Jos olisin huomisaamuna lähdössä juoksemaan Spartathlonia, olisin tällä hetkellä siemaisemassa yhtä iltaolutta joko Hotelli Londonin aulabaarissa tai Glyfadan hiekkarannalla. Mutta koska olen kotona tietokoneen ääressä, tyydyn lasilliseen punaviiniä.
Spartathlonia seurataan huomenna ja launataina luonnollisesti Juoksufoorumin kisastudiossa ja samaan aikaan starttaavaa Paavo 250 juoksua seurataan täällä. Hyvää matkaa kaikille juoksukuntoisille!
torstai 23. syyskuuta 2010
lauantai 18. syyskuuta 2010
Kuntoutusta
Kolme viikkoa sitten kirjailin tänne blogiin, että cross trainerin polkeminen onnistui mutta juokseminen ei. Sen jälkeen kehitys kehittyi huonompaan suuntaan, ja kaksi viikkoa sitten oikean jalan kivut olivat (Sirdaludeista ja Voltareneista huolimatta) jo niin pahat että nukkuminenkin oli hankalaa. Pahimmat kivut olivat oikean jalan reiden ulkosyrjälla ja säären ulkosyrjalla sekä nilkassa. Iskias-hermon säteilystä oli siis kyse.
Heinä-elokuun aikana sijoitin urheilulääkereiden palkkioihin, magneettikuvaukseen sekä hierontaan ja fysioterapiaan hyvinkin Spartathlon-reissun kokonais-budejttia suuremman summan rahaa, ja mitään parannusta ei vaivaan saatu. Toki magneettikuvista näkyi selkeästi välilevyjen tilanne, mutta se ei ollut kovin suuri yllätys, tällaisia vaivoja istumatyötä tekevillä ihmisillä on usein. Myös autoilu tuntuu olevan minulle selän kannalta huono homma.
Vaikka vaivojeni alkusyy on ilmeisesti ollut iskias-hermoa painava L4/5 välilevyn pulistuma, varsinaisia selkäkipuja minulla ei ole ollut vaan olemisen on tehnyt tukalaksi lihasten jumittuminen. Ilmeisesti nämä lihasjumit ovat ruokkineet toinen toisiaan, ja hieronnalla tai fysioterapialla ei tilannetta saatu ratkaistua.
Toissa viikon keskiviikkona menin fysiatri Timgrenin vastaanotolle Järvenpäähän. Ensin väänneltiin lonkka suoraan, se oli tietenkin vinossa koska lihakset oivat krampissa. Uskon että minun tapauksessani lonkan vinous oli kuitenkin vain muiden ongelmien seuraus, eikä alkuperäinen ongelma. Seuraavaksi Timgren tsekkasi lihasten tilanteen ja löysi useita trigger-kyhmyjä, ja näihin tökättiin neula. Merkittävimmät tuntemukset irtosivat Gluteus maximuksen ja Gluteus minimuksen käsittelystä, niissä olleet jumit tuntuivat selvästi reagoivan neulalla rassaamiseen. Käsittelyn jälkeen kivut alempana jalassa alkoivat helpottaa, ja kipulääkkeiden syömistä pystyin vähentämään jo seuraavana päivänä.
Juoksukunnossa en ole vieläkään, mutta korviketreenejä voin taas tehdä. Oikeassa lonkassa on edelleen ajoittaisia tuntemuksia, ja oikea nilkka on vasempaan verrattuna voimaton. Kuntoutan nämä vaivat kaikessa rauhassa ennen juoksutreeniin palaamista, nyt ei kannata aiheuttaa juoksuelimiin uusia vaurioita hätäilemällä treenien kanssa.
Trigger-pisteiden käsittely tuntui tehoavan vaivoihini hyvin. Olen kietämättä miettinyt, että jos olisin mennyt kesäkuun lopussa ortopedin sijasta fysiatri Timgrenille, olisinko nyt pakkaamassa Spartathlon -kamoja matkalaukkuun. Toisaalta on myös mahdollista, että vaivani olisivat helpottaneet syyskuun aikana ilman Timgrenin käsittelyäkin, yhden käsittelyn perusteella ei voi tehdä 100 % varmoja johtopäätöksiä. However, tällä hetkellä todennäköisin selitys kesän ja syksyn tapahtumille on että lihasjumini olivat niin tiukassa että vain Timgrenin neulat tehosivat niihin. Hierojat, kiropraktikot ja fysioterapeutit eivät saaneet aikaiseksi muita kuin hetkellisiä muutoksia, eivätkä kipulääkkeet ja lihasrelaksantitkaan tehonneet.
Heinä-elokuun aikana sijoitin urheilulääkereiden palkkioihin, magneettikuvaukseen sekä hierontaan ja fysioterapiaan hyvinkin Spartathlon-reissun kokonais-budejttia suuremman summan rahaa, ja mitään parannusta ei vaivaan saatu. Toki magneettikuvista näkyi selkeästi välilevyjen tilanne, mutta se ei ollut kovin suuri yllätys, tällaisia vaivoja istumatyötä tekevillä ihmisillä on usein. Myös autoilu tuntuu olevan minulle selän kannalta huono homma.
Vaikka vaivojeni alkusyy on ilmeisesti ollut iskias-hermoa painava L4/5 välilevyn pulistuma, varsinaisia selkäkipuja minulla ei ole ollut vaan olemisen on tehnyt tukalaksi lihasten jumittuminen. Ilmeisesti nämä lihasjumit ovat ruokkineet toinen toisiaan, ja hieronnalla tai fysioterapialla ei tilannetta saatu ratkaistua.
Toissa viikon keskiviikkona menin fysiatri Timgrenin vastaanotolle Järvenpäähän. Ensin väänneltiin lonkka suoraan, se oli tietenkin vinossa koska lihakset oivat krampissa. Uskon että minun tapauksessani lonkan vinous oli kuitenkin vain muiden ongelmien seuraus, eikä alkuperäinen ongelma. Seuraavaksi Timgren tsekkasi lihasten tilanteen ja löysi useita trigger-kyhmyjä, ja näihin tökättiin neula. Merkittävimmät tuntemukset irtosivat Gluteus maximuksen ja Gluteus minimuksen käsittelystä, niissä olleet jumit tuntuivat selvästi reagoivan neulalla rassaamiseen. Käsittelyn jälkeen kivut alempana jalassa alkoivat helpottaa, ja kipulääkkeiden syömistä pystyin vähentämään jo seuraavana päivänä.
Juoksukunnossa en ole vieläkään, mutta korviketreenejä voin taas tehdä. Oikeassa lonkassa on edelleen ajoittaisia tuntemuksia, ja oikea nilkka on vasempaan verrattuna voimaton. Kuntoutan nämä vaivat kaikessa rauhassa ennen juoksutreeniin palaamista, nyt ei kannata aiheuttaa juoksuelimiin uusia vaurioita hätäilemällä treenien kanssa.
Trigger-pisteiden käsittely tuntui tehoavan vaivoihini hyvin. Olen kietämättä miettinyt, että jos olisin mennyt kesäkuun lopussa ortopedin sijasta fysiatri Timgrenille, olisinko nyt pakkaamassa Spartathlon -kamoja matkalaukkuun. Toisaalta on myös mahdollista, että vaivani olisivat helpottaneet syyskuun aikana ilman Timgrenin käsittelyäkin, yhden käsittelyn perusteella ei voi tehdä 100 % varmoja johtopäätöksiä. However, tällä hetkellä todennäköisin selitys kesän ja syksyn tapahtumille on että lihasjumini olivat niin tiukassa että vain Timgrenin neulat tehosivat niihin. Hierojat, kiropraktikot ja fysioterapeutit eivät saaneet aikaiseksi muita kuin hetkellisiä muutoksia, eivätkä kipulääkkeet ja lihasrelaksantitkaan tehonneet.
maanantai 30. elokuuta 2010
Spartathlon 2010: WNS (Will Not Start)
Alkuperäinen suunnitelmani oli juosta tämän vuoden juhla-Spartathlon maaliin ja tehdä ensi syksynä jotain muuta, mutta täytyy miettiä syksyn 2011 suunnitelmia uudestaan. Voi olla että Spartathlon 2011 on minulla ensi keväänä sittenkin vakavasti harkinnassa. Kävin tänään yrittämässä juoksemista, ja niin vaivaista oli meno että päätin jättää tämän syksyn Kreikan reissun suosiolla väliin. Cross trainerin polkeminen onnistuu kyllä vaivatta ja sillä konstilla aerobisen kunnon saisi kohdalleen, mutta 246,8 km juoksussa tarvitaan myös iskunkestäviä jalkoja, ja sellaisia ei minulla tällä hetkellä ole.
Kauden päätavoitteen peruuntuminen on ikävää, mutta eihän tästä ketään muutakaan voi syyttää. Olisin voinut aloittaa keskivartalon lihasten vahvistamisen jo vuosia sitten, ja viime pääsiäisenä olisin voinut nostaa tyttäreni polkupyörän satulan muuten kuin "raakaa voimaa" käyttämällä. Olympia-juoksun jälkeenkin olisin varmaan voinut hoitaa selän ja lonkan kuntouttamisen fiksummin, en tosin tiedä mitä minun olisi silloin pitänyt tehdä.
Mutta pientä on minun potutukseni verrattuna siihen kollektiiviseen ...tutukseen, jonka varmaan kokivat 2300 UTMB:n starttaajaa viime viikonloppuna. Kisa jouduttiin keskeyttämään huonojen sääolosuhteiden takia. Tosin seuraavana päivänä juostiin lyhennetty versio UTMB:stä, mutta eihän se ole sama asia.
Jos lähden Spartathloniin ensi vuonna, niin aion juhlia silloin Feidippideksen alkuperäisen juoksun 50² -vuotisjuhlaa. Kisaorganisaatiohan juhlii niitä jo nyt, mutta olen edelleen sitä mieltä että tänä vuonna on kulunut vasta 2499 vuotta. Ajanlaskussahan ei ole vietetty erikseen vuotta nolla, vaan vuotta yksi edelsi vuosi yksi EAA.
Ensi kevään ja alkukesän suunnitelmat ovat vielä auki. Jos ja kun saan itseni syksyn aikana juoksukuntoon, täytyy valikoida joku sopiva tavoite. Sakura-Michi houkuttaisi eniten, mutta Grand Union Canal Race Englannissa tai Balaton-järven kierto Unkarissa olisivat helpompia toteuttaa. Myös Suomessa voisi juosta jotain enemmän tai vähemmän virallisia lenkkejä.
Seuraava ultrajuoksullinen tavoitteeni on kuitenkin Paavo Juoksijoiden Kuningas 250k -juoksun alkumatkan huoltaminen perjantaina 24.9.2010 klo 07.00 alkaen.
Kauden päätavoitteen peruuntuminen on ikävää, mutta eihän tästä ketään muutakaan voi syyttää. Olisin voinut aloittaa keskivartalon lihasten vahvistamisen jo vuosia sitten, ja viime pääsiäisenä olisin voinut nostaa tyttäreni polkupyörän satulan muuten kuin "raakaa voimaa" käyttämällä. Olympia-juoksun jälkeenkin olisin varmaan voinut hoitaa selän ja lonkan kuntouttamisen fiksummin, en tosin tiedä mitä minun olisi silloin pitänyt tehdä.
Mutta pientä on minun potutukseni verrattuna siihen kollektiiviseen ...tutukseen, jonka varmaan kokivat 2300 UTMB:n starttaajaa viime viikonloppuna. Kisa jouduttiin keskeyttämään huonojen sääolosuhteiden takia. Tosin seuraavana päivänä juostiin lyhennetty versio UTMB:stä, mutta eihän se ole sama asia.
Jos lähden Spartathloniin ensi vuonna, niin aion juhlia silloin Feidippideksen alkuperäisen juoksun 50² -vuotisjuhlaa. Kisaorganisaatiohan juhlii niitä jo nyt, mutta olen edelleen sitä mieltä että tänä vuonna on kulunut vasta 2499 vuotta. Ajanlaskussahan ei ole vietetty erikseen vuotta nolla, vaan vuotta yksi edelsi vuosi yksi EAA.
Ensi kevään ja alkukesän suunnitelmat ovat vielä auki. Jos ja kun saan itseni syksyn aikana juoksukuntoon, täytyy valikoida joku sopiva tavoite. Sakura-Michi houkuttaisi eniten, mutta Grand Union Canal Race Englannissa tai Balaton-järven kierto Unkarissa olisivat helpompia toteuttaa. Myös Suomessa voisi juosta jotain enemmän tai vähemmän virallisia lenkkejä.
Seuraava ultrajuoksullinen tavoitteeni on kuitenkin Paavo Juoksijoiden Kuningas 250k -juoksun alkumatkan huoltaminen perjantaina 24.9.2010 klo 07.00 alkaen.
sunnuntai 22. elokuuta 2010
Ei piriformis vaan prolapsi
Nyt on syytä pyytää rehdisti anteeksi piriformikselta, jota olen aiheetta epäillyt ongelmien aiheuttajaksi. Todisteet piriformiksen osallisuudesta alkoivat muutenkin käydä vähiin, ja magneettikuvauksessa asia varmistui. En alun perin osannut epäillä selkää ongelmien aiheuttajaksi koska selässä ei ole ollut kipua, ainoa selkäoire on ollut selän puutuminen istuessa. Sieltä nämä ongelmat ovat kuitenkin peräisin, tällaisia kommentteja radiologi kirjasi masgneettikuvauksen perusteella:
Ensikuulemalta & näkemältä aika huolestuttavaa tekstiä, mutta ei syytä paniikkiin. Diagnoosissa oli myös pitkä litania kunnossa olevia osia, esimerkiksi conus ja SI-nivelet ovat kunnossa eikä rasitusosteopatian merkkejä näy. Suurin piirtein tällaiselta keskimääräisen 5-kymppisen äijän selkä käsittääkseni usein näyttää. Olen todennäköisesti jo juossut monia onnistuneita ultrakisoja näiden prolapsien ja pullistumien kanssa, ei tällaisia vaivoja nimittäin yhdessä yössä hankita. Myös se "hyvä" puoli näissä pullistumissa on, että vanhemmiten diskukset kuivuu ja madaltuu kaikilla, ja silloin siellä nikamien välissä on vähemmän kamaa joka voi tursuta ulos hermoa painamaan.
Lääke tähän vaivaan on keskikropan lihasten vahvistaminen. Olen sitä jonkin verran tehnytkin viimeisten parin vuoden aikana mm. kuntopallon kanssa, mutta nyt täytyy aloittaa tehokkaampi ja täsmällisempi treeni. Uskon että (huonon lihaskunnon lisäksi) suurin syy selkävaivoihini on istumatyö. Juoksuharrastuksen aloittamisen jälkeen satunnaisesti esiintyneet selkävaivat ovat yleensä jääneet lenkkipolulle, juostessa selkälihasten saama diagonaaliliike on ollut hyvä hoito. Valitettavasti tällä kertaa ongelma on astetta vakavampi, ja "juoksuterapiaa" ei voi vielä soveltaa.
Viimeiset pari viikkoa olen keskittynyt cross trainerin polkemiseen ja muuhun kuntoutukseen. Olen saanut nyt 8 viikossa kasaan reilut 70 tuntia treeniä, eli lähes saman verran kuin Olympia-juoksua edeltäneiden 12 viikon aikana. Cross trainerin polkeminen alkaa hiukan tympiä kun ulkona olisi loistava juoksukeli, mutta minkäs teet. Tänään muuten aloitin Housen kolmannen tuotantokauden katselun, sen jonka alussa Dr. House nakkaa kävelykepin menemään ja juoksee lenkkejä kuin Spartathloniin valmistautuva ultrajuoksija. Ei tosin kovin pitkään.
Spartathlonin suhteen en ole vielä tehnyt lopullista päätöstä, mutta olen kyllä alkanut varautua siihen vaihtoehtoon että se reissu jää minulta tällä kertaa väliin. Juoksukunnon palautuminen parissa viikossa olisi melkoinen ihme, mutta ei se ihan mahdotontakaan ole. Lentolippu on edelleen ostamatta, mutta 250 euron osallistumismaksu on maksettu ja sitähän ei Kreikasta takaisin saa eikä myöskään seuraavalle vuodelle siirtäminen ole mahdollista. Mutta olen varma että kreikkalaisilla on sille rahalle ainakin yhtä hyviä käyttökohteita kuin minulla.
Lopuksi suuret kiirokset Porkkalankadun Diacorin magneettikuvaajille. Lähetteessä tilattiin lantion ja lonkan magneettikuvaus, mutta kun kun viimeisimpiin aihetodisteisiin vedoten pyysin kuvaamaan selkärankaa vähän ylemmäs, sain samaan hintaan kuvauksen ylös asti. Taisin olla kuvattavana toista tuntia, mutta aika meni mukavasti Radio Helsinkiä kuunnellessa.
Lannerangan L2/3 väli on madaltunut ja diskuksessa on kuivumaa, 2 alimmassa diskuksessa myös kuivumaa ja diskuspullistumat...
L4/5 diskuksessa on laakea oikeavoittoinen prolapsi, joka kaventaa molempia lateraalirecessejä, enemmän oikealla. Oikean L5-hermojuuren pinnetila on mahdollinen...
Presakraalivälissä on myös oikeavoittoinen laakea discusprolapsi, joka sivuaa oikeaa S1-juurta rekessitasolla.
Ensikuulemalta & näkemältä aika huolestuttavaa tekstiä, mutta ei syytä paniikkiin. Diagnoosissa oli myös pitkä litania kunnossa olevia osia, esimerkiksi conus ja SI-nivelet ovat kunnossa eikä rasitusosteopatian merkkejä näy. Suurin piirtein tällaiselta keskimääräisen 5-kymppisen äijän selkä käsittääkseni usein näyttää. Olen todennäköisesti jo juossut monia onnistuneita ultrakisoja näiden prolapsien ja pullistumien kanssa, ei tällaisia vaivoja nimittäin yhdessä yössä hankita. Myös se "hyvä" puoli näissä pullistumissa on, että vanhemmiten diskukset kuivuu ja madaltuu kaikilla, ja silloin siellä nikamien välissä on vähemmän kamaa joka voi tursuta ulos hermoa painamaan.
Lääke tähän vaivaan on keskikropan lihasten vahvistaminen. Olen sitä jonkin verran tehnytkin viimeisten parin vuoden aikana mm. kuntopallon kanssa, mutta nyt täytyy aloittaa tehokkaampi ja täsmällisempi treeni. Uskon että (huonon lihaskunnon lisäksi) suurin syy selkävaivoihini on istumatyö. Juoksuharrastuksen aloittamisen jälkeen satunnaisesti esiintyneet selkävaivat ovat yleensä jääneet lenkkipolulle, juostessa selkälihasten saama diagonaaliliike on ollut hyvä hoito. Valitettavasti tällä kertaa ongelma on astetta vakavampi, ja "juoksuterapiaa" ei voi vielä soveltaa.
Viimeiset pari viikkoa olen keskittynyt cross trainerin polkemiseen ja muuhun kuntoutukseen. Olen saanut nyt 8 viikossa kasaan reilut 70 tuntia treeniä, eli lähes saman verran kuin Olympia-juoksua edeltäneiden 12 viikon aikana. Cross trainerin polkeminen alkaa hiukan tympiä kun ulkona olisi loistava juoksukeli, mutta minkäs teet. Tänään muuten aloitin Housen kolmannen tuotantokauden katselun, sen jonka alussa Dr. House nakkaa kävelykepin menemään ja juoksee lenkkejä kuin Spartathloniin valmistautuva ultrajuoksija. Ei tosin kovin pitkään.
Spartathlonin suhteen en ole vielä tehnyt lopullista päätöstä, mutta olen kyllä alkanut varautua siihen vaihtoehtoon että se reissu jää minulta tällä kertaa väliin. Juoksukunnon palautuminen parissa viikossa olisi melkoinen ihme, mutta ei se ihan mahdotontakaan ole. Lentolippu on edelleen ostamatta, mutta 250 euron osallistumismaksu on maksettu ja sitähän ei Kreikasta takaisin saa eikä myöskään seuraavalle vuodelle siirtäminen ole mahdollista. Mutta olen varma että kreikkalaisilla on sille rahalle ainakin yhtä hyviä käyttökohteita kuin minulla.
Lopuksi suuret kiirokset Porkkalankadun Diacorin magneettikuvaajille. Lähetteessä tilattiin lantion ja lonkan magneettikuvaus, mutta kun kun viimeisimpiin aihetodisteisiin vedoten pyysin kuvaamaan selkärankaa vähän ylemmäs, sain samaan hintaan kuvauksen ylös asti. Taisin olla kuvattavana toista tuntia, mutta aika meni mukavasti Radio Helsinkiä kuunnellessa.
lauantai 7. elokuuta 2010
Päätöksiä perseestä - lähteäkö Spartathloniin vaiko ei lähteä?
Nyt alkaa olla puolet juhannukselta alkaneesta 12 viikon treenijaksosta takana, mutta lentolippu Ateenaan on ostamatta. Lopullinen päätös on siis tekemättä, tutkailen juoksukunnon kehittymistä vielä elokuun ajan. Jos juoksu ei onnistu, niin Kreikkaan voisi tietysti lähteä ihan vaan nauttimaan tunnelmasta ja huoltamaan muita suomalaisia, mutta ei taida minusta olla siihen. Juoksemaanhan siellä pitäisi päästä, pelkkä autolla matkustaminen vain söisi miestä. Vaan eipä taitaisi kotiin jääminenkään olla helppoa, jos ei edes Akun ja numeroukon korvike-Spartathlonille pystyisi osallistumaan.
Kuten johdannosta voi päätellä, treenit eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Määrän suhteen ei ole mitään valittamista. Kuuden viikon jälkeen kasassa on reilut 50 tuntia harjoittelua, ja nousujohteisesti määriä lisäämällä olisi hyvinkin mahdollista päästä lähelle tavoitteena olevaa 120 tuntia 12 viikon jaksolle. Ongelman muodostaa lajivalikoima: kuuden viikon aikana olen juossut 50 kilometriä, polkenut cross traineria 30 tuntia ja vesijuossut 18 tuntia.
Viimeisimmästä juoksulenkistä on yli 2 viikkoa, ja tällä hetkellä juoksuaskelten ottaminen on mahdotonta. Onneksi sää on suosinut vesijuoksua, sitä lajia on tullut loman aikana harrastettua monissa lammissa ja järvissä. Cross trainer -harjoittelussakin puhaltaa uudet tuulet, Jack Bauerit on nyt katsottu 7. tuotantokauden loppuun asti, ja olen jälkikasvun suosituksesta siirtynyt treenaamaan Dr Housen tahdissa. Erittäin viihdyttäviä juttujahan ne ovat, toinen tuotantokausi alkaa olla jo puolivälissä. Ainoa miinus tulee siitä, että siirryttyäni Jack Bauerista Houseen myös liikkumiseni on alkanut muistuttaa Dr. Housen etenemistä, tosin ilman keppiä ainakin toistaiseksi.
Pystyn siis treenaamaan tärähdyksettömiä lajeja ilman oireita, mutta juokseminen ei onnistu. Aerobinen kunto on ok, mutta jalkojen asfaltinkestävyys ei varmasti ole 246,8 km kunnossa tällä hetkellä. Ongelma on tällä kertaa oikealle puolelle iskenyt piriformis/iskias -vaiva, tulkintani mukaan iskias -hermo jumittaa jossain piriformiksen tietämillä niin, että kipu säteilee ajoittain reiden ja säären ulkosyrjään ja nilkkaan asti. Lihaksen venyttäminen eteenpäin kumartumalla ei vaikuta asiaan, vaan kipu tuntuu silloin kun lihas supistuu, ja ymmärrykseni mukaan paksunee. Vahvoja sähköiskun kaltaisia kipuja saan syntymään esim. makaamalla vatsallani ja nostamalla oikeaa jalkaa taakse/ylös päin. Muutama sentti nousee helposti, mutta jossain 5-10 sentin välillä lonkasta nilkkaan ulottuva salamanisku romauttaa jalan alas.
Olen käynyt useammallakin hierojalla/fysioterapeutilla, mutta merkittävää tai pitkäkestoista muutosta ei perseen tuntemuksiin ole saatu aiheutettua. Ensi viikolla menen urheilulääkärille.
Laitan tähän loppuun mainion Wordle-ohjelman tekemän version "75 askelta Ateenasta Spartaan" -tekstistä, tämän ohjeen avulla Spartathlon-debytanttikin osaa varmasti suunnistaa Ateenasta Spartaan asti:
Kuten johdannosta voi päätellä, treenit eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Määrän suhteen ei ole mitään valittamista. Kuuden viikon jälkeen kasassa on reilut 50 tuntia harjoittelua, ja nousujohteisesti määriä lisäämällä olisi hyvinkin mahdollista päästä lähelle tavoitteena olevaa 120 tuntia 12 viikon jaksolle. Ongelman muodostaa lajivalikoima: kuuden viikon aikana olen juossut 50 kilometriä, polkenut cross traineria 30 tuntia ja vesijuossut 18 tuntia.
Viimeisimmästä juoksulenkistä on yli 2 viikkoa, ja tällä hetkellä juoksuaskelten ottaminen on mahdotonta. Onneksi sää on suosinut vesijuoksua, sitä lajia on tullut loman aikana harrastettua monissa lammissa ja järvissä. Cross trainer -harjoittelussakin puhaltaa uudet tuulet, Jack Bauerit on nyt katsottu 7. tuotantokauden loppuun asti, ja olen jälkikasvun suosituksesta siirtynyt treenaamaan Dr Housen tahdissa. Erittäin viihdyttäviä juttujahan ne ovat, toinen tuotantokausi alkaa olla jo puolivälissä. Ainoa miinus tulee siitä, että siirryttyäni Jack Bauerista Houseen myös liikkumiseni on alkanut muistuttaa Dr. Housen etenemistä, tosin ilman keppiä ainakin toistaiseksi.
Pystyn siis treenaamaan tärähdyksettömiä lajeja ilman oireita, mutta juokseminen ei onnistu. Aerobinen kunto on ok, mutta jalkojen asfaltinkestävyys ei varmasti ole 246,8 km kunnossa tällä hetkellä. Ongelma on tällä kertaa oikealle puolelle iskenyt piriformis/iskias -vaiva, tulkintani mukaan iskias -hermo jumittaa jossain piriformiksen tietämillä niin, että kipu säteilee ajoittain reiden ja säären ulkosyrjään ja nilkkaan asti. Lihaksen venyttäminen eteenpäin kumartumalla ei vaikuta asiaan, vaan kipu tuntuu silloin kun lihas supistuu, ja ymmärrykseni mukaan paksunee. Vahvoja sähköiskun kaltaisia kipuja saan syntymään esim. makaamalla vatsallani ja nostamalla oikeaa jalkaa taakse/ylös päin. Muutama sentti nousee helposti, mutta jossain 5-10 sentin välillä lonkasta nilkkaan ulottuva salamanisku romauttaa jalan alas.
Olen käynyt useammallakin hierojalla/fysioterapeutilla, mutta merkittävää tai pitkäkestoista muutosta ei perseen tuntemuksiin ole saatu aiheutettua. Ensi viikolla menen urheilulääkärille.
Laitan tähän loppuun mainion Wordle-ohjelman tekemän version "75 askelta Ateenasta Spartaan" -tekstistä, tämän ohjeen avulla Spartathlon-debytanttikin osaa varmasti suunnistaa Ateenasta Spartaan asti:
maanantai 5. heinäkuuta 2010
Lonkkaa juilii - ja Spartathlon-treeni käyntiin
Nyt on Olympia-juoksusta palauteltu riittävästi, ja 12 viikon Spartathlon-valmistautumisestakin on ensimmäinen viikko takana. Muuten on kaikki hyvin, mutta Olympia-juoksun alamäistä ärsyyntynyt vasen lonkka oireilee edelleen lievästi. Uskon että vaiva korjaantuu tuota pikaa, mutta vältän toistaiseksi pitkiä juoksulenkkejä, tunnin mittaisten aamu-maastolenkkien lisäksi harrastan lähinnä vesijuoksua ja cross trainerin polkemista.
Spartathloniin tuli tänä vuonna ennennäkemätön osanottoryntäys. Starttipaikka luvattiin noin 300:lle ensimmäisenä ilmoittatuneelle, ja 125 toukokuun lopulla paperinsa lähettänyttä päätyivät jonostuslistalle tai odottamaan vuoden 2011 kisaa. Feidippideksen alkuperäisen juoksun 2500-vuotisjuhla on varmaan tärkein syy kiinnostuksen lisääntymiseen.
On muuten uskomattoman hienoa että kreikkalaiset tietävät hyvinkin tarkkaan mitä heidän maassaan tapahtui 2500 vuotta sitten. Feidippideksen reissukin kai tiedetään päivän tarkkuudella, koska samaan matkaan liittyvä Leonidaksen kommentti kuuden päivän päästä tulossa olleesta täydestä kuusta yhdistettynä muihin historiallisiin faktoihin täsmäävät hyvin keskenään.
Meillä Suomessa oltiin Feidippideksen ja Leonidaksen urotekojen aikaan siirtymässä myöhäispronssikaudesta varhaisrautakauteen ja nykyistä Itämerta suurempi ja suolaisempi Litorinna-meri oli maanpinnan nousun ansiosta kutistumassa Itämereksi, mutta eipä meillä juuri sen enempää niistä ajoista tiedetä. Minulla on ikää melkein 50 vuotta, ja Leonidaksen juoksusta ja varhaisrautakauden alusta Suomessa on siis aikaa 50 kertaa elinikäni. Onko se nyt sitten pitkä aika vai lyhyt aika?
Spartathlon -valmistautumiseni pohjautuu samaan suunnitelmaan kuin ennenkin. Tavoitteena on saada nousujohteisesti kasaan 12 viikon aikana 120 tuntia mahdollisimman tarkoituksenmukaista treeniä, ja olla 24.9.2010 klo 7 aamulla Akropoliksella täydessä iskussa valmiina hyökkäämään kohti Spartaa. Jotain pientä viilausta tietysti tulee sekä valmistautumiseen että varsinkin kisataktiikkaan, mutta tärkeintä on edetä sekä nyt että Kreikassa kroppaa kuulostellen.
Kaikki halukkaat eivät tosiaan mahdu Spartathlonin lähtöviivalle tänä vuonna, mutta numeroukko ja Aku ovat toiminnan miehinä puuhamassa omaa korvike-Spartathlonia samalle ajankohdalle. Tai eihän se mikään korvike-juoksu tule olemaan, vaan mahtavan hieno 250 kilometrin juoksu joka juostaan Paavo Nurmen patsaalta Paavo Nurmen patsaalle, reitti on vielä työn alla.
Minä en kuitenkaan aio juosta ainakaan tänä vuonna Paavo Nurmen vaan Leonidaksen patsaalle. Sain muuten Spartathloniin pyytämäni synttärilähtönumeron 50, Feidippideksen merkkipäivän siivellä voisin päästä vähän ennakkojuhlistamaan omiakin synttäreitä.
Spartathloniin tuli tänä vuonna ennennäkemätön osanottoryntäys. Starttipaikka luvattiin noin 300:lle ensimmäisenä ilmoittatuneelle, ja 125 toukokuun lopulla paperinsa lähettänyttä päätyivät jonostuslistalle tai odottamaan vuoden 2011 kisaa. Feidippideksen alkuperäisen juoksun 2500-vuotisjuhla on varmaan tärkein syy kiinnostuksen lisääntymiseen.
On muuten uskomattoman hienoa että kreikkalaiset tietävät hyvinkin tarkkaan mitä heidän maassaan tapahtui 2500 vuotta sitten. Feidippideksen reissukin kai tiedetään päivän tarkkuudella, koska samaan matkaan liittyvä Leonidaksen kommentti kuuden päivän päästä tulossa olleesta täydestä kuusta yhdistettynä muihin historiallisiin faktoihin täsmäävät hyvin keskenään.
Meillä Suomessa oltiin Feidippideksen ja Leonidaksen urotekojen aikaan siirtymässä myöhäispronssikaudesta varhaisrautakauteen ja nykyistä Itämerta suurempi ja suolaisempi Litorinna-meri oli maanpinnan nousun ansiosta kutistumassa Itämereksi, mutta eipä meillä juuri sen enempää niistä ajoista tiedetä. Minulla on ikää melkein 50 vuotta, ja Leonidaksen juoksusta ja varhaisrautakauden alusta Suomessa on siis aikaa 50 kertaa elinikäni. Onko se nyt sitten pitkä aika vai lyhyt aika?
Spartathlon -valmistautumiseni pohjautuu samaan suunnitelmaan kuin ennenkin. Tavoitteena on saada nousujohteisesti kasaan 12 viikon aikana 120 tuntia mahdollisimman tarkoituksenmukaista treeniä, ja olla 24.9.2010 klo 7 aamulla Akropoliksella täydessä iskussa valmiina hyökkäämään kohti Spartaa. Jotain pientä viilausta tietysti tulee sekä valmistautumiseen että varsinkin kisataktiikkaan, mutta tärkeintä on edetä sekä nyt että Kreikassa kroppaa kuulostellen.
Kaikki halukkaat eivät tosiaan mahdu Spartathlonin lähtöviivalle tänä vuonna, mutta numeroukko ja Aku ovat toiminnan miehinä puuhamassa omaa korvike-Spartathlonia samalle ajankohdalle. Tai eihän se mikään korvike-juoksu tule olemaan, vaan mahtavan hieno 250 kilometrin juoksu joka juostaan Paavo Nurmen patsaalta Paavo Nurmen patsaalle, reitti on vielä työn alla.
Minä en kuitenkaan aio juosta ainakaan tänä vuonna Paavo Nurmen vaan Leonidaksen patsaalle. Sain muuten Spartathloniin pyytämäni synttärilähtönumeron 50, Feidippideksen merkkipäivän siivellä voisin päästä vähän ennakkojuhlistamaan omiakin synttäreitä.
lauantai 12. kesäkuuta 2010
Olympian Race 28-29.5. 2010 - Askelmerkit kohdallaan
Nemea-Olympia -juoksu oli juoksu-urani kolmas onnistunut pitkä ultra, viime vuoden pettymyksen jälkeen oli mukava päästä maaliin asti. Juoksu kulki hyvin, ja muutenkin reissussa oli enimmäkseen oikein mukavaa. Vaikka juoksukunnon suhteen oli pieniä epäilyksiä, niin kyllä kannatti lähteä! Kuten Truman Capote (ja muistaakseni myös Spiros Leinonen) on sanonut: Ei ole onnistumisia ilman epäonnistumisia. Pieni riskinotto on aina paikallaan, koska eihän onnistuminen tunnu miltään jos asiaan ei sisälly pieleenmenon mahdollisuutta.
Muutama vuosi sitten hahmottelin ultrajuoksullisiksi tavoitteikseni Spartathlonin (246 km), Olympia-juoksun (180 km), Nove Collin (202 km), Balaton Ultran (212 km) ja Sakura Michin (250 km) maaliin juoksemisen. Nyt on urakasta 3/5 hoidettu, saa nähdä milloin ehdin käydä Sakura Michin ja Balatonin kimppuun.
Suomi - Ateena - Kalamaki Beach - Nemea
Koko suomalaisjoukkue (Suomen hitain Ari Mustala, Yukio Morishita ja allekirjoittanut) matkusti kisaa edeltäneenä keskiviikkona Blue1:n lennolla suoraan Ateenaan, josta jatkoimme junalla Korinttiin. Kaikki siirtymiset sujuivat mukavasti, lentoasemalta lähtevällä junalla päästiin yhden junanvaihdon jälkeen sujuvasti Korinttiin ja Korintin asemalta Kalamaki Beach Hoteliin mentiin taksilla. Logistiikat toimivat siis hienosti, Jukia ja minua tosin auttoi suuresti se että meidän ei tarvinnut tehdä muuta kuin peesata paikalliset olot ja kielen hallitsevaa Suomen hitainta. Valitettavasti tämän hyväksi havaitun hännystelytaktiikan soveltaminen ei ollut minulle mahdollista matkalla Nemeasta Olympiaan, Suomen hitain ei nimittäin ole Olympia-juoksussa Tuusulan hitain vaan vasta Tuusulan toiseksi hitain.
Olympia-juoksun 260 euron osallistumismaksuun sisältyy hotellimajoitukset torstaista perjantaihin Korintissa ja lauantaista sunnuntaihin Olympiassa, mutta me tulimme Kalamaki Beach Hoteliin päivää aikaisemmin ja maksoimme 50 euroa per juoksija ylimääräisestä yöstä. Eihän se kovin halpaa ollut, mutta kannattava sijoitus joka tapauksessa. Hotelli on tasokas ja ruokatarjoilut olivat sekä kulinaarisilta että mättöominaisuuksiltaan erinomaiset.
Koska juoksun startti tapahtuu vasta iltapäivällä, perjantai-aamuna sai nukkua niin pitkään kuin uni maistui ja aamupalan jälkeen oli vielä mukavasti aikaa virittää juoksuvarusteet kuntoon ja siirtyä aulaan odottamaan kuljetusta kohti Nemeaa. Bussi lähti joskus puolen päivän jälkeen, ja Antiikin Nemeaan saavuimme reilun puolen tunnin ajomatkan jälkeen.
Nemeassa tutustuimme Antiikin aikaiseen olympiastadioniin, joka oli kaivettu vuonna 1974 alkaneissa kaivauksissa esiin noin 10 metrin maakerroksen alta. Stadionin vieressä oli Antiikin urheilijoiden riisuutumistilan rauniot. Kyseessä ei siis ollut dressing room vaan undressing room, jonne antiikkiset urheilijat jättivät vaatteensa ennen kuin siirtyivät stadionille viuhahtelemaan arvokisamenestys mielessään. Meitä ei kuitenkaan päästetty nakuhuoneeseen, joten kävimme viralliset seremoniat läpi stadionilla ihan normaaleihin juoksuvarusteisiin pukeutuneina. Kuvassa Juki ottaa tuntumaa Nemean stadionin juoksujen lähtöpaikkaan. Jukilla oli edessään reilun 1000 stadion juoksu, Antiikin aikaan kisailtiin pisimmillään 24 stadion eli reilun 4 kilometrin juoksumatkalla.
Antiikin Nemea - Skotini (0-33,5 km)
Ensimmäiset tunnit juoksin kuumuudesta huolimatta kohtuullisen reipasta vauhtia. Reilun 3 kilometrin jälkeen tullaan pitkään alamäkeen, jonka rullailin maan vetovoiman avustamana muuta porukkaa lujempaa vauhtia. Meno oli niin letkeää että mäen alapäässä jouduin vähän jarruttelemaankin, etten olisi noussut koko joukon kärkeen. Alamäkeä rynnätessäni yksi vyölaukkuni aukesi huomaamatta ja vaseliini-tuubi putosi asfaltille. Onneksi Suomi-juoksusta tuttu Wouter Hamelinck poimi sen talteen ja palautti minulle pari kilometriä myöhemmin. Wouterin näin seuraavan kerran vasta Olympiassa, hän sijoittui kisassa kolmanneksi.
Ensimmäisen Check Pointin ohitimme Suomen hitaimman kanssa epähuomiossa pysähtymättä, mutta seurauksena ollut juomaveden hetkellinen loppuminen ei haitannut ollenkaan. Kolmannella huoltopisteellä Platanissa olin noin 2 tunnin kohdalla eli juoksuvauhti oli ollut hiukan alle 6 min/km. Ei siis mitään pikajuoksua, mutta kohtuullisen reipasta ravia kun yli 30 asteen lämpötila otetaan huomioon. Kisan voittaja Jan Prochaska aloitti samalla vauhdilla, hän valitteli että juoksu ei oikein lähtenyt kulkemaan. Mutta lopputuloksista näemme että kisan edetessä kulkemattomuus helpotti.
Platanin jälkeen siirryttiin kärrytielle, joka oli kuitenkin kohtuullisen juostavaa. Ensimmäinen pienehkön vuoren ylitys osuu tälle osuudelle, etapin lopulla rullattiin alas Skotinin laaksoon. Aurinko porotti laaksossa ankarasti, mutta kuumuus ei minua huolestuttanut. Tiesin että ilma viilenisi heti kun aurinko painuisi vuorten taakse, ja näin myös tapahtui.
Skotini - Levidi (33,5 - 61,7 km)
Skotinin jälkeen pitäisi juosta noin 300 metriä asfalttitietä ja kurvata sen jälkeen vasemmalle kapeammalle polulle. Huoltopisteeltä lähdettäessä minulla alkoi juoksu kulkea niin uskomattoman kevyesti loivaan ylämäkeenkin, että missasin polulle osoittavan nuolen ja jatkoin asfalttitietä oikealle ylös rinnettä, eli täysin väärään suuntaan. Jonkin ajan kuluttua aloin huolestua kun en nähnyt reittimerkintöjä enkä muita kilpailijoita, mutta päätin kuitenkin jatkaa ainakin seuraavaan risteykseen asti. Risteyksestä löytyikin asfalttiin maalatut vasemmalle osoittavat nuolet, ja uskoin olevani oikealla reitillä.
Jonkin ajan kuluttua näin vasemmalla puolellani alhaalla laaksossa juoksijoita, jotka juoksivat samaan suuntaan kuin minä. Viereisessä kuvassa "näkyy" neljä juoksijaa laakson pohjalla, valitettavasti resoluutio ei ihan riitä juoksijoiden tunnistamiseen! Siinä vaiheessa heräsi uusi epäilys että jokin on pielessä, ja reilun kilometrin hölköttelyn jälkeen asia selvisi. Tien laidassa olleet juoksun virkailijat sanoivat että olin kiertänyt kisan vanhan reitin joka on noin 1,5 km pidempi kuin nykyinen virallinen reitti. Matkan pituuden kompensaatioksi sain juosta asfaltilla, kun taas laakson pohjalla oleva reitti olisi ollut kivikkoisempaa. Onneksi minun annettiin jatkaa kisaa, järjestäjät vain pyytelivät anteeksi ja vakuuttivat että en ollut hävinnyt montakaan sijaa! Minulle oli kuitenkin tärkeintä että juoksu kulki kevyesti, eikä ylimääräinen lenkki edes harmittanut yhtään.
Harharetken jälkeen jatkoin matkaa virallisella reitillä, vuorossa oli erittäin kivikkoisen kärrytien kipuaminen Olighyrtos-vuorelle. Vieressä Jukin ottama kuva reitistä. Vuoren huipulla olevassa solassa puhalsi tosi kova tuuli, ja solan toisella puolella oli tarjolla 7 kilometriä loivasti mutkittelevaa asfalttiserpenttiiniä kohti Kandylan huoltopistettä. Juoksu kulki erittäin hyvin, rymistelin rinteen alas asti yhtään jarruttelematta.
Hiukan ennen huoltopistettä paikallinen nuoriso järjesti juoksijoille yllätyksen. Teoriani mukaan Spartathlonista tutun MC Malandrenin hangaround jengi Kandyla Evil Kids pudotteli pahaa-aavistamattomien alamäkijuoksijoiden jalkoihin koiranpommeja ja jotain muutakin kamaa. Näille vintiöille tuli heitettyä pari spontaania kommenttia, selvällä Suomen kielellä tietysti. Uskon että viesti meni perille.
Kandylan huoltopisteellä minulta tultiin kysymään että tunnenko tyyppiä nimeltä Zaan Gengzyree? Kiistin ponnekkaasti tietäväni ko. persoonasta yhtään mitään, mutta pienen neuvottelun jälkeen tajusin että kyse oli Janne Kankaansyrjästä. Se jäi kysymättä että keneltä niitä terveisiä piti lähettää, mutta sanotaan nyt näin ympäripyöreästi että Jannelle Terveisiä Kandylasta!
Kandylan jälkeen ilta viileni ja juoksu alkoi kulkea entistä paremmin. Hiukan ennen Levidiä sain kiinni itävaltalaisen Otto Peischlin, joka myös oli ensimmäistä kertaa Olympia-juoksussa. Päätimme yhdistää olemattomat suunnistustaitomme ja lähteä seuraavalle maastoetapille samaan aikaan.
Levidi - Vytina (61,7 - 84,4 km)
Levidistä Vytinaan juostaan kisan pisin etappi, jolla on siis mittaa 22,7 kilometriä. Tein Levidissä perusteellisen huollon, ja laitoin pitkähihaisen paidan päälle. Huoltopisteeltä jatkettiin ylös vuoristopolulle, sitä riitti noin 10 kilometrin verran ja aikaa paloi lähes kaksi tuntia. Reittiselostuksen mukaan tällä maasto-osuudella noustaisiin 1000 metristä 1400 metriin, mutta käytännössä tuntui siltä kuin nousua olisi ollut tuplasti enemmän. Menalo-vuoren ylittämisen jälkeen matka jatkui asfalttitiellä alas laaksoon, tämäkin serpentiinitie oli juuri sopivan loiva rentoa juoksua varten ja reilun kympin matka taittui alle tunnissa. Vytinan Check Pointilla oli kaksi maratonia takana, ja huoltopisteen tarjontaa maisteltiin hiukan keskimääräistä huoltostoppia pidempi aika.
Vytina - Valtesiniko (84,4 - 105,3 km)
Vytina-Magouliana-Valtesiniko osuus on helppoa asfalttitietä, juoksu kulki viileässä yössä mukavasti hengityksen höyrytessä.
Valtesiniko - Perdikoneri (105,3 - 124,4 km)
Valtesinikosta Perdikoneriin on kilpailun toiseksi pisin, lähes 20 kilometrin etappi. Juoksualustana on alun asfalttipätkän jälkeen sekalaista kärrytietä, ja lisäväriä juoksuun tuovat reitillä liikkuvat lammaslaumat ja niitä paimentavat lammaskoirat.
Tällä osuudella on myös Olympia-juoksun hienoimmat maisemat. Tässä allekirjoittanut rumentaa aamuhämäräisen maiseman...
...ja Otto Peischl samassa puuhassa.
Tässä Jukin ottama laadukkaampi kuva samasta maisemasta.
Perdikoneri - Koklama (124,4 - 150,5 km)
Perdikonerin jälkeen juostaan lyhyehköjä etappeja vaihtelevalla alustalla. Ilma ei ollut vielä ehtinyt lämmetä kovin kuumaksi, ja ajatukset keskittyivät noin 148 km kohdalla olevaan Erymanthos -joen ylitykseen. Joessa oli vettä vain 20-30 senttiä, ja edelliseltä huoltopisteeltä saadut muovikassit suojasivat jalat hyvin. Kisan tässä vaiheessa minulla oli reidet niin tönkkönä että muovikassien ”pukeminen” jalkoihin oli aika työlästä, mutta kyllä siitäkin haasteesta selvittiin. Luultavasti suurin osa juoksijoista ylitti joen ilman mitään muovikassivirityksiä kengät kastellen, mutta minä halusin minimoida ylimääräisten hiertymien riskin loppumatkan ajaksi.
Koklama - Mouria (150,5 - 172,8 km)
Koklamasta Aspra Spitian kautta Mouriaan juostaan kilpailun pisimmät kilometrit, reitti kulkee suurimmaksi osaksi röykkyisillä ja röpelöisillä kärryteillä ja poluilla. Aspra Spitian (160 km) ja varsinkin Mourian (172,8 km) check pointeja odotimme pitkään ja hartaasti, juomavesi loppui osuuksien puolivälin tietämissä ja etapit tuntuivat tuplasti todellisia kilometrejään pidemmiltä.
Näillä pätkillä juostiin monenlaisten metsikköjen halki, ja maisemat olivat täysin erilaiset kuin Spartathlonin reitillä. Lampaita ei tässä vaiheessa tarvinnut enää väistellä, mutta yhdessä kapeikossa juoksureitin oli tukkinut sankka mehiläisparvi. Itse kiersin mehiläiset tien sivusta hankalan ryteikön läpi, mutta rohkeammat juoksivat vauhdilla parven läpi eivätkä mehiläiset olleet siitä kuulemma närkästyneet. Myös aamuauringosta nauttivia käärmeitä näkyi usein, mutta juoksijan havaitessaan ne luikertelivat vauhdilla tien syrjään pöheikön alle piiloon.
Viimeiset pari kilometriä ennen Mouriaa juostaan taas asfaltilla, mutta minulla oli virta niin vähissä että juoksuaskeleet olivat aika harvinaisia. Välillä tuli auringon paahteesta huolimatta kylmiä väreitä, jotka tulkintani mukaan ovat merkkejä siitä että elimistön sisäinen termostaatti on sekoamassa. Senkin puolesta oli syytä edetä välillä kevyesti, mutta mitään kiirettähän meillä ei ollut
Mouria - Antiikin Olympia (172,8 - 180,1 km)
Viimeinen 8 kilometriä juostiin Olympian taajamassa asfalttiteitä. Olimme Otto Peischlin kanssa sopineet jo yöllä juoksevamme maaliin samaan aikaan, ja kokonaiskilpailun kymmenes sija ylittikin kaikki odotuksemme. Viimeiset kilometrit ennen maalia edettiin enimmäkseen kävellen, mutta koska kyseessä kuitenkin oli juoksukilpailu, ryntäsimme viimeisen kilometrin luullakseni alle 5 minuutin km-vauhtia. Yllättävän hyvin jalat suostuivat liikkumaan, kun maali alkoi häämöttää.
Maali oli yksinkertainen tiehen piirretty viiva Antiikin Olympia-stadionin vieressä. Muutaman minuutin nurmikolla huilailun jälkeen sain autokyydin hotellille, jossa jäinen Cola-juoma ja muut palautumiseliksiirit maistuivat keskimääräiseen juomiskokemukseen verrattuna poikkeuksellisen maukkailta.
Hotelli Amalia ja Olympia
Lauantai-ilta sujui reissun rasituksista toipuessa. Hotellihuoneet oli jaettu jo etukäteen niin että Suomen joukkueella oli oma huone. Suomen hitain oli majoittunut sinne jo iltapäivällä, ja tien päällä pidempään viihtynyt Juki ilmestyi paikalle illan suussa. Ennen nukkumaan menoa syötiin vielä tasokas illallinen, mutta palkintojenjako siirrettiin tulosten viimeistelyn takia sunnuntaille.
Kreikassa asiat etenevät maan tavalla, ja tämä sääntö pätee myös Olympia-juoksussa. Saamamme tiedon mukaan retken Olympian lehtoon piti alkaa sunnuntaina klo 10, ja niinpä raahauduimme hotellin aulaan klo 10.15 katsomaan olisiko jo busseja paikalla. Ei ollut busseja, mutta yllättäen palkintojenjako oli juuri alkamassa, ehdimme sopivasti paikalle pokkaamaan mitalit ja diplomit.
Seuraavaksi ajettiin bussilla Olympian lehtoon, ja se olikin erittäin mielenkiintoinen paikka. Tosin kierroksemme oli kohtuullisen kiireinen, koska olimme tulleet paikalle tunnin verran myöhässä ja oppaalla oli kiire seuraavalle keikalle.
Olympia - Nemea - Kalamaki Beach - Ateena - Suomi
Myöhemmin iltapäivällä bussit starttasivat kohti Nemeaa, siellä oli luvassa Nemean kunnan järjestämä juhlatilaisuus juoksijoiden kunniaksi. Juoksureittiä emme matkan aikana juuri nähneet, sillä bussit kiersivät etelän kautta koukaten. Saavuimme Nemeaan muistaakseni klo 18.30, ja kunnantalolla olivat vastaanoton järjestelyt vielä ns. vaiheessa. Olimme tulleet kuulemma tunnin verran liian aikaisin, näinkin voi Kreikassa käydä. Tässä vaiheessa alkoi väsymys vaivata, edellisen yön nukkuminen kun oli ollut aika levotonta, mutta Suomen hitaimman asiantuntevalla opastuksella löysimme Nemean keskustan liepeiltä virkistävän keitaan jossa tarjoiltiin virkistystä uupuneille ultrajuoksijoille.
Nemean kunnan tilaisuus alkoi noin klo 21, ja puheiden ja ruokailujen jälkeen oli vuorossa vauhdikas kansantanssiesitys. Monet juoksijatkin kävivät esittämässä sirtaki-taitojaan, mutta kellon lähestyessä puolta yötä parketilla heilui enää paikallisia suuruuksia. Juhlissa oli nimittäin paikalla koko Nemean crème de la crème, ja myös seniorimpi sukupolvi halusi näyttää taitojaan. Meno oli huimaa, ja tuli mieleen että Suomessa ei seutukunnan 85-vuotias matriarkka ja teini-ikäinen sukupolvi kovin usein päädy samalle parketille bilettämään samojen biisien tahdissa. Nemeassa tämä taitaa kuitenkin olla ihan normaalia. Luulen että siellä on ollut samanlainen meno jo kauan ennen talouskriisiä, ja tulee olemaan myös kauan talouskriisin jälkeen. Sellainen ilonpito kun ei ole finanssisuhdanteista kiinni ollenkaan.
Kisan organisaattori ja puuhanainen on Effie Mpitsksaki, joka poseeraa tässä Jukin kanssa Nemean kunnantalon edessä. Kuvassa taustalla venyttelee Otto Peischl Itävällasta.
Totuuden nimessä on myönnettävä, että sunnuntain loppuillasta minä aloin olla aika kypsä. Mielelläni olisin lähtenyt hotelliin nukkumaan, mutta eihän me kunniavieraat voitu lähteä mihinkään kun oli vielä juhlien järjestäjien varaamat lahjatkin jakamatta. Lahjapakkauksesta löytyi paikallista punaviiniä, Aethlios -brändättyä oliiviöljyä sekä Korintin seudun historiaa esittelevä DVD ja kirja. Paikallisten bailaamista katsoessa mietin että olo oli kuin Trubadurixilla Asterixin sivulla 48, mahtavat bileet oli menossa ihan vieressä, mutta itse ei pystynyt osallistumaan. Ei minua kukaan sentään köyttänyt tuoliin kiinni, mutta en vaan millään kestänyt hereillä. Niinpä siirryin bussiin nukkumaan.
Bussi lähti kohti Kalamaki Beach Hotelia joskus puolen yön jälkeen, ja hyvin ansaituille unille pääsimme hotellihuoneessa noin klo 1.30. Aamulla oli herätys klo 8, ja aamupalan jälkeen siirryimme hotellin pikkubussilla Korintin rautatieasemalle ja sieltä edelleen ilman ongelmia junalla Ateenan lentokentälle. Paluumatka sujui yllätyksittä Suomeen asti, lennot kulkivat aikataulujen mukaan ja kisan rasituksista huolimatta liikkuminen oli suhteellisen helppoa.
Satunnaisia huomioita
Kisaan valmistautuminen: Tavoitteeni oli harjoitella tammi-helmikuu kevyesti (20-30 tuntia/kk), ja rakennella maalis-huhti-toukokuulle nousujohteinen 120 tunnin treenipaketti. Nämä suunnitelmat menivät suurelta osin pieleen. Alkuvuodesta kärsin oudosta voimattomuudesta (ylirasituksesta?), ja kun pakkasmittarikin näytti tulipalolukemia ja työkiireitä oli riittoisasti, minulla oli monta hyvää syytä jättää lenkkeily vähemmälle. Tammi-helmikuun saldoksi jäi 238 kilometriä juoksua, josta puolet tammikuun ensimmäisen viikon aikana.
Maaliskuun alussa yritin aloittaa määräpainotteisemman treenin, mutta eihän siitä mitään tullut. Välillä juoksu kulki mallikkaastikin, mutta jo kahdesta pitkästä lenkistä palautuminen tuntui kestävän useamman päivän. Edellisen kevään tyhmäilystä viisastuneena maltoin kuitenkin levätä aina kun siihen tuntui olevan tarvetta, käytännössä leposykkeen jämähtäminen yli 50 lukemaan merkitsi minulle täydellistä juoksutaukoa.
Kisaviikkoa edeltäneiden 12 viikon harjoittelun saldoksi kertyi 540 km juoksua ja 24h30m cross trainerin polkemista, keskimääräisen viikon koostumus oli siis 45 km juoksua ja pari tuntia cross traineria. Juoksulenkit olivat pituudeltaan 10-26 km, asfalttilenkkien vauhdit enimmäkseen 5.30-5.40 min/km. Joskus meni vähän lujempaakin, mutta alle 5 minuutin vauhtia ei kertaakaan. Pisimmät eli 20 km ja 26 km lenkit tein yleensä juoksu-kävely -lenkkeinä, tyyliin 27 min juoksua ja 3 min kävelyä. Viimeisellä treeniviikolla juoksin 5 x 10 km maastolenkin, ja sunnuntain jälkeen en enää juossut askeltakaan ennen perjantai-iltapäivän starttia Nemeassa.
Kisataktiikka: Juoksu sujui mainiosti, ja näyttää siltä että olen löytänyt itselleni sopivan taktiikan Olympia-juoksun tai Spartathlonin tyyppisiä kisoja varten. Perusprinsiippejä ovat:
Ei merkittävää etukäteistankkausta ennen kisaa, vain normaalit määrät normaalia ruokaa
Starttia edeltävänä iltana yksi tai kaksi olutta
Ennen starttia pari ennaltaehkäisevää Imodiumia vatsaa rauhoittamaan
Kisan aikana syöminen ja juominen tyyliin ”parhaiten uppoavaa evästä kurkusta alas pieniä määriä jatkuvasti pupeltaen”, energioiden tai hiilarin ja proteiinin määriä en mieti ollenkaan
Kisan aloitus reipasta vauhtia, sykkeitä ei katsota vaan vauhtia säädellään fiiliksen mukaan
Merkittävät ylämäet kävellen, ja alamäet juostaan lujaa
Varusteet: Juoksushortsit ja T-paita olivat varusteina lähtöviivalla, ja Levidistä Perdikoneriin (62 - 124 km eli klo 22 - 7) pidin T-paidan alla pitkähihaista paitaa. Tämä varustus toimi erinomaisesti. Pertsalta (kiitos!) lainattu Petzl Myo otsalamppu valaisi yöllä mainiosti, ja halpiskorista poimitut Prestige -aurinkolasit toimivat päivällä moitteettomasti. Ennen starttia huomasin että monella juoksijalla oli kenkien suojana gatorit, mutta itse en onnistunut saamaan kertaakaan kisan aikana kiviä kenkiini vaikka minulla ei gatoreita ollutkaan.
Teippasin varpaat ja rasvasin jalkapohjat valkovaseliinilla ennen kisaa, mutta varotoimenpiteistä huolimatta muutama varpaankynsi on lähdössä ja päkiöidenkin alla oli pientä rakkulaa. Eivät nämä ongelmat kisan aikana juuri häirinneet, mutta täytyy silti yrittää löytää jatkossa kenkä/nauhoitus/pohjallis/sukka/teippaus/rasvaus -osastolle parempia ratkaisuja.
Eväät: Omina eväinä minulla oli drop bageissa mustikkakeittoa, Gainomaxia, geelejä sekä kolme Elovena -pikapuuroa. Tämä valikoima täydensi hyvin huoltopisteiden tarjonnasta minulle parhaiden maistunutta riisivanukas/banaani/cola -dieettiä. Seuraavaan kisaan otan ehkä vielä enemmän mustikkakeittoa mukaan, sitä olisi uponnut enemmänkin kuin nyt mukana olleet viisi 2 dl tetraa.
Medical test: Paikallinen yliopisto teki tutkimusta ultrajuoksijoiden terveydentilasta ennen ja jälkeen kisan. Annoin ison verinäytteen (neljä putkea) ennen starttia, pari minuuttia maaliin tulon jälkeen ja vielä kolmannen kerran 18 tuntia maaliin tulon jälkeen. Tutkimuksen tuloksia luvattiin lähettää sähköpostitse, mutta vielä ei ole sähköpostilaatikko kolahtanut.
Vaivoja: Kisaa edeltävinä viikkoina minulla oli kiusallinen selkävaiva, joka onneksi haittasi enemmän istumista kuin kävelemistä tai juoksemista. Kisan aikana juostessa selkä ei vaivannut ollenkaan, mutta pitkiä ylämäkiä kävellessä ristiselkä uhkasi jumiutua. Otin yöllä Levidin ylämäkeä kävellessä yhden ibuprofeenin, ja sen jälkeen ei selkä pahemmin vaivannut.
Etureisien yläosat ja varsinkin vasemman puolen lonkankoukistaja alkoivat kipuilla 150 km jälkeen, mutta vaiva ei ollut huolestuttava, sen verran lihaskipua kuuluu asiaan tässä harrastuksessa. Sen sijaan kisan jälkeisenä yönä vasemman lonkan kipu äityi aika pahaksi, mutta seuraavana aamuna vaivat olivat jo laantuneet normaaleiksi ultra-kolotuksiksi.
Katselin sunnuntaina hotellin aulassa, että Spartathlon -malliin turvonneita nilkkoja ei näkynyt juoksijoilla ollenkaan. Ilmeisesti lyhyempi matka ja vaihteleva maasto ehkäisevät sellaisten vaivojen syntymistä. Minulla tosin vasen nilkka turposi sunnuntai-iltana, mutta se oli nopeasti ohimenevä vaiva joka helpotti kun sain jalat ylös.
Ohut ilma: Olympia-juoksun korkein kohta on noin 1450 metriä merenpinnan yläpuolella, ja reittiprofiilista silmämääräisesti arvioiden yli 50 km matka juostaan yli 1000 metrin korkeudessa. En tiedä kuinka korkealle pitää mennä että ilman ohuus alkaisi tuntua kestävyyssuorituksessa, mutta ilmeisesti tällaiset alle 2 km lukemat eivät vielä vaikuta asiaan, ainakaan minä en huomannut mitään oireita hapen vähyydestä. Varmasti myös rauhallinen juoksuvauhti ja kostea yöilma ovat yhdistelmä joka kompensoi hiukan merenpinnan tasoa ohuemman ilman vaikutuksia.
Liikenne: Spartathlonissa on joskus kuulemma rallateltu reitin henkeen sopivana teemamusiikkina ”Reippaina käymme rekkain alle”, mutta Olympia-juoksussa suurimmat liikennepoliittiset haasteet liittyvät samalla väylällä kulkeviin lampaisiin ja lammaskoiriin. Perinteistä kreikkalaista kamikaze-liikennekäyttäytymistä saimme kuitenkin ihailla bussin ikkunasta matkalla Olympiasta Nemeaan. Moottoritiellä toisiaan ohittavien bussien välistä sujahteli tuplanopeudella liikkuneita moottoripyöriä, ja mikäs siinä oli mennessä, olihan bussien välissä useimmiten reilusti prätkän ohjaustangon leveyttä enemmän tilaa.
Race Across Burgenland: Juoksuseuranani 120 km matkan ollut Otto Peischl järjestää 218 km pituisen juoksun Burgenlandin alueen läpi Itävallan itäpäässä. Kisa juostaan elokuussa, ja reitti on asfalttia alppimaisemissa. Vähän olen miettinyt että jos vuonna 2011 jättäisi Spartathlonin väliin, niin sitten pitäisi keksiä jotain muuta ohjelmaa loppukesälle.
Lopuksi
Jos Nuuksion Montrail-lenkki sisältää mielestäsi sopivassa suhteessa helppoa ja vähän vaativampaakin maastoa, mutta kaipaat lenkille lisää pituutta, korkeuseroja, vesistön ylityksiä, lämpöä, maisemia ja lampaita, sinun kannattaa osallistua Olympia-juoksuun. Ja muutenkin kannattaa osallistua.
Vielä kerran kiitokset Suomen hitaimmalle ultrajuoksijalle ja Jukille mainiosta matkaseurasta. Jukille kiitos myös ahkerasta kameran käytöstä ja kuvien julkaisuluvasta, suurin osa täällä näkyvistä kuvista kuuluukin kategoriaan Photo by Yukio Morishita. Otto Peischl war ein erstklassig Reise Kamerade von Levidi bis Olympia, and Wouter Hamelinck picked up some valuable pieces of my race gear that I dropped already before the first Check Point, Vielen Dank & Merci! Effie Mpitsksaki is the organizer of the race, and she took very good care of us all the way from Kalamaki Beach Hotel to Olympia and back to Kalamaki again, Ευχαριστώ πολύ!
Muutama vuosi sitten hahmottelin ultrajuoksullisiksi tavoitteikseni Spartathlonin (246 km), Olympia-juoksun (180 km), Nove Collin (202 km), Balaton Ultran (212 km) ja Sakura Michin (250 km) maaliin juoksemisen. Nyt on urakasta 3/5 hoidettu, saa nähdä milloin ehdin käydä Sakura Michin ja Balatonin kimppuun.
Suomi - Ateena - Kalamaki Beach - Nemea
Koko suomalaisjoukkue (Suomen hitain Ari Mustala, Yukio Morishita ja allekirjoittanut) matkusti kisaa edeltäneenä keskiviikkona Blue1:n lennolla suoraan Ateenaan, josta jatkoimme junalla Korinttiin. Kaikki siirtymiset sujuivat mukavasti, lentoasemalta lähtevällä junalla päästiin yhden junanvaihdon jälkeen sujuvasti Korinttiin ja Korintin asemalta Kalamaki Beach Hoteliin mentiin taksilla. Logistiikat toimivat siis hienosti, Jukia ja minua tosin auttoi suuresti se että meidän ei tarvinnut tehdä muuta kuin peesata paikalliset olot ja kielen hallitsevaa Suomen hitainta. Valitettavasti tämän hyväksi havaitun hännystelytaktiikan soveltaminen ei ollut minulle mahdollista matkalla Nemeasta Olympiaan, Suomen hitain ei nimittäin ole Olympia-juoksussa Tuusulan hitain vaan vasta Tuusulan toiseksi hitain.
Koska juoksun startti tapahtuu vasta iltapäivällä, perjantai-aamuna sai nukkua niin pitkään kuin uni maistui ja aamupalan jälkeen oli vielä mukavasti aikaa virittää juoksuvarusteet kuntoon ja siirtyä aulaan odottamaan kuljetusta kohti Nemeaa. Bussi lähti joskus puolen päivän jälkeen, ja Antiikin Nemeaan saavuimme reilun puolen tunnin ajomatkan jälkeen.
Antiikin Nemea - Skotini (0-33,5 km)
Ensimmäisen Check Pointin ohitimme Suomen hitaimman kanssa epähuomiossa pysähtymättä, mutta seurauksena ollut juomaveden hetkellinen loppuminen ei haitannut ollenkaan. Kolmannella huoltopisteellä Platanissa olin noin 2 tunnin kohdalla eli juoksuvauhti oli ollut hiukan alle 6 min/km. Ei siis mitään pikajuoksua, mutta kohtuullisen reipasta ravia kun yli 30 asteen lämpötila otetaan huomioon. Kisan voittaja Jan Prochaska aloitti samalla vauhdilla, hän valitteli että juoksu ei oikein lähtenyt kulkemaan. Mutta lopputuloksista näemme että kisan edetessä kulkemattomuus helpotti.
Platanin jälkeen siirryttiin kärrytielle, joka oli kuitenkin kohtuullisen juostavaa. Ensimmäinen pienehkön vuoren ylitys osuu tälle osuudelle, etapin lopulla rullattiin alas Skotinin laaksoon. Aurinko porotti laaksossa ankarasti, mutta kuumuus ei minua huolestuttanut. Tiesin että ilma viilenisi heti kun aurinko painuisi vuorten taakse, ja näin myös tapahtui.Skotini - Levidi (33,5 - 61,7 km)
Skotinin jälkeen pitäisi juosta noin 300 metriä asfalttitietä ja kurvata sen jälkeen vasemmalle kapeammalle polulle. Huoltopisteeltä lähdettäessä minulla alkoi juoksu kulkea niin uskomattoman kevyesti loivaan ylämäkeenkin, että missasin polulle osoittavan nuolen ja jatkoin asfalttitietä oikealle ylös rinnettä, eli täysin väärään suuntaan. Jonkin ajan kuluttua aloin huolestua kun en nähnyt reittimerkintöjä enkä muita kilpailijoita, mutta päätin kuitenkin jatkaa ainakin seuraavaan risteykseen asti. Risteyksestä löytyikin asfalttiin maalatut vasemmalle osoittavat nuolet, ja uskoin olevani oikealla reitillä.
Hiukan ennen huoltopistettä paikallinen nuoriso järjesti juoksijoille yllätyksen. Teoriani mukaan Spartathlonista tutun MC Malandrenin hangaround jengi Kandyla Evil Kids pudotteli pahaa-aavistamattomien alamäkijuoksijoiden jalkoihin koiranpommeja ja jotain muutakin kamaa. Näille vintiöille tuli heitettyä pari spontaania kommenttia, selvällä Suomen kielellä tietysti. Uskon että viesti meni perille.
Kandylan huoltopisteellä minulta tultiin kysymään että tunnenko tyyppiä nimeltä Zaan Gengzyree? Kiistin ponnekkaasti tietäväni ko. persoonasta yhtään mitään, mutta pienen neuvottelun jälkeen tajusin että kyse oli Janne Kankaansyrjästä. Se jäi kysymättä että keneltä niitä terveisiä piti lähettää, mutta sanotaan nyt näin ympäripyöreästi että Jannelle Terveisiä Kandylasta!
Kandylan jälkeen ilta viileni ja juoksu alkoi kulkea entistä paremmin. Hiukan ennen Levidiä sain kiinni itävaltalaisen Otto Peischlin, joka myös oli ensimmäistä kertaa Olympia-juoksussa. Päätimme yhdistää olemattomat suunnistustaitomme ja lähteä seuraavalle maastoetapille samaan aikaan.
Levidi - Vytina (61,7 - 84,4 km)
Vytina - Valtesiniko (84,4 - 105,3 km)
Vytina-Magouliana-Valtesiniko osuus on helppoa asfalttitietä, juoksu kulki viileässä yössä mukavasti hengityksen höyrytessä.
Valtesiniko - Perdikoneri (105,3 - 124,4 km)
Valtesinikosta Perdikoneriin on kilpailun toiseksi pisin, lähes 20 kilometrin etappi. Juoksualustana on alun asfalttipätkän jälkeen sekalaista kärrytietä, ja lisäväriä juoksuun tuovat reitillä liikkuvat lammaslaumat ja niitä paimentavat lammaskoirat.
Tällä osuudella on myös Olympia-juoksun hienoimmat maisemat. Tässä allekirjoittanut rumentaa aamuhämäräisen maiseman...
...ja Otto Peischl samassa puuhassa.
Perdikoneri - Koklama (124,4 - 150,5 km)
Perdikonerin jälkeen juostaan lyhyehköjä etappeja vaihtelevalla alustalla. Ilma ei ollut vielä ehtinyt lämmetä kovin kuumaksi, ja ajatukset keskittyivät noin 148 km kohdalla olevaan Erymanthos -joen ylitykseen. Joessa oli vettä vain 20-30 senttiä, ja edelliseltä huoltopisteeltä saadut muovikassit suojasivat jalat hyvin. Kisan tässä vaiheessa minulla oli reidet niin tönkkönä että muovikassien ”pukeminen” jalkoihin oli aika työlästä, mutta kyllä siitäkin haasteesta selvittiin. Luultavasti suurin osa juoksijoista ylitti joen ilman mitään muovikassivirityksiä kengät kastellen, mutta minä halusin minimoida ylimääräisten hiertymien riskin loppumatkan ajaksi.
Koklama - Mouria (150,5 - 172,8 km)
Koklamasta Aspra Spitian kautta Mouriaan juostaan kilpailun pisimmät kilometrit, reitti kulkee suurimmaksi osaksi röykkyisillä ja röpelöisillä kärryteillä ja poluilla. Aspra Spitian (160 km) ja varsinkin Mourian (172,8 km) check pointeja odotimme pitkään ja hartaasti, juomavesi loppui osuuksien puolivälin tietämissä ja etapit tuntuivat tuplasti todellisia kilometrejään pidemmiltä.
Näillä pätkillä juostiin monenlaisten metsikköjen halki, ja maisemat olivat täysin erilaiset kuin Spartathlonin reitillä. Lampaita ei tässä vaiheessa tarvinnut enää väistellä, mutta yhdessä kapeikossa juoksureitin oli tukkinut sankka mehiläisparvi. Itse kiersin mehiläiset tien sivusta hankalan ryteikön läpi, mutta rohkeammat juoksivat vauhdilla parven läpi eivätkä mehiläiset olleet siitä kuulemma närkästyneet. Myös aamuauringosta nauttivia käärmeitä näkyi usein, mutta juoksijan havaitessaan ne luikertelivat vauhdilla tien syrjään pöheikön alle piiloon.
Viimeiset pari kilometriä ennen Mouriaa juostaan taas asfaltilla, mutta minulla oli virta niin vähissä että juoksuaskeleet olivat aika harvinaisia. Välillä tuli auringon paahteesta huolimatta kylmiä väreitä, jotka tulkintani mukaan ovat merkkejä siitä että elimistön sisäinen termostaatti on sekoamassa. Senkin puolesta oli syytä edetä välillä kevyesti, mutta mitään kiirettähän meillä ei ollut
Mouria - Antiikin Olympia (172,8 - 180,1 km)
Viimeinen 8 kilometriä juostiin Olympian taajamassa asfalttiteitä. Olimme Otto Peischlin kanssa sopineet jo yöllä juoksevamme maaliin samaan aikaan, ja kokonaiskilpailun kymmenes sija ylittikin kaikki odotuksemme. Viimeiset kilometrit ennen maalia edettiin enimmäkseen kävellen, mutta koska kyseessä kuitenkin oli juoksukilpailu, ryntäsimme viimeisen kilometrin luullakseni alle 5 minuutin km-vauhtia. Yllättävän hyvin jalat suostuivat liikkumaan, kun maali alkoi häämöttää.
Hotelli Amalia ja Olympia
Lauantai-ilta sujui reissun rasituksista toipuessa. Hotellihuoneet oli jaettu jo etukäteen niin että Suomen joukkueella oli oma huone. Suomen hitain oli majoittunut sinne jo iltapäivällä, ja tien päällä pidempään viihtynyt Juki ilmestyi paikalle illan suussa. Ennen nukkumaan menoa syötiin vielä tasokas illallinen, mutta palkintojenjako siirrettiin tulosten viimeistelyn takia sunnuntaille.
Seuraavaksi ajettiin bussilla Olympian lehtoon, ja se olikin erittäin mielenkiintoinen paikka. Tosin kierroksemme oli kohtuullisen kiireinen, koska olimme tulleet paikalle tunnin verran myöhässä ja oppaalla oli kiire seuraavalle keikalle.
Olympia - Nemea - Kalamaki Beach - Ateena - Suomi
Nemean kunnan tilaisuus alkoi noin klo 21, ja puheiden ja ruokailujen jälkeen oli vuorossa vauhdikas kansantanssiesitys. Monet juoksijatkin kävivät esittämässä sirtaki-taitojaan, mutta kellon lähestyessä puolta yötä parketilla heilui enää paikallisia suuruuksia. Juhlissa oli nimittäin paikalla koko Nemean crème de la crème, ja myös seniorimpi sukupolvi halusi näyttää taitojaan. Meno oli huimaa, ja tuli mieleen että Suomessa ei seutukunnan 85-vuotias matriarkka ja teini-ikäinen sukupolvi kovin usein päädy samalle parketille bilettämään samojen biisien tahdissa. Nemeassa tämä taitaa kuitenkin olla ihan normaalia. Luulen että siellä on ollut samanlainen meno jo kauan ennen talouskriisiä, ja tulee olemaan myös kauan talouskriisin jälkeen. Sellainen ilonpito kun ei ole finanssisuhdanteista kiinni ollenkaan.
Totuuden nimessä on myönnettävä, että sunnuntain loppuillasta minä aloin olla aika kypsä. Mielelläni olisin lähtenyt hotelliin nukkumaan, mutta eihän me kunniavieraat voitu lähteä mihinkään kun oli vielä juhlien järjestäjien varaamat lahjatkin jakamatta. Lahjapakkauksesta löytyi paikallista punaviiniä, Aethlios -brändättyä oliiviöljyä sekä Korintin seudun historiaa esittelevä DVD ja kirja. Paikallisten bailaamista katsoessa mietin että olo oli kuin Trubadurixilla Asterixin sivulla 48, mahtavat bileet oli menossa ihan vieressä, mutta itse ei pystynyt osallistumaan. Ei minua kukaan sentään köyttänyt tuoliin kiinni, mutta en vaan millään kestänyt hereillä. Niinpä siirryin bussiin nukkumaan.
Bussi lähti kohti Kalamaki Beach Hotelia joskus puolen yön jälkeen, ja hyvin ansaituille unille pääsimme hotellihuoneessa noin klo 1.30. Aamulla oli herätys klo 8, ja aamupalan jälkeen siirryimme hotellin pikkubussilla Korintin rautatieasemalle ja sieltä edelleen ilman ongelmia junalla Ateenan lentokentälle. Paluumatka sujui yllätyksittä Suomeen asti, lennot kulkivat aikataulujen mukaan ja kisan rasituksista huolimatta liikkuminen oli suhteellisen helppoa.
Satunnaisia huomioita
Kisaan valmistautuminen: Tavoitteeni oli harjoitella tammi-helmikuu kevyesti (20-30 tuntia/kk), ja rakennella maalis-huhti-toukokuulle nousujohteinen 120 tunnin treenipaketti. Nämä suunnitelmat menivät suurelta osin pieleen. Alkuvuodesta kärsin oudosta voimattomuudesta (ylirasituksesta?), ja kun pakkasmittarikin näytti tulipalolukemia ja työkiireitä oli riittoisasti, minulla oli monta hyvää syytä jättää lenkkeily vähemmälle. Tammi-helmikuun saldoksi jäi 238 kilometriä juoksua, josta puolet tammikuun ensimmäisen viikon aikana.
Maaliskuun alussa yritin aloittaa määräpainotteisemman treenin, mutta eihän siitä mitään tullut. Välillä juoksu kulki mallikkaastikin, mutta jo kahdesta pitkästä lenkistä palautuminen tuntui kestävän useamman päivän. Edellisen kevään tyhmäilystä viisastuneena maltoin kuitenkin levätä aina kun siihen tuntui olevan tarvetta, käytännössä leposykkeen jämähtäminen yli 50 lukemaan merkitsi minulle täydellistä juoksutaukoa.
Kisaviikkoa edeltäneiden 12 viikon harjoittelun saldoksi kertyi 540 km juoksua ja 24h30m cross trainerin polkemista, keskimääräisen viikon koostumus oli siis 45 km juoksua ja pari tuntia cross traineria. Juoksulenkit olivat pituudeltaan 10-26 km, asfalttilenkkien vauhdit enimmäkseen 5.30-5.40 min/km. Joskus meni vähän lujempaakin, mutta alle 5 minuutin vauhtia ei kertaakaan. Pisimmät eli 20 km ja 26 km lenkit tein yleensä juoksu-kävely -lenkkeinä, tyyliin 27 min juoksua ja 3 min kävelyä. Viimeisellä treeniviikolla juoksin 5 x 10 km maastolenkin, ja sunnuntain jälkeen en enää juossut askeltakaan ennen perjantai-iltapäivän starttia Nemeassa.
Kisataktiikka: Juoksu sujui mainiosti, ja näyttää siltä että olen löytänyt itselleni sopivan taktiikan Olympia-juoksun tai Spartathlonin tyyppisiä kisoja varten. Perusprinsiippejä ovat:
Ei merkittävää etukäteistankkausta ennen kisaa, vain normaalit määrät normaalia ruokaa
Starttia edeltävänä iltana yksi tai kaksi olutta
Ennen starttia pari ennaltaehkäisevää Imodiumia vatsaa rauhoittamaan
Kisan aikana syöminen ja juominen tyyliin ”parhaiten uppoavaa evästä kurkusta alas pieniä määriä jatkuvasti pupeltaen”, energioiden tai hiilarin ja proteiinin määriä en mieti ollenkaan
Kisan aloitus reipasta vauhtia, sykkeitä ei katsota vaan vauhtia säädellään fiiliksen mukaan
Merkittävät ylämäet kävellen, ja alamäet juostaan lujaa
Varusteet: Juoksushortsit ja T-paita olivat varusteina lähtöviivalla, ja Levidistä Perdikoneriin (62 - 124 km eli klo 22 - 7) pidin T-paidan alla pitkähihaista paitaa. Tämä varustus toimi erinomaisesti. Pertsalta (kiitos!) lainattu Petzl Myo otsalamppu valaisi yöllä mainiosti, ja halpiskorista poimitut Prestige -aurinkolasit toimivat päivällä moitteettomasti. Ennen starttia huomasin että monella juoksijalla oli kenkien suojana gatorit, mutta itse en onnistunut saamaan kertaakaan kisan aikana kiviä kenkiini vaikka minulla ei gatoreita ollutkaan.
Teippasin varpaat ja rasvasin jalkapohjat valkovaseliinilla ennen kisaa, mutta varotoimenpiteistä huolimatta muutama varpaankynsi on lähdössä ja päkiöidenkin alla oli pientä rakkulaa. Eivät nämä ongelmat kisan aikana juuri häirinneet, mutta täytyy silti yrittää löytää jatkossa kenkä/nauhoitus/pohjallis/sukka/teippaus/rasvaus -osastolle parempia ratkaisuja.
Eväät: Omina eväinä minulla oli drop bageissa mustikkakeittoa, Gainomaxia, geelejä sekä kolme Elovena -pikapuuroa. Tämä valikoima täydensi hyvin huoltopisteiden tarjonnasta minulle parhaiden maistunutta riisivanukas/banaani/cola -dieettiä. Seuraavaan kisaan otan ehkä vielä enemmän mustikkakeittoa mukaan, sitä olisi uponnut enemmänkin kuin nyt mukana olleet viisi 2 dl tetraa.
Medical test: Paikallinen yliopisto teki tutkimusta ultrajuoksijoiden terveydentilasta ennen ja jälkeen kisan. Annoin ison verinäytteen (neljä putkea) ennen starttia, pari minuuttia maaliin tulon jälkeen ja vielä kolmannen kerran 18 tuntia maaliin tulon jälkeen. Tutkimuksen tuloksia luvattiin lähettää sähköpostitse, mutta vielä ei ole sähköpostilaatikko kolahtanut.
Vaivoja: Kisaa edeltävinä viikkoina minulla oli kiusallinen selkävaiva, joka onneksi haittasi enemmän istumista kuin kävelemistä tai juoksemista. Kisan aikana juostessa selkä ei vaivannut ollenkaan, mutta pitkiä ylämäkiä kävellessä ristiselkä uhkasi jumiutua. Otin yöllä Levidin ylämäkeä kävellessä yhden ibuprofeenin, ja sen jälkeen ei selkä pahemmin vaivannut.
Etureisien yläosat ja varsinkin vasemman puolen lonkankoukistaja alkoivat kipuilla 150 km jälkeen, mutta vaiva ei ollut huolestuttava, sen verran lihaskipua kuuluu asiaan tässä harrastuksessa. Sen sijaan kisan jälkeisenä yönä vasemman lonkan kipu äityi aika pahaksi, mutta seuraavana aamuna vaivat olivat jo laantuneet normaaleiksi ultra-kolotuksiksi.
Katselin sunnuntaina hotellin aulassa, että Spartathlon -malliin turvonneita nilkkoja ei näkynyt juoksijoilla ollenkaan. Ilmeisesti lyhyempi matka ja vaihteleva maasto ehkäisevät sellaisten vaivojen syntymistä. Minulla tosin vasen nilkka turposi sunnuntai-iltana, mutta se oli nopeasti ohimenevä vaiva joka helpotti kun sain jalat ylös.
Ohut ilma: Olympia-juoksun korkein kohta on noin 1450 metriä merenpinnan yläpuolella, ja reittiprofiilista silmämääräisesti arvioiden yli 50 km matka juostaan yli 1000 metrin korkeudessa. En tiedä kuinka korkealle pitää mennä että ilman ohuus alkaisi tuntua kestävyyssuorituksessa, mutta ilmeisesti tällaiset alle 2 km lukemat eivät vielä vaikuta asiaan, ainakaan minä en huomannut mitään oireita hapen vähyydestä. Varmasti myös rauhallinen juoksuvauhti ja kostea yöilma ovat yhdistelmä joka kompensoi hiukan merenpinnan tasoa ohuemman ilman vaikutuksia.
Liikenne: Spartathlonissa on joskus kuulemma rallateltu reitin henkeen sopivana teemamusiikkina ”Reippaina käymme rekkain alle”, mutta Olympia-juoksussa suurimmat liikennepoliittiset haasteet liittyvät samalla väylällä kulkeviin lampaisiin ja lammaskoiriin. Perinteistä kreikkalaista kamikaze-liikennekäyttäytymistä saimme kuitenkin ihailla bussin ikkunasta matkalla Olympiasta Nemeaan. Moottoritiellä toisiaan ohittavien bussien välistä sujahteli tuplanopeudella liikkuneita moottoripyöriä, ja mikäs siinä oli mennessä, olihan bussien välissä useimmiten reilusti prätkän ohjaustangon leveyttä enemmän tilaa.
Race Across Burgenland: Juoksuseuranani 120 km matkan ollut Otto Peischl järjestää 218 km pituisen juoksun Burgenlandin alueen läpi Itävallan itäpäässä. Kisa juostaan elokuussa, ja reitti on asfalttia alppimaisemissa. Vähän olen miettinyt että jos vuonna 2011 jättäisi Spartathlonin väliin, niin sitten pitäisi keksiä jotain muuta ohjelmaa loppukesälle.
Lopuksi
Jos Nuuksion Montrail-lenkki sisältää mielestäsi sopivassa suhteessa helppoa ja vähän vaativampaakin maastoa, mutta kaipaat lenkille lisää pituutta, korkeuseroja, vesistön ylityksiä, lämpöä, maisemia ja lampaita, sinun kannattaa osallistua Olympia-juoksuun. Ja muutenkin kannattaa osallistua.
Vielä kerran kiitokset Suomen hitaimmalle ultrajuoksijalle ja Jukille mainiosta matkaseurasta. Jukille kiitos myös ahkerasta kameran käytöstä ja kuvien julkaisuluvasta, suurin osa täällä näkyvistä kuvista kuuluukin kategoriaan Photo by Yukio Morishita. Otto Peischl war ein erstklassig Reise Kamerade von Levidi bis Olympia, and Wouter Hamelinck picked up some valuable pieces of my race gear that I dropped already before the first Check Point, Vielen Dank & Merci! Effie Mpitsksaki is the organizer of the race, and she took very good care of us all the way from Kalamaki Beach Hotel to Olympia and back to Kalamaki again, Ευχαριστώ πολύ!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
