Q1´2010 Results

Näin on ensimmäinen kvartaali takana, eikä urheilusuoritteilla voi paljoa kehuskella. Toki suunnitelmani oli aloittaa vuosi kevyesti, mutta nyt toteutunut alkuvuosi oli odotuksiinkin nähden ultrakevyt.

Alkuvuoden kuukaudet näyttävät tältä:

• tammikuu 153 km juoksua
• helmikuu 85 km juoksua
• maaliskuu 145 km juoksua + 4h30m cross traineria

Tammi-helmikuussa juoksut jäivät vähiin muiden kiireiden, pakkasen (erityisesti loppiaisena paleltuneen nenän) ja yleisen jaksamattomuuden takia. Enemmän ja vähemmän hyviä syitä oli siis runsaasti, ja paras peruste vähäiselle treenaamiselle oli ehdottomasti juoksun täydellinen kulkemattomuus. Onnistuin ilmeisesti treenaamaan hiukan liikaa vuodenvaihteen tietämillä, ja siitä rasituksesta palautuminen otti aikaa.

Maaliskuun alussa oli tarkoitus aloittaa nousujohteinen treeni kohti Olympia-juoksua, kisaan oli aikaa 13 viikkoa. Juoksu oli kuitenkin edelleen voimatonta, ja maaliskuun puolivälissä tuli totaalinen stoppi kun kevyt sunnuntai-lenkki muuttui kävelyksi 6 kilometrin jälkeen. Selvisin sentään takaisin kotiin, vaikka silmissä sumeni ajoittain aika pahasti, ja illemmalla olon parannuttua kävin varmuuden vuoksi lääkärillä. Verikokeet ja sydänfilmit oli ihan OK, joten muutaman huilipäivän jälkeen jatkoin varovaista lenkkeilyä.

Eilinen 15 km lenkki meni kohtuullisen kevyesti, ja elättelen toiveita että ehdin vielä huhti-toukokuussa treenailemaan vähän enemmän kuin alkuvuoden aikana. Huhtikuussa olisi hyvä saada kasaan 35-40 tuntia treeniä, ja toukokuun ekat kaksi viikkoa voisivat olla 10-15 tunnin viikkoja. Tällä systeemillä voisin saada kasaan noin 80 tuntia treeniä 12 viikkoon, eli lähes saman verran kuin vuonna 2008 ennen Nove Collia. Ei tällainen kevyt-treenaus välttämättä riitä Olympia-juoksun maaliin asti, mutta tässä tilanteessa ei suuremman määrän ahnehtimiseen ole mahdollisuutta.

Se hyvä puoli tässä tilanteessa on, että kerrankin voin (mahdollisesti) toteuttaa nousujohteisen treeniohjelman. Helmikuun harjoitusmäärä tuplaantui maaliskuussa, ja huhtikuussa tulee toivottavasti 2 x maaliskuun verran treeniä. Toukokuun alussa määrät kasvavat edelleen, mutta eivät sentään tuplaannu. Tai jos tuplaantuisivat, pääsisin harjoittelussa hetkellisesti lähelle Suomen Hitaimman ympärivuotisia normiviikkoja. 

Sitten vaihdetaan aihetta. Paatuneena SaiPan kannattajana olen seuraillut SM-liigaa vuodesta toiseen, ja viime talvi oli ajoittain suorastaan lupauksia heräättävä. Ensi talvena SaiPalla on hyvät mahdollisuudet pudotuspeleihin, varsinkin jos Dale McTavish on yhtä vakuuttava SaiPan paidassa kuin mitä hän on ollut tällä kaudella Sveitsissä.

SaiPalla on kausi ohi, mutta tartutaanpa yhteen jääkiekon lieveilmiöön. Vaikka pelin säännöissä ei mainita erikseen mitään tappelemisesta, jostain syystä jääkiekon kulttuuriin kuuluu olennaisena osana nyrkkeily. Monet tuntuvat jopa seuraavan jääkiekkoa ennen kaikkea siitä syystä että näkisivät kunnon myllyjä. Tappelun välttämisestä menee pelurilla helposti maine, ilmeisesti Wayne Gretzky on ollut ainoa huippukiekkoilija maailmassa, jolla on ollut yleisesti hyväksytty oikeus ulkoistaa tappelut alan erikoismiehille.

Mutta miksi ei jalkapallossa saa painaa vastustajaa turpaan? Tietääkseni jalkapallon sääntökirjassa ei oteta kantaa nyrkkitappeluun sen enempää kuin jääkiekon säännöissä. Ajatelkaapa jos Frank Ribéry hermostuisi Bundesliigan ottelussa Sami Hyypiään, ja tyrmäisi Hyypiän yhdellä iskulla. Samin kaaduttua Ribery istuisi Samin rintakehän päälle ja takoisi nyrkeillä niin kauan kunnes tuomarit ehtisivät hätiin.

Tai sama juttu toisin päin. Entä jos Hyypiällä menisi hermot kulmapotkutilanteessa? Ensin Sami sivaltaisi Ribéryn nenän poskelle, sitten kiskoisi miehen paidan ylös ja täräyttäisi vielä pari koukkua keskivartaloon. Jääkiekkokaukalossahan tällaista tapahtuu jatkuvasti, mutta jalkapallomaailmassa tuollainen kuvio olisi lähes Maradonan jumalan käden veroinen mediaspektaakkeli.

Miksi on näin? Tätä(kin) asiaa olen juoksun lomassa pähkäillyt.

Spartathlonitis goes cultural

Juoksuasioista ei ole vieläkään paljoa kerrottavaa, joten kirjoittelen vaihteeksi kulttuuriasiaa. Valitsin tutkimukseni kohteeksi Islannin ja Suomen modernin kirjallisuuden, maathan ovat kirjallisesti samalla viivalla. Molemmilla on yksi Nobelin kirjallisuuspalkinto, Halldór Kiljan Laxness palkittiin vuonna 1955, ja Frans Eemil Sillanpää sai palkintonsa talvisodan alla syksyllä 1939. Myös Edda ja Kalevala kuuluvat kansalliseeposten raskaaseen sarjaan, joten silläkin puolella on puntit tasan.

Minulla on ollut iltalukemisena kaksi omakustannekirjaa, joista molemmat sivuavat, täysin yllättäen ja pyytämättä, ultrajuoksua. Gunnlaugur Júlíussonin Að sigra sjálfan sig kertoo aikuisella iällä liikunnan aloittaneen juoksuharrastajan elämästä, ja Tero Hyppölän 226 - Fyysinen kantti on kilpaurheilupainotteisempi teos jossa on suuri osuus triathlonilla. Molemmat kirjat ovat erinomaista luettavaa, mutta en kuitenkaan usko että Nobel-komitean ymmärrys riittää Juliussonin tai Hyppölän teosten arviointiin. Niinpä päätin muodostaa yhden miehen ultrakomitean ja tehdä arvion itse.

Gunnlaugur Júlíusson, Að sigra sjálfan sig

Gunnlaugur Júlíussonin ultrajuoksuhistoria on hyvin tyypillinen. Mies huomasi 42 vuoden iässä olevansa rapakuntoinen läski, ja lähti lenkille. Tämä tapahtui elokuun 21. päivänä 1994, ja luultavasti lenkin lähtöpaikka oli Laekjargotu. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumien vyöry, josta parhaat pohjoismaiset dekkaristitkin voisivat ottaa mallia.

Gunnlaugur seikkailee kirjassaan viikinkien jalanjäljissä Grönlannissa ja Bornholmissa, ja Leif Erikssonista mallia ottaen Amerikkakin käydään valloittamassa. Myös Kreikassa käydään kahteen kertaan, Spartathlonin selvittäminen vaati kaksi yritystä. Valitettavasti islanninkielen ymmärrykseni on varsin rajallinen (vaikka islantilaisen pankin palveluksessa muutaman vuoden olinkin), joten kirjan iso osa kirjan sisällöstä jäi minulla arvailun varaan. Tosin lite-men-dåligt -tasoinen ruotsinkielen osaamiseni auttaa tulkinnoissa.

Kirjassa on mukana kuvia juoksukisoista ja harjoituksista, ja kirja-arvosteluni lopputulos eli maksimipisteet varmistui viimeistään siinä kohdassa kun löysin kirjasta itseni. Mukana oli yksi Peloponnesoksen yössä allekirjoittaneesta otettu valokuva ja muutaman kommentinkin olin saanut kirjan sivuille. Vuoden 2007 keskeytystäni olin perustellut Gunnlaugurille sunnuntaiaamuna Spartassa niin että ensin ”sólin kom upp” josta seurasi ”brennandi hita” jonka jälkeen tämä ”Finninn” oli siinä jamassa että ”Ég komst bara ekkert áfram”. Ei tämä islanninkieli olekaan niin vaikeaa, siinähän sanotaan selvästi että aurinko nousi, tuli kuuma ja Suomi-poika pehmeni kuin lumiukko eikä päässyt enää eteenpäin muuten kuin bussilla!

Gunnlaugur harrastaa ultrajuoksun lisäksi myös valokuvausta ja Rolling Stonesin musiikkia, kuten miehen blogista voitte nähdä. Ultrajuoksussa hänen tavoitteensa on ollut juosta kaikki neljä klassikkokilpailua eli Western States 100 miles USA:ssa, London to Brighton Englannissa, Spartathlon Kreikassa ja Comrades Etelä-Afrikassa. Tämä urakka taitaa olla ensi kesälle suunniteltua Afrikan-matkaa vaille valmis.

Kirja on erittäin hyvää luettavaa, ja annan sille arvosanaksi ***** eli täydet pisteet.

Jos joku epäilee että jakelen noin kovia pisteitä koska tunnen kirjailijat, niin kiistän moiset epäilykset jyrkästi. Kaikki pisteet perustuvat kirjallisiin ansioihin. Olen toki juossut yhdessä Gunnlaugurin kanssa Spartathlonissa useita tunteja, ja juoksun lomassa saimme laitettua useammankin globaalin ongelma järjestykseen. Olen myös Gunnlaugurille yhden oluen velkaa, mutta senkään takia en tunne itseäni jääviksi.

Sain itse kirjan suoraan Gunnlaugurilta, mutta luulen että tämä on nettikirjakauppa josta asiasta kiinnostuneet voivat tilata oman kappaleensa.

Tero Hyppölä, 226 - Fyysinen kantti

Tero Hyppölän kilpaurheilu-ura alkoi 7 vuoden iässä, ja 36 vuotta myöhemmin valmistui urheiluelämänkerta. Treenaamisen ja kisailemisen lisäksi kirjaan tuo väriä muuhun elämään liittyvät muistelut ja tarinat, ja kieltämättä Hyppölän elämässä riittää hyvin aineksia kaikille 204 sivulle mitä kirjasta löytyy.

Suuri osa kirjasta on erilaisten harjoitusten ja harjoitusmenetelmien läpikäyntiä ja kommentointia. Tämä saattaa kuulostaa tylsältä, mutta kun taustalla kulkee koko ajan Teron omista ”ihmiskokeista” saadut kokemukset ja pohdiskelut näiden oppien mahdollisesta soveltuvuudesta muille ihmisille, niin lukukokemus on parhaimmillaan suorastaan koukuttava. Omiinkin treeneihini saatan ehkä yrittää omaksua joitain Teron oppeja, tosin etukäteen laadittujen treenisuunnitelmien toteuttaminen ei ole minulta onnistunut koskaan pidempään kuin parin viikon ajan.

Kirjan parasta antia ovat pohdiskelut lahjakkuudesta ja lahjattomuudesta, tästä teemasta olemme toki jo aiemminkin saaneet lukea nimimerkki 226:n kirjoituksista Juoksufoorumissa. Vaikka harjoittelukumppaneilla olisi selkeästi paremmat lahjat treenattavassa lajissa, niin periksi antaminen ei ole Hyppölän maailmassa harkinnassa olevien vaihtoehtojen listalla ollenkaan. Teron kouluaikaisen uintiuran kokemukset kertovat poikkeuksellisesta henkisestä kantista, jota on myöhemmin nähty Triathlonin arvokisojen lisäksi vaikkapa Espoon 24 tunnin juoksussa ja Partalansaaren ympäriuinnissa.

Kirjassa on myös mukavasti huumoria, ja vaikka sävy on enimmäkseen optimistinen ja positiivinen, niin joitain asioita tuntuu vuosien varrella jääneen hampaankoloon. Lukion liikuntanumero ja sponsorirahan puute rassaavat edelleen mieltä, ja erityisen kova pala Hyppäselle tuntuu olevan oman nimen oikeinkirjoitus.  

Tätä mainiota kirjaa voi ostaa Terolta suoraan, yhteystiedot löytyvät Juoksufoorumin kirjaa käsittelevästä ketjusta. Kirja löytyy myös Juoksija-lehden shopista, ja ilmeisesti myös Lappeenrannan, Imatran ja Kajaanin Prismoista.

Teron kirja on erittäin hyvää luettavaa, ja annan sille arvosanaksi ***** eli täydet pisteet.

Jos joku epäilee että jakelen noin kovia pisteitä koska tunnen kirjailijat, niin kiistän moiset epäilykset jyrkästi. Olen toki tavannut Teron erilaisissa juoksutapahtumissa ja muuallakin, mutta emme ole edes koskaan juosseet kisoissa samaa matkaa koska juoksuvauhtimme on erilainen. Itse asiassa ero on siinä että Teron meno on juoksua ja minun hölkkäämistä.

Toivotan kirjailijalle jo nyt hyvää menestystä ensi syksyn 246,8 km juoksussa, itse yritän hölkätä ja kävellä saman matkan.

English summary: I have reviewed two books, here are the results from Tuusula jury:
Gunnlaugur Júlíusson, Að sigra sjálfan sig: Twelve points
Tero Hyppölä, 226 - Fyysinen kantti: Twelve points

Edit: Teron kirjan nimeä olin pahoinpidellyt, nyt asia on korjattu.

NRF2 ja ACTN3

Omista juoksenteluista on nyt niin vähän raportoitavaa, että palaan siihen asiaan keväämmällä. Toukokuussa juostavaan Nemea-Olympia -juoksuun on kuitenkin ilmoittauduttu ja lennotkin on varattu, joten kevään aikana tulee toivottavasti lenkkareitakin ulkoilutettua.

Geenitutkimus etenee huimaa vauhtia, ja urheilullisia taipumuksia selittäviin geeneihin liittyviä uutisia tulee vastaan usein. Helmikuussa julkistettiin tutkimus kestävyysurheilullisia taipumuksia selittävästä NRF2 -geenistä, ja jo pitkään on tutkittu voima- ja nopeustaipumuksiin yhdistetystä ACTN3 -geenistä. Ultrajuoksijalle optimaalinen perimä koostuisi siis aktiivisesta NRF2:sta ja toimimattomasta ACTN3:sta, mutta ei "väärän" tyyppinen geeniperimä ole mikään este harrastukselle.

Ultrajuoksijoiden geenejä ei tietääkseni ole tutkittu erikseen, mutta olisin kyllä kovasti hämmästynyt jos esimerkiksi erään Vierumäellä vaikuttavan ultralegendan geeneistä löytyisi pelkkiä hitausominaisuuksia. Sataa metriä ei juosta aikaan 11,46 pelkillä hitausominaisuuksilla, eikä tällainen nopeuslahjakkuus näytä olevan myöskään este hienoille suorituksille Spartathlonissa, Sakura Michissä tai Hardrockissa. Joskus 90-luvun alussa Saksassa oli tosin tutkittu ultrajuoksijoiden veriryhmiä ja todettu että 0-ryhmään kuuluvia oli poikkeuksellisen paljon, mutta Juoksufoorumissa tehty täydellisen epätieteellinen kysely antoi suomalaisten ultrajuoksijoiden veriryhmien jakaumaksi hyvin lähellä koko väestön jakaumaa olevat numerot.

NRF2-geenin vaikutuksista raportoitiin Israelissa tehdyn tutkimuksen pohjalta. Tutkimuksessa oli mukana 155 kansallisen tai kansainvälisen tason yleisurheilijaa, joista osa harrasti sprinttimatkoja tai pituushyppyä ja osa kestävyysjuoksua. Vertailuryhmänä oli 240 ei-urheilijaa. Kestävyysurheiluun viittaava geenityyppi löytyi 80 %:lta kestävyysurheilijoita mutta vain 46%:lta sprinttereitä. Lisää tietoa löytyy täältä.

Kestävyysgeeniä enemmän (google-esiintymien perusteella 4 kertaa enemmän) on ilmeisesti tutkittu nopeuteen ja voimantuottoon liittyvää ACTN3 geeniä, joita ihmisillä voi olla joko kaksi, yksi tai nolla kappaletta. Käytännössä kaikilla (tutkituilla) olympiatason voima- ja nopeusurheilijoilla on ollut yksi tai kaksi toimivaa ACTN3 geeniä, ainoa löydetty poikkeus on tähän mennessä ollut espanjalainen kaksi kertaa olympialaisissa ollut pituushyppääjä jonka ennätys on 826 cm. Tämän ACTN3 -geenin puuttuminen ei pelkästään auta nopeuslajeissa pärjäämistä, vaan se saattaa myös edesauttaa kestävyyslajeissa pärjäämistä, näin ainakin epäiltiin jossain australialaisessa tutkimuksessa.

En ole omia geenejäni vielä testauttanut, mutta olisihan tuo mukava tietää että löytyykö synnynnäiselle nopeusominaisuuksieni puutteelleni selitystä täältä tai täältä, vai johtuuko se jostain ihan muusta. Toisaalta, jos geeniperimäni osoittautuisi ultrajuoksun kannalta optimaaliseksi, joutuisin huonosti menneiden kisojen jälkeen keksimään taas uusia selityksiä. Mutta ennakkospekuloinnit ja jälkiselvittelyt ovatkin elimellinen osa tätä hienoa harrastetta.

2010 suunnitelmia

Alkaneen vuoden suunnitelmissani on Nemea-Olympia -juoksu toukokuun lopulla ja juhla-Spartathlon syyskuun lopulla. Joitain pienempiä kisoja juoksen varmaan myös Suomessa, mutta niitä en ole vielä suunnitellut sen tarkemmin. Paljon on kiinni siitä kuinka paljon ehdin keväällä juoksemaan ja kuinka hyvin treenit sujuvat. Viime kevään tyyppisen ylikunnon osaan nyt välttää, mutta on hyvin mahdollista että keksin jonkun kokonaan uuden tavan tuhota hyvältä vaikuttava juoksukunto.

Juoksu-uran aikana olen juossut kirjanpitoni mukaan 18 253 kilometriä, ja tämän lisäksi päiväkirjasta löytyy muutama sata tuntia korvaavia harjoiteita eli lähinnä cross trainerin polkemista ja vesijuoksua. Vuosien aikana (juoksu)kilometrejä on kertynyt näin:

2000: 100 km
2001: 350 km
2002: 400 km
2003: 700 km
2004: 2050 km
2005: 2635 km
2006: 3100 km
2007: 3180 km
2008: 3053 km
2009: 2685 km

Tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa mainitsemani Leinosen Seppo on juuri saanut juoksupäiväkirjansa saldoksi pyöreän lukeman 250 000 kilometriä. Laskeskelin että viime vuoden juoksumäärällä minulla kestäisi 93 vuotta saada kerättyä yhtä komea määrä kilometrejä. Taitaa jäädä Spiroksen lukemat minulta saavuttamatta, olen nimittäin ajatellut panostaa muihin harrastuksiin viimeistään 2060-luvulla.

Yllä näkyvät vuosisaldot ynnäämällä päästään lukemaan 18 253 km, ja onhan sekin ihan mukava lukema. Kuluvan vuoden aikana menee varmaan 20 000 kilometriä rikki, 1747 kilometriä puuttuu tällä hetkellä ja kevään tai kesän aikana saan sen toivottavasti juostua. Tasajakoista suunnitelmaa 20 000 kilometrin saavutamiseksi en voi tehdä, sillä 1747 on alkuluku. Jotkut ultrajuoksijat brassailevat saavuttamillaan palindromituloksilla ja minä en ole sellaiseen suoritukseen koskaan pystynyt, joten yritetään nyt sitten ottaa ilo irti edes alkuluvuista. On tämä tietysti vähän laimeaa, Spartathlonin juokseminen aikaan 35.55.53 olisi paljon hienompaa.

Tänään oli lepopäivä, huomenna lähden lenkille. Matka jatkuu.

Spartathlon 2009: kootut selitykset ja opetukset

Mitä tapahtuu, kun vähän mutta löysästi treenannut vanha läski lähtee juoksemaan Spartathlonia löperöllä asenteella? Loka-marraskuun aikana työstämäni regressioanalyysin perusteella olen päätellyt, että tällöin tapahtuu todennäköisesti WNF eli Will Not Finish. Analyysin lopputuleman voi myös tiivistää niin, että juoksu jäi kesken koska olin kisan vaativuuteen nähden liian paskassa kunnossa.

Tässä tarkemmat selvitykset kisaan valmistautumisen aikana pieleen menneistä asioista:

 Liian vähän juoksuharjoittelua: Noin 300 km juoksua kuukaudessa ja hiukan Cross traineria päälle on liian vähän. Spartathlonissa on kyse juoksemisesta, ja juoksemaan oppii juoksemalla.

 Liian vähän harjoitustunteja: Kisaa edeltäneiden kolmen kuukauden aikana treeniä kertyi noin 120 tuntia, tästä oli noin 80 tuntia juoksua ja 40 tuntia Cross Traineria. Vuotta aikaisemmin vastaavilla määrillä päästiin Spartaan asti, mutta tällä kertaa se ei riittänyt. Minun tapauksessani marginaalit ovat niin ohuet, että satunnainen päivän kunnon heilahtelu voi ratkaista kisan kohtalon. Potentiaalisen maaliin asti selviämisen ja raatobussimatkailun välinen ero on häilyvä kuin Malandrenin tielle yön pimeydessä ultrajuosten kustu viiva.

 Nylkkyyntyminen: Viime keväänä yritin treenata Suomi-juoksun maratonille, ja innoissani tehotreenasin itseni perusteelliseen ylikuntotilaan. Tästä toivuttuani osasin varoa kaikenlaista vauhtijuoksua Spartathloniin treenatessani, en tullut edes juosseeksi aiemmin vakio-ohjelmistooni kuuluneita tolpanvälin mittaisia fartlek -vetoja perus kympin lenkkien lopussa. Tasapaksu treenaaminen johti salakavalaan nylkkyyntymiseen, jonka seurauksena Akropolikselta startatessani 6 min/km vauhti kävelytauoilla höystettynä tuntui luontevan lupsakkaalta menolta. Oikeasti rennon matkavauhtini pitäisi olla (ainakin aluksi) mieluummin 5.30 min/km, ja parilla reippaalla vetoharjoituksella tällainen muutos olisi voinut tapahtua. Nylkkyyntymisellä tarkoitan siis tasapaksun ja hitaan treenin aiheuttamaa juoksuväljyyden katoamista, tällöin vauhdin lisääminen ei onnistu rennosti koska jalat ovat tottuneet ottamaan vain ultralyhyitä töpötysaskelia.

 Liikaa läskiä: Starttipainoni Akropoliksella oli noin 85 kg (plus varusteet) ja onhan siinä ultrajuoksun kannalta 5-10 kg liikaa. Normaalielämässä olen toki normaalipainoinen eikä vähistä läskeistä ole mitään haittaa, mutta kyllä matka Akropolikselta Spartaan taittuisi vaivattomammin jos olisi muutama kilo vähemmän kuljetettavana.

 Bad attitude: Uskoin kuntoni olevan yhtä hyvä/huono kuin vuotta aiemmin, ja niinpä lähdin Akropolikselta liikkeelle hyvällä fiiliksellä ja optimistisella asenteella. Jälkiviisaasti voin myöntää että optimismille ei ollut todellisuudessa katetta, vaan kyse oli enemmänkin ylimielisyydestä. Mutta kyllä Lakonia opetti.

Lopuksi vielä pari kisan aikana opittua asiaa:

 Hidas aloitus ≠ rahaa pankkiin. Joillekin juoksijoille sopii erittäin rauhallinen aloitus, josta kerätään hyöty pitämällä hyvää vauhtia kisan puolivälin jälkeen. Itsekin elättelin tällaista ajatusta, mutta lopputulos oli huono. Sen sijaan molemmissa vuoden 2008 kisoissani (hyvin sujuneet Nove Colli ja Spartathlon) lähdin liikkeelle reipasta vauhtia, eikä siitä aiheutunut ongelmia loppumatkastakaan. Vuoden 2010 kisoissani en aio sortua liian hitaaseen aloitukseen.

 Järjenkäytön varaan ei voi laskea yhtään mitään. Kun on juostu vuorokauden verran, aivot eivät yleensä toimi loogisesti.
Esimerkki 1: Molemmat Spartathlonin keskeytykseni johtuivat juoksuvauhdin romahduksesta, mitään hirmuista jalkavaivaa tai muuta pakottavaa syytä ei ollut. En vain jaksanut juosta enempää, energiat olivat lopussa. Molemmilla keskeytyshetkillä vyölaukussani oli pari energiageeliä, joiden olemassaoloa en edes muistanut bussiin noustessani. Kaksi geeliä olisi voinut piristää oloa hyvinkin nopeasti, mutta eipä ollut vyölaukun taskujen kaivelemiseen aikaa kun agendalla oli kiireellisimimpänä asiana numerolapusta luopuminen eli kisan keskeyttäminen.
Esimerkki 2: Vuonna 2008 minulla oli päkiöiden alla massiiviset rakkulat, jotka tekivät Spartan valtatiellä etenemisestä melkoista tuskaa. Juoksin ja lopulta kävelin jalkaterän ulkosyrjillä helpottaakseni painetta päkiän alla. Monumentin kohdalla (23,4 km ennen maalia) meno oli jo tosi tuskaista, ja vaikka raatobussiin oli eroa peräti 2 tuntia, minulla ei ”ollut aikaa” pysähtyä pariksi minuutiksi puhkaisemaan rakkulat. Tarvikkeet tämän operaation hoitamista varten löytyivät vyölaukusta, mutta niin kova kiire oli olevinaan etten ehtinyt niitä käyttää.

Kisataktiikka 2010 Spartathlonia varten: Edessä on horisontti ja takana on raatobussi. Horisonttia tavoitellaan ja raatobussia juostaan karkuun niin lujaa kuin päästään.

Talvihorrokseen

Nyt on tämän vuoden juoksut juostu, loppuvuoden ohjelmassa on palauttelua Kreikan reissusta ja pohjakunnon ylläpitoa. Kovin pitkään totaalilepotaukoon ei välttämättä ole tarvetta, koska jalat tuntuvat olevan kohtuullisen hyvässä kunnossa. Luulen että suuri osa loppuunjuostun Spartathlonin aiheuttamista rasitusvammoista syntyy vasta Spartan valtatiellä eli viimeisen maratonin aikana, ja niitä rasituksiahan minun elimistössäni ei tällä kertaa valitettavasti ole.

Vuoden 2010 (hyvin alustavissa) suunnitelmissani on tällä hetkellä kaksi kisaa: 180 km pituinen Nemea-Olympia -juoksu toukokuun lopulla ja juhla-Spartathlon syyskuussa. Sakura-Michi ja Ultra-Balaton kiinnostaisivat myös kovasti, mutta ei taida olla järkeä yrittää ahtaa samaan vuoteen kahta pitkää ultraa enempää.

Laskurin mukaan tätä blogia on luettu tai katseltu yli 10 000 eri osoitteesta, mukavaa että on niin paljon ultrajuoksusta kiinnostuneita ihmisiä. Spartathlonitis vaipuu nyt talviunille, palaan asiaan sitten kun on jotain raportoimisen arvoista. Tai todennäköisesti aikaisemmin.

Spartathlon 2009: Mennään Bussilla

Spartathlonin voi jakaa selkeästi kolmeen osaan. Ensimmäinen 80 km Korintin kanavalle hölkätään voimia säästellen. Toinen 80 km pätkä Sangas-vuorelle juostaan viileässä yössä, ja silloin yritetään saada karistettua raatobussi mahdollisimman kauas. Reitin viimeinen kolmannes Spartaan on eloonjäämiskamppailu, siellä mennään sen minkä jaksetaan.

Kuinka juoksu sujui

Treenien perusteella kaikki näytti hyvältä, kunnon piti olla ainakin samanlainen kuin vuosi sitten. Perjantai-iltapäivä oli hiukan lämpimämpi kuin vuosi sitten, ja niinpä käytin Korintin kanavaan mennessä puoli tuntia enemmän aikaa kuin vuosi sitten. Antiikin Korintin jälkeen 97 km kohdalla oli hyvin aikaa seurustella pari minuuttia Mrs Schreechin kissojen kanssa.

Tämän jälkeen oli tarkoitus pitää yllä niin reipasta vauhtia, että raatobussi jäisi kauemmaksi taakse. Krampit kuriin saanut Jolkku tavoitti minut, ja lähdimme yhdessä kohti Nemeaa. Juoksu kulki mukavasti, mutta Nemeassa todettiin että raatobussi oli edelleen puolen tunnin päässä.

Matka jatkui kohti Lyrkiaa, joillain kohdin oli pientä probleemaa mutta aiemmista vuosista poiketen pystyin juoksemaan Malandrenin alamäet kohtuullisen helposti. Malandrenin huoltopisteellä Jan liittyi seuraan, mutta Edwiniä emme saaneet houkuteltua mukaan. Juoksu kulki edelleen siedettävän mukavasti, tosin Jolkku joutui jättäytymään porukasta vähän ennen Lyrkiaa.

Juoksu oli sujunut mielestäni joutuisasti, mutta Lyrkiassa ero raatobussiin oli edelleen puolen tunnin luokkaa. Matka kohti Mountain basea jatkui varman päälle varovaisesti, voimien säästäminen vuoren ylitykseen on aina paikallaan. Vuorelle kiipeäminen oli rankkaa mutta mukavaa, sen sijaan alamäki kohti Sangaksen kylää oli yhtä tuskaa jaloilla.

Sangaksen kylän huoltopisteellä oltiin raatobussin aikataulussa, ja siinä kohdassa kypsyi päätös keskeyttämisestä. Jalat eivät vaan suostuneet siirtymään kävelystä juoksuun, Janilla oli sama tilanne. Numeroukko pyyhälsi tässä kohdassa ohitsemme, ja siinä olisi ollut takuuvarma vetoapu Spartaan tarjolla, vaan eipä tällainen viime hetken erikoistarjouskaan kelvannut. Jatkoimme kävellen matkaa kohti Nestania, ja nousimme autokyytiin noin 167 km kohdalla.

Miksi keskeytin?

Jalkaterät olivat isoin ongelma, erityisesti Sangas-vuorelta laskeutuminen oli tuskallista. Samaan aikaan iski myös (tilapäinen) energian vähyydestä aiheutunut väsymyskohtaus. Kun näihin asioihin yhdistyi musertava pettymys siitä että hyvän tuntuisesta juoksusta huolimatta raatobussiin ei ollut marginaalia enää ollenkaan, syntyi keskeytyspäätös helposti. Kaikki tuntui sumentuneissa aivoissa loogiselta, autoon nousemisen hetkellä alkanut vesisadekin vaan nauratti että olipa hyvä tuuri kun vältyttiin kastumiselta.

Sitten siirrytään jälkiviisasteluun. Vyölaukussani oli keskeytyshetkellä kaksi geeliä, niistä olisin saanut ainakin Nestaniin asti riittävän annoksen rakettipolttoainetta. Vatsan kanssa ei ollut missään vaiheessa isompia ongelmia, todennäköisesti olisin voinut myöhemmin saada energiat palautumaan ihan normaalilla syömisellä ja juomisella. Merkittäviä hiertymiä tai rakkuloita ei jaloistani löytynyt, ja muut jalkaterän kivut olisivat voineet helpottaa matkan jatkuessa. Vyölaukussani oli myös ibuprofeenia tällaisten tilanteiden varalle, mutta enpä tullut tätäkään mahdollisuutta käyttäneeksi. Eniten pelkäsin ja edelleen pelkään Spartathlonissa toisen päivän hellettä, tällä kertaa olisi ollut tarjolla juuri minun tilaukseni mukainen viileä keli ajoittaisine sateineen. Vyölaukussani oli sadevarusteita myös reippaampien sateiden varalle.

Tästä kaikesta en voi tehdä muuta johtopäätöstä, kuin että keskeytykseni oli turha. On tietysti mahdollista että ennen Spartaa eteen olisi vielä tullut tilanne jossa keskeyttäminen olisi ollut hyvin perusteltua tai peräti väistämätöntä, mutta tämä on pelkkää spekulaatiota. Keskeytykseni suurin syy löytyy ehdottomasti korvien välistä, vuoden 2008 hyvin menneiden kisojen jälkeen en ollut varautunut taistelemaan raatobussin aikataulujen kanssa ainakaan näin aikaisessa vaiheessa. Sangas-vuorelta laskeutumisen aikana raatobussifobiasta kärsivä nössö-luuseri-pullamössö-velliperse-tissiposkeilija –corner teki ahdistusta välittömästi helpottaneen keskeytyspäätöksen, jota rationaalisemmin ajattelevassa spartathlonisti-cornerissa ei ollut miestä peruuttamaan.

Toisaalta...

Jos keskeytys oli turha, mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Treeniä oli niin paljon kuin tämän kesän ja syksyn ohjelmaani mahtui, sen kokonaismäärän lisäämisestä olisi todennäköisesti seurannut ylirasitusta. Toisaalta (ultra-matalasykkeisen) cross trainerin polkemisen osuutta olisi ehkä kannattanut vähentää, ja juosta enemmän. Minulla kertyi 3 kuukaudessa reilut 800 kilometria juoksua, kun Suomen Hitain juoksi saman määrän yhdessä kuukaudessa ja Lars Skytte Christoferssen 6 päivässä.

Kisataktiikkani oli aloittaa rauhallisesti, ja karistaa yöllä raatobussi kauemmas. Jälkiviisaana voi todeta, että perjantai-aamun ensimmäiset tunnit olisin voinut juosta aamun viileydessä lujempaakin vauhtia. Sen sijaan perjantai-iltapäivän kuumuudessa ei olisi ollut järkeä kiristää vauhtia, koska helle ja tuulettomuus tekivät rauhallisesta hölkästäkin riittävän rasittavaa.

Illan viilennyttyä luulin siirtyneeni rennon reippaaseen raviin jolla raatobussi karistetaan kauemmaksi, mutta vauhti ei sittenkään riittänyt. Tässä vaiheessa olisi vaan, perkele, pitänyt kylmästi lisätä vauhtia vaikka se ei olisi helppoa ollutkaan. Voimia se olisi vienyt ja jalat olisivat kärsineet, mutta edes yhden täyden tunnin eron saaminen raatobussiin olisi tehnyt mielialalle tosi hyvää.

Juoksuvarusteissa ja eväissä ei ollut valittamista. Pientä säätöä tulen jatkossa tekemään kenkiin ja sukkiin, ja ehkä yöjuoksua varten voisi hankkia tehokkaamman otsalampun. Drop bageihin tulen lisäämään entistä enemmän mustikkakeittoa, joka upposi aina hyvin ja viihtyi hyvin vatsassa.

Satunnaisia sattumuksia ja havaintoja matkan varrelta

• Numeroukon kanssa alkumatkasta juoruillessamme keskustelu eksyi Pose-asioihin, ja päätimme ottaa kuvan tyylipuhtaasta pose-ultrajuoksemisesta. Kuva oli noteerattu kotoisen juoksufoorumin lisäksi myös unkarilaisessa juoksufoorumissa, niinpä tämän blogin vasemmassa laidassa olevassa NeoEarth –kartassa näkyykin melkoinen keskittymä Unkarista käyneitä lukijoita. Jos jollekulle jäi epäselväksi, niin kyseessä oli lievä lavastus, normaalissa juoksussa numeroukon polvi ei nouse ihan noin korkealle.

• Kisassa oli mukana myös sokea japanilainen juoksija (2.50 –tasoinen maratoonari), joka selvisi oppaansa kanssa kuulema jonnekin Nestanin ja Tegean välille asti. Vuoren ylitys on uskomaton suoritus!

• Zevgolatiosta lähtiessä oli joku Suomen Hitaimman kannattaja maalannut spray-maalilla ison ”Ari Mustala” –tekstin aitaan.

• Nemean viinitarhojen kohdalla ”tuoksui” tänä vuonna viini harvinaisen voimakkaasti, haju oli jotain epäonnistuneen kotiviinin ja onnistuneen kiljun väliltä. Spartassa samaan huoneeseen majoittunut Lars Skytte Christoferssen kertoi kiihdyttäneensä vauhtia viinitarhojen kohdalla, koska halusi päästä pois siitä löyhkästä mahdollisimman nopeasti.
  

• Illan pimennyttyä Nemean maisemissa lenteli aika paljon lepakoita, Jolkun kanssa päättelimme että ne olivat Vlad Seivästäjän lähettämiä ultralepakoita. Salamat välähtelivät horisontissa häämöttävien vuorten takana, mutta odotuksista huolimatta salaman loisteessa ei näkynyt kertaakaan Draculan linnaa.
  

• [huonoa huumoria]Jälkeenpäin oli helppo ymmärtää miksi Draculan linnaa ei näkynyt, mehän emme olleet Transylvaniassa vaan keskellä Peloponnesosta. Horisontissa näkyneet valoilmiöt eivät siis välttämättä olleetkaan salamia (salamia löytyi vain vyölaukustani) eikä ukkostakaan kuulunut. Niinpä Peloponnesoksen Keskimaalla näkyneet välähdykset saattoivatkin olla paikallisesta Orodruinista leimahdelleita lieskoja. Ehkä Sangas-vuorella 2500 vuotta aiemmin seikkaillut Pan on Feidippideksen sekoiluihin kyllästyttyään treidannut Sangaksen Sauronille, joka finanssikriisin rutistuksessa on lähtenyt hakemaan alempia tuotantokustannuksia ulkoistamalla osan Mordorin tuotannosta Peloponnesoksen Keskimaahan. Jatkoimme kuitenkin matkaa kohti Sangaksen suunnassa välähdellyttä valoa, koska niin oli meidän määrä tehdä. Olin aamulla jättänyt sormukseni Pomppivan Londoniumin majataloon Athendeliin, koska tiesin sormien usein turpoavan tällaisella reissulla. Tämä osoittautuikin oikein fiksuksi päätökseksi. Ympärillä pörränneet, alun perin tavallisisiksi vampyyri-lepakoiksi luulemamme Nazgûlitkin jättivät meidät rauhaan heti huomattuaan että tällä joukkueella ei ollut sormuksia tai muita arvoesineitä mukana.[/huonoa huumoria]

• Malandrenin tietämillä aikaisempinakin vuosina juoksijoita härnännyt MC Malandreni oli keksinyt uusia kujeita. Mopo oli vaihtunut isoon nelitahti-mönkijään, ja tällä kertaa pojat tyrkyttivät ahkerasti kyydityspalveluita juoksijoille. Kun kyyti ei kelvannut, piristettiin juoksijoita kiihdyttämällä ankarasti juoksijan selän takana ja sitten tekemällä lukkojarrutus muutama metri ennen juoksijan ohittamista. Mitään vaaratilannetta siinä ei oikeasti ollut koska pojat ajoivat tien toisessa reunassa, mutta kyllä tuollaisen kiihdytys+jarrutusäänen kuullessaan normaali ihminen säikähtää ihan kunnolla. Itse loikkasin asfaltin sivuun pientareelle, ja noin 50 metriä edelläni juossut japanilainen taisi saman käsittelyn saadessaan pistäytyä ojan pohjalla asti. Nuorempi polvi harrasti myös mopolla keulimista, eikä sekään tuntunut mukavalta kapealla tiellä.

• Maaliin asti päässeistä suomalaisista 14. kerran kisaan startannut Ari Mustala piti kovinta kyytiä. Tällä kertaa Suomen hitain oli nopein, ja Arin jalat kestivät hyvin loppuun asti. Loput kuusi Leonidakselle asti juossutta suomalaista ovat siitä erikoinen porukka, että heistä kenelläkään ei ole kokemusta raatobussilla matkustamisesta. Juha Jumisko, Ari Lindsten ja Keijo Ikäläinen olivat ensikertalaisia, ja Jorma Karppi, Pertti Eho ja varsinkin Ari Päivinen ovat joka kerta Akropolikselta startattuaan myös juosseet maaliin asti.

• Maaliin juosseista suomalaisista kolmen (Lindsten, Ikäläinen, Päivinen) maratonennätykset ovat päälle 3.30. Sen sijaan bussimatkustajien joukosta ei näin hitaita maratoonareita löytynyt ensimmäistäkään. Tästä voinee tehdä johtopäätöksen, että maratonaika on huono mittari jos yritetään ennustaa Spartathlonin selvittämistä. Toki juoksuvauhtia pitää löytyä niin paljon että Hellas Caniin ehtii mukavasti aikarajan puitteissa, mutta siitä eteenpäin on kyse ennen kaikkea jalkojen kestävyydestä, yleisestä lihaskunnosta, vatsasta ja kaikkein eniten korvienvälin kunnosta.

• Maaliin tulon jälkeen jalkojen putsauksessa istuessaan Pertsa esitteli miimikon taitojaan. Miehen sanaton tulkinta ”Whiter Shade of Palesta” oli niin vakuuttava, että mies pääsi esittämään taitojaan sairaalateltan sisäpuolelle.

• Yiannis Kouros on joskus todennut, että oikeasti Spartathlonin aikarajan pitäisi olla 30 tuntia, siitä hitaampi eteneminen ei ole enää Yianniksen mielestä ultrajuoksua vaan ties mitä retkeilyä. Viime vuosina 30 tunnin alittajia on ollut yleensä 10-15 kappaletta, mutta tänä vuonna taso oli niin laaja että viimeisenä Kouroksen kriteerien mukaiseen 30 tunnin alitukseen ehtineen Ari Mustalan sijoitus oli 28.

• Ensikertalaiselle spartathlonistille voi suositella 34-36 tunnin välille osuvaa loppuaikaa, silloin on Spartan pääkatu täynnä ihmisiä ja kannustusta riittää. Sen sijaan hiukan puolen päivän jälkeen alle 30 tunnin ajalla maaliin ehtinyt Suomen Hitain sai juosta pääkadun ihan rauhassa, paikalla ei ollut muita kilpailijoita eikä juuri yleisöäkään. Alla olevassa kuvassa neljän puolalalaisen ultraajan näyttävä saapuminen Leonidakselle.
  

• Paluumatkalla Spartasta Ateenaan bussi pysähtyi Korintin kanavalla. Meillä oli ollut jo jonkun aikaa spekulaatiota kanavan syvyydestä, siis siitä kuinka suuri pudotus oli kanavan ylittävältä sillalta veteen. Veikkaukset vaihtelivat 15-30 metrin välillä, sillan kaiteen yli kurkkimisen jälkeen joku taisi puhua 40 metristäkin. Hippi-insinööri Mikko laitettiin selvittämään asiaa. Kolmen kiven putoamisajoiksi sillalta veteen kellotettiin 3.92, 4.08 ja 4.18 sekuntia (muistaakseni). Tyhjiössä tämä olisi vastannut lähes 80 metrin pudotusta, mutta ilmanvastuksen vaikutuksen arvioiminen osoittautui hankalaksi. Fysiikan lakien ohi oikaisten tarkistin asian netistä, pudotusta on peräti 52 metriä.
  

• Sunnuntai-iltana kävimme Arton, Tommin ja Janin kanssa Ateenassa katsomassa AEK – Panathinaikos –jalkapallo-ottelun. Pelin taso ei ollut kummoinen, mutta vierasjoukkue Panathinaikosin voitosta huolimatta AEK:n kannattajat jaksoivat pitää yllä kiitettävän kovaa meteliä. Ei tällaista ole Suomessa. Taksikuskilta saimme ottelun jälkeen pikakurssin ateenalaisesta jalkapallosta: ”Panathinaikos number 1 Champions, AEK not very good, Olympiakos very, very fuck”.

• Kreikan liikenteessä ei ole mitään uutta, mutta sain tällä kertaa asiaan uuden näkökulman matkustettuani taksin etupenkillä moottoritiellä mennessämme jalkapallo-otteluun. Vauhtia oli 150-160 km/h, ja ahkerasta kaistojenvaihtelemisesta tuli elävästi mieleen Ruotsinlaivalla takavuosina olleet autopelit. Samalla tavalla edettiin talla pohjassa ja kaistaa vaihdettiin aina sen mukaan missä näytti olevan edes melkein auton mentävä kolo.

2010

Ensi vuoden Spartathlon on juhlakisa, yksinkertaisen matematiikan mukaan vuonna 2010 tulee kuluneeksi tasan 2500 vuotta vuonna 490 EAA olleesta Marathonin taistelusta. Feidippideshän juoksi oman Spartan lenkkinsä juuri ennen Marathonin taistelua, pyytääkseen spartalaisia apuun taistelussa persialaisia vastaan. Minun matematiikkani mukaan ensi vuonna tulee kuluneeksi vasta 2499 vuotta Marathonin taistelusta, koska ajanlaskussa ei ymmärtääkseni vietetty erikseen vuotta 0, mutta tällainen pilkunviilaus ei ole tietenkään este Spartathloniin osallistumiselle.

Jos ja kun olen taas ensi syksynä Akropoliksella starttaamassa muiden spartathlonistien kanssa kohti Spartaa, tiedän että sillä kertaa keskeyttämisen kynnykseni on korkeampi kuin mitä se oli viikko sitten. Ottaessani kuvia maaliin saapuvista spartahlonisteista Leonidaksen patsaan tuntumassa, tunsin että joku katselee minua. Niinpä, se oli Leonidas, joka tuijotti ylhäältä jalustaltaan halveksuen ”Mennään Bussilla” –corneria, jonka olisi vuotta aikaisemmin ollut erehdyksessä valmis kelpuuttamaan valiojoukkoihinsa. Kyllä hävetti.