija maailmassa, jolla on ollut yleisesti hyväksytty oikeus ulkoistaa tappelut alan erikoismiehille.
Mutta miksi ei jalkapallossa saa painaa vastustajaa turpaan? Tietääkseni jalkapallon sääntökirjassa ei oteta kantaa nyrkkitappeluun sen enempää kuin jääkiekon säännöissä. Ajatelkaapa jos Frank Ribéry hermostuisi Bundesliigan ottelussa Sami Hyypiään, ja tyrmäisi Hyypiän yhdellä iskulla. Samin kaaduttua Ribery istuisi Samin rintakehän päälle ja takoisi nyrkeillä niin kauan kunnes tuomarit ehtisivät hätiin.
Tai sama juttu toisin päin. Entä jos Hyypiällä menisi hermot kulmapotkutilanteessa? Ensin Sami sivaltaisi Ribéryn nenän poskelle, sitten kiskoisi miehen paidan ylös ja täräyttäisi vielä pari koukkua keskivartaloon. Jääkiekkokaukalossahan tällaista tapahtuu jatkuvasti, mutta jalkapallomaailmassa tuollainen kuvio olisi lähes Maradonan jumalan käden veroinen mediaspektaakkeli.
Miksi on näin? Tätä(kin) asiaa olen juoksun lomassa pähkäillyt.
Alkuvuoden kuukaudet näyttävät tältä:
- tammikuu 153 km juoksua
- helmikuu 85 km juoksua
- maaliskuu 145 km juoksua + 4h30m cross traineria
Maaliskuun alussa oli tarkoitus aloittaa nousujohteinen treeni kohti Olympia-juoksua, kisaan oli aikaa 13 viikkoa. Juoksu oli kuitenkin edelleen voimatonta, ja maaliskuun puolivälissä tuli totaalinen stoppi kun kevyt sunnuntai-lenkki muuttui kävelyksi 6 kilometrin jälkeen. Selvisin sentään takaisin kotiin, vaikka silmissä sumeni ajoittain aika pahasti, ja illemmalla olon parannuttua kävin varmuuden vuoksi lääkärillä. Verikokeet ja sydänfilmit oli ihan OK, joten muutaman huilipäivän jälkeen jatkoin varovaista lenkkeilyä.
Eilinen 15 km lenkki meni kohtuullisen kevyesti, ja elättelen toiveita että ehdin vielä huhti-toukokuussa treenailemaan vähän enemmän kuin alkuvuoden aikana. Huhtikuussa olisi hyvä saada kasaan 35-40 tuntia treeniä, ja toukokuun ekat kaksi viikkoa voisivat olla 10-15 tunnin viikkoja. Tällä systeemillä voisin saada kasaan noin 80 tuntia treeniä 12 viikkoon, eli lähes saman verran kuin vuonna 2008 ennen Nove Collia. Ei tällainen kevyt-treenaus välttämättä riitä Olympia-juoksun maaliin asti, mutta tässä tilanteessa ei suuremman määrän ahnehtimiseen ole mahdollisuutta.
Se hyvä puoli tässä tilanteessa on, että kerrankin voin (mahdollisesti) toteuttaa nousujohteisen treeniohjelman. Helmikuun harjoitusmäärä tuplaantui maaliskuussa, ja huhtikuussa tulee toivottavasti 2 x maaliskuun verran treeniä. Toukokuun alussa määrät kasvavat edelleen, mutta eivät sentään tuplaannu. Tai jos tuplaantuisivat, pääsisin harjoittelussa hetkellisesti lähelle Suomen Hitaimman ympärivuotisia normiviikkoja.
Sitten vaihdetaan aihetta. Paatuneena SaiPan kannattajana olen seuraillut SM-liigaa vuodesta toiseen, ja viime talvi oli ajoittain suorastaan lupauksia heräättävä. Ensi talvena SaiPalla on hyvät mahdollisuudet pudotuspeleihin, varsinkin jos Dale McTavish on yhtä vakuuttava SaiPan paidassa kuin mitä hän on ollut tällä kaudella Sveitsissä.
SaiPalla on kausi ohi, mutta tartutaanpa yhteen jääkiekon lieveilmiöön. Vaikka pelin säännöissä ei mainita erikseen mitään tappelemisesta, jostain syystä jääkiekon kulttuuriin kuuluu olennaisena osana nyrkkeily. Monet tuntuvat jopa seuraavan jääkiekkoa ennen kaikkea siitä syystä että näkisivät kunnon myllyjä. Tappelun välttämisestä menee pelurilla helposti maine, ilmeisesti Wayne Gretzky on ollut ainoa huippukiekkoilija maailmassa, jolla on ollut yleisesti hyväksytty oikeus ulkoistaa tappelut alan erikoismiehille.
Mutta miksi ei jalkapallossa saa painaa vastustajaa turpaan? Tietääkseni jalkapallon sääntökirjassa ei oteta kantaa nyrkkitappeluun sen enempää kuin jääkiekon säännöissä. Ajatelkaapa jos Frank Ribéry hermostuisi Bundesliigan ottelussa Sami Hyypiään, ja tyrmäisi Hyypiän yhdellä iskulla. Samin kaaduttua Ribery istuisi Samin rintakehän päälle ja takoisi nyrkeillä niin kauan kunnes tuomarit ehtisivät hätiin.
Tai sama juttu toisin päin. Entä jos Hyypiällä menisi hermot kulmapotkutilanteessa? Ensin Sami sivaltaisi Ribéryn nenän poskelle, sitten kiskoisi miehen paidan ylös ja täräyttäisi vielä pari koukkua keskivartaloon. Jääkiekkokaukalossahan tällaista tapahtuu jatkuvasti, mutta jalkapallomaailmassa tuollainen kuvio olisi lähes Maradonan jumalan käden veroinen mediaspektaakkeli.
Miksi on näin? Tätä(kin) asiaa olen juoksun lomassa pähkäillyt.
sunnuntai 21. maaliskuuta 2010
Spartathlonitis goes cultural
Juoksuasioista ei ole vieläkään paljoa kerrottavaa, joten kirjoittelen vaihteeksi kulttuuriasiaa. Valitsin tutkimukseni kohteeksi Islannin ja Suomen modernin kirjallisuuden, maathan ovat kirjallisesti samalla viivalla. Molemmilla on yksi Nobelin kirjallisuuspalkinto, Halldór Kiljan Laxness palkittiin vuonna 1955, ja Frans Eemil Sillanpää sai palkintonsa talvisodan alla syksyllä 1939. Myös Edda ja Kalevala kuuluvat kansalliseeposten raskaaseen sarjaan, joten silläkin puolella on puntit tasan.
Minulla on ollut iltalukemisena kaksi omakustannekirjaa, joista molemmat sivuavat, täysin yllättäen ja pyytämättä, ultrajuoksua. Gunnlaugur Júlíussonin Að sigra sjálfan sig kertoo aikuisella iällä liikunnan aloittaneen juoksuharrastajan elämästä, ja Tero Hyppölän 226 - Fyysinen kantti on kilpaurheilupainotteisempi teos jossa on suuri osuus triathlonilla. Molemmat kirjat ovat erinomaista luettavaa, mutta en kuitenkaan usko että Nobel-komitean ymmärrys riittää Juliussonin tai Hyppölän teosten arviointiin. Niinpä päätin muodostaa yhden miehen ultrakomitean ja tehdä arvion itse.
Gunnlaugur Júlíusson, Að sigra sjálfan sig
Gunnlaugur Júlíussonin ultrajuoksuhistoria on hyvin tyypillinen. Mies huomasi 42 vuoden iässä olevansa rapakuntoinen läski, ja lähti lenkille. Tämä tapahtui elokuun 21. päivänä 1994, ja luultavasti lenkin lähtöpaikka oli Laekjargotu. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumien vyöry, josta parhaat pohjoismaiset dekkaristitkin voisivat ottaa mallia.
Gunnlaugur seikkailee kirjassaan viikinkien jalanjäljissä Grönlannissa ja Bornholmissa, ja Leif Erikssonista mallia ottaen Amerikkakin käydään valloittamassa. Myös Kreikassa käydään kahteen kertaan, Spartathlonin selvittäminen vaati kaksi yritystä. Valitettavasti islanninkielen ymmärrykseni on varsin rajallinen (vaikka islantilaisen pankin palveluksessa muutaman vuoden olinkin), joten kirjan iso osa kirjan sisällöstä jäi minulla arvailun varaan. Tosin lite-men-dåligt -tasoinen ruotsinkielen osaamiseni auttaa tulkinnoissa.
Kirjassa on mukana kuvia juoksukisoista ja harjoituksista, ja kirja-arvosteluni lopputulos eli maksimipisteet varmistui viimeistään siinä kohdassa kun löysin kirjasta itseni. Mukana oli yksi Peloponnesoksen yössä allekirjoittaneesta otettu valokuva ja muutaman kommentinkin olin saanut kirjan sivuille. Vuoden 2007 keskeytystäni olin perustellut Gunnlaugurille sunnuntaiaamuna Spartassa niin että ensin ”sólin kom upp” josta seurasi ”brennandi hita” jonka jälkeen tämä ”Finninn” oli siinä jamassa että ”Ég komst bara ekkert áfram”. Ei tämä islanninkieli olekaan niin vaikeaa, siinähän sanotaan selvästi että aurinko nousi, tuli kuuma ja Suomi-poika pehmeni kuin lumiukko eikä päässyt enää eteenpäin muuten kuin bussilla!
Gunnlaugur harrastaa ultrajuoksun lisäksi myös valokuvausta ja Rolling Stonesin musiikkia, kuten miehen blogista voitte nähdä. Ultrajuoksussa hänen tavoitteensa on ollut juosta kaikki neljä klassikkokilpailua eli Western States 100 miles USA:ssa, London to Brighton Englannissa, Spartathlon Kreikassa ja Comrades Etelä-Afrikassa. Tämä urakka taitaa olla ensi kesälle suunniteltua Afrikan-matkaa vaille valmis.
Kirja on erittäin hyvää luettavaa, ja annan sille arvosanaksi ***** eli täydet pisteet.
Jos joku epäilee että jakelen noin kovia pisteitä koska tunnen kirjailijat, niin kiistän moiset epäilykset jyrkästi. Kaikki pisteet perustuvat kirjallisiin ansioihin. Olen toki juossut yhdessä Gunnlaugurin kanssa Spartathlonissa useita tunteja, ja juoksun lomassa saimme laitettua useammankin globaalin ongelma järjestykseen. Olen myös Gunnlaugurille yhden oluen velkaa, mutta senkään takia en tunne itseäni jääviksi.
Sain itse kirjan suoraan Gunnlaugurilta, mutta luulen että tämä on nettikirjakauppa josta asiasta kiinnostuneet voivat tilata oman kappaleensa.
Tero Hyppölä, 226 - Fyysinen kantti
Tero Hyppölän kilpaurheilu-ura alkoi 7 vuoden iässä, ja 36 vuotta myöhemmin valmistui urheiluelämänkerta. Treenaamisen ja kisailemisen lisäksi kirjaan tuo väriä muuhun elämään liittyvät muistelut ja tarinat, ja kieltämättä Hyppölän elämässä riittää hyvin aineksia kaikille 204 sivulle mitä kirjasta löytyy.
Suuri osa kirjasta on erilaisten harjoitusten ja harjoitusmenetelmien läpikäyntiä ja kommentointia. Tämä saattaa kuulostaa tylsältä, mutta kun taustalla kulkee koko ajan Teron omista ”ihmiskokeista” saadut kokemukset ja pohdiskelut näiden oppien mahdollisesta soveltuvuudesta muille ihmisille, niin lukukokemus on parhaimmillaan suorastaan koukuttava. Omiinkin treeneihini saatan ehkä yrittää omaksua joitain Teron oppeja, tosin etukäteen laadittujen treenisuunnitelmien toteuttaminen ei ole minulta onnistunut koskaan pidempään kuin parin viikon ajan.
Kirjan parasta antia ovat pohdiskelut lahjakkuudesta ja lahjattomuudesta, tästä teemasta olemme toki jo aiemminkin saaneet lukea nimimerkki 226:n kirjoituksista Juoksufoorumissa. Vaikka harjoittelukumppaneilla olisi selkeästi paremmat lahjat treenattavassa lajissa, niin periksi antaminen ei ole Hyppölän maailmassa harkinnassa olevien vaihtoehtojen listalla ollenkaan. Teron kouluaikaisen uintiuran kokemukset kertovat poikkeuksellisesta henkisestä kantista, jota on myöhemmin nähty Triathlonin arvokisojen lisäksi vaikkapa Espoon 24 tunnin juoksussa ja Partalansaaren ympäriuinnissa.
Kirjassa on myös mukavasti huumoria, ja vaikka sävy on enimmäkseen optimistinen ja positiivinen, niin joitain asioita tuntuu vuosien varrella jääneen hampaankoloon. Lukion liikuntanumero ja sponsorirahan puute rassaavat edelleen mieltä, ja erityisen kova pala Hyppäselle tuntuu olevan oman nimen oikeinkirjoitus.
Tätä mainiota kirjaa voi ostaa Terolta suoraan, yhteystiedot löytyvät Juoksufoorumin kirjaa käsittelevästä ketjusta. Kirja löytyy myös Juoksija-lehden shopista, ja ilmeisesti myös Lappeenrannan, Imatran ja Kajaanin Prismoista.
Teron kirja on erittäin hyvää luettavaa, ja annan sille arvosanaksi ***** eli täydet pisteet.
Jos joku epäilee että jakelen noin kovia pisteitä koska tunnen kirjailijat, niin kiistän moiset epäilykset jyrkästi. Olen toki tavannut Teron erilaisissa juoksutapahtumissa ja muuallakin, mutta emme ole edes koskaan juosseet kisoissa samaa matkaa koska juoksuvauhtimme on erilainen. Itse asiassa ero on siinä että Teron meno on juoksua ja minun hölkkäämistä.
Toivotan kirjailijalle jo nyt hyvää menestystä ensi syksyn 246,8 km juoksussa, itse yritän hölkätä ja kävellä saman matkan.
English summary: I have reviewed two books, here are the results from Tuusula jury:
Gunnlaugur Júlíusson, Að sigra sjálfan sig: Twelve points
Tero Hyppölä, 226 - Fyysinen kantti: Twelve points
Edit: Teron kirjan nimeä olin pahoinpidellyt, nyt asia on korjattu.
Minulla on ollut iltalukemisena kaksi omakustannekirjaa, joista molemmat sivuavat, täysin yllättäen ja pyytämättä, ultrajuoksua. Gunnlaugur Júlíussonin Að sigra sjálfan sig kertoo aikuisella iällä liikunnan aloittaneen juoksuharrastajan elämästä, ja Tero Hyppölän 226 - Fyysinen kantti on kilpaurheilupainotteisempi teos jossa on suuri osuus triathlonilla. Molemmat kirjat ovat erinomaista luettavaa, mutta en kuitenkaan usko että Nobel-komitean ymmärrys riittää Juliussonin tai Hyppölän teosten arviointiin. Niinpä päätin muodostaa yhden miehen ultrakomitean ja tehdä arvion itse.
Gunnlaugur Júlíusson, Að sigra sjálfan sig
Gunnlaugur seikkailee kirjassaan viikinkien jalanjäljissä Grönlannissa ja Bornholmissa, ja Leif Erikssonista mallia ottaen Amerikkakin käydään valloittamassa. Myös Kreikassa käydään kahteen kertaan, Spartathlonin selvittäminen vaati kaksi yritystä. Valitettavasti islanninkielen ymmärrykseni on varsin rajallinen (vaikka islantilaisen pankin palveluksessa muutaman vuoden olinkin), joten kirjan iso osa kirjan sisällöstä jäi minulla arvailun varaan. Tosin lite-men-dåligt -tasoinen ruotsinkielen osaamiseni auttaa tulkinnoissa.
Kirjassa on mukana kuvia juoksukisoista ja harjoituksista, ja kirja-arvosteluni lopputulos eli maksimipisteet varmistui viimeistään siinä kohdassa kun löysin kirjasta itseni. Mukana oli yksi Peloponnesoksen yössä allekirjoittaneesta otettu valokuva ja muutaman kommentinkin olin saanut kirjan sivuille. Vuoden 2007 keskeytystäni olin perustellut Gunnlaugurille sunnuntaiaamuna Spartassa niin että ensin ”sólin kom upp” josta seurasi ”brennandi hita” jonka jälkeen tämä ”Finninn” oli siinä jamassa että ”Ég komst bara ekkert áfram”. Ei tämä islanninkieli olekaan niin vaikeaa, siinähän sanotaan selvästi että aurinko nousi, tuli kuuma ja Suomi-poika pehmeni kuin lumiukko eikä päässyt enää eteenpäin muuten kuin bussilla!
Kirja on erittäin hyvää luettavaa, ja annan sille arvosanaksi ***** eli täydet pisteet.
Jos joku epäilee että jakelen noin kovia pisteitä koska tunnen kirjailijat, niin kiistän moiset epäilykset jyrkästi. Kaikki pisteet perustuvat kirjallisiin ansioihin. Olen toki juossut yhdessä Gunnlaugurin kanssa Spartathlonissa useita tunteja, ja juoksun lomassa saimme laitettua useammankin globaalin ongelma järjestykseen. Olen myös Gunnlaugurille yhden oluen velkaa, mutta senkään takia en tunne itseäni jääviksi.
Sain itse kirjan suoraan Gunnlaugurilta, mutta luulen että tämä on nettikirjakauppa josta asiasta kiinnostuneet voivat tilata oman kappaleensa.
Tero Hyppölä, 226 - Fyysinen kantti
Suuri osa kirjasta on erilaisten harjoitusten ja harjoitusmenetelmien läpikäyntiä ja kommentointia. Tämä saattaa kuulostaa tylsältä, mutta kun taustalla kulkee koko ajan Teron omista ”ihmiskokeista” saadut kokemukset ja pohdiskelut näiden oppien mahdollisesta soveltuvuudesta muille ihmisille, niin lukukokemus on parhaimmillaan suorastaan koukuttava. Omiinkin treeneihini saatan ehkä yrittää omaksua joitain Teron oppeja, tosin etukäteen laadittujen treenisuunnitelmien toteuttaminen ei ole minulta onnistunut koskaan pidempään kuin parin viikon ajan.
Kirjan parasta antia ovat pohdiskelut lahjakkuudesta ja lahjattomuudesta, tästä teemasta olemme toki jo aiemminkin saaneet lukea nimimerkki 226:n kirjoituksista Juoksufoorumissa. Vaikka harjoittelukumppaneilla olisi selkeästi paremmat lahjat treenattavassa lajissa, niin periksi antaminen ei ole Hyppölän maailmassa harkinnassa olevien vaihtoehtojen listalla ollenkaan. Teron kouluaikaisen uintiuran kokemukset kertovat poikkeuksellisesta henkisestä kantista, jota on myöhemmin nähty Triathlonin arvokisojen lisäksi vaikkapa Espoon 24 tunnin juoksussa ja Partalansaaren ympäriuinnissa.
Kirjassa on myös mukavasti huumoria, ja vaikka sävy on enimmäkseen optimistinen ja positiivinen, niin joitain asioita tuntuu vuosien varrella jääneen hampaankoloon. Lukion liikuntanumero ja sponsorirahan puute rassaavat edelleen mieltä, ja erityisen kova pala Hyppäselle tuntuu olevan oman nimen oikeinkirjoitus.
Tätä mainiota kirjaa voi ostaa Terolta suoraan, yhteystiedot löytyvät Juoksufoorumin kirjaa käsittelevästä ketjusta. Kirja löytyy myös Juoksija-lehden shopista, ja ilmeisesti myös Lappeenrannan, Imatran ja Kajaanin Prismoista.
Jos joku epäilee että jakelen noin kovia pisteitä koska tunnen kirjailijat, niin kiistän moiset epäilykset jyrkästi. Olen toki tavannut Teron erilaisissa juoksutapahtumissa ja muuallakin, mutta emme ole edes koskaan juosseet kisoissa samaa matkaa koska juoksuvauhtimme on erilainen. Itse asiassa ero on siinä että Teron meno on juoksua ja minun hölkkäämistä.
Toivotan kirjailijalle jo nyt hyvää menestystä ensi syksyn 246,8 km juoksussa, itse yritän hölkätä ja kävellä saman matkan.
English summary: I have reviewed two books, here are the results from Tuusula jury:
Gunnlaugur Júlíusson, Að sigra sjálfan sig: Twelve points
Tero Hyppölä, 226 - Fyysinen kantti: Twelve points
Edit: Teron kirjan nimeä olin pahoinpidellyt, nyt asia on korjattu.
lauantai 27. helmikuuta 2010
NRF2 ja ACTN3
Omista juoksenteluista on nyt niin vähän raportoitavaa, että palaan siihen asiaan keväämmällä. Toukokuussa juostavaan Nemea-Olympia -juoksuun on kuitenkin ilmoittauduttu ja lennotkin on varattu, joten kevään aikana tulee toivottavasti lenkkareitakin ulkoilutettua.
Geenitutkimus etenee huimaa vauhtia, ja urheilullisia taipumuksia selittäviin geeneihin liittyviä uutisia tulee vastaan usein. Helmikuussa julkistettiin tutkimus kestävyysurheilullisia taipumuksia selittävästä NRF2 -geenistä, ja jo pitkään on tutkittu voima- ja nopeustaipumuksiin yhdistetystä ACTN3 -geenistä. Ultrajuoksijalle optimaalinen perimä koostuisi siis aktiivisesta NRF2:sta ja toimimattomasta ACTN3:sta, mutta ei "väärän" tyyppinen geeniperimä ole mikään este harrastukselle.
Ultrajuoksijoiden geenejä ei tietääkseni ole tutkittu erikseen, mutta olisin kyllä kovasti hämmästynyt jos esimerkiksi erään Vierumäellä vaikuttavan ultralegendan geeneistä löytyisi pelkkiä hitausominaisuuksia. Sataa metriä ei juosta aikaan 11,46 pelkillä hitausominaisuuksilla, eikä tällainen nopeuslahjakkuus näytä olevan myöskään este hienoille suorituksille Spartathlonissa, Sakura Michissä tai Hardrockissa. Joskus 90-luvun alussa Saksassa oli tosin tutkittu ultrajuoksijoiden veriryhmiä ja todettu että 0-ryhmään kuuluvia oli poikkeuksellisen paljon, mutta Juoksufoorumissa tehty täydellisen epätieteellinen kysely antoi suomalaisten ultrajuoksijoiden veriryhmien jakaumaksi hyvin lähellä koko väestön jakaumaa olevat numerot.
NRF2-geenin vaikutuksista raportoitiin Israelissa tehdyn tutkimuksen pohjalta. Tutkimuksessa oli mukana 155 kansallisen tai kansainvälisen tason yleisurheilijaa, joista osa harrasti sprinttimatkoja tai pituushyppyä ja osa kestävyysjuoksua. Vertailuryhmänä oli 240 ei-urheilijaa. Kestävyysurheiluun viittaava geenityyppi löytyi 80 %:lta kestävyysurheilijoita mutta vain 46%:lta sprinttereitä. Lisää tietoa löytyy täältä.
Kestävyysgeeniä enemmän (google-esiintymien perusteella 4 kertaa enemmän) on ilmeisesti tutkittu nopeuteen ja voimantuottoon liittyvää ACTN3 geeniä, joita ihmisillä voi olla joko kaksi, yksi tai nolla kappaletta. Käytännössä kaikilla (tutkituilla) olympiatason voima- ja nopeusurheilijoilla on ollut yksi tai kaksi toimivaa ACTN3 geeniä, ainoa löydetty poikkeus on tähän mennessä ollut espanjalainen kaksi kertaa olympialaisissa ollut pituushyppääjä jonka ennätys on 826 cm. Tämän ACTN3 -geenin puuttuminen ei pelkästään auta nopeuslajeissa pärjäämistä, vaan se saattaa myös edesauttaa kestävyyslajeissa pärjäämistä, näin ainakin epäiltiin jossain australialaisessa tutkimuksessa.
En ole omia geenejäni vielä testauttanut, mutta olisihan tuo mukava tietää että löytyykö synnynnäiselle nopeusominaisuuksieni puutteelleni selitystä täältä tai täältä, vai johtuuko se jostain ihan muusta. Toisaalta, jos geeniperimäni osoittautuisi ultrajuoksun kannalta optimaaliseksi, joutuisin huonosti menneiden kisojen jälkeen keksimään taas uusia selityksiä. Mutta ennakkospekuloinnit ja jälkiselvittelyt ovatkin elimellinen osa tätä hienoa harrastetta.
Geenitutkimus etenee huimaa vauhtia, ja urheilullisia taipumuksia selittäviin geeneihin liittyviä uutisia tulee vastaan usein. Helmikuussa julkistettiin tutkimus kestävyysurheilullisia taipumuksia selittävästä NRF2 -geenistä, ja jo pitkään on tutkittu voima- ja nopeustaipumuksiin yhdistetystä ACTN3 -geenistä. Ultrajuoksijalle optimaalinen perimä koostuisi siis aktiivisesta NRF2:sta ja toimimattomasta ACTN3:sta, mutta ei "väärän" tyyppinen geeniperimä ole mikään este harrastukselle.
Ultrajuoksijoiden geenejä ei tietääkseni ole tutkittu erikseen, mutta olisin kyllä kovasti hämmästynyt jos esimerkiksi erään Vierumäellä vaikuttavan ultralegendan geeneistä löytyisi pelkkiä hitausominaisuuksia. Sataa metriä ei juosta aikaan 11,46 pelkillä hitausominaisuuksilla, eikä tällainen nopeuslahjakkuus näytä olevan myöskään este hienoille suorituksille Spartathlonissa, Sakura Michissä tai Hardrockissa. Joskus 90-luvun alussa Saksassa oli tosin tutkittu ultrajuoksijoiden veriryhmiä ja todettu että 0-ryhmään kuuluvia oli poikkeuksellisen paljon, mutta Juoksufoorumissa tehty täydellisen epätieteellinen kysely antoi suomalaisten ultrajuoksijoiden veriryhmien jakaumaksi hyvin lähellä koko väestön jakaumaa olevat numerot.
NRF2-geenin vaikutuksista raportoitiin Israelissa tehdyn tutkimuksen pohjalta. Tutkimuksessa oli mukana 155 kansallisen tai kansainvälisen tason yleisurheilijaa, joista osa harrasti sprinttimatkoja tai pituushyppyä ja osa kestävyysjuoksua. Vertailuryhmänä oli 240 ei-urheilijaa. Kestävyysurheiluun viittaava geenityyppi löytyi 80 %:lta kestävyysurheilijoita mutta vain 46%:lta sprinttereitä. Lisää tietoa löytyy täältä.
Kestävyysgeeniä enemmän (google-esiintymien perusteella 4 kertaa enemmän) on ilmeisesti tutkittu nopeuteen ja voimantuottoon liittyvää ACTN3 geeniä, joita ihmisillä voi olla joko kaksi, yksi tai nolla kappaletta. Käytännössä kaikilla (tutkituilla) olympiatason voima- ja nopeusurheilijoilla on ollut yksi tai kaksi toimivaa ACTN3 geeniä, ainoa löydetty poikkeus on tähän mennessä ollut espanjalainen kaksi kertaa olympialaisissa ollut pituushyppääjä jonka ennätys on 826 cm. Tämän ACTN3 -geenin puuttuminen ei pelkästään auta nopeuslajeissa pärjäämistä, vaan se saattaa myös edesauttaa kestävyyslajeissa pärjäämistä, näin ainakin epäiltiin jossain australialaisessa tutkimuksessa.
En ole omia geenejäni vielä testauttanut, mutta olisihan tuo mukava tietää että löytyykö synnynnäiselle nopeusominaisuuksieni puutteelleni selitystä täältä tai täältä, vai johtuuko se jostain ihan muusta. Toisaalta, jos geeniperimäni osoittautuisi ultrajuoksun kannalta optimaaliseksi, joutuisin huonosti menneiden kisojen jälkeen keksimään taas uusia selityksiä. Mutta ennakkospekuloinnit ja jälkiselvittelyt ovatkin elimellinen osa tätä hienoa harrastetta.
perjantai 1. tammikuuta 2010
2010 suunnitelmia
Alkaneen vuoden suunnitelmissani on Nemea-Olympia -juoksu toukokuun lopulla ja juhla-Spartathlon syyskuun lopulla. Joitain pienempiä kisoja juoksen varmaan myös Suomessa, mutta niitä en ole vielä suunnitellut sen tarkemmin. Paljon on kiinni siitä kuinka paljon ehdin keväällä juoksemaan ja kuinka hyvin treenit sujuvat. Viime kevään tyyppisen ylikunnon osaan nyt välttää, mutta on hyvin mahdollista että keksin jonkun kokonaan uuden tavan tuhota hyvältä vaikuttava juoksukunto.
Juoksu-uran aikana olen juossut kirjanpitoni mukaan 18 253 kilometriä, ja tämän lisäksi päiväkirjasta löytyy muutama sata tuntia korvaavia harjoiteita eli lähinnä cross trainerin polkemista ja vesijuoksua. Vuosien aikana (juoksu)kilometrejä on kertynyt näin:
2000: 100 km
2001: 350 km
2002: 400 km
2003: 700 km
2004: 2050 km
2005: 2635 km
2006: 3100 km
2007: 3180 km
2008: 3053 km
2009: 2685 km
Tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa mainitsemani Leinosen Seppo on juuri saanut juoksupäiväkirjansa saldoksi pyöreän lukeman 250 000 kilometriä. Laskeskelin että viime vuoden juoksumäärällä minulla kestäisi 93 vuotta saada kerättyä yhtä komea määrä kilometrejä. Taitaa jäädä Spiroksen lukemat minulta saavuttamatta, olen nimittäin ajatellut panostaa muihin harrastuksiin viimeistään 2060-luvulla.
Yllä näkyvät vuosisaldot ynnäämällä päästään lukemaan 18 253 km, ja onhan sekin ihan mukava lukema. Kuluvan vuoden aikana menee varmaan 20 000 kilometriä rikki, 1747 kilometriä puuttuu tällä hetkellä ja kevään tai kesän aikana saan sen toivottavasti juostua. Tasajakoista suunnitelmaa 20 000 kilometrin saavutamiseksi en voi tehdä, sillä 1747 on alkuluku. Jotkut ultrajuoksijat brassailevat saavuttamillaan palindromituloksilla ja minä en ole sellaiseen suoritukseen koskaan pystynyt, joten yritetään nyt sitten ottaa ilo irti edes alkuluvuista. On tämä tietysti vähän laimeaa, Spartathlonin juokseminen aikaan 35.55.53 olisi paljon hienompaa.
Tänään oli lepopäivä, huomenna lähden lenkille. Matka jatkuu.
Juoksu-uran aikana olen juossut kirjanpitoni mukaan 18 253 kilometriä, ja tämän lisäksi päiväkirjasta löytyy muutama sata tuntia korvaavia harjoiteita eli lähinnä cross trainerin polkemista ja vesijuoksua. Vuosien aikana (juoksu)kilometrejä on kertynyt näin:
2000: 100 km
2001: 350 km
2002: 400 km
2003: 700 km
2004: 2050 km
2005: 2635 km
2006: 3100 km
2007: 3180 km
2008: 3053 km
2009: 2685 km
Tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa mainitsemani Leinosen Seppo on juuri saanut juoksupäiväkirjansa saldoksi pyöreän lukeman 250 000 kilometriä. Laskeskelin että viime vuoden juoksumäärällä minulla kestäisi 93 vuotta saada kerättyä yhtä komea määrä kilometrejä. Taitaa jäädä Spiroksen lukemat minulta saavuttamatta, olen nimittäin ajatellut panostaa muihin harrastuksiin viimeistään 2060-luvulla.
Yllä näkyvät vuosisaldot ynnäämällä päästään lukemaan 18 253 km, ja onhan sekin ihan mukava lukema. Kuluvan vuoden aikana menee varmaan 20 000 kilometriä rikki, 1747 kilometriä puuttuu tällä hetkellä ja kevään tai kesän aikana saan sen toivottavasti juostua. Tasajakoista suunnitelmaa 20 000 kilometrin saavutamiseksi en voi tehdä, sillä 1747 on alkuluku. Jotkut ultrajuoksijat brassailevat saavuttamillaan palindromituloksilla ja minä en ole sellaiseen suoritukseen koskaan pystynyt, joten yritetään nyt sitten ottaa ilo irti edes alkuluvuista. On tämä tietysti vähän laimeaa, Spartathlonin juokseminen aikaan 35.55.53 olisi paljon hienompaa.
Tänään oli lepopäivä, huomenna lähden lenkille. Matka jatkuu.
torstai 3. joulukuuta 2009
Spartathlon 2009: kootut selitykset ja opetukset
Mitä tapahtuu, kun vähän mutta löysästi treenannut vanha läski lähtee juoksemaan Spartathlonia löperöllä asenteella? Loka-marraskuun aikana työstämäni regressioanalyysin perusteella olen päätellyt, että tällöin tapahtuu todennäköisesti WNF eli Will Not Finish. Analyysin lopputuleman voi myös tiivistää niin, että juoksu jäi kesken koska olin kisan vaativuuteen nähden liian paskassa kunnossa.
Tässä tarkemmat selvitykset kisaan valmistautumisen aikana pieleen menneistä asioista:
Liian vähän juoksuharjoittelua: Noin 300 km juoksua kuukaudessa ja hiukan Cross traineria päälle on liian vähän. Spartathlonissa on kyse juoksemisesta, ja juoksemaan oppii juoksemalla.
Liian vähän harjoitustunteja: Kisaa edeltäneiden kolmen kuukauden aikana treeniä kertyi noin 120 tuntia, tästä oli noin 80 tuntia juoksua ja 40 tuntia Cross Traineria. Vuotta aikaisemmin vastaavilla määrillä päästiin Spartaan asti, mutta tällä kertaa se ei riittänyt. Minun tapauksessani marginaalit ovat niin ohuet, että satunnainen päivän kunnon heilahtelu voi ratkaista kisan kohtalon. Potentiaalisen maaliin asti selviämisen ja raatobussimatkailun välinen ero on häilyvä kuin Malandrenin tielle yön pimeydessä ultrajuosten kustu viiva.
Nylkkyyntyminen: Viime keväänä yritin treenata Suomi-juoksun maratonille, ja innoissani tehotreenasin itseni perusteelliseen ylikuntotilaan. Tästä toivuttuani osasin varoa kaikenlaista vauhtijuoksua Spartathloniin treenatessani, en tullut edes juosseeksi aiemmin vakio-ohjelmistooni kuuluneita tolpanvälin mittaisia fartlek -vetoja perus kympin lenkkien lopussa. Tasapaksu treenaaminen johti salakavalaan nylkkyyntymiseen, jonka seurauksena Akropolikselta startatessani 6 min/km vauhti kävelytauoilla höystettynä tuntui luontevan lupsakkaalta menolta. Oikeasti rennon matkavauhtini pitäisi olla (ainakin aluksi) mieluummin 5.30 min/km, ja parilla reippaalla vetoharjoituksella tällainen muutos olisi voinut tapahtua. Nylkkyyntymisellä tarkoitan siis tasapaksun ja hitaan treenin aiheuttamaa juoksuväljyyden katoamista, tällöin vauhdin lisääminen ei onnistu rennosti koska jalat ovat tottuneet ottamaan vain ultralyhyitä töpötysaskelia.
Liikaa läskiä: Starttipainoni Akropoliksella oli noin 85 kg (plus varusteet) ja onhan siinä ultrajuoksun kannalta 5-10 kg liikaa. Normaalielämässä olen toki normaalipainoinen eikä vähistä läskeistä ole mitään haittaa, mutta kyllä matka Akropolikselta Spartaan taittuisi vaivattomammin jos olisi muutama kilo vähemmän kuljetettavana.
Bad attitude: Uskoin kuntoni olevan yhtä hyvä/huono kuin vuotta aiemmin, ja niinpä lähdin Akropolikselta liikkeelle hyvällä fiiliksellä ja optimistisella asenteella. Jälkiviisaasti voin myöntää että optimismille ei ollut todellisuudessa katetta, vaan kyse oli enemmänkin ylimielisyydestä. Mutta kyllä Lakonia opetti.
Lopuksi vielä pari kisan aikana opittua asiaa:
Hidas aloitus ≠ rahaa pankkiin. Joillekin juoksijoille sopii erittäin rauhallinen aloitus, josta kerätään hyöty pitämällä hyvää vauhtia kisan puolivälin jälkeen. Itsekin elättelin tällaista ajatusta, mutta lopputulos oli huono. Sen sijaan molemmissa vuoden 2008 kisoissani (hyvin sujuneet Nove Colli ja Spartathlon) lähdin liikkeelle reipasta vauhtia, eikä siitä aiheutunut ongelmia loppumatkastakaan. Vuoden 2010 kisoissani en aio sortua liian hitaaseen aloitukseen.
Järjenkäytön varaan ei voi laskea yhtään mitään. Kun on juostu vuorokauden verran, aivot eivät yleensä toimi loogisesti.
Esimerkki 1: Molemmat Spartathlonin keskeytykseni johtuivat juoksuvauhdin romahduksesta, mitään hirmuista jalkavaivaa tai muuta pakottavaa syytä ei ollut. En vain jaksanut juosta enempää, energiat olivat lopussa. Molemmilla keskeytyshetkillä vyölaukussani oli pari energiageeliä, joiden olemassaoloa en edes muistanut bussiin noustessani. Kaksi geeliä olisi voinut piristää oloa hyvinkin nopeasti, mutta eipä ollut vyölaukun taskujen kaivelemiseen aikaa kun agendalla oli kiireellisimimpänä asiana numerolapusta luopuminen eli kisan keskeyttäminen.
Esimerkki 2: Vuonna 2008 minulla oli päkiöiden alla massiiviset rakkulat, jotka tekivät Spartan valtatiellä etenemisestä melkoista tuskaa. Juoksin ja lopulta kävelin jalkaterän ulkosyrjillä helpottaakseni painetta päkiän alla. Monumentin kohdalla (23,4 km ennen maalia) meno oli jo tosi tuskaista, ja vaikka raatobussiin oli eroa peräti 2 tuntia, minulla ei ”ollut aikaa” pysähtyä pariksi minuutiksi puhkaisemaan rakkulat. Tarvikkeet tämän operaation hoitamista varten löytyivät vyölaukusta, mutta niin kova kiire oli olevinaan etten ehtinyt niitä käyttää.
Kisataktiikka 2010 Spartathlonia varten: Edessä on horisontti ja takana on raatobussi. Horisonttia tavoitellaan ja raatobussia juostaan karkuun niin lujaa kuin päästään.
Tässä tarkemmat selvitykset kisaan valmistautumisen aikana pieleen menneistä asioista:
Liian vähän juoksuharjoittelua: Noin 300 km juoksua kuukaudessa ja hiukan Cross traineria päälle on liian vähän. Spartathlonissa on kyse juoksemisesta, ja juoksemaan oppii juoksemalla.
Liian vähän harjoitustunteja: Kisaa edeltäneiden kolmen kuukauden aikana treeniä kertyi noin 120 tuntia, tästä oli noin 80 tuntia juoksua ja 40 tuntia Cross Traineria. Vuotta aikaisemmin vastaavilla määrillä päästiin Spartaan asti, mutta tällä kertaa se ei riittänyt. Minun tapauksessani marginaalit ovat niin ohuet, että satunnainen päivän kunnon heilahtelu voi ratkaista kisan kohtalon. Potentiaalisen maaliin asti selviämisen ja raatobussimatkailun välinen ero on häilyvä kuin Malandrenin tielle yön pimeydessä ultrajuosten kustu viiva.
Nylkkyyntyminen: Viime keväänä yritin treenata Suomi-juoksun maratonille, ja innoissani tehotreenasin itseni perusteelliseen ylikuntotilaan. Tästä toivuttuani osasin varoa kaikenlaista vauhtijuoksua Spartathloniin treenatessani, en tullut edes juosseeksi aiemmin vakio-ohjelmistooni kuuluneita tolpanvälin mittaisia fartlek -vetoja perus kympin lenkkien lopussa. Tasapaksu treenaaminen johti salakavalaan nylkkyyntymiseen, jonka seurauksena Akropolikselta startatessani 6 min/km vauhti kävelytauoilla höystettynä tuntui luontevan lupsakkaalta menolta. Oikeasti rennon matkavauhtini pitäisi olla (ainakin aluksi) mieluummin 5.30 min/km, ja parilla reippaalla vetoharjoituksella tällainen muutos olisi voinut tapahtua. Nylkkyyntymisellä tarkoitan siis tasapaksun ja hitaan treenin aiheuttamaa juoksuväljyyden katoamista, tällöin vauhdin lisääminen ei onnistu rennosti koska jalat ovat tottuneet ottamaan vain ultralyhyitä töpötysaskelia.
Liikaa läskiä: Starttipainoni Akropoliksella oli noin 85 kg (plus varusteet) ja onhan siinä ultrajuoksun kannalta 5-10 kg liikaa. Normaalielämässä olen toki normaalipainoinen eikä vähistä läskeistä ole mitään haittaa, mutta kyllä matka Akropolikselta Spartaan taittuisi vaivattomammin jos olisi muutama kilo vähemmän kuljetettavana.
Bad attitude: Uskoin kuntoni olevan yhtä hyvä/huono kuin vuotta aiemmin, ja niinpä lähdin Akropolikselta liikkeelle hyvällä fiiliksellä ja optimistisella asenteella. Jälkiviisaasti voin myöntää että optimismille ei ollut todellisuudessa katetta, vaan kyse oli enemmänkin ylimielisyydestä. Mutta kyllä Lakonia opetti.
Lopuksi vielä pari kisan aikana opittua asiaa:
Hidas aloitus ≠ rahaa pankkiin. Joillekin juoksijoille sopii erittäin rauhallinen aloitus, josta kerätään hyöty pitämällä hyvää vauhtia kisan puolivälin jälkeen. Itsekin elättelin tällaista ajatusta, mutta lopputulos oli huono. Sen sijaan molemmissa vuoden 2008 kisoissani (hyvin sujuneet Nove Colli ja Spartathlon) lähdin liikkeelle reipasta vauhtia, eikä siitä aiheutunut ongelmia loppumatkastakaan. Vuoden 2010 kisoissani en aio sortua liian hitaaseen aloitukseen.
Järjenkäytön varaan ei voi laskea yhtään mitään. Kun on juostu vuorokauden verran, aivot eivät yleensä toimi loogisesti.
Esimerkki 1: Molemmat Spartathlonin keskeytykseni johtuivat juoksuvauhdin romahduksesta, mitään hirmuista jalkavaivaa tai muuta pakottavaa syytä ei ollut. En vain jaksanut juosta enempää, energiat olivat lopussa. Molemmilla keskeytyshetkillä vyölaukussani oli pari energiageeliä, joiden olemassaoloa en edes muistanut bussiin noustessani. Kaksi geeliä olisi voinut piristää oloa hyvinkin nopeasti, mutta eipä ollut vyölaukun taskujen kaivelemiseen aikaa kun agendalla oli kiireellisimimpänä asiana numerolapusta luopuminen eli kisan keskeyttäminen.
Esimerkki 2: Vuonna 2008 minulla oli päkiöiden alla massiiviset rakkulat, jotka tekivät Spartan valtatiellä etenemisestä melkoista tuskaa. Juoksin ja lopulta kävelin jalkaterän ulkosyrjillä helpottaakseni painetta päkiän alla. Monumentin kohdalla (23,4 km ennen maalia) meno oli jo tosi tuskaista, ja vaikka raatobussiin oli eroa peräti 2 tuntia, minulla ei ”ollut aikaa” pysähtyä pariksi minuutiksi puhkaisemaan rakkulat. Tarvikkeet tämän operaation hoitamista varten löytyivät vyölaukusta, mutta niin kova kiire oli olevinaan etten ehtinyt niitä käyttää.
Kisataktiikka 2010 Spartathlonia varten: Edessä on horisontti ja takana on raatobussi. Horisonttia tavoitellaan ja raatobussia juostaan karkuun niin lujaa kuin päästään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
