Spartathlonitis

Plan B From Outer Space

2012-01-01T19:18:00.003+02:00

Otsikko "Plan B From Outer Space" viittaa siihen, että Thames Path -valmistautumiseni ensimmäiset 4 viikkoa ovat poikenneet alkuperäisestä suunnitelmasta niin paljon että olen siirtynyt varasuunnitelmaan. Voi olla että kevään aikana varasuunnitelma-aakkosissa siirrytään B:tä pidemmällekin. Männes näkkee, kuten Saudi-Arabian evakkokarjalaisilla on tapana sanoa.

Edellisessä blogsennuksessani kerroin, että syksyn treenit olivat menneet hyvin ja marras-joulukuun vaihteen kevyen viikon jälkeen varsinainen valmistautuminen kohti Thames Pathia alkaisi 5.12.2011. Ensimmäiselle viikolle kaavailin noin 75 kilometrin verran juoksua, ja tämä myös toteutui. Itsenäisyyspäivänä Suomen Thames Path -joukkue juoksi Espoon takametsissä Montrail-lenkin, jolle kertyi parin "suunnistusvirheen" ja yhden oikaisun jälkeen noin 59 km. Lenkin tiedot näkyvät tuossa alla, huomautettakoon että datassa näkyvä päivämäärä 30.5.2011 johtuu kännykässäni olleesta väärästä päiväyksestä. Lisäksi kaksi sisätiloissa pistäytymistä (Salmi ja Pirttimäki) hämmensivät GPS:n niin että näistä pysähdysten aikana GPS mittasi yli 2 kilometrin verran virtuaalista harhailua, vaikka oikeasti en liikkunut metriäkään.

Espoon lenkki meni hyvin, mutta sen jälkeen on mennyt huonosti. Tässä viimeisten neljän viikon juoksusuoritteet, ensin proosamuodossa ja sitten Excelinä:

vk 1 (5.12.-): 79 km

ti 59 km, juoksuvauhti noin 7 min 45 sek/km
pe 10 km 5.36
la 10 km 5.46

vk 2 (12.12.-): 20 km

la 10 km 5.41
su 10 km 5.40

vk 3 (19.12.-): 43 km

to 8 km 5.40
pe 15 km 5.41
su 20 km 5.33

vk 4 (26.12.-): 35 km

la 15 km 5.45
su 10 km 5.46

Aikomukseni oli juosta 4-5 lenkkiä viikossa niin että mukana olisi yksi tai kaksi 30-35 km treeniä, mutta taas kerran suunnitelmat menivät uusiksi. Itsenäisyyspäivän über-ylipitkä lenkki meni tosi mukavasti, ja olin jo etukäteen päättänyt että siitä palautumisen varmistamiseksi pidän loppuviikon ohjelman hyvin kevyenä. Koska olo oli viikon lopulla edelleen väsynyt, kevensin myös seuraavan viikon treenejä, ja myös seuraavan, ja sitä seuraavan...

Jostain syystä elimistöni ei ole vieläkään toipunut kunnolla, leposykkeet ovat useimmiten päälle 50 vaikka harvat joulukuun jälkipuoliskolla juoksemani lenkit ovat olleet hyvin kevyitä ja lepopäiviä on ollut vähintäänkin riittävästi. Olen aiemmin onnistunut ajamaan elimistöni ylirasitustilaan (eli "ylikuntoon") treenaamalla liian lujaa, mutta en olisi uskonut että yksittäinen hölkkävauhdilla juostu 60 km lenkki voisi aiheuttaa saman asian.

Näin tässä kuitenkin on käynyt, vaikka tunsin joulukuun alussa olevani parhaassa kunnossani pitkään aikaan. Jos kävin marraskuun lopussa aamulla juoksemassa 30 km lenkin, niin iltapäivällä tuntui siltä että olisin helposti voinut tehdä saman lenkin uudestaan. Nyt joudun miettimään erikseen jokaista 10 km aamulenkille lähtemistä, ja usein pähkäilyn lopputulos on että parempi on levätä kuin lähteä valmiiksi väsyneenä tien päälle.

Nyt on kaksi kuukautta aikaa saada itseni kuntoon Thames Pathia varten, ja jos ei juoksu ala kulkemaan tammikuussa niin peruutan koko matkan. However, jos juoksu lähtisi kulkemaan, voin rakennella entistä nousujohteisemman treeniohjelman (eli Plan B From Outer Space) jonka seurauksena kuntoni voisi hyvinkin nousta Thames Pathin vaatimalle tasolle. Tämä toki edellyttäisi, että kuntoni ei kehittyisi normaalin kosmisen superkompensaation teorian mukaan, vaan nyt tarvittaisiin pangalaktista hyperkompensaatiota. Saas nähdä kuinka käy.

Thames Path 2012 treenit alkuun

2011-12-04T13:50:00.000+02:00

Marraskuussa oli tavoitteena juosta noin 300 km, ja harjoituspäiväkirjan lukema 303 km kertoo että tällä kertaa suunnitelma toteutui. Treenejä kertyi yhteensä 15 kpl eli viikkoon mahtui vain 3 tai 4 lenkkiä, mutta tuntuu siltä että tässä iässä lepopäiviin panostaminen on viisasta. Juoksulenkkien keskipituus oli 20 km, lyhimmillään juoksin kympin mittaisia aamulenkkejä ja neljä kertaa matkaa kertyi 30 kilometriä tai hiukan päälle.

Syyskuun alussa aloitin 12+1 viikon pituisen "peruskuntokauden", jonka tavoitteena oli saada elimistö tottumaan normaaliin lenkkeilyyn kevään ja kesän juoksutaukojen jälkeen. Tämä jakso on nyt takana, marraskuun lopulla juoksin syksyn ensimmäisen 100 km viikon ja sen päälle otin nyt päättyneen viikon hyvinkin kevyesti.

Huomenna 5.12.2011 alkaa 12+1 viikon valmistautuminen kohti Thames Path 100 -kisaa, ja naputtelin Exceliin hienon suunnitelman. Tällaiset kaavailut eivät ole minulla koskaan toteutuneet, kaikenlaisia vaivoja ja muita kiireitä kun tulee väistämättä vastaan, mutta on kuitenkin hyvä tehdä suunnitelma josta voi sitten poiketa.

Ultrajuoksunumerologian kannattajana valitsin lähtökohdaksi mukavan pyöreän luvun 1000 km, jonka verran yritän ehtiä juoksemaan tulevien 12 viikon aikana. Rytmitin treenisuunnitelmani kolmen viikon pätkiin, joissa kahta kovempaa viikkoa seuraa yksi kevyempi. Treenien kappalemäärän aion pitää suhteellisen pienenä, 4-5 lenkkiä viikossa saa riittää yli 100 km viikoillekin. Kilometrit aion kerätä pääsääntöisesti kympin aamulenkkejä ja 20-35 km normilenkkejä juoksemalla, työmatkani on 35 km ja sitä on tarkoitus juoksennella kohtuullisen usein. Kuten ennekin, pidemmät lenkit juoksen niin että pidän noin puolen tunnin välein kävelytauon jolloin syön tai juon eväitä. Juoksuvauhti on aamulenkeillä tyypillisesti 5.10 - 5.30 min/km, ja pidemmillä lenkeillä 5.30-5.50 min/km jota kävelytauot vielä hidastavat.

Tuossa alla on syksyn toteutuneet treenit, ja suunnitelma tuleville kolmelle kuukaudelle. Käytännössä rytmitykset tulevat elämään muiden kiireiden, mahdollisten vaivojen, säätilojen ja ihan vaan fiilisten mukaan, mutta jos onnistuisin saamaan tuleville 12 viikolla 100 tuntia treeniä kasaan niin sitten voisi lähteä luottavaisin mielin Thamesin rantaa juoksentelemaan.

Thames Pathin jälkeen seuraava tavoite olisi ollut Dolichos Ultra Kreikassa toukokuun alussa, mutta nyt näyttää siltä että tämä reissu jää minulta tekemättä. Palautumisaika Thames Pathin jälkeen on alkanut vähän epäilyttää ja kun kalenteriin on alkanut kertyä aika paljon muutakin menoa keväälle, niin taitaa olla viisainta jättää 260 km kisan kokeileminen tuonnemmaksi.

53100 Lappeenranta Revisited

2011-11-05T20:08:00.008+02:00

Kävin pikaisella Lappeenrannan keikalla, ohjelmassa oli saudiarabialais-sveitsiläis-suomalaista juhlimista perjantai-iltana ja nostalgia-henkinen aamulenkki lauantaina. Vireystila ei ollut lenkille lähtiessä aivan paras mahdollinen, mutta kuitenkin siedettävä. Edellisen illan shampanja- ja viinitarjoilut olivat sen verran tasokkaita (kiitos ja merci!), ettei niin jaloista juomista taida saada krapulaa syntymään vaikka yrittäisi.

Lähdin aamulenkille heti kahdeksan jälkeen Valtakadulta hotelli Cumuluksen edestä, ja suunnitelmani oli juoksennella ympäri kaupunkia ihan vaan sen mukaan minne jalat vie. Tässä reissun tunnelmia:

1-2 km: Luontevaa oli aloittaa lenkki rakuunamäeltä. Suuntasin kohti upseerikerhoa rakuunakivi kiertäen, ja jatkoin sieltä upeiden panssarivaunujen ohi kohti Helsingintietä.
3 km: Helsingintien alitettuani pääsin Rottakoulun maastoon, jossa kouluaikoina pidettiin maastojuoksukisoja ja kirjoitusten jälkeen ryömittiin rynnäkkökiväärin kanssa jäätyneissä panssarivaunun urissa.
4-7 km: Lentokentän ympäri kiertää pururata (vai onko se vaan latupohja) jossa oli mukava juoksennella, sauvakävelijöitäkin oli aika paljon samalla lenkillä.
8-10 km: Lentoaseman takana ei ole enää sitä metsää jossa pidettiin luullakseni Lappeenrannan historian viimeiset rautatieläisten lasten hiihtokilpailut talvella 1971, eikä lentokentän kulmassakaan ollut sitä vanhaa rakennusta jossa lennokkikerhomme rakenteli Kiuruja ja Kuhia. Nerokkaasti nimetty ruokakauppa Tapuli lentokentän päässä oli vaihtanut nimeä, en muista uutta nimeä mutta kyllä se taisi olla vähemmän harjaanjohtava kuin vanha nimi.
11-12 km: Kesämäen koulun ei-kovin-energiatehokkaalta-vaikuttava arkkitehtuuri näytti olevan ennallaan, ja seuraavaksi saavuinkin vanhoille kotikonnuilleni Tykkiin. Kadut olivat enimmäkseen vanhoilla paikoillaan mutta asfaltoituina, ja joitain taloja oli pistetty uusiksi. Kaikenlaisia nostalgisia ajatuksia pyöri päässä niissä maisemissa hölkytellessä. Armilan koulu näytti olevan ennallaan, mutta päädyssä asuneen talonmiehen bokseri Aki oli jättänyt vartiopaikallensa "Kiinteistössä on videovalvonta" -kyltin. Vanhan Armilan koulun alakerrassa ollut sivukirjasto oli näköjään suljettu, onneksi ehdin lukea sen tarjonnan jo 70-luvun alkuvuosina.
13-15 km: Ratakadulta tein pienen koukkauksen Keltun puolella, kunnes päätin loikkia metsän halki ja junaradan ylittäen Harapaisen puolelle. Niissä maisemissa olen mm. voittanut Armilan koulun 4. luokkien hiihtokilpailun ja muutamaa vuotta myöhemmin opiskellut keskioluen juomista. Lievää kaipuun kaljakorin kilinää olin kuulevinani jalkapallokentän ohittaessani, siellä joskus poikain kanssa jäähdyteltiin keppanapulloja ojan pohjalla ja katseltiin vallin päältä alasarjan potkupallomatseja.
16 km: Harapainen oli pian nähty, joten päätin suunnistaa kohti jäähallia. Reitinvalinta noudatti tietysti samaa reittiä jota kuljimme SaiPan peleihin 70-luvulla, ensin Lepolankatua ja sitten oikealle Juvakankadulle. Vanhaan hyvään aikaan Juvakankadun päästä alkoi metsä jossa käytiin koulun kanssa suunnistamassa, mutta eipä siellä nyt olisi paljoa mahtunut suunnistamaan kun rastien päällä on omakotitaloja.
17 km: Jäähallin parkkipaikka oli suunnilleen entisellä kohdallaan, mutta siellä taitaa olla nyt myös harjoitusjäähalleja ja iso tekojääratakin. Lappeenrannassa pelataan (jos jäädytys onnistui?!) tänä viikonloppuna veteraanien jääpalloturnaus, johon oli Veiterän lisäksi tulossa myös venäläisiä veteraanijoukkueita. Hotelli Cumuluksessa oli ainakin yksi joukkueellinen itänaapurin jääpalloilijoita, mutta joukossa oli niin tuhdissa kunnossa olleita tovereita että uskon erinomaisen liikunnaopettajani Esko Heltolan pyörittelevän heitä miten päin vaan. En tosin tiedä Lilen nykykuntoa, mutta toivottavasti luistelu sujuu vielä.
18-21 km: Jäähallin sivuutettuani ja SaiPan mainokset ihailtuani jatkoin matkaa eteenpäin. Lauritsalan suunnassa en ole kovin paljoa liikkunut, mutta keltamustan sydämen hakatessa mukavan maltillisia 125 lukemia päätin ulottaa lenkin Saimaan kanavalle asti. Suuntavaistoni ei ehkä ole ihan maailman paras, mutta Hakali-viittoja seuraamalla tiesin olevani oikealla tiellä.
22-23 km: Kanavalle päädyttyäni käännyin vasemmalle, ja kurvasin pikku hiljaa kohti Kaukaan tehtaita. Hakalin tietämillä kiinnitti huomiota että useammallakin pihalla tai kadunpätkällä treenattiin ilmaveivejä ja kliinisen viileitä sijoituksia ylämummoon. Olisin luullut että Hakalissa treenattaisiin myös fyysistä peliä, mutta ehkä ne treenit järjestetään vasta illemmalla.
24-27 km: Kaukaan tehtaan alueen läpi ei ole tainnut päästä kulkemaan enää aika moneen vuoteen, ja niinpä minäkin jouduin tekemään pitkän lenkin tehdasalueen kiertämiseksi. Vähän tästä aiheutui päänraapimista, mutta kartan perusteella reitinvalinta taisi olla optimaalinen.
28-29 km: Sairaalan ohi matka jatkui kohti Myllysaarta, jossa tuli muutama juhannuskin vietettyä, sekä siviilinä että ei-siviilinä. Viimeisten 30 vuoden aikana Myllysaareen on rakennettu lisää rakennuksia, ja mielestäni koko paikka on kutistunut noin puoleen entisestään. Tai sitten muistan väärin. Myllysaari ja SaiPa liittyvät toisiinsa sillä tavalla, että legendaarinen laitahyökkääjä Markku Eiskonen hukkui siellä eräiden mailanpainajaisten jälkeen, jos en ihan väärin muista. Nuoremmille lukijoille kerrottakoon vielä, että noin 70 vuotta sitten Myllysaaren yli vaappui savua tupruttanut venäläinen pommikone, joka putosi järveen Myllysaaren päässä. Kaikki Lappeenrannan pikkupojat ryntäsivät tietysti sitä ihmettelemään. No, minä en ollut siinä porukassa sentään mukana, mutta isäni oli.
30 km: Myllysaaren jälkeen päätin hilpaista rinnettä ylös katsomaan Kimpisen pururadan kunnon. Samalta se näytti ja tuntui kuin 70-luvullakin, mutta Kimpisen kentän 400 metrin radan väri on sentään päivitetty.
31 km: Kimpisen jälkeen jatkoin Raastuvankatua kohti keskustaa, ja Kirkkokadulla kurvasin alas oikealle kohti satamaa. Siitä on tullut käveltyä muutamankin kerran nuorena miehenä, mutta parannuksena vanhoihin aikoihin verrattuna jalkakäytävä on nyt tasainen alamäki. Niillä vanhoilla loivilla portailla oli aina kompastumisen vaara. Satamasta jatkoin ylös linnnoituksen valleille, joita on kovasti restauroitu. Ylhäällä Kristiinankadulla oli reipas markkinatunnelma, oikein harasoo meininki suorastaan.
32-33 km: Linnoituksen jälkeen kävin kurkkaamassa Pikisaaren asumuksia, ja jatkoin kohti Palloa. Huopatehtaankadulla ei ole Huopatehdasta ja Lapinkatu 4 ei ole enää siinä kunossa mihin se minun kesällä 1978 tekemäni maalausurakan jälkeen jäi, mutta tämä ei tullut minulle yllätyksenä. Liisankatu oli entisellään ja syke näytti nousseen hetkellisesti 150:een, ja Satulinnan paikalla oli edelleen joku tylsä kerrostalo. Satulinnaa en tosin ole itsekkään nähnyt kuin valokuvista. Se purettiin jo 1950-luvulla kun peltiseppä Niiranen sanoi ukille että tuon katon korjaaminen ei onnistu ikinä.
34 km: Lappeenrannan kirkossa pääsin ripille mutta eipä sen ohittaminen aiheuttanut suurempia mielenliikutuksia. Pienen koukkauksen jälkeen suuntasin takaisin hotellille.

Lenkki oli tasalaatuista ultraroskakilometrien keräilyä, aina puolen tunnin välein pidin parin minuutin kävelypaussin. Eväänä oli 2 x 2 dl Gainomaxia takin taskuissa, mikä oli litroissa mitattuna hiukan alakanttiin kun aikaa meni reilut kolme ja puoli tuntia. Tarkoitukseni oli hörppiä myös Cola-juomaa jossain matkan varrella, mutta unohdin rahat hotellille. Toisaalta tämä on hyvää treeniä ultrakisoja varten, joskus kisoissa joutuu pärjäämään hetkellisesti vähemmällä juomisella. Myös rasvanpolttomekanismin toiminta on ultrajuoksussa matkan jatkumisen kannalta elintärkeää, ja sitäkin tässä tuli treenattua mukavasti.

Alla olevassa kartassa näkyy GPS:n tallentama reitti, ja lisää tietoa löytyy klikkaamalla "View full workout data>".

Lopuksi kerrottakoon, että lokakuun treenien saldo oli 212 km juoksua ja 9 tuntia cross traineria. Krossarin polkeminen ei kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiin, mutta selkävaivan takia jouduin muutaman päivän ajan rajoittamaan juoksua. Mutta sainpahan katsottua Dr Housen viidennen tuotantokauden loppuun, nyt minulla alkaa olla myös lumbaaripunktion toteutus hallinnassa.

Treeni kohti kevään kisoja jatkuu vanhaan malliin, ja marraskussa yritän saada kasaan mielellään noin 300 km juoksua. Työ- ym. kiireet sotkevat välillä treenaamista, ja vasemman jalan etuvarpaan kipristely sekä lonkankoukistajien kiristely häiritsevät ajoittain, mutta muuten juoksu kulkee kohtuullisen mukavasti.

Ai niin, pari kulinaarista kommenttia vielä. Perjantai-iltana nautittiin Ravintola Wolkoffin erinomaisesta tarjoilusta, ja lauantaina lähtiessäni kohti kotia huipensin matkan kulinaarisen annin nauttimalla pizzan Kourulan Cup-Kahvilassa. Luotettavat lähteet olivat nimittäin kertoneet minulle, että sieltä saa yhtä hyvää pizzaa kuin Adriano Barista 1970-luvun lopulla. Vaikka olin vähän epäileväinen, niin kyllä Cup-Kahvilan pizza oli hyvin lähellä reilun 30 vuoden takaista Adriano Barin pizzaa! Voi olla että Cup-Kahvila ei pääse ihan samalle tasolle, mutta varsinkin pohja oli parasta mitä olen maistanut noin 30 vuoteen. Myös päällyste oli hyvää, mutta sen tarkempi analysoiminen täytyy jättää toiseen kertaan.

Syyskuu

2011-10-02T17:58:00.005+03:00

Syyskuu on nyt paketissa, ja harjoituspäiväkirjasta löytyy 215 km juoksua. Se ei ole kummoinen määrä, mutta olen silti tyytyväinen. Se on nimittäin korkein km-lukemani sitten viime tammikuun, ja kuitenkin se on vähemmän kuin mitä tulen juoksemaan loka-, marras- ja joulukuussa.

Olin kaavaillut syyskuulle noin 250 km annosta, mutta jouduin kertaalleen hiukan keventelemään saadakseni varman päälle hoidettua lievät ylirasitusoireet. Juoksun määristä ei näitä oireita voi syyttää, vaan syyllinen oli yksi minimalistisen pieni vauhtihurjastelu. Intouduin eräällä aamulenkillä kokeilemaan että mikä mahtaa olla maksimisykkeeni nykyisin, ja niinpä ryntäsin 5 km alkuverryttelyn jälkeen 3 km vähän vauhdikkaammin. Puskin reippaaseen vastatuuleen hiukan päälle 4 min/km vauhtia, ja lopussa vähän lujempaa saadakseni sykkeen ylös, maksimisyke oli 176. Tuntuma oli kohtuullisen hyvä, varsinkin kun ottaa huomioon kaikenlaisen vauhtikestävyysharjoittelun täydellisen puuttumisen, mutta tästä cooper-testin tyylisestä rutistuksesta seurasi leposykkeiden jumiutuminen noin 50 lukemiin.

Tämän rutistuksen olisin tietysti voinut jättää tekemättäkin, mutta eiköhän tämä ollut ihan sopiva aika tuollaiselle kokeilulle. Tuli kerralla selväksi, että yli puolen vuosisadan ikä ja kevyehkö harjoittelupohja yhdessä tarkoittavat että tehotreenien ja -testienkin kanssa pitää olla tosi varovainen. Niinpä päätin lopullisesti että en osallistu tänä vuonna mihinkään juoksukilpailuun, en edes lyhyisiin kisoihin. En tarvitse ensi vuoden tavoitekisoissani vauhtikestävyyttä, joten turha sitä on treenatakaan.

Peruskuntokauteeni liitty olennaisena osana perskuntokausi. Olen panostanut säännölliseen venyttelyyn ja jumppaan saadakseni kaikki perslihakseni (piriformis ja gluteukset) hyvään kuntoon, ja sillä rintamalla onkin tapahtunut ilahduttavaa edistystä. Tällä hetkellä persoireet ovat hyvin vähäiset, suuri haaste on muistaa jatkaa venyttelyä myös sen jälkeen kun akuutit oireet katoavat. Olen myös harrastanut painonhallintaa aika menestyksekkäästi, puoli kiloa/viikko on paino putoillut viime aikoina. Mutta vaakan näytön ensimmäinen lukema on edelleen 8, joten sillä rintamalla riittää urakkaa jatkossakin.

Taas on Spartathlon juostu, ja tällä kertaa 8 suomalaista selvisi maaliin, isot onnittelut kaikille! SUL uutisoi Spartathlonin jälleen kerran ansiokkaasti, ja kisan aikaisista tunnelmista ja spekulaatioista voi lukea lisää Juoksufoorumista. Jos Spartathlon tuntuu liian tasaiselta, lyhyeltä ja muutenkin helpolta, niin suosittelen tutustumista Janne Marinin blogiin, sieltä löytyy tarinaa ja hienoja kuvia hiukan vaativammista kisoista.

Peruskuntokausi

2011-09-11T13:54:00.000+03:00

Juoksu kulkee taas kohtuullisesti, ja menneistä virheistä viisastuneena pyrin nyt välttäämään ylilyöntejä ja keskityn vain pohjan rakentamiseen vuodelle 2012. Nuorempana (eli vähän päälle 4-kymppisenä) pystyin mm. juoksemaan ex tempore yli 200 km harjoitusviikon, ja kunto tuntui sen jälkeen vain paranevan. Nyt tuollaisesta tempauksesta olisi todennäköisenä seurauksena ylirasitustila ja jalkavaivoja. Niinpä olen vakaasti päättänyt vastustaa kiusausta, ja ehdottomasti en lähde juoksemaan mitään ultrakisaa tänä syksynä. Keskityn vain siihen, että olisin joulukuun alussa valmis aloittamaan hiukan määrätietoisemman treenin kohta Thames Pathia.

Touko-kesäkuun vaikeuksilleni on muuten löytynyt mielenkiintoinen selitys. Silloinhan minulla oli perinteisen itseaiheutetun ylikuntoilusta johtuvan liikarasituksen oireet: Lenkille ei jaksanut lähteä, ja jos lähti niin alle 6 min/km vauhti tuntui jo äärimmäiseltä raastamiselta. Kolmen viikon totaalilepokaan ei juuri auttanut. Tilanne oli siinä mielessä outo, että näitä oireita edeltänyt harjoitteluni oli niin kevyttä että siitä ei pitäisi ylirasitusta syntyä.

Kävinpä sitten lääkärilläkin, ja verikokeiden mukaan kilpirauhasarvot olivat hiukan yläkantissa. Tämä olisi saattanut johtua satunnaisesta heilunnasta tai mittausvirheestäkin, joten menin muutaman viikon päästä uusintakokeisiin. Niiden mukaan kilpirauhasarvo oli laskenut hiukan, mutta oli edelleen lähellä luvallisten lukemien ylälaitaa. Lääkärin kanssa jutustellessa muistin yht´äkkiä, että minullahan oli ollut touko-kesäkuussa ikävä "hammassärky", jonka takia kävin kaksi kertaa hammaslääkärilläkin. Mitään vikaa ei hampaista löytynyt edes röntgen-kuvissa, oikealla puolella leukaperässä tuntunut kipu jäi siis arvoitukseksi. En myöskään pystynyt kohdistamaan kipua mihinkään tiettyyn hampaaseen, tuntemukset olivat vain "takahampaiden suunnalla".

Tässä vaiheessa tohtori Watson teki johtopäätöksen: Sekä verikokeiden mittaustulokset että takahampaiden tietämillä olleet oireet täsmäävät mainiosti akuuttiin kilpirauhasvaivaan, joka oli heinäkuussa jo paranemaan päin. Kyseessä on autoimmunologinen ilmiö, jolle ei sen kummempaa syytä yleensä löydy. Nyt vain tarkkaillaan tilannetta ja marraskuussa katsotaan seuraavan kerran että miltä veriarvot näyttävät. Mainio juttu että asia selvisi, mutta vähän harmittaa että en itse ymmärtänyt jo aiemmin hakea ratkaisua autoimmunologiselta puolelta. Lääketieteellisen alan pätevyyteni perustuu täysin Dr Housen oppeihin, mutta kyllä ahkeran House DVD:iden katselun jälkeen pitäisi intubointien lisäksi myös autoimmunologisten asioiden olla paremmin hallinnassa.

Vielä pari kommenttia syksyn suunnitelmistani. Panostan rauhalliseen kilometrien keräilyyn ja lihashuoltoon, harjoittelun määrät eivät ole vielä kovin merkittäviä. Syyskuussa olen ajatellut juoksevani noin 250 km, lokakuussa ehkä lähemmäs 300 km ja marraskuussa yli 300 km. Jokaiseen viikkoon mahtuu kaksi tai kolme täysin juoksutonta päivää, ja mahdollisia ylirasitusoireita monitoroin paranoidisen tarkasti. Leposykkeeni on nyt aamuisin hiukan päälle 40, ja lepopäivän plus nukutun yön jälkeen syke on pari kertaa ollut jopa 39. Tilanne on siis hyvä, ja sykkeiden jääminen lähemmäksi 50 lukemia aiheuttaisi välittömästi treeniohjelman kevennyksen.

Laitan tähän loppuun Sports Trackerista peräisin olevat kuvatukset tämän aamun mukavasti menneestä lenkistä. Matkaa kertyi (hiukan hortoilevan GPS:n mukaan) 26,9 km, ja neljän kävelypätkän hidastama keskivauhti oli 5.49 min/km. Syke pysyi mukavasti 120 molemmin puolin, ja tankkaukseksi aamulla syöty yksi banaani sekä matkaeväänä ollut pullollinen Lidlin urheilujuomaa riittivät hyvin polttoaineeksi. Tai toivottavasti banaanin ja Freeway Power Generation -voimajuoman lisäksi paloi myös vähän läskiä. Tällaisella kevytlenkkeilyllä mennään kohti talvea, asfalttinylkkyilyn lisäksi tarkoitus on käydä jonkin verran juoksemassa myös maastolenkkejä

UTMB ja muuta turhuutta

2011-08-29T20:12:00.003+03:00

Mont Blanc on Länsi-Euroopan korkein vuori, ja viime viikonloppuna niissä maisemissa juostiin neljä erillistä juoksutapahtumaa. Kaikkien kisojen järjestäjä on North Face, eli urheilutekstiilien myyminen on organisaattorin pirullinen taka-ajatus, mutta itse tapahtuma on kuitenkin ymmärtääkseni tervehenkinen ultrajuoksutapahtuma. Rahallisesti arvokkaita palkintoja ei jaeta, ja homma pyörii tuhansien vapaaehtoisten työpanoksen varassa.

Noin 166 kilometrin pituinen Ultra-Trail du Tour du Mont-Blanc eli kavereiden kesken UTMB on se alkuperäinen Mont Blancin kierros, ja osallistujamäärien jatkuvan kasvun takia nykyään järjestetään myös lyhyemmät Courmayeur - Champex - Chamonix (CCC) ja Sur les Traces des Ducs de Savoie (TDS) -juoksut. Neljäs kisa on perus-UTMB:hen verrattuna hiukan extreemimpi tapaus La Petite Trotte à Léon eli PTL, siinä juostaan ja vuorikiipeillään viiden vuorokauden aikana yli 300 kilometrin lenkki jossa on korkeuseroa yli 25 km. Seurakaverini Juha ja Janne kiersivät viime viikolla menestyksekkäästi PTL:n, tämän reissun kuulumisia ja henkeäsalpaavia kuvia voitte aikanaan katsella Jannen blogista.

Kuten olen aiemminkin moneen kertaan kirjoittanut, olen pohjimmiltani asfalttinylkky eivätkä alppijuoksut ole minua varten. Kyllä sitä terve ihminen keksii elokuun lopussa järkevämpääkin tekemistä kuin tasapainoilla henkensä kaupalla vuorenrinteessä.

Suhtaudun UTMB:hen niin välinpitämättömästi, että 2010 keväällä Nemea-Olympia -juoksusta saamieni kolmen UTMB-pisteen vanheneminen ei harmita ollenkaan. UTMB:lle pääsemiseksi pitää nimittäin olle vähintään 5 UTMB-pistettä kerättynä, eikä sen jälkeenkään ole ollenkaan varmaa että kisaan pääsee mukaan. Ensi kevään suunnitelmissani olevan Thames Pathin juoksemisesta saisi kaksi UTMB-pistettä, mutta silläkään ei ole mitään väliä koska minä en niitä pisteitä tarvitse.

Youtubessa on paljon videoita alppimaisemista, tuosta alta löytyy helikopterikuvaa tämän vuoden UTMB:stä. Maisemat on kieltämättä hienot, mutta niitähän on helpointa ja mukavinta katsoa tietokoneen näytöltä, vai mitä. Onhan?

<br><br><br>Omi

Menneen kesän juoksuistani ei ole tällä hetkellä kovin paljoa kerrottavaa. Kilometrejä on kertynyt vähän mutta säästeliäästi, mutta parempaan päin ollaan menossa koko ajan. Eiköhän tässä ensi kevääksi kuntoon päästä.

Ai niin... UTMB:ssä kuulema lähes kaikki Kilian Jornetia hitaammat menijät ja varsinkin asfalttinylkyt käyttävät sauvoja jyrkimmillä osuuksilla. Yksi kaveri pyysi kysymään, että millaiset sauvat siellä pitäisi olla, voiko sellaisiin teleskooppisauvoihin luottaa, joita tämä kaveri oli nähnyt Nove Collissa keskieurooppalaisten käyttävän?

Lenkki viikossa, kaksi parhaassa

2011-07-29T12:50:00.001+03:00

Otsikon mukainen harjoitusmetodi on ollut käytössäni kesän ajan, ja kunto huononee tasaisella tahdilla. Jalat ovat kunnossa mutta muuten on ollut niin voimaton olo että olen katsonut viisaimmaksi panostaa lepäilyyn. Oireet ovat kuin perinteisessä ylikunnossa, mutta tämän vuoden treenimäärillä ei kyllä ylirastustilaa voi saada mitenkään syntymään. Lääkärissäkin kävin, mutta ei veriarvoista löytynyt mitään ihmeellistä, hemoglobiini ja tulehdusarvot olivat ihan kohdallaan. Otan siis edelleen kevyesti, ja luotan siihen että syksymmällä juoksu alkaa taas kulkea.

Pari viikkoa sitten pistäydyttiin Kreetalla, ja siellä juoksemani pari juoksulenkkiä kulkivat yllättävän mukavasti. Lämpöä oli päälle 30 astetta, mutta siitäkään ei ollut haittaa, kun lenkin aloitus- ja lopetuspisteet olivat Välimeressä. Asfaltti oli niin kuumaa että ASICS-2160 -kenkien kantapäät muuttuivat lenkkien lopulla pehmeiksi, vaikka Badwaterin lämpölukemista jäätiinkin kauaksi.

Kreetan reissulla käytiin myös katsomassa Samarian rotkoa, ja olihan se hieno paikka. Mahtavista maisemista sai nauttia koko 16 kilometrin matkan, ja röykkyisillä poluilla marssiminen tarjosi jaloille sen verran poikkeavaa ärsykettä että seuraavana päivänä reidet olivat lievästi jumissa. Mutta hyvin retkestä selvittiin, myös Siiri 11-v, jonka aiempi "kestävyysurheiluennätys" oli noin 4 kilometrin yhtämittainen kävely asfaltilla. Tästä voisi tehdä sellaisen johtopäätöksen että ei terveen ihmisen tarvitse "pitkiä" matkoja pelätä, matka ei tapa vaan vauhti. Meillä meni 16 km matkaan aikaa vajaat 6 tuntia johon sisältyi ainakin tunnin verran taukoja, ja sen päälle käveltiin vielä pari kilometriä Agia Roumeliin.

Samarian rotkossa näkyi Siiriä pienempiäkin retkeilijöitä. Erityisesti kiinnitti huomiota arviolta kuuden vuoden ikäinen mahdollisesti espanjalainen tyttö, joka oli vanhempiensa kanssa reissussa. Vähän ennen Samarian kylää ihmettelin, kun tosi pieni tyttö oli jäänyt polun sivuun tutkimaan joitain kukkia tai perhosia, ja vanhemmat menivät ainakin 50 metriä edellä. Sitten äitinsä huikkasi jotain, ja eskari-ikäiseltä näyttänyt tyttö hilpaisi nalle kainalossaan reippaaseen juoksuun kivikkoisella polulla. Vanhemmat saavutettuaan tyttö jatkoi juoksenteluaan samalla vauhdilla vielä pidemmälle eteenpäin, mitäs sitä pysäyttelemään kun on vauhtiin päässyt. Siinä oli liikkumisen riemua malliksi kaikille asiaan vakavammin suhtautuville!

Loppuvuodelle minulla ei ole muita juoksusuunnitelmia kuin lenkkipoluille palaaminen. JOS kaikki menisi hyvin ja saisin itseni syksyllä kohtuulliseen kuntoon, niin alustavasti olen harkinnut maaliskuun alussa Englannissa juostavaa Thames Path 100 mailin juoksua. Joku Englannissa juostava ultra on ollut minulla pitkään toiveissa, ja tämä voisi olla sopivan kevyt vaihtoehto. Reitti seurailee Thamesin vartta, joten korkeuseroja ei juuri ole eikä eksymistä tarvitse pelätä, ja aikaa on käytettävissä 30 tuntia. Toki sääolosuhteet ovat Brittein saarilla aina arvaamattomat ja kaatosateen yllättäessä juoksu saattaa kallistua mutapainin puolelle, mutta sehän olisi vaan mielenkiintoista.

JOS saisin itseni kuntoon talvella ja JOS Thames Path menisi hyvin ja JOS näyttäisi siltä että voisin olla toukokuussa kohtuullisessa kunnossa, niin sitten voisin harkita myös Grand Union Canal Racea tai vielä suunnitteluvaiheessa olevaa Dolichos Delphi-Olympia -juoksua. Mutta ei mennä asioiden edellä, harjoitusohjelmassani on tänään ja huomenna lepoa, ja tästä ohjelmasta aion pitää tiukasti kiinni.

Viime vuoden kevään Nemea-Olympia -juoksun reitistä lupasin laatia selvityksen, mutta se jäi viime kesänä tekemättä. Yritän saada kirjoitettua sen joskus syksyn aikana, siltä varalta että joku on lähdössä ko. kisaa juoksemaan ensi toukokuussa.

Juoksuvuosi 2011: Pyyhe kehään

2011-06-11T12:04:00.000+03:00

Eipä tullut vuodesta 2011 kummoista juoksuvuotta minulle, heitin pyyhkeen kehään. Talvella kävin rämpimässä Espoossa 24 tunnin juoksua 100 km verran ennen keskeytystä, ja muista kisastarteista ei ole tietoa. Kalenteriin merkatut Bodominjärven ultraintervallin ja Spartathlonin olen peruuttanut omalta osaltani, ja en ole toistaiseksi jaksanut suuunnitella syksylle mitään pienempiäkään tavoitteita.

Touko-kesäkuussa olen tehnyt enimmäkseen muita asioita kuin treenannut. Mitättömistä treenimääristä huolimatta toukokuussa alkoi tulla ylirasituksen oireita, ja päätin huilata niin kauan kunnes olo on taas virkeä ja lenkille on pakko päästä. Täydellistä taukoa kesti kolme viikkoa, ja sen jälkeenkin on meno ollut nihkeää. Vasemman jalan jalkaterä/varpaat aihettavat edelleen ongelmia, eikä vasemman puolen gluteus minimus ja oikea lonkkakaan ole ihan parhaassa iskussa. Tähän kun yhdistetään elo-syyskuulla odotettavissa olevat työkiireet, niin päättelin että riittävään Spartathlon-kuntoon pääseminen ei ole todennäköistä. Luusalon Mikon ultra-intervalli olisi kyllä ollut oikein mukava kokeilu, mutta siihen kohtaan heinäkuuta kalenteriini ilmestyi lomamatka.

Näin kaatuivat suuret suunnitelmat, mutta harmituksen määrä on yllättävän maltillinen. Ehkä spartathlonitis-virus on hellittäämässä otettaan minussa, tai on ainakin latentti-vaiheessa. Juoksukunnolleni tai sen ajoittaiselle puutteelle voisi löytyä myös numerologinen selitys: parilliset vuosiluvut ovat aina olleet urallani menestyksekkämpiä kuin parittomat vuosiluvut. Tässä todisteaineisto:

2002: Elämäni ensimmäinen maraton, vähäisellä harjoittelulla maaliin asti Tukholman helteessä
2003: Ei kisoja
2004: Elämäni ensimmäinen 100 km kisa, Masokistin Unelma aikaan 10:58:03
2005: Kovista odotuksista huolimatta 100 km aika parani vain parilla minuutilla
2006: Alkuvuodesta pari vaatimattomampaa kisaa, mutta Masokistin Unelmassa THE aikaraja rikki kun 100 km meni aikaan 10:24:00. Näiden lisäksi tilastoihin jäivät edelleen voimassa olevat ennätykseni ½.maratonilla (1:25:55) ja maratonilla (3:09:59), sen jälkeen en ole pikamatkoja juossutkaan.
2007: Lohjan 12h juoksu alle tavoitteen, Bornhomin 24h täysin pieleen, Spartathlonissa keskeytys
2008: Nove Colli maaliin, Spartathlon maaliin
2009: Spartathlon keskeytys
2010: Nemea-Olympia -juoksu maaliin
2011: Espoon 24h huonosti treenanneena kunnon mukainen suoritus eli täysin pieleen
2012: ?

Kesän 2011 tavoitteeni on nyt vain ja ainoastaan juoksennella sen verran kuin mukavalta tuntuu. Kesälomareissulla voisin käydä juoksemassa Samarian rotkon läpi, mutta jos Välimeressä lilluminen tuntuu houkuttelevammalta niin sitten panostan Välimeressä lillumiseen.

Huhtikuu

2011-04-30T16:14:00.000+03:00

Huhtikuun teemana oli juoksemaan totuttelu. Määrät ovat olleet aika pieniä eli keskimäärin 50 km/viikko, tarkoitukseni oli toki juosta hiukan enemmänkin mutta muita kiireitä on ollut niin paljon ettei lenkille ole ehtinyt. Tilanne on kuitenkin kohtuullisen hyvä, sillä nyt onkin syytä edetä maltilla ettei parin viime vuoden aikana tutuksi tulleita ylikunto-oireita tai muita vammoja tarvitsisi kokea kesän aikana. Ylikuntoa eli ylirasitusta yritän pitää loitolla rajoittamalla lenkkien määrää ja/tai vauhtia sekä ja syömällä hyvin, ja vammaosaston ennaltaehkäisyssä pääpaino on venyttelyllä ja (valitettavasti enimmäkseen suunnitteluvaiheessa olevalla) lihaskunnon parantamisella.

Tällä hetkellä kaikki näyttää hyvältä., juoksu kulkee mukavasti ja lenkkivauhteja joudun suorastaan säännöstelemään. Jalat tykkäisivät viedä alle 5 minuutin km-vauhdillakin, mutta mitäpä minä maraton-tyyppisellä vauhtikestävyydellä tekisin kun tavoite on Spartathlonissa. Pieniä pätkiä kannattaa toki juosta nopeamminkin juoksuväljyyden ylläpitömiseksi, mutta pidemmät vk-lenkit johtavat minulla yleensä hetkelliseen vauhdin paranemiseen ja pian sen jälkeen ylikuntoon, tätäkin aihetta on tullut opiskeltua pari kertaa.

Jalat tuntuvat kestävän juoksua mukavasti, tosin pitkään vaivannut Gluteus Minimus eli pieni pakaralihas jumittaa edelleen lievästi vasemmalla puolella mutta ei se juoksua haittaa ollenkaan. Yritän jyrätä lihaksen auki superpallo-menetelmällä, mutta jos se ei toimi niin sitten raahaan perseeni tohtori Timgrenin piikitettäväksi.

Kiusallisin juoksuun liittyvä ongelmani on edelleen vasemman jalan etuvarpaan kipristely. Tämäkään vaiva ei estä juoksemista, mutta ajoittain juoksunautinto häiriintyy kun tuntuu että varvas on ihan kaksin kerroin. Olen kokeillut etuvarpaan teippaamista kiinni suorempana pysyvään keskivarpaaseen, ja voi olla että joitain muitakin innovaatioita täytyy vielä kehitellä. Mutta eiköhän tämä homma korjaannu ajan mittaan.

Spartathloniin siis tähdätään, ja vuoden 2012 suunnitelmiakin on jo tehty. Ensi vuoden keväälle olin ajatellut ensisijaisesti Englannissa juostavaa Grand Union Canal Racea, ja sen vaihtoehtoina olisivat olleet Sakura Michi huhtikuussa tai Balaton Ultra kesäkuussa. However, Olympia-juoksun järjestäjä Effie ilmoitti että ensi vuoden toukokuussa järjestettäisiinkin mahdollisesti uusi 220 km pituinen Delfi -Olympia -juoksu. Asiaan liittyy vielä epävarmuuksia, mutta jos tuollainen tapahtuma järjestetään niin kyllähän minä sinne haluaisin päästä mukaan!

=160=

2011-03-27T20:49:00.000+03:00

Otsikossa näkyy Spartathlonin lähtönumeroni, viime viikolla sain Ateenasta kuittauksen että ilmoittautumispaperini ovat tulleet perille. Aikomukseni on siis olla Akropoliksella perjantaina 30.9. klo 7.00 valmiina starttaamaan kohti Spartaa. Muitakin kisoja oli harkinnassa, mutta pähkäilyn jälkeen päätin että Spartathlonin maaliin juokseminen on tämän vuoden ainoa tavoite ja muut mahdolliset kisastartit ovat vain osa Spartathlon-treeniä.

Spartathlonin lisäksi kalenteriini on merkattu myös Luusalon Mikon järjestämä Bodominjärven 8 x 13 km ultraintervalli heinäkuun alussa. Se on varmasti hyvää valmistautumista Kreikan reissua varten, ja muutenkin mielenkiintoinen kokeilu. Lisäksi juoksen luultavasti joitain lyhyempiä kisoja, mutta niistä teen päätöksiä päivän kunnon ja fiiliksen mukaan.

Koska Spartathlon on niin pitkä ja rasittava kisa, siihen on valmistauduttava huolellisesti ja perusteellisesti. Tällä kertaa päätin jaksottaa valmistautumiseni 2 x 12 viikon jaksoon. Huhti-touko-kesäkuussa yritän treenata pohjakuntoni sellaiseksi, että juhannuksen jälkeen kunto olisi kohtuullisen kova. Siitä olisi sitten hyvä aloittaa nousujohteisen kolmen kuukauden harjoitusputki jossa treenin määrä nousisi vähintään 120 tuntiin.

Helmi-maaliskuun juoksut ovat jääneet minulla aika vähälle. Helmikuun flunssaputken helpotettua on kiusana ollut työkiireistä johtuva ajanpuute, mutta eiköhän tässä pikku hiljaa päästä treenaamisen makuun. Tällä hetkellä ei mainittavia vaivoja ole, mutta viime kesän ja syksyn (sekä Espoon 24h juoksun) pilanneet lonkka-persevaivat tuntuvat taustalla sen verran että venyttelyyn ja lihashuoltoon on syytä panostaa.

Pientä ongelmaa on ollut myös vasemman jalan etuvarpaan kanssa, sillä on nyt taipumusta taittua juostessa alas päin ja sen seurauksena kynsi ei siinä kauaa viihdy. Tämä varvasongelma on ilmeisesti plantaari-faskiitin hoidossa käytetyn yötuen sivuvaikutus, faskiitti kyllä parani mutta varpaiden venytys "ylös päin" taisi lisätä etuvarpaan nivelten liikuvuutta juoksemisen kannalta ei-toivotulla tavalla. Onneksi tästä ei ole kovin suurta haittaa juoksemiselle, ja eiköhän se varvas asetu aloilleen kun tarjotaan hoidoksi riittoisasti annosteltuja kilometrejä.

E24 - Soitellen sotaan

2011-02-06T16:12:00.000+02:00

Eipä mennyt putkeen Espoon 24 tunnin juoksu. Ajatus oli päästä jonnekin 160 - 180 - 200 kilometrin lukemille, mutta lopputulokseksi jäi vaatimaton 102,851 kilometriä. Jos tästä jotain positiivista yrittää löytää, niin tämä oli elämäni neljästoista ultrajuoksukisa ja kaikissa (pieleen menneissäkin) yrityksissä on matkaa kertynyt vähintään 100 kilometriä. Plussan puolelle on laskettava myös Esport Arenalla ollut hieno tunnelma ja erinomainen tulostaso, Suomen ultrajuoksun taso nousee kohisten!

Itse en ole jaksanut pitää listaa omista juoksuistani, mutta ei se ole tarpeenkaan kun Deutsche Ultramarathon Vereinigung hoitaa tilastoinnin saksalaisella täsmällisyydellä. Linkin takana olevasta D-U-V:n listasta löytyy koko ultrajuoksuhistoriani, sieltä puuttuu vain kaksi Spartathlon keskeytystäni sekä viime viikonlopun tulos.

Mikä meni Esport Arenalla pieleen? Perimmäinen syy on tietysti huono kunto, jalat eivät kestäneet kaarrejuoksua. Olisi pitänyt ehtiä juoksemaan enemmän ja olisi pitänyt ehtiä treenaamaan myös 400 metrin radalla. Tällainen kevyt "soitellen sotaan" -valmistautuminen on riittänyt minulla pari kertaa yllättävän hyvään suoritukseen (Nove Colli 2008 ja Nemea-Olympia 2010), mutta tällä kertaa homma ei toiminut.

Suunnitelmani oli lähteä liikkeelle normaalia ~5.40 min/km lenkkivauhtiani, joka puolen tunnin välein tapahtuvien ruokailu/juomailu -kävelyjen kanssa tasoittuisi noin 6.00 min/km menoksi. Tämän vauhdin ylläpitäminen johtaisi 240 km lopputulokseen, mutta minulle paremmin sopiva tasaisesti hiipuva vauhdinjako olisi voinut riittää neljänneksittäin jaettuna 58 + 53 + 48 + 41 = 200 km tulokseen. Tällä systeemillä olisi lopussa saanut jo kävellä aika paljon, mutta kuten ultrajuoksussa usein tapahtuu, teorian soveltaminen käytäntöön ei ole aina helppoa! Varasuunnitelma oli keventää neljännekset 55 + 50 + 40 + 35 = 180 km aikatauluksi, mutta sekin oli minulle liian kova tavoite.

Juoksu lähti liikkeelle oikein mukavasti, ja ensimmäiset pienet ongelmat tulivat noin 5 tunnin juoksun jälkeen. Oikean jalan keskivarpaaseen tullut rakkula vaati hoitoa, mutta puhkaisun, puhdistamisen ja paketoinnin jälkeen siitä ei ollut enää juoksun aikana mitään vaivaa. Thank you, Dr Stanley! Myös oikea lonkka oireili lievästi, mutta pikainen hieronta sekä heti sen jälkeen tehty suunnan muutos auttoivat tässä asiassa.

Tässä vaiheessa juoksuvauhti alkoi tietenkin hidastua, mutta merkittäviä ongelmia ei kuitenkaan ollut. Eniten päänvaivaa aiheutti tässä vaiheessa yllättäen elektroniikka. Kuuden jälkeen yritin kuunnella SaiPa - Tappara -ottelun selostusta nettiradion kautta, mutta käveltyäni pari kierrosta nettiyhteyksiä säätäen päädyin lopulta kuuntelemaan jääkiekkoasiat YLEn FM-kanavan kautta. Ja ihan hyvinhän SaiPalle kävikin.

Seuraavaksi oli vuorossa mp3-soittimen käyttöönotto. Olin hakenut edellisellä viikolla Clas Ohlsonilta halvan soittimen johon olin ladannut Procol Harumin tuotannon hyvässä järjestyksessä.Soittimen käyttäminen oli kaikkea muuta kuin helppoa, ja kun lopulta sain musiikin soimaan, soitin päätti pistää kappaleet mielivaltaiseen järjestykseen. No, hyviä biisejähän ne oli myös sikin sokin kuunneltuna. Mainittakoon että tohtori Toh Tampereelta epäili, että myöhemmin iskeneet vatsavaivat olisivat olleet seurausta nimenomaan sekaisin nautitusta Procol Harumista. Mielenkiintoinen teoria!

Ongelmat iskivät noin 10 tunnin kohdalla. Oikean etureiden yläosa ja lonkka alkoivat taas vaivata, ja edessä häämöttänyt suunnanvaihdos alkoi hiukan huolestuttaa. Vastapäivään juokseminen eli vasemmalle kurvaaminen oli lonkkavaivan kanssa helpompaa kuin oikealle kurvaaminen, ja kävinkin ennen puolta yötä kaksi kertaa hieronnassa. Jälkimmäisen hieronnan aikoihin vatsavaivat alkoivat pahentua, vatsan sisältö tuli ulos melkoisen vauhdikkaasti joko ylä tai alakautta. Jopa yleensä vatsan rauhoittamiseen sopiva Elovena-kaurapuuro hujahti elimistön läpi kahden kierroksen aikana, ja tällaisten tyhjennysten jälkeen oli vähän pidempi lepotauko paikallaan.

Puolen yön suunnanvaihdoksen aikaan kampesin itseni taas radalle, ja silloin oli vitsit vähissä. Olin ottanut kaksi ibuprofeenia, mutta siitä huolimatta kipu oli melkoinen. Lepäilyn jäykistämin jaloin kävelykin oli yhtä tuskaa, eikä tyhjän vatsan aiheuttama energiavaje auttanut asiassa. Suunnanmuutoksen jälkeen lähdettiin etenemään myötäpäivään, ja tilanne muuttui entistä hankalammaksi, kaarteessa kävely oikealle kurvaten oli niin vaikeaa että jouduin pitämään kesken kävelyn pari lepuutustaukoa per kaarre. Siinä vaiheessa totesin, että eiköhän tämä ollut tässä.

Nyt on ollut viikko aikaa kypsytellä asioita, ja tällaisia johtopäätöksiän ja huomioita olen tehnyt:

Ennen juoksua vaivannut plantaari faskiitti ei ollut suuri ongelma. Ensimmäisten tuntien aikana se kyllä tuntui ajoittain, mutta ei edes hidastanut juoksua missään vaiheessa. Kuuden tunnin jälkeen en enää muistanut koko vaivaa.
Jalkaterät selvisivät muutenkin hyvin, ainoastaan oikean jalan keskimmäisten varpaiden kynnet lähtevät taas kerran. Mutta tämä on minulle tuttua, juoksun lopputulokseen asialla ei ollut vaikutusta.
Polvet ja nilkat kestivät hyvin Arenan kovan alustan vähäisistä harjoituskilometreistä huolimatta. Tietysti tilanne olisi ollut toinen jos olisin pystynyt jatkamaan täyden ajan.
Oikea etureisi ja lonkka jumittuivat niin pahasti että vastaavasta minulla ei ole aiempaa kokemusta. Kyllä reidet ovat olleet lujilla esim. Lohjan Citymarketin parkkihallin 12h juoksuissa, mutta siellä tilanne on ollut pahimmillaankin vain sellainen että juokseminen on ollut vaikeaa mutta käveleminen on sentään onnistunut. Hierojatkin ihmettelivät, että kuinka voi oikean puolen ulkoreisi olla kireä kuin viulunkieli, kun vasen puoli oli samaan aikaan ihan ok. No, kaarrejuoksuhan tämän takana tietysti oli, yhdistettynä vähäisiin harjoituskilometreihin ja huonoon lihaskuntoon.
Vatsa meni sekaisin. Näiltä vaivoilta olen viime vuosina välttynyt, mutta nyt meni joku pieleen. Olin ehkä luottanut liikaa Kreikan ja Italian juoksuissa hyvin toimivaan sekakäyttöön, siellä on kaikilla huoltopisteillä omanlaisensa eväät, ja siitä sitten valitsen parhaalta näyttävät vaihtoehdot. Kyllä E24:nkin huoltopöytä oli hyvin varustettu, mutta yllättäen valikoima pysyi joka kierroksella lähes samana! Join ehkä hiukan liikaa mustikakeittoa ja Gainomaxia, ja mahdollisesti (harjoituslenkeillä hyvin toimineet) Sponserin geelit eivät sittenkään sovi vatsalleni näin pitkissä suorituksissa.
Päätin keskeyttää vaikka jalat vielä liikkuivat, siis pää petti? Jälkiviisaana olen sitä mieltä, että keskeytys oli tällä kertaa perusteltu. Lonkka oli siinä kunnossa, että muutaman tunnin raahustamisella olisi ehkä saanut kilometrejä kertymään lisää mutta kisan jälkeinen juoksukuntoon palautuminen olisi voinut olla pitkällisempikin prosessi, varsinkin kun olin jo tässä vaiheessa ottanut kaksi ibuprofeeniakin. Jos jotain pitää kyseenalaistaa, niin koko kisaan lähteminen noin vähällä treenillä ei ehkä ollut fiksuin päätös. Tai ehkä kisaa edeltäävä 12 viikon treeniä olisi vielä saattanut olla riittävästi, mutta kesä-lokakuun kestänyt lähes täydellinen juoksutauko söi pohjakuntoa liikaa.

Jalat ovat palautuneet kisasta yllättävän nopeasti, tiistaina normaalia kävelemistä rajoitti eniten yksi tulehtunut kynsivalli oikeassa jalassa. Lenkille ei kuitenkaan vielä ole kiire, alkuviikosta iski nimittäin kiusallinen flunssa. Tällaisen pitkäkestoisen liikuntasuorituksen jälkeen vastuskyky on hetkellisesti alhaalla, kun elimistön omat korjaussarjat keskittyvät juoksussa tulleiden rasitusten korjaamiseen, ja liikkellä olevat flunssabakteerit ja -virukset osaavat hyödyntää tämän window of opportunityn erinomaisesti.

Kevään, kesän ja syksyn juoksusuunnitelmat ovat vielä auki. Luusalon Mikon järjestämään Bodom-järven ultra-intervalliin olen ilmoittautunut, mutta Kreikkaankaan en ole vielä lähettänyt postia. Katsellaan nyt.

Faskiitti-paskiiitti

2011-01-26T19:17:00.001+02:00

Nyt on treenit treenattu, tämä viimeinen viikko vaan lepäillään eli käytännössä panostetaan työasioihin. Viimeiset kaksi viikkoa menivät harjoittelun osalta hiukan pieleen, koska vasempaan kantapäähän/jalkapohjaan iski plantaarifaskiitti eli jalkapohjan kalvojänteen tulehdus. Jouduin vähentämään treenin määrää suunnitellusta ja korvaamaan juoksua cross trainerin polkemisella. Tällä hetkellä kantapää tuntuu kuitenkin sen verran hyvältä että juoksemiselle ei pitäisi olla estettä ensi viikonloppuna.

Plantaarifaskiitti ei ole minua aiemmin vaivannut, mutta sehän on vaan mielenkiintoista kun 50 vuotta vanhasta kropasta löytyy uusia ilmiöitä. Juoksufoorumista sain paljon hyviä vinkkejä vaivan parantamiseksi, "parasta" tässä vaivassa taitaa olla se että pienen PF-kivuin kanssa juokseminen ei taida olla kovin vaarallista. Faskiitti tulee ja menee omia aikojaan, ja onpa sellaisiakin kokemuksia ollut joillain ultrajuoksu-kollegoilla, että lievästi vaivannut faskiitti on parantunut täysin 100 km juoksun aikana.

Tuossa alempana näkyvässä taulukossa näkyy harjoitteluni viikkosaldot viimeiseltä 12 viikolta, juoksut kilometreinä ja cross trainer -treenit kilometreiksi muunnettuna periaatteella 1 tunti = 10 km. Määrien puolesta tuo näyttää enemmän maratoonarin kuin ultrajuoksijan harjoittelulta, mutta Espoossa nähdään mihin se riittää.

Harjoituspäiväkirjoistani löytyy tällä hetkellä 19 933 km juoksutreeniä viimeisten 8 vuoden ajalta. Toivottavasti matkamittari pyörähtää ensi lauantai-iltana 2:lla alkavaan lukemaan!

Pari viikkoa vielä

2011-01-10T20:25:00.000+02:00

Nyt on 10 viikkoa treeniä takana, ja edessä on vielä pari kevyempää viikkoa sekä kisaviikko. Ihan suunnitelmien mukaan ei ole harjoittelut menneet, joulun ja uudenvuoden pyhinä piti juosta enemmänkin mutta outo heikotus laittoi suunnitelmat uusiksi. Olisikohan ollut jotain orastavaa flunssaa tai muuta vastaavaa, olo oli niin heikko että vaihdoin suunnitellun kahden lenkin päivän pariinkin otteeseen totaalilepäilyksi.

Uuden vuoden jälkeen tilanne onneksi normalisoitui, ja ehdin juoksemaan loppiaisviikolla 115 km. Juoksuvauhdit olivat 5.40 - 5.57 min/km ja ohjelmisto oli tällainen:

ma: lepo
ti: 10 + 15 km
ke: lepo
to: 10 + 15 km
pe: lepo
la: 15 + 20 km
su: 20 + 10 km

Juoksu kulki mukavasti ja enemmänkin olisi mennyt jos olisi ollut aikaa käytettävissä, mutta eiköhän tämä 115 km ollut pohjien huteruus huomioon ottaen sopiva määrämaksimi tällä kertaa. Seuraaville 2 viikolle olen ankaran matemaattisen mallinnuksen jälkeen päättänyt annostella yhteensä 119 kilometriä treeniä (harmaat palkit yllä olevassa kuvassa), sitten vaan lepuutetaan muutama päivä ennen E24:ää.

Matkalla Espooseen

2010-12-12T22:17:00.000+02:00

Valmistautumiseni Espoon 24 tunnin juoksuun alkoi marraskuun alussa, ja toistaiseksi kaikki on mennyt suunnitelmien mukaan. Harjoittelun määrät ovat edelleen maltillisia eikä alle 5 minuutin km-vauhdeilla ole juostu ollenkaan, mutta kesän ja syksyn ongelmien jälkeen onkin syytä aloittaa varovaisesti.

Toukokuun lopun Olympia-juoksun jälkeen yritin saada itseäni Spartathlon-kuntoon, mutta eihän siitä mitään tullut. Juoksuharjoittelu jäi vähiin, ja lopulta piti korvikeharjoituksienkin suhteen antaa periksi. Olympia-juoksun jälkeen harjoitteluni meni näin:

kesäkuu 40 km juoksua + 9 h cross traineria
heinäkuu 50 km juoksua + 18 h cross traineria + 14 h vesijuoksua
elokuu 0 km juoksua + 35 h cross traineria + 2 h vesijuoksua
syyskuu 5 km juoksua + 7 h cross traineria
lokakuu 20 km juoksua + 9 h cross traineria

Lokakuun aikana sain kuitenkin pahimmat selkä-perse-jalka -vaivat hoidettua fysiatri Timgrenin suosiollisella avustuksella, ja marraskuun alussa aloitin varovaisen juoksumäärien lisäämisen. Ei tässä kuitenkaan määrillä mässäillä vielä, marraskuulle kertyi 175 km juoksua ja 7 tuntia cross traineria. Joulukuulle yritän saada kasattua 35-40 tuntia juoksupainotteista treeniä, saa nähdä miten kroppa kestää.

Espoon kisaan on aikaa 7 viikkoa ja jalat ovat vielä kaukana 24 tunnin juoksun vaatimasta kunnosta. Jos pystyn treenaamaan suunnitelmieni mukaan ja vältyn pahemmilta takaiskuilta, niin tulos voisi olla jossain 160 ja 180 km tietämissä. Enemmänkin voisi ehkä mennä jos jalat kestäisivät juosta vielä sunnuntai-aamupäivänä, mutta sen varaan en uskalla laskea. Esport Arenan alusta ei ole pehmeimmästä päästä, ja näillä harjoituskilometreillä ei jalkoihin ehdi kehittämään kovin kummoista iskunkestävyyttä.

Olen katsellut viime kevään harjoitteluani, silloinhan onnistuin saamaan itseni kohtuulliseen kuntoon aika vähäisellä harjoittelulla. Laitan tähän näkyviin 12+1 viikon valmistautumiseni Olympia-juoksuun sekä 12+1 viikon suunnitelmani E24 valmistautumiseen. Kokemukseni mukaan 12 viikkoa on sopiva aika valmistautumiselle, ja se kolmastoista eli kisaviikko menee ilman juoksutreenejä.

Tällaisia kaavailuja on mukava tehdä, en tosin koskaan ole pystynyt toteuttamaan suunnitelmiani kovin tarkasti koska aina on tullut esteitä. Viime keväänä suunnitelmat menivät uusiksi treenijaksolle ajoittuneiden selkävaivojen ja ylirasituksen takia, ja Espoon juoksuun valmistautumista sotkevat ainakin työkiireet.

Syyskuntoutushorrokseen

2010-09-30T20:40:00.001+03:00

Tämän vuoden Spartathlon on nyt juostu, ja olihan tämä vaihteeksi "erilainen" Spartathlon kun olin itse kisan ajan Suomessa. Akropolikselta starttasi 13 suomalaista joista yli puolet eli 7 pääsi maaliin, tämä on mainio onnistumisprosentti kisassa jossa kaikista matkaan lähteneistä yli 60 % keskeytti.

Suomalaisista ensikertalaiset Hannu Anttila, Eka Partanen ja Petri Welling juoksivat hienosti Spartaan asti, samoin kuin kaksi kertaa Spartathlonia aiemmin yrittänyt Petri Perttilä. Kokeneemmasta kaartista Ari Mustala, Tuula Ahlholm ja Pertti Eho juoksivat maaliin asti, erityisonnittelut Pertsalle 35 tunnin alituksesta ja ultra-arvostetun "Paijalan toiseksi hitain spartathlonisti" -arvonimen saavuttamisesta. Osa startanneista hyytyi reitin varrelle erilaisten vastoinkäymisten jälkeen, mutta Spartathlonin viehätys piilee siinä että siellä mikään ei ole varmaa ennen kuin Leonidaksen patsas on kädenojennuksen päässä. Ensi vuonna on mahdollisuus yrittää uudestaan.

Vennikaksen perheen suoritusta seurattiin myös suurella mielenkiinnolla. Isä Peeter on monessa liemessä marinoitu ultrakonkari, joka otti tällä kertaa Spartathloniin mukaan myös perheen naisväen eli Pillen ja Heleenin. Pille joutui keskeyttämään kisan puolimatkassa, mutta Peeter ja tyttärensä Heleen juoksivat huoltopisteiden aikarajoja uhmaten Spartaan asti. 22 vuoden ikäinen Heleen on muuten kaikkien aikojen nuorin Spartathlonin maaliin juossut nainen. Netistä löydettyjä kuvia ei tietenkään saisi kopioida luvatta, mutta tässä tapauksessa uhmaan lakeja ja netikettiä, ja laitan tänne omin lupineni kreikkalaisen Dimitris Han -nimisen (?) miekkosen ottaman kuvan Peeterin ja Heleenin maaliintulosta. Kuvassa näkyy myös Leonidaksen vasemman jalan pikkuvarvas, jota moni ultrajuoksija on hipelöinyt ja jotkut jopa pussanneet. Heleenin ja Peeterin kuva löytyy myös täältä, ja linkin löysi netin syövereistä alunperin Jardaani Joensuusta.

Heleenin suorituksen arvoa nostaa se, että aikaisempien meriittien perusteella hänen maaliin pääsynsä Spartathlonissa ei näyttänyt kovin todennäköiseltä. Yleinen käsitys on että Spartathloniin on turha lähteä jos 24 tunnin juoksun tulos jää kovin paljon alle 200 kilometrin. Heleenin 24 tunnin juoksun ennätys oli alle 170 km, ja Spartathlonin osallistumisoikeuden Heleen hankki kesällä 2009 juoksemalla Balaton-järven 212 km juoksun aikaan 30:47. Myös tässä juoksussa Heleenin tasaisen vauhdin mukainen 24 tunnin tulos oli alle 170 km. Mutta mitäpä näistä laskelmista, Heleen oli Spartathlonissakin 24 tunnin kohdalla lähellä Nestania eli noin 170 kilometrin kohdalla, ja hoiti siinä vaiheessa jäljellä olleen 76 kilometrin urakan säädetyssä ajassa!

Spartathlonin lisäksi viime viikonloppuna juostiin myös Paavo 250 -juoksu eli Paavothlon. Shamaani Lindholm ja Maria Tähkävuori juoksivat Helsingistä Hämeenlinnan kautta Turkuun vajaassa 37 tunnissa. Lainaan tähän (luvatta tietenkin) Eskon ottaman maaliintulopotretin, tyytyväisiä ilmeitä näkyi myös Aurajoen rannalla! Lisää Eskon ottamia kuvia löytyy täältä.

Lopuksi katsaus omiin juoksuihini. Tämän vuoden Spartathlon jäi väliin, ja ensimmäinen varasuunnitelma eli plan B oli Wihan kilometrit 100 km kisa Tampereella lokakuun lopulla. Siitä suunnitelmasta luovuin jo syyskuun alussa, ja siirryin plan C:hen ja ilmoittauduin Espoon 24 tunnin juoksuun tammikuun lopulla. Tällä hetkellä oikea jalkani on edelleen juoksukelvottomassa kunnossa, joten voi olla että seuraavaksi otetaan tähtäimeen plan D eli Hiekkaharjun 6 tunnin juoksu.

Vaan mitäpä näitä etukäteen murehtimaan, juostaan sitten kun jalat sen taas kestävät. Jos alkuvuoden suunnitelmat eivät toteudu, niin ensi syksylle minulla on kuitenkin suunniteltuna toistaiseksi vielä huippusalainen projekti, joka kulkee tässä vaiheessa nimellä plan S.

Palaan blogsennusasioihin sitten kun on jotain kirjoiteltavaa, muutaman viikon tai kuukauden päästä.

9 tuntia starttiin

2010-09-23T21:46:00.002+03:00

Jos olisin huomisaamuna lähdössä juoksemaan Spartathlonia, olisin tällä hetkellä siemaisemassa yhtä iltaolutta joko Hotelli Londonin aulabaarissa tai Glyfadan hiekkarannalla. Mutta koska olen kotona tietokoneen ääressä, tyydyn lasilliseen punaviiniä.

Spartathlonia seurataan huomenna ja launataina luonnollisesti Juoksufoorumin kisastudiossa ja samaan aikaan starttaavaa Paavo 250 juoksua seurataan täällä. Hyvää matkaa kaikille juoksukuntoisille!

Kuntoutusta

2010-09-18T22:18:00.000+03:00

Kolme viikkoa sitten kirjailin tänne blogiin, että cross trainerin polkeminen onnistui mutta juokseminen ei. Sen jälkeen kehitys kehittyi huonompaan suuntaan, ja kaksi viikkoa sitten oikean jalan kivut olivat (Sirdaludeista ja Voltareneista huolimatta) jo niin pahat että nukkuminenkin oli hankalaa. Pahimmat kivut olivat oikean jalan reiden ulkosyrjälla ja säären ulkosyrjalla sekä nilkassa. Iskias-hermon säteilystä oli siis kyse.

Heinä-elokuun aikana sijoitin urheilulääkereiden palkkioihin, magneettikuvaukseen sekä hierontaan ja fysioterapiaan hyvinkin Spartathlon-reissun kokonais-budejttia suuremman summan rahaa, ja mitään parannusta ei vaivaan saatu. Toki magneettikuvista näkyi selkeästi välilevyjen tilanne, mutta se ei ollut kovin suuri yllätys, tällaisia vaivoja istumatyötä tekevillä ihmisillä on usein. Myös autoilu tuntuu olevan minulle selän kannalta huono homma.

Vaikka vaivojeni alkusyy on ilmeisesti ollut iskias-hermoa painava L4/5 välilevyn pulistuma, varsinaisia selkäkipuja minulla ei ole ollut vaan olemisen on tehnyt tukalaksi lihasten jumittuminen. Ilmeisesti nämä lihasjumit ovat ruokkineet toinen toisiaan, ja hieronnalla tai fysioterapialla ei tilannetta saatu ratkaistua.

Toissa viikon keskiviikkona menin fysiatri Timgrenin vastaanotolle Järvenpäähän. Ensin väänneltiin lonkka suoraan, se oli tietenkin vinossa koska lihakset oivat krampissa. Uskon että minun tapauksessani lonkan vinous oli kuitenkin vain muiden ongelmien seuraus, eikä alkuperäinen ongelma. Seuraavaksi Timgren tsekkasi lihasten tilanteen ja löysi useita trigger-kyhmyjä, ja näihin tökättiin neula. Merkittävimmät tuntemukset irtosivat Gluteus maximuksen ja Gluteus minimuksen käsittelystä, niissä olleet jumit tuntuivat selvästi reagoivan neulalla rassaamiseen. Käsittelyn jälkeen kivut alempana jalassa alkoivat helpottaa, ja kipulääkkeiden syömistä pystyin vähentämään jo seuraavana päivänä.

Juoksukunnossa en ole vieläkään, mutta korviketreenejä voin taas tehdä. Oikeassa lonkassa on edelleen ajoittaisia tuntemuksia, ja oikea nilkka on vasempaan verrattuna voimaton. Kuntoutan nämä vaivat kaikessa rauhassa ennen juoksutreeniin palaamista, nyt ei kannata aiheuttaa juoksuelimiin uusia vaurioita hätäilemällä treenien kanssa.

Trigger-pisteiden käsittely tuntui tehoavan vaivoihini hyvin. Olen kietämättä miettinyt, että jos olisin mennyt kesäkuun lopussa ortopedin sijasta fysiatri Timgrenille, olisinko nyt pakkaamassa Spartathlon -kamoja matkalaukkuun. Toisaalta on myös mahdollista, että vaivani olisivat helpottaneet syyskuun aikana ilman Timgrenin käsittelyäkin, yhden käsittelyn perusteella ei voi tehdä 100 % varmoja johtopäätöksiä. However, tällä hetkellä todennäköisin selitys kesän ja syksyn tapahtumille on että lihasjumini olivat niin tiukassa että vain Timgrenin neulat tehosivat niihin. Hierojat, kiropraktikot ja fysioterapeutit eivät saaneet aikaiseksi muita kuin hetkellisiä muutoksia, eivätkä kipulääkkeet ja lihasrelaksantitkaan tehonneet.

Spartathlon 2010: WNS (Will Not Start)

2010-08-30T22:25:00.000+03:00

Alkuperäinen suunnitelmani oli juosta tämän vuoden juhla-Spartathlon maaliin ja tehdä ensi syksynä jotain muuta, mutta täytyy miettiä syksyn 2011 suunnitelmia uudestaan. Voi olla että Spartathlon 2011 on minulla ensi keväänä sittenkin vakavasti harkinnassa. Kävin tänään yrittämässä juoksemista, ja niin vaivaista oli meno että päätin jättää tämän syksyn Kreikan reissun suosiolla väliin. Cross trainerin polkeminen onnistuu kyllä vaivatta ja sillä konstilla aerobisen kunnon saisi kohdalleen, mutta 246,8 km juoksussa tarvitaan myös iskunkestäviä jalkoja, ja sellaisia ei minulla tällä hetkellä ole.

Kauden päätavoitteen peruuntuminen on ikävää, mutta eihän tästä ketään muutakaan voi syyttää. Olisin voinut aloittaa keskivartalon lihasten vahvistamisen jo vuosia sitten, ja viime pääsiäisenä olisin voinut nostaa tyttäreni polkupyörän satulan muuten kuin "raakaa voimaa" käyttämällä. Olympia-juoksun jälkeenkin olisin varmaan voinut hoitaa selän ja lonkan kuntouttamisen fiksummin, en tosin tiedä mitä minun olisi silloin pitänyt tehdä.

Mutta pientä on minun potutukseni verrattuna siihen kollektiiviseen ...tutukseen, jonka varmaan kokivat 2300 UTMB:n starttaajaa viime viikonloppuna. Kisa jouduttiin keskeyttämään huonojen sääolosuhteiden takia. Tosin seuraavana päivänä juostiin lyhennetty versio UTMB:stä, mutta eihän se ole sama asia.

Jos lähden Spartathloniin ensi vuonna, niin aion juhlia silloin Feidippideksen alkuperäisen juoksun 50² -vuotisjuhlaa. Kisaorganisaatiohan juhlii niitä jo nyt, mutta olen edelleen sitä mieltä että tänä vuonna on kulunut vasta 2499 vuotta. Ajanlaskussahan ei ole vietetty erikseen vuotta nolla, vaan vuotta yksi edelsi vuosi yksi EAA.

Ensi kevään ja alkukesän suunnitelmat ovat vielä auki. Jos ja kun saan itseni syksyn aikana juoksukuntoon, täytyy valikoida joku sopiva tavoite. Sakura-Michi houkuttaisi eniten, mutta Grand Union Canal Race Englannissa tai Balaton-järven kierto Unkarissa olisivat helpompia toteuttaa. Myös Suomessa voisi juosta jotain enemmän tai vähemmän virallisia lenkkejä.

Seuraava ultrajuoksullinen tavoitteeni on kuitenkin Paavo Juoksijoiden Kuningas 250k -juoksun alkumatkan huoltaminen perjantaina 24.9.2010 klo 07.00 alkaen.

Ei piriformis vaan prolapsi

2010-08-22T19:44:00.001+03:00

Nyt on syytä pyytää rehdisti anteeksi piriformikselta, jota olen aiheetta epäillyt ongelmien aiheuttajaksi. Todisteet piriformiksen osallisuudesta alkoivat muutenkin käydä vähiin, ja magneettikuvauksessa asia varmistui. En alun perin osannut epäillä selkää ongelmien aiheuttajaksi koska selässä ei ole ollut kipua, ainoa selkäoire on ollut selän puutuminen istuessa. Sieltä nämä ongelmat ovat kuitenkin peräisin, tällaisia kommentteja radiologi kirjasi masgneettikuvauksen perusteella:

Lannerangan L2/3 väli on madaltunut ja diskuksessa on kuivumaa, 2 alimmassa diskuksessa myös kuivumaa ja diskuspullistumat...

L4/5 diskuksessa on laakea oikeavoittoinen prolapsi, joka kaventaa molempia lateraalirecessejä, enemmän oikealla. Oikean L5-hermojuuren pinnetila on mahdollinen...

Presakraalivälissä on myös oikeavoittoinen laakea discusprolapsi, joka sivuaa oikeaa S1-juurta rekessitasolla.

Ensikuulemalta & näkemältä aika huolestuttavaa tekstiä, mutta ei syytä paniikkiin. Diagnoosissa oli myös pitkä litania kunnossa olevia osia, esimerkiksi conus ja SI-nivelet ovat kunnossa eikä rasitusosteopatian merkkejä näy. Suurin piirtein tällaiselta keskimääräisen 5-kymppisen äijän selkä käsittääkseni usein näyttää. Olen todennäköisesti jo juossut monia onnistuneita ultrakisoja näiden prolapsien ja pullistumien kanssa, ei tällaisia vaivoja nimittäin yhdessä yössä hankita. Myös se "hyvä" puoli näissä pullistumissa on, että vanhemmiten diskukset kuivuu ja madaltuu kaikilla, ja silloin siellä nikamien välissä on vähemmän kamaa joka voi tursuta ulos hermoa painamaan.

Lääke tähän vaivaan on keskikropan lihasten vahvistaminen. Olen sitä jonkin verran tehnytkin viimeisten parin vuoden aikana mm. kuntopallon kanssa, mutta nyt täytyy aloittaa tehokkaampi ja täsmällisempi treeni. Uskon että (huonon lihaskunnon lisäksi) suurin syy selkävaivoihini on istumatyö. Juoksuharrastuksen aloittamisen jälkeen satunnaisesti esiintyneet selkävaivat ovat yleensä jääneet lenkkipolulle, juostessa selkälihasten saama diagonaaliliike on ollut hyvä hoito. Valitettavasti tällä kertaa ongelma on astetta vakavampi, ja "juoksuterapiaa" ei voi vielä soveltaa.

Viimeiset pari viikkoa olen keskittynyt cross trainerin polkemiseen ja muuhun kuntoutukseen. Olen saanut nyt 8 viikossa kasaan reilut 70 tuntia treeniä, eli lähes saman verran kuin Olympia-juoksua edeltäneiden 12 viikon aikana. Cross trainerin polkeminen alkaa hiukan tympiä kun ulkona olisi loistava juoksukeli, mutta minkäs teet. Tänään muuten aloitin Housen kolmannen tuotantokauden katselun, sen jonka alussa Dr. House nakkaa kävelykepin menemään ja juoksee lenkkejä kuin Spartathloniin valmistautuva ultrajuoksija. Ei tosin kovin pitkään.

Spartathlonin suhteen en ole vielä tehnyt lopullista päätöstä, mutta olen kyllä alkanut varautua siihen vaihtoehtoon että se reissu jää minulta tällä kertaa väliin. Juoksukunnon palautuminen parissa viikossa olisi melkoinen ihme, mutta ei se ihan mahdotontakaan ole. Lentolippu on edelleen ostamatta, mutta 250 euron osallistumismaksu on maksettu ja sitähän ei Kreikasta takaisin saa eikä myöskään seuraavalle vuodelle siirtäminen ole mahdollista. Mutta olen varma että kreikkalaisilla on sille rahalle ainakin yhtä hyviä käyttökohteita kuin minulla.

Lopuksi suuret kiirokset Porkkalankadun Diacorin magneettikuvaajille. Lähetteessä tilattiin lantion ja lonkan magneettikuvaus, mutta kun kun viimeisimpiin aihetodisteisiin vedoten pyysin kuvaamaan selkärankaa vähän ylemmäs, sain samaan hintaan kuvauksen ylös asti. Taisin olla kuvattavana toista tuntia, mutta aika meni mukavasti Radio Helsinkiä kuunnellessa.

Päätöksiä perseestä - lähteäkö Spartathloniin vaiko ei lähteä?

2010-08-07T10:14:00.005+03:00

Nyt alkaa olla puolet juhannukselta alkaneesta 12 viikon treenijaksosta takana, mutta lentolippu Ateenaan on ostamatta. Lopullinen päätös on siis tekemättä, tutkailen juoksukunnon kehittymistä vielä elokuun ajan. Jos juoksu ei onnistu, niin Kreikkaan voisi tietysti lähteä ihan vaan nauttimaan tunnelmasta ja huoltamaan muita suomalaisia, mutta ei taida minusta olla siihen. Juoksemaanhan siellä pitäisi päästä, pelkkä autolla matkustaminen vain söisi miestä. Vaan eipä taitaisi kotiin jääminenkään olla helppoa, jos ei edes Akun ja numeroukon korvike-Spartathlonille pystyisi osallistumaan.

Kuten johdannosta voi päätellä, treenit eivät ole menneet suunnitelmien mukaan. Määrän suhteen ei ole mitään valittamista. Kuuden viikon jälkeen kasassa on reilut 50 tuntia harjoittelua, ja nousujohteisesti määriä lisäämällä olisi hyvinkin mahdollista päästä lähelle tavoitteena olevaa 120 tuntia 12 viikon jaksolle. Ongelman muodostaa lajivalikoima: kuuden viikon aikana olen juossut 50 kilometriä, polkenut cross traineria 30 tuntia ja vesijuossut 18 tuntia.

Viimeisimmästä juoksulenkistä on yli 2 viikkoa, ja tällä hetkellä juoksuaskelten ottaminen on mahdotonta. Onneksi sää on suosinut vesijuoksua, sitä lajia on tullut loman aikana harrastettua monissa lammissa ja järvissä. Cross trainer -harjoittelussakin puhaltaa uudet tuulet, Jack Bauerit on nyt katsottu 7. tuotantokauden loppuun asti, ja olen jälkikasvun suosituksesta siirtynyt treenaamaan Dr Housen tahdissa. Erittäin viihdyttäviä juttujahan ne ovat, toinen tuotantokausi alkaa olla jo puolivälissä. Ainoa miinus tulee siitä, että siirryttyäni Jack Bauerista Houseen myös liikkumiseni on alkanut muistuttaa Dr. Housen etenemistä, tosin ilman keppiä ainakin toistaiseksi.

Pystyn siis treenaamaan tärähdyksettömiä lajeja ilman oireita, mutta juokseminen ei onnistu. Aerobinen kunto on ok, mutta jalkojen asfaltinkestävyys ei varmasti ole 246,8 km kunnossa tällä hetkellä. Ongelma on tällä kertaa oikealle puolelle iskenyt piriformis/iskias -vaiva, tulkintani mukaan iskias -hermo jumittaa jossain piriformiksen tietämillä niin, että kipu säteilee ajoittain reiden ja säären ulkosyrjään ja nilkkaan asti. Lihaksen venyttäminen eteenpäin kumartumalla ei vaikuta asiaan, vaan kipu tuntuu silloin kun lihas supistuu, ja ymmärrykseni mukaan paksunee. Vahvoja sähköiskun kaltaisia kipuja saan syntymään esim. makaamalla vatsallani ja nostamalla oikeaa jalkaa taakse/ylös päin. Muutama sentti nousee helposti, mutta jossain 5-10 sentin välillä lonkasta nilkkaan ulottuva salamanisku romauttaa jalan alas.

Olen käynyt useammallakin hierojalla/fysioterapeutilla, mutta merkittävää tai pitkäkestoista muutosta ei perseen tuntemuksiin ole saatu aiheutettua. Ensi viikolla menen urheilulääkärille.

Laitan tähän loppuun mainion Wordle-ohjelman tekemän version "75 askelta Ateenasta Spartaan" -tekstistä, tämän ohjeen avulla Spartathlon-debytanttikin osaa varmasti suunnistaa Ateenasta Spartaan asti:

Lonkkaa juilii - ja Spartathlon-treeni käyntiin

2010-07-05T12:55:00.001+03:00

Nyt on Olympia-juoksusta palauteltu riittävästi, ja 12 viikon Spartathlon-valmistautumisestakin on ensimmäinen viikko takana. Muuten on kaikki hyvin, mutta Olympia-juoksun alamäistä ärsyyntynyt vasen lonkka oireilee edelleen lievästi. Uskon että vaiva korjaantuu tuota pikaa, mutta vältän toistaiseksi pitkiä juoksulenkkejä, tunnin mittaisten aamu-maastolenkkien lisäksi harrastan lähinnä vesijuoksua ja cross trainerin polkemista.

Spartathloniin tuli tänä vuonna ennennäkemätön osanottoryntäys. Starttipaikka luvattiin noin 300:lle ensimmäisenä ilmoittatuneelle, ja 125 toukokuun lopulla paperinsa lähettänyttä päätyivät jonostuslistalle tai odottamaan vuoden 2011 kisaa. Feidippideksen alkuperäisen juoksun 2500-vuotisjuhla on varmaan tärkein syy kiinnostuksen lisääntymiseen.

On muuten uskomattoman hienoa että kreikkalaiset tietävät hyvinkin tarkkaan mitä heidän maassaan tapahtui 2500 vuotta sitten. Feidippideksen reissukin kai tiedetään päivän tarkkuudella, koska samaan matkaan liittyvä Leonidaksen kommentti kuuden päivän päästä tulossa olleesta täydestä kuusta yhdistettynä muihin historiallisiin faktoihin täsmäävät hyvin keskenään.

Meillä Suomessa oltiin Feidippideksen ja Leonidaksen urotekojen aikaan siirtymässä myöhäispronssikaudesta varhaisrautakauteen ja nykyistä Itämerta suurempi ja suolaisempi Litorinna-meri oli maanpinnan nousun ansiosta kutistumassa Itämereksi, mutta eipä meillä juuri sen enempää niistä ajoista tiedetä. Minulla on ikää melkein 50 vuotta, ja Leonidaksen juoksusta ja varhaisrautakauden alusta Suomessa on siis aikaa 50 kertaa elinikäni. Onko se nyt sitten pitkä aika vai lyhyt aika?

Spartathlon -valmistautumiseni pohjautuu samaan suunnitelmaan kuin ennenkin. Tavoitteena on saada nousujohteisesti kasaan 12 viikon aikana 120 tuntia mahdollisimman tarkoituksenmukaista treeniä, ja olla 24.9.2010 klo 7 aamulla Akropoliksella täydessä iskussa valmiina hyökkäämään kohti Spartaa. Jotain pientä viilausta tietysti tulee sekä valmistautumiseen että varsinkin kisataktiikkaan, mutta tärkeintä on edetä sekä nyt että Kreikassa kroppaa kuulostellen.

Kaikki halukkaat eivät tosiaan mahdu Spartathlonin lähtöviivalle tänä vuonna, mutta numeroukko ja Aku ovat toiminnan miehinä puuhamassa omaa korvike-Spartathlonia samalle ajankohdalle. Tai eihän se mikään korvike-juoksu tule olemaan, vaan mahtavan hieno 250 kilometrin juoksu joka juostaan Paavo Nurmen patsaalta Paavo Nurmen patsaalle, reitti on vielä työn alla.

Minä en kuitenkaan aio juosta ainakaan tänä vuonna Paavo Nurmen vaan Leonidaksen patsaalle. Sain muuten Spartathloniin pyytämäni synttärilähtönumeron 50, Feidippideksen merkkipäivän siivellä voisin päästä vähän ennakkojuhlistamaan omiakin synttäreitä.

Olympian Race 28-29.5. 2010 - Askelmerkit kohdallaan

2010-06-12T14:34:00.007+03:00

Nemea-Olympia -juoksu oli juoksu-urani kolmas onnistunut pitkä ultra, viime vuoden pettymyksen jälkeen oli mukava päästä maaliin asti. Juoksu kulki hyvin, ja muutenkin reissussa oli enimmäkseen oikein mukavaa. Vaikka juoksukunnon suhteen oli pieniä epäilyksiä, niin kyllä kannatti lähteä! Kuten Truman Capote (ja muistaakseni myös Spiros Leinonen) on sanonut: Ei ole onnistumisia ilman epäonnistumisia. Pieni riskinotto on aina paikallaan, koska eihän onnistuminen tunnu miltään jos asiaan ei sisälly pieleenmenon mahdollisuutta.

Muutama vuosi sitten hahmottelin ultrajuoksullisiksi tavoitteikseni Spartathlonin (246 km), Olympia-juoksun (180 km), Nove Collin (202 km), Balaton Ultran (212 km) ja Sakura Michin (250 km) maaliin juoksemisen. Nyt on urakasta 3/5 hoidettu, saa nähdä milloin ehdin käydä Sakura Michin ja Balatonin kimppuun.

Suomi - Ateena - Kalamaki Beach - Nemea

Koko suomalaisjoukkue (Suomen hitain Ari Mustala, Yukio Morishita ja allekirjoittanut) matkusti kisaa edeltäneenä keskiviikkona Blue1:n lennolla suoraan Ateenaan, josta jatkoimme junalla Korinttiin. Kaikki siirtymiset sujuivat mukavasti, lentoasemalta lähtevällä junalla päästiin yhden junanvaihdon jälkeen sujuvasti Korinttiin ja Korintin asemalta Kalamaki Beach Hoteliin mentiin taksilla. Logistiikat toimivat siis hienosti, Jukia ja minua tosin auttoi suuresti se että meidän ei tarvinnut tehdä muuta kuin peesata paikalliset olot ja kielen hallitsevaa Suomen hitainta. Valitettavasti tämän hyväksi havaitun hännystelytaktiikan soveltaminen ei ollut minulle mahdollista matkalla Nemeasta Olympiaan, Suomen hitain ei nimittäin ole Olympia-juoksussa Tuusulan hitain vaan vasta Tuusulan toiseksi hitain.

Olympia-juoksun 260 euron osallistumismaksuun sisältyy hotellimajoitukset torstaista perjantaihin Korintissa ja lauantaista sunnuntaihin Olympiassa, mutta me tulimme Kalamaki Beach Hoteliin päivää aikaisemmin ja maksoimme 50 euroa per juoksija ylimääräisestä yöstä. Eihän se kovin halpaa ollut, mutta kannattava sijoitus joka tapauksessa. Hotelli on tasokas ja ruokatarjoilut olivat sekä kulinaarisilta että mättöominaisuuksiltaan erinomaiset.

Koska juoksun startti tapahtuu vasta iltapäivällä, perjantai-aamuna sai nukkua niin pitkään kuin uni maistui ja aamupalan jälkeen oli vielä mukavasti aikaa virittää juoksuvarusteet kuntoon ja siirtyä aulaan odottamaan kuljetusta kohti Nemeaa. Bussi lähti joskus puolen päivän jälkeen, ja Antiikin Nemeaan saavuimme reilun puolen tunnin ajomatkan jälkeen.

Nemeassa tutustuimme Antiikin aikaiseen olympiastadioniin, joka oli kaivettu vuonna 1974 alkaneissa kaivauksissa esiin noin 10 metrin maakerroksen alta. Stadionin vieressä oli Antiikin urheilijoiden riisuutumistilan rauniot. Kyseessä ei siis ollut dressing room vaan undressing room, jonne antiikkiset urheilijat jättivät vaatteensa ennen kuin siirtyivät stadionille viuhahtelemaan arvokisamenestys mielessään. Meitä ei kuitenkaan päästetty nakuhuoneeseen, joten kävimme viralliset seremoniat läpi stadionilla ihan normaaleihin juoksuvarusteisiin pukeutuneina. Kuvassa Juki ottaa tuntumaa Nemean stadionin juoksujen lähtöpaikkaan. Jukilla oli edessään reilun 1000 stadion juoksu, Antiikin aikaan kisailtiin pisimmillään 24 stadion eli reilun 4 kilometrin juoksumatkalla.

Antiikin Nemea - Skotini (0-33,5 km)

Ensimmäiset tunnit juoksin kuumuudesta huolimatta kohtuullisen reipasta vauhtia. Reilun 3 kilometrin jälkeen tullaan pitkään alamäkeen, jonka rullailin maan vetovoiman avustamana muuta porukkaa lujempaa vauhtia. Meno oli niin letkeää että mäen alapäässä jouduin vähän jarruttelemaankin, etten olisi noussut koko joukon kärkeen. Alamäkeä rynnätessäni yksi vyölaukkuni aukesi huomaamatta ja vaseliini-tuubi putosi asfaltille. Onneksi Suomi-juoksusta tuttu Wouter Hamelinck poimi sen talteen ja palautti minulle pari kilometriä myöhemmin. Wouterin näin seuraavan kerran vasta Olympiassa, hän sijoittui kisassa kolmanneksi.

Ensimmäisen Check Pointin ohitimme Suomen hitaimman kanssa epähuomiossa pysähtymättä, mutta seurauksena ollut juomaveden hetkellinen loppuminen ei haitannut ollenkaan. Kolmannella huoltopisteellä Platanissa olin noin 2 tunnin kohdalla eli juoksuvauhti oli ollut hiukan alle 6 min/km. Ei siis mitään pikajuoksua, mutta kohtuullisen reipasta ravia kun yli 30 asteen lämpötila otetaan huomioon. Kisan voittaja Jan Prochaska aloitti samalla vauhdilla, hän valitteli että juoksu ei oikein lähtenyt kulkemaan. Mutta lopputuloksista näemme että kisan edetessä kulkemattomuus helpotti.

Platanin jälkeen siirryttiin kärrytielle, joka oli kuitenkin kohtuullisen juostavaa. Ensimmäinen pienehkön vuoren ylitys osuu tälle osuudelle, etapin lopulla rullattiin alas Skotinin laaksoon. Aurinko porotti laaksossa ankarasti, mutta kuumuus ei minua huolestuttanut. Tiesin että ilma viilenisi heti kun aurinko painuisi vuorten taakse, ja näin myös tapahtui.

Skotini - Levidi (33,5 - 61,7 km)

Skotinin jälkeen pitäisi juosta noin 300 metriä asfalttitietä ja kurvata sen jälkeen vasemmalle kapeammalle polulle. Huoltopisteeltä lähdettäessä minulla alkoi juoksu kulkea niin uskomattoman kevyesti loivaan ylämäkeenkin, että missasin polulle osoittavan nuolen ja jatkoin asfalttitietä oikealle ylös rinnettä, eli täysin väärään suuntaan. Jonkin ajan kuluttua aloin huolestua kun en nähnyt reittimerkintöjä enkä muita kilpailijoita, mutta päätin kuitenkin jatkaa ainakin seuraavaan risteykseen asti. Risteyksestä löytyikin asfalttiin maalatut vasemmalle osoittavat nuolet, ja uskoin olevani oikealla reitillä.

Jonkin ajan kuluttua näin vasemmalla puolellani alhaalla laaksossa juoksijoita, jotka juoksivat samaan suuntaan kuin minä. Viereisessä kuvassa "näkyy" neljä juoksijaa laakson pohjalla, valitettavasti resoluutio ei ihan riitä juoksijoiden tunnistamiseen! Siinä vaiheessa heräsi uusi epäilys että jokin on pielessä, ja reilun kilometrin hölköttelyn jälkeen asia selvisi. Tien laidassa olleet juoksun virkailijat sanoivat että olin kiertänyt kisan vanhan reitin joka on noin 1,5 km pidempi kuin nykyinen virallinen reitti. Matkan pituuden kompensaatioksi sain juosta asfaltilla, kun taas laakson pohjalla oleva reitti olisi ollut kivikkoisempaa. Onneksi minun annettiin jatkaa kisaa, järjestäjät vain pyytelivät anteeksi ja vakuuttivat että en ollut hävinnyt montakaan sijaa! Minulle oli kuitenkin tärkeintä että juoksu kulki kevyesti, eikä ylimääräinen lenkki edes harmittanut yhtään.

Harharetken jälkeen jatkoin matkaa virallisella reitillä, vuorossa oli erittäin kivikkoisen kärrytien kipuaminen Olighyrtos-vuorelle. Vieressä Jukin ottama kuva reitistä. Vuoren huipulla olevassa solassa puhalsi tosi kova tuuli, ja solan toisella puolella oli tarjolla 7 kilometriä loivasti mutkittelevaa asfalttiserpenttiiniä kohti Kandylan huoltopistettä. Juoksu kulki erittäin hyvin, rymistelin rinteen alas asti yhtään jarruttelematta.

Hiukan ennen huoltopistettä paikallinen nuoriso järjesti juoksijoille yllätyksen. Teoriani mukaan Spartathlonista tutun MC Malandrenin hangaround jengi Kandyla Evil Kids pudotteli pahaa-aavistamattomien alamäkijuoksijoiden jalkoihin koiranpommeja ja jotain muutakin kamaa. Näille vintiöille tuli heitettyä pari spontaania kommenttia, selvällä Suomen kielellä tietysti. Uskon että viesti meni perille.

Kandylan huoltopisteellä minulta tultiin kysymään että tunnenko tyyppiä nimeltä Zaan Gengzyree? Kiistin ponnekkaasti tietäväni ko. persoonasta yhtään mitään, mutta pienen neuvottelun jälkeen tajusin että kyse oli Janne Kankaansyrjästä. Se jäi kysymättä että keneltä niitä terveisiä piti lähettää, mutta sanotaan nyt näin ympäripyöreästi että Jannelle Terveisiä Kandylasta!

Kandylan jälkeen ilta viileni ja juoksu alkoi kulkea entistä paremmin. Hiukan ennen Levidiä sain kiinni itävaltalaisen Otto Peischlin, joka myös oli ensimmäistä kertaa Olympia-juoksussa. Päätimme yhdistää olemattomat suunnistustaitomme ja lähteä seuraavalle maastoetapille samaan aikaan.

Levidi - Vytina (61,7 - 84,4 km)

Levidistä Vytinaan juostaan kisan pisin etappi, jolla on siis mittaa 22,7 kilometriä. Tein Levidissä perusteellisen huollon, ja laitoin pitkähihaisen paidan päälle. Huoltopisteeltä jatkettiin ylös vuoristopolulle, sitä riitti noin 10 kilometrin verran ja aikaa paloi lähes kaksi tuntia. Reittiselostuksen mukaan tällä maasto-osuudella noustaisiin 1000 metristä 1400 metriin, mutta käytännössä tuntui siltä kuin nousua olisi ollut tuplasti enemmän. Menalo-vuoren ylittämisen jälkeen matka jatkui asfalttitiellä alas laaksoon, tämäkin serpentiinitie oli juuri sopivan loiva rentoa juoksua varten ja reilun kympin matka taittui alle tunnissa. Vytinan Check Pointilla oli kaksi maratonia takana, ja huoltopisteen tarjontaa maisteltiin hiukan keskimääräistä huoltostoppia pidempi aika.

Vytina - Valtesiniko (84,4 - 105,3 km)

Vytina-Magouliana-Valtesiniko osuus on helppoa asfalttitietä, juoksu kulki viileässä yössä mukavasti hengityksen höyrytessä.

Valtesiniko - Perdikoneri (105,3 - 124,4 km)

Valtesinikosta Perdikoneriin on kilpailun toiseksi pisin, lähes 20 kilometrin etappi. Juoksualustana on alun asfalttipätkän jälkeen sekalaista kärrytietä, ja lisäväriä juoksuun tuovat reitillä liikkuvat lammaslaumat ja niitä paimentavat lammaskoirat.

Tällä osuudella on myös Olympia-juoksun hienoimmat maisemat. Tässä allekirjoittanut rumentaa aamuhämäräisen maiseman...

...ja Otto Peischl samassa puuhassa.

Tässä Jukin ottama laadukkaampi kuva samasta maisemasta.

Perdikoneri - Koklama (124,4 - 150,5 km)

Perdikonerin jälkeen juostaan lyhyehköjä etappeja vaihtelevalla alustalla. Ilma ei ollut vielä ehtinyt lämmetä kovin kuumaksi, ja ajatukset keskittyivät noin 148 km kohdalla olevaan Erymanthos -joen ylitykseen. Joessa oli vettä vain 20-30 senttiä, ja edelliseltä huoltopisteeltä saadut muovikassit suojasivat jalat hyvin. Kisan tässä vaiheessa minulla oli reidet niin tönkkönä että muovikassien ”pukeminen” jalkoihin oli aika työlästä, mutta kyllä siitäkin haasteesta selvittiin. Luultavasti suurin osa juoksijoista ylitti joen ilman mitään muovikassivirityksiä kengät kastellen, mutta minä halusin minimoida ylimääräisten hiertymien riskin loppumatkan ajaksi.

Koklama - Mouria (150,5 - 172,8 km)

Koklamasta Aspra Spitian kautta Mouriaan juostaan kilpailun pisimmät kilometrit, reitti kulkee suurimmaksi osaksi röykkyisillä ja röpelöisillä kärryteillä ja poluilla. Aspra Spitian (160 km) ja varsinkin Mourian (172,8 km) check pointeja odotimme pitkään ja hartaasti, juomavesi loppui osuuksien puolivälin tietämissä ja etapit tuntuivat tuplasti todellisia kilometrejään pidemmiltä.

Näillä pätkillä juostiin monenlaisten metsikköjen halki, ja maisemat olivat täysin erilaiset kuin Spartathlonin reitillä. Lampaita ei tässä vaiheessa tarvinnut enää väistellä, mutta yhdessä kapeikossa juoksureitin oli tukkinut sankka mehiläisparvi. Itse kiersin mehiläiset tien sivusta hankalan ryteikön läpi, mutta rohkeammat juoksivat vauhdilla parven läpi eivätkä mehiläiset olleet siitä kuulemma närkästyneet. Myös aamuauringosta nauttivia käärmeitä näkyi usein, mutta juoksijan havaitessaan ne luikertelivat vauhdilla tien syrjään pöheikön alle piiloon.

Viimeiset pari kilometriä ennen Mouriaa juostaan taas asfaltilla, mutta minulla oli virta niin vähissä että juoksuaskeleet olivat aika harvinaisia. Välillä tuli auringon paahteesta huolimatta kylmiä väreitä, jotka tulkintani mukaan ovat merkkejä siitä että elimistön sisäinen termostaatti on sekoamassa. Senkin puolesta oli syytä edetä välillä kevyesti, mutta mitään kiirettähän meillä ei ollut

Mouria - Antiikin Olympia (172,8 - 180,1 km)

Viimeinen 8 kilometriä juostiin Olympian taajamassa asfalttiteitä. Olimme Otto Peischlin kanssa sopineet jo yöllä juoksevamme maaliin samaan aikaan, ja kokonaiskilpailun kymmenes sija ylittikin kaikki odotuksemme. Viimeiset kilometrit ennen maalia edettiin enimmäkseen kävellen, mutta koska kyseessä kuitenkin oli juoksukilpailu, ryntäsimme viimeisen kilometrin luullakseni alle 5 minuutin km-vauhtia. Yllättävän hyvin jalat suostuivat liikkumaan, kun maali alkoi häämöttää.

Maali oli yksinkertainen tiehen piirretty viiva Antiikin Olympia-stadionin vieressä. Muutaman minuutin nurmikolla huilailun jälkeen sain autokyydin hotellille, jossa jäinen Cola-juoma ja muut palautumiseliksiirit maistuivat keskimääräiseen juomiskokemukseen verrattuna poikkeuksellisen maukkailta.

Hotelli Amalia ja Olympia

Lauantai-ilta sujui reissun rasituksista toipuessa. Hotellihuoneet oli jaettu jo etukäteen niin että Suomen joukkueella oli oma huone. Suomen hitain oli majoittunut sinne jo iltapäivällä, ja tien päällä pidempään viihtynyt Juki ilmestyi paikalle illan suussa. Ennen nukkumaan menoa syötiin vielä tasokas illallinen, mutta palkintojenjako siirrettiin tulosten viimeistelyn takia sunnuntaille.

Kreikassa asiat etenevät maan tavalla, ja tämä sääntö pätee myös Olympia-juoksussa. Saamamme tiedon mukaan retken Olympian lehtoon piti alkaa sunnuntaina klo 10, ja niinpä raahauduimme hotellin aulaan klo 10.15 katsomaan olisiko jo busseja paikalla. Ei ollut busseja, mutta yllättäen palkintojenjako oli juuri alkamassa, ehdimme sopivasti paikalle pokkaamaan mitalit ja diplomit.

Seuraavaksi ajettiin bussilla Olympian lehtoon, ja se olikin erittäin mielenkiintoinen paikka. Tosin kierroksemme oli kohtuullisen kiireinen, koska olimme tulleet paikalle tunnin verran myöhässä ja oppaalla oli kiire seuraavalle keikalle.

Olympia - Nemea - Kalamaki Beach - Ateena - Suomi

Myöhemmin iltapäivällä bussit starttasivat kohti Nemeaa, siellä oli luvassa Nemean kunnan järjestämä juhlatilaisuus juoksijoiden kunniaksi. Juoksureittiä emme matkan aikana juuri nähneet, sillä bussit kiersivät etelän kautta koukaten. Saavuimme Nemeaan muistaakseni klo 18.30, ja kunnantalolla olivat vastaanoton järjestelyt vielä ns. vaiheessa. Olimme tulleet kuulemma tunnin verran liian aikaisin, näinkin voi Kreikassa käydä. Tässä vaiheessa alkoi väsymys vaivata, edellisen yön nukkuminen kun oli ollut aika levotonta, mutta Suomen hitaimman asiantuntevalla opastuksella löysimme Nemean keskustan liepeiltä virkistävän keitaan jossa tarjoiltiin virkistystä uupuneille ultrajuoksijoille.

Nemean kunnan tilaisuus alkoi noin klo 21, ja puheiden ja ruokailujen jälkeen oli vuorossa vauhdikas kansantanssiesitys. Monet juoksijatkin kävivät esittämässä sirtaki-taitojaan, mutta kellon lähestyessä puolta yötä parketilla heilui enää paikallisia suuruuksia. Juhlissa oli nimittäin paikalla koko Nemean crème de la crème, ja myös seniorimpi sukupolvi halusi näyttää taitojaan. Meno oli huimaa, ja tuli mieleen että Suomessa ei seutukunnan 85-vuotias matriarkka ja teini-ikäinen sukupolvi kovin usein päädy samalle parketille bilettämään samojen biisien tahdissa. Nemeassa tämä taitaa kuitenkin olla ihan normaalia. Luulen että siellä on ollut samanlainen meno jo kauan ennen talouskriisiä, ja tulee olemaan myös kauan talouskriisin jälkeen. Sellainen ilonpito kun ei ole finanssisuhdanteista kiinni ollenkaan.

Kisan organisaattori ja puuhanainen on Effie Mpitsksaki, joka poseeraa tässä Jukin kanssa Nemean kunnantalon edessä. Kuvassa taustalla venyttelee Otto Peischl Itävällasta.

Totuuden nimessä on myönnettävä, että sunnuntain loppuillasta minä aloin olla aika kypsä. Mielelläni olisin lähtenyt hotelliin nukkumaan, mutta eihän me kunniavieraat voitu lähteä mihinkään kun oli vielä juhlien järjestäjien varaamat lahjatkin jakamatta. Lahjapakkauksesta löytyi paikallista punaviiniä, Aethlios -brändättyä oliiviöljyä sekä Korintin seudun historiaa esittelevä DVD ja kirja. Paikallisten bailaamista katsoessa mietin että olo oli kuin Trubadurixilla Asterixin sivulla 48, mahtavat bileet oli menossa ihan vieressä, mutta itse ei pystynyt osallistumaan. Ei minua kukaan sentään köyttänyt tuoliin kiinni, mutta en vaan millään kestänyt hereillä. Niinpä siirryin bussiin nukkumaan.

Bussi lähti kohti Kalamaki Beach Hotelia joskus puolen yön jälkeen, ja hyvin ansaituille unille pääsimme hotellihuoneessa noin klo 1.30. Aamulla oli herätys klo 8, ja aamupalan jälkeen siirryimme hotellin pikkubussilla Korintin rautatieasemalle ja sieltä edelleen ilman ongelmia junalla Ateenan lentokentälle. Paluumatka sujui yllätyksittä Suomeen asti, lennot kulkivat aikataulujen mukaan ja kisan rasituksista huolimatta liikkuminen oli suhteellisen helppoa.

Satunnaisia huomioita

Kisaan valmistautuminen: Tavoitteeni oli harjoitella tammi-helmikuu kevyesti (20-30 tuntia/kk), ja rakennella maalis-huhti-toukokuulle nousujohteinen 120 tunnin treenipaketti. Nämä suunnitelmat menivät suurelta osin pieleen. Alkuvuodesta kärsin oudosta voimattomuudesta (ylirasituksesta?), ja kun pakkasmittarikin näytti tulipalolukemia ja työkiireitä oli riittoisasti, minulla oli monta hyvää syytä jättää lenkkeily vähemmälle. Tammi-helmikuun saldoksi jäi 238 kilometriä juoksua, josta puolet tammikuun ensimmäisen viikon aikana.

Maaliskuun alussa yritin aloittaa määräpainotteisemman treenin, mutta eihän siitä mitään tullut. Välillä juoksu kulki mallikkaastikin, mutta jo kahdesta pitkästä lenkistä palautuminen tuntui kestävän useamman päivän. Edellisen kevään tyhmäilystä viisastuneena maltoin kuitenkin levätä aina kun siihen tuntui olevan tarvetta, käytännössä leposykkeen jämähtäminen yli 50 lukemaan merkitsi minulle täydellistä juoksutaukoa.

Kisaviikkoa edeltäneiden 12 viikon harjoittelun saldoksi kertyi 540 km juoksua ja 24h30m cross trainerin polkemista, keskimääräisen viikon koostumus oli siis 45 km juoksua ja pari tuntia cross traineria. Juoksulenkit olivat pituudeltaan 10-26 km, asfalttilenkkien vauhdit enimmäkseen 5.30-5.40 min/km. Joskus meni vähän lujempaakin, mutta alle 5 minuutin vauhtia ei kertaakaan. Pisimmät eli 20 km ja 26 km lenkit tein yleensä juoksu-kävely -lenkkeinä, tyyliin 27 min juoksua ja 3 min kävelyä. Viimeisellä treeniviikolla juoksin 5 x 10 km maastolenkin, ja sunnuntain jälkeen en enää juossut askeltakaan ennen perjantai-iltapäivän starttia Nemeassa.

Kisataktiikka: Juoksu sujui mainiosti, ja näyttää siltä että olen löytänyt itselleni sopivan taktiikan Olympia-juoksun tai Spartathlonin tyyppisiä kisoja varten. Perusprinsiippejä ovat:

   Ei merkittävää etukäteistankkausta ennen kisaa, vain normaalit määrät normaalia ruokaa
   Starttia edeltävänä iltana yksi tai kaksi olutta
   Ennen starttia pari ennaltaehkäisevää Imodiumia vatsaa rauhoittamaan
   Kisan aikana syöminen ja juominen tyyliin ”parhaiten uppoavaa evästä kurkusta alas pieniä määriä jatkuvasti pupeltaen”, energioiden tai hiilarin ja proteiinin määriä en mieti ollenkaan
   Kisan aloitus reipasta vauhtia, sykkeitä ei katsota vaan vauhtia säädellään fiiliksen mukaan
   Merkittävät ylämäet kävellen, ja alamäet juostaan lujaa

Varusteet: Juoksushortsit ja T-paita olivat varusteina lähtöviivalla, ja Levidistä Perdikoneriin (62 - 124 km eli klo 22 - 7) pidin T-paidan alla pitkähihaista paitaa. Tämä varustus toimi erinomaisesti. Pertsalta (kiitos!) lainattu Petzl Myo otsalamppu valaisi yöllä mainiosti, ja halpiskorista poimitut Prestige -aurinkolasit toimivat päivällä moitteettomasti. Ennen starttia huomasin että monella juoksijalla oli kenkien suojana gatorit, mutta itse en onnistunut saamaan kertaakaan kisan aikana kiviä kenkiini vaikka minulla ei gatoreita ollutkaan.

Teippasin varpaat ja rasvasin jalkapohjat valkovaseliinilla ennen kisaa, mutta varotoimenpiteistä huolimatta muutama varpaankynsi on lähdössä ja päkiöidenkin alla oli pientä rakkulaa. Eivät nämä ongelmat kisan aikana juuri häirinneet, mutta täytyy silti yrittää löytää jatkossa kenkä/nauhoitus/pohjallis/sukka/teippaus/rasvaus -osastolle parempia ratkaisuja.

Eväät: Omina eväinä minulla oli drop bageissa mustikkakeittoa, Gainomaxia, geelejä sekä kolme Elovena -pikapuuroa. Tämä valikoima täydensi hyvin huoltopisteiden tarjonnasta minulle parhaiden maistunutta riisivanukas/banaani/cola -dieettiä. Seuraavaan kisaan otan ehkä vielä enemmän mustikkakeittoa mukaan, sitä olisi uponnut enemmänkin kuin nyt mukana olleet viisi 2 dl tetraa.

Medical test: Paikallinen yliopisto teki tutkimusta ultrajuoksijoiden terveydentilasta ennen ja jälkeen kisan. Annoin ison verinäytteen (neljä putkea) ennen starttia, pari minuuttia maaliin tulon jälkeen ja vielä kolmannen kerran 18 tuntia maaliin tulon jälkeen. Tutkimuksen tuloksia luvattiin lähettää sähköpostitse, mutta vielä ei ole sähköpostilaatikko kolahtanut.

Vaivoja: Kisaa edeltävinä viikkoina minulla oli kiusallinen selkävaiva, joka onneksi haittasi enemmän istumista kuin kävelemistä tai juoksemista. Kisan aikana juostessa selkä ei vaivannut ollenkaan, mutta pitkiä ylämäkiä kävellessä ristiselkä uhkasi jumiutua. Otin yöllä Levidin ylämäkeä kävellessä yhden ibuprofeenin, ja sen jälkeen ei selkä pahemmin vaivannut.

Etureisien yläosat ja varsinkin vasemman puolen lonkankoukistaja alkoivat kipuilla 150 km jälkeen, mutta vaiva ei ollut huolestuttava, sen verran lihaskipua kuuluu asiaan tässä harrastuksessa. Sen sijaan kisan jälkeisenä yönä vasemman lonkan kipu äityi aika pahaksi, mutta seuraavana aamuna vaivat olivat jo laantuneet normaaleiksi ultra-kolotuksiksi.

Katselin sunnuntaina hotellin aulassa, että Spartathlon -malliin turvonneita nilkkoja ei näkynyt juoksijoilla ollenkaan. Ilmeisesti lyhyempi matka ja vaihteleva maasto ehkäisevät sellaisten vaivojen syntymistä. Minulla tosin vasen nilkka turposi sunnuntai-iltana, mutta se oli nopeasti ohimenevä vaiva joka helpotti kun sain jalat ylös.

Ohut ilma: Olympia-juoksun korkein kohta on noin 1450 metriä merenpinnan yläpuolella, ja reittiprofiilista silmämääräisesti arvioiden yli 50 km matka juostaan yli 1000 metrin korkeudessa. En tiedä kuinka korkealle pitää mennä että ilman ohuus alkaisi tuntua kestävyyssuorituksessa, mutta ilmeisesti tällaiset alle 2 km lukemat eivät vielä vaikuta asiaan, ainakaan minä en huomannut mitään oireita hapen vähyydestä. Varmasti myös rauhallinen juoksuvauhti ja kostea yöilma ovat yhdistelmä joka kompensoi hiukan merenpinnan tasoa ohuemman ilman vaikutuksia.

Liikenne: Spartathlonissa on joskus kuulemma rallateltu reitin henkeen sopivana teemamusiikkina ”Reippaina käymme rekkain alle”, mutta Olympia-juoksussa suurimmat liikennepoliittiset haasteet liittyvät samalla väylällä kulkeviin lampaisiin ja lammaskoiriin. Perinteistä kreikkalaista kamikaze-liikennekäyttäytymistä saimme kuitenkin ihailla bussin ikkunasta matkalla Olympiasta Nemeaan. Moottoritiellä toisiaan ohittavien bussien välistä sujahteli tuplanopeudella liikkuneita moottoripyöriä, ja mikäs siinä oli mennessä, olihan bussien välissä useimmiten reilusti prätkän ohjaustangon leveyttä enemmän tilaa.

Race Across Burgenland: Juoksuseuranani 120 km matkan ollut Otto Peischl järjestää 218 km pituisen juoksun Burgenlandin alueen läpi Itävallan itäpäässä. Kisa juostaan elokuussa, ja reitti on asfalttia alppimaisemissa. Vähän olen miettinyt että jos vuonna 2011 jättäisi Spartathlonin väliin, niin sitten pitäisi keksiä jotain muuta ohjelmaa loppukesälle.

Lopuksi

Jos Nuuksion Montrail-lenkki sisältää mielestäsi sopivassa suhteessa helppoa ja vähän vaativampaakin maastoa, mutta kaipaat lenkille lisää pituutta, korkeuseroja, vesistön ylityksiä, lämpöä, maisemia ja lampaita, sinun kannattaa osallistua Olympia-juoksuun. Ja muutenkin kannattaa osallistua.

Vielä kerran kiitokset Suomen hitaimmalle ultrajuoksijalle ja Jukille mainiosta matkaseurasta. Jukille kiitos myös ahkerasta kameran käytöstä ja kuvien julkaisuluvasta, suurin osa täällä näkyvistä kuvista kuuluukin kategoriaan Photo by Yukio Morishita. Otto Peischl war ein erstklassig Reise Kamerade von Levidi bis Olympia, and Wouter Hamelinck picked up some valuable pieces of my race gear that I dropped already before the first Check Point, Vielen Dank & Merci! Effie Mpitsksaki is the organizer of the race, and she took very good care of us all the way from Kalamaki Beach Hotel to Olympia and back to Kalamaki again, Ευχαριστώ πολύ!

Nemea-Olympia alkupalat

2010-06-10T21:09:00.001+03:00

Varsinainen kisaraportti valmistuu ehkä ensi viikonloppuna, mutta laitan tänne nyt muutaman kuvan. Kolme ensimmäistä ovat minun kännykkäkamerallani otettuja, ja neljäs on Yukion kamerasta.

Nemeassa 5 minuuttia ennen lähtöä:

Auringon nousu Valtesinikossa:

Aamuruuhkaa Perdikonerissa:

Sunnuntai-aamupäivänä Olympiassa:

Nemea-Olympia 2010

2010-05-25T22:08:00.002+03:00

Nemea-Olympia 28-29.5.2010

EDIT: EI tekniikka pelaa, paivityksia tulee siis joskus ensi viikolla vasta.

EDIT 2: Kisa meni hyvin, kirjailen raportin heti kun ehdin eli toivottavasti ensi viikolla.

Jos tekniikka pelaa, lähetän tänne kännykkäkameralla otettuja kuvia Kreikasta. Koska Peloponnesoksen vuoristokylissä ei varmaan ole 3G verkkoa, en edes yritä lähettää täydellä resolutiolla otettuja kuvia, vaan kuvat ovat vaatimatonta MMS-laatua.

Kisan startti on perjantaina klo 14.30 ja juostava reitti aikatauluineen löytyy täältä.

Hei, me kevennellään taas

2010-05-22T12:54:00.000+03:00

Olympia-juoksun starttiin on aikaa kuusi päivää, ja nyt on kisaan valmistautumisohjelmassa jäljellä enää kamojen pakkaaminen ja Kreikkaan matkustaminen. Pari tunnin mittaista lenkkiä käyn vielä ehkä juoksentelemassa, mutta niillä ei enää kuntoa paranneta. Accuweather lupaa ensi perjantaiksi Nemeaan 32 asteen lämpötilaa, lämpöä on siis lähtöviivalla riittävästi, mutta yöllä saattaa olla hyvinkin viileää.

Juoksuun valmistautuminen on sujunut välttävästi. Ei täysin pieleen, mutta enemmän oli tarkoitus treenata. Suunnittelen yleensä pitkään ultrajuoksuun valmistautumisen 12+1 viikon ajalle niin, että 12 viikon määräpainotteisen treenin jälkeen kisaviikolla ei enää treenata. Minulle sopiva määrä treeniä olisi noin 120 tuntia 12 viikolle, tämä riitti mukavasti vuoden 2008 Spartathlonin maaliin pääsemiseen.

Olympia-juoksuun valmistautumisen aloitin maaliskuun alussa, mutta ylirasitusoireiden takia jouduin keventämään treeniä. Maaliskuun puolivälissä tulleen tiltin jälkeen juoksu on ajoittain kulkenut kohtuullisesti, mutta muutaman kerran olen joutunut vähentämään suunnittelemiani harjoitusmääriä reilusti. Esimerkiksi pääsiäisen ja helatorstain tietämille ajattelemani harjoitusryppäät lopahtivat alkuunsa, kun leposykkeet jämähtivät 50 yläpuolelle ja olo oli muutenkin ultra-voimaton. Lepäilemällä näistä ongelmista selvittiin, mutta harjoittelun kokonaismäärä jäi turhan pieneksi:

maaliskuu: 145 km juoksua + 4h30m cross traineria
huhtikuu: 172 km juoksua + 14h cross traineria
toukokuun 3 ekaa viikkoa: 208 km juoksua + 6h cross traineria

Kisaa edeltäville 3 kuukaudelle kertyy siis yhteensä reilut 500 km juoksua ja noin 25 tuntia cross traineria. Maratonille tämä olisi riittävästi mutta saa nähdä kuinka käy 180 km juoksun kanssa. Yritän vakuuttaa itselleni että riittihän 80 tunnin treeni kaksi vuotta sitten Nove Collin juoksemiseen, joten kyllä sen pitäisi riittää Olympia-juoksuunkin.

Enemmän olisi pitänyt treenata, mutta jostain syystä kevät on ollut harvinaisen nihkeä. Luulin että tammi-helmikuun löysäilyn jälkeen pystyisin palaamaan normaaliin harjoitteluun melko nopeasti, mutta eipä se niin helppoa ollutkaan. Ehkä ikävuodet alkaa painaa?

Onneksi muut jaksavat treenata asiallisesti, esimerkiksi Tony Krupicka jonka blogista voi ottaa mallia siitä kuinka mailimittari pannaan rullaamaan. Huhtikuussa treeniä reilut 1000 km, joissa korkeuseroa yli 36 km eli suurin osa juoksusta vuorenrinteitä ylös ja alas. Tammi-huhtikuun saldo on 3500 km ja korkeuseroa 124 km. Ei ihme että Miwok 100k ultra (100 km, reilu 3 km korkeuseroa) kulki 8 tuntiin, Tony taitaa olla Western Statesin suurin voittajasuosikki.

Lähdemme Jukin ja Suomen hitaimman kanssa kohti Kreikkaa ensi keskiviikkona, toivottavasti tuhkapilvet ja Kreikan lakkoilut eivät mutkista logistiikkaamme. Kisan startti on perjantaina klo 14.30, laitan aluviikosta tänne blogiin linkin johon yritän lähetellä kuvia paikan päältä.

24 tunnin juoksun MM-kisat Ranskassa

2010-05-14T18:22:00.005+03:00

Otsikossa mainittu kisa on nyt juostu, urakka saatiin päätökseen tänään klo 11. Suomesta oli mukana 6 miehen ja 5 naisen joukkue ja lopputulos oli hämmästyttävä: 11 henkilökohtaista ennätystä, ja lisäksi yleisen sarjan Suomen ennätykset sekä miesten että naisten puolella.

Hartaimmin oli varmasti odotettu Seppo Leinosen ikivanhan 24 tunnin ennätyksen kaatumista. Janne Klasila tekikin sen mitä häneltä odotettiin, ja juoksi ennätyksen 240 kilometrin paremmalle puolelle. Outi Siimes paransi taas omaa Suomen ennätystään, niin kuin hänellä lähtöviivalle astuessaan yleensä on tapana. Lisää tietoa kisan tapahtumista löytyy tietysti Juoksufoorumista.

Kaikki eivät ymmärrä miksi pitää kiertää täysi vuorokausi reilun kilometrin mittaista lenkkiä. En ehkä minäkään ymmärrä sitä, mutta tähän sopii joka tapauksessa mainiosti ote USA:n presidentti Theodore Rooseveltin tasan sata vuotta pitämäästä puheesta:

It is not the critic who counts; not the man who points out how the strong man stumbles, or where the doer of deeds could have done them better. The credit belongs to the man who is actually in the arena, whose face is marred by dust and sweat and blood; who strives valiantly; who errs, who comes short again and again, because there is no effort without error and shortcoming; but who does actually strive to do the deeds; who knows great enthusiasms, the great devotions; who spends himself in a worthy cause; who at the best knows in the end the triumph of high achievement, and who at the worst, if he fails, at least fails while daring greatly, so that his place shall never be with those cold and timid souls who neither know victory nor defeat.

Onnittelut koko Suomen joukkueelle, erinomaista huoltotiimiä unohtamatta. Asialleen omistautunut ja hommansa hallitseva huoltoporukka on arvossa arvaamattomassa varsinkin aamuyön pimeinä tunteina, silloin kun väsynyt ultrajuoksija saattaa hetkiseksi harhautua kyseenalaistamaan hienon harrastuksensa mielekkyyttä. Oikein ajoitettu kannustus tai reipas potku persuksille voi olla juuri se lääke, jolla saadaan matka jatkumaan ohimenevän huonon hetken yli.

Lopuksi erityisonnittelut Pertsalle, jonka tulos 222,733 kilometriä taitaa olla Pojat 45 vuotta sarjan uusi Suomen ennätys. Tuollainen tulos täytyy noteerata arvoasteikolla yhtä korkealle kuin jo entuudestaan Pertsan nimissä oleva "Paijalan toiseksi nopein Spartathlonisti" -titteli!

Näin toivottelee "Paijalan toiseksi hitain Spartathlonisti".

Neljä viikkoa aikaa

2010-05-01T12:11:00.006+03:00

Neljän viikon päästä tähän aikaan lauantai-iltapäivästä olen toivottavasti matkalla kohti Olympiaa juosten ja kävellen. Olympia-juoksun startti on Nemeassa perjantaina 28.4. klo 14.30 Kreikan (ja Suomenkin) aikaa, ja lauantaina puolen päivän aikoihin pitäisi olla jo reilut 140 kilometriä juostuna, mielellään tietysti enemmänkin.

Spartathloniin verrattuna Olympia-juoksu on lyhyempi ja siinä on enemmän maasto-osuuksia, asfalttia on noin 130 km ja hiekkatietä ja polkuja noin 50 km. Spartathlonissa huoltopisteiden välit ovat 5 km luokkaa, mutta Olympia-juoksun kaksi pisintä etappiväliä ovat 22,7 km ja 19,1 km. Etenkin 62 - 85 kilometrien kohdalle osuva yöllinen etappi Levidista Vytinaan on haasteellinen, silloin ylitetään Menalo-vuori ja reitti on niin pienillä teillä ja poluilla että netistä löytyvissä kartoissa ei ole sillä kohdalla näkyvissä mitään tiehen viittaavaa merkintää. Opasteita pitäisi kuitenkin löytyä kaikista potentiaalisista eksymispaikoista, saas nähdä kuinka käy.

Myös loppumatkasta on haasteita. Valtesinikon (105,3 km) jälkeen lammaskoirat saattavat antaa kiriapua väsyneille juoksijoille, onneksi "Police will have asked to keep the sheep dogs far from the mountain road", voimme siis uhata nilkassa roikkuvalle lammaskoiralle että poliisi pamputtaa jos et heti päästä irti. Toivottavasti Valtesinikon poliisit eivät ole kisan aikana lakossa.

Kastrakin (145,3 km) jälkeen on vuorossa vesistön ylitys. Erymanthos-joessa ei ole vettä 50 cm enempää, joten uimataidotonkin voi tässä kisassa pärjätä. Perillä Olympiassa (180,1 km) pitää olla klo 18.30 mennessä, aikaa on siis käytettävissä 28 tuntia ja vaadittu keskivauhti on 9.20 min/km.

Huhtikuun treenit ovat menneet alkuvuoden perinteitä noudattaen, määrillä ei ole mässäilty. Harjoituspäiväkirjasta löytyy juoksua 176 km ja 15 tuntia cross traineria. Enemmän oli tarkoitus tehdä, mutta pääsiäisenä tulleiden lievien ylirasitusoireiden takia kevensin ohjelmaa alkuperäisestä suunnitelmasta. Cross trainerin polkemisen suuri osuus johtuu osittain selkävaivasta, ristiselkään iski pääsiäisen jälkeen paha jumi, joka ei ole vieläkään kokonaan parantunut. Ajoittain juoksu on tuntunut ihan hyvältäkin, mutta alkuvuoden harjoituspohjan ohuuden takia kunnon riittäminen koko 180 km matkalle on kysymysmerkki. Toivottavasti saan seuravaat pari viikkoa treenattua yli 10 tuntia/viikko tahdilla.

Q1´2010 Results

2010-03-31T20:19:00.005+03:00

Näin on ensimmäinen kvartaali takana, eikä urheilusuoritteilla voi paljoa kehuskella. Toki suunnitelmani oli aloittaa vuosi kevyesti, mutta nyt toteutunut alkuvuosi oli odotuksiinkin nähden ultrakevyt.

Alkuvuoden kuukaudet näyttävät tältä:

tammikuu 153 km juoksua
helmikuu 85 km juoksua
maaliskuu 145 km juoksua + 4h30m cross traineria

Tammi-helmikuussa juoksut jäivät vähiin muiden kiireiden, pakkasen (erityisesti loppiaisena paleltuneen nenän) ja yleisen jaksamattomuuden takia. Enemmän ja vähemmän hyviä syitä oli siis runsaasti, ja paras peruste vähäiselle treenaamiselle oli ehdottomasti juoksun täydellinen kulkemattomuus. Onnistuin ilmeisesti treenaamaan hiukan liikaa vuodenvaihteen tietämillä, ja siitä rasituksesta palautuminen otti aikaa.

Maaliskuun alussa oli tarkoitus aloittaa nousujohteinen treeni kohti Olympia-juoksua, kisaan oli aikaa 13 viikkoa. Juoksu oli kuitenkin edelleen voimatonta, ja maaliskuun puolivälissä tuli totaalinen stoppi kun kevyt sunnuntai-lenkki muuttui kävelyksi 6 kilometrin jälkeen. Selvisin sentään takaisin kotiin, vaikka silmissä sumeni ajoittain aika pahasti, ja illemmalla olon parannuttua kävin varmuuden vuoksi lääkärillä. Verikokeet ja sydänfilmit oli ihan OK, joten muutaman huilipäivän jälkeen jatkoin varovaista lenkkeilyä.

Eilinen 15 km lenkki meni kohtuullisen kevyesti, ja elättelen toiveita että ehdin vielä huhti-toukokuussa treenailemaan vähän enemmän kuin alkuvuoden aikana. Huhtikuussa olisi hyvä saada kasaan 35-40 tuntia treeniä, ja toukokuun ekat kaksi viikkoa voisivat olla 10-15 tunnin viikkoja. Tällä systeemillä voisin saada kasaan noin 80 tuntia treeniä 12 viikkoon, eli lähes saman verran kuin vuonna 2008 ennen Nove Collia. Ei tällainen kevyt-treenaus välttämättä riitä Olympia-juoksun maaliin asti, mutta tässä tilanteessa ei suuremman määrän ahnehtimiseen ole mahdollisuutta.

Se hyvä puoli tässä tilanteessa on, että kerrankin voin (mahdollisesti) toteuttaa nousujohteisen treeniohjelman. Helmikuun harjoitusmäärä tuplaantui maaliskuussa, ja huhtikuussa tulee toivottavasti 2 x maaliskuun verran treeniä. Toukokuun alussa määrät kasvavat edelleen, mutta eivät sentään tuplaannu. Tai jos tuplaantuisivat, pääsisin harjoittelussa hetkellisesti lähelle Suomen Hitaimman ympärivuotisia normiviikkoja.

Sitten vaihdetaan aihetta. Paatuneena SaiPan kannattajana olen seuraillut SM-liigaa vuodesta toiseen, ja viime talvi oli ajoittain suorastaan lupauksia heräättävä. Ensi talvena SaiPalla on hyvät mahdollisuudet pudotuspeleihin, varsinkin jos Dale McTavish on yhtä vakuuttava SaiPan paidassa kuin mitä hän on ollut tällä kaudella Sveitsissä.

SaiPalla on kausi ohi, mutta tartutaanpa yhteen jääkiekon lieveilmiöön. Vaikka pelin säännöissä ei mainita erikseen mitään tappelemisesta, jostain syystä jääkiekon kulttuuriin kuuluu olennaisena osana nyrkkeily. Monet tuntuvat jopa seuraavan jääkiekkoa ennen kaikkea siitä syystä että näkisivät kunnon myllyjä. Tappelun välttämisestä menee pelurilla helposti maine, ilmeisesti Wayne Gretzky on ollut ainoa huippukiekkoilija maailmassa, jolla on ollut yleisesti hyväksytty oikeus ulkoistaa tappelut alan erikoismiehille.

Mutta miksi ei jalkapallossa saa painaa vastustajaa turpaan? Tietääkseni jalkapallon sääntökirjassa ei oteta kantaa nyrkkitappeluun sen enempää kuin jääkiekon säännöissä. Ajatelkaapa jos Frank Ribéry hermostuisi Bundesliigan ottelussa Sami Hyypiään, ja tyrmäisi Hyypiän yhdellä iskulla. Samin kaaduttua Ribery istuisi Samin rintakehän päälle ja takoisi nyrkeillä niin kauan kunnes tuomarit ehtisivät hätiin.

Tai sama juttu toisin päin. Entä jos Hyypiällä menisi hermot kulmapotkutilanteessa? Ensin Sami sivaltaisi Ribéryn nenän poskelle, sitten kiskoisi miehen paidan ylös ja täräyttäisi vielä pari koukkua keskivartaloon. Jääkiekkokaukalossahan tällaista tapahtuu jatkuvasti, mutta jalkapallomaailmassa tuollainen kuvio olisi lähes Maradonan jumalan käden veroinen mediaspektaakkeli.

Miksi on näin? Tätä(kin) asiaa olen juoksun lomassa pähkäillyt.

Spartathlonitis goes cultural

2010-03-21T16:05:00.004+02:00

Juoksuasioista ei ole vieläkään paljoa kerrottavaa, joten kirjoittelen vaihteeksi kulttuuriasiaa. Valitsin tutkimukseni kohteeksi Islannin ja Suomen modernin kirjallisuuden, maathan ovat kirjallisesti samalla viivalla. Molemmilla on yksi Nobelin kirjallisuuspalkinto, Halldór Kiljan Laxness palkittiin vuonna 1955, ja Frans Eemil Sillanpää sai palkintonsa talvisodan alla syksyllä 1939. Myös Edda ja Kalevala kuuluvat kansalliseeposten raskaaseen sarjaan, joten silläkin puolella on puntit tasan.

Minulla on ollut iltalukemisena kaksi omakustannekirjaa, joista molemmat sivuavat, täysin yllättäen ja pyytämättä, ultrajuoksua. Gunnlaugur Júlíussonin Að sigra sjálfan sig kertoo aikuisella iällä liikunnan aloittaneen juoksuharrastajan elämästä, ja Tero Hyppölän 226 - Fyysinen kantti on kilpaurheilupainotteisempi teos jossa on suuri osuus triathlonilla. Molemmat kirjat ovat erinomaista luettavaa, mutta en kuitenkaan usko että Nobel-komitean ymmärrys riittää Juliussonin tai Hyppölän teosten arviointiin. Niinpä päätin muodostaa yhden miehen ultrakomitean ja tehdä arvion itse.

Gunnlaugur Júlíusson, Að sigra sjálfan sig

Gunnlaugur Júlíussonin ultrajuoksuhistoria on hyvin tyypillinen. Mies huomasi 42 vuoden iässä olevansa rapakuntoinen läski, ja lähti lenkille. Tämä tapahtui elokuun 21. päivänä 1994, ja luultavasti lenkin lähtöpaikka oli Laekjargotu. Tästä lähtee liikkeelle tapahtumien vyöry, josta parhaat pohjoismaiset dekkaristitkin voisivat ottaa mallia.

Gunnlaugur seikkailee kirjassaan viikinkien jalanjäljissä Grönlannissa ja Bornholmissa, ja Leif Erikssonista mallia ottaen Amerikkakin käydään valloittamassa. Myös Kreikassa käydään kahteen kertaan, Spartathlonin selvittäminen vaati kaksi yritystä. Valitettavasti islanninkielen ymmärrykseni on varsin rajallinen (vaikka islantilaisen pankin palveluksessa muutaman vuoden olinkin), joten kirjan iso osa kirjan sisällöstä jäi minulla arvailun varaan. Tosin lite-men-dåligt -tasoinen ruotsinkielen osaamiseni auttaa tulkinnoissa.

Kirjassa on mukana kuvia juoksukisoista ja harjoituksista, ja kirja-arvosteluni lopputulos eli maksimipisteet varmistui viimeistään siinä kohdassa kun löysin kirjasta itseni. Mukana oli yksi Peloponnesoksen yössä allekirjoittaneesta otettu valokuva ja muutaman kommentinkin olin saanut kirjan sivuille. Vuoden 2007 keskeytystäni olin perustellut Gunnlaugurille sunnuntaiaamuna Spartassa niin että ensin ”sólin kom upp” josta seurasi ”brennandi hita” jonka jälkeen tämä ”Finninn” oli siinä jamassa että ”Ég komst bara ekkert áfram”. Ei tämä islanninkieli olekaan niin vaikeaa, siinähän sanotaan selvästi että aurinko nousi, tuli kuuma ja Suomi-poika pehmeni kuin lumiukko eikä päässyt enää eteenpäin muuten kuin bussilla!

Gunnlaugur harrastaa ultrajuoksun lisäksi myös valokuvausta ja Rolling Stonesin musiikkia, kuten miehen blogista voitte nähdä. Ultrajuoksussa hänen tavoitteensa on ollut juosta kaikki neljä klassikkokilpailua eli Western States 100 miles USA:ssa, London to Brighton Englannissa, Spartathlon Kreikassa ja Comrades Etelä-Afrikassa. Tämä urakka taitaa olla ensi kesälle suunniteltua Afrikan-matkaa vaille valmis.

Kirja on erittäin hyvää luettavaa, ja annan sille arvosanaksi ***** eli täydet pisteet.

Jos joku epäilee että jakelen noin kovia pisteitä koska tunnen kirjailijat, niin kiistän moiset epäilykset jyrkästi. Kaikki pisteet perustuvat kirjallisiin ansioihin. Olen toki juossut yhdessä Gunnlaugurin kanssa Spartathlonissa useita tunteja, ja juoksun lomassa saimme laitettua useammankin globaalin ongelma järjestykseen. Olen myös Gunnlaugurille yhden oluen velkaa, mutta senkään takia en tunne itseäni jääviksi.

Sain itse kirjan suoraan Gunnlaugurilta, mutta luulen että tämä on nettikirjakauppa josta asiasta kiinnostuneet voivat tilata oman kappaleensa.

Tero Hyppölä, 226 - Fyysinen kantti

Tero Hyppölän kilpaurheilu-ura alkoi 7 vuoden iässä, ja 36 vuotta myöhemmin valmistui urheiluelämänkerta. Treenaamisen ja kisailemisen lisäksi kirjaan tuo väriä muuhun elämään liittyvät muistelut ja tarinat, ja kieltämättä Hyppölän elämässä riittää hyvin aineksia kaikille 204 sivulle mitä kirjasta löytyy.

Suuri osa kirjasta on erilaisten harjoitusten ja harjoitusmenetelmien läpikäyntiä ja kommentointia. Tämä saattaa kuulostaa tylsältä, mutta kun taustalla kulkee koko ajan Teron omista ”ihmiskokeista” saadut kokemukset ja pohdiskelut näiden oppien mahdollisesta soveltuvuudesta muille ihmisille, niin lukukokemus on parhaimmillaan suorastaan koukuttava. Omiinkin treeneihini saatan ehkä yrittää omaksua joitain Teron oppeja, tosin etukäteen laadittujen treenisuunnitelmien toteuttaminen ei ole minulta onnistunut koskaan pidempään kuin parin viikon ajan.

Kirjan parasta antia ovat pohdiskelut lahjakkuudesta ja lahjattomuudesta, tästä teemasta olemme toki jo aiemminkin saaneet lukea nimimerkki 226:n kirjoituksista Juoksufoorumissa. Vaikka harjoittelukumppaneilla olisi selkeästi paremmat lahjat treenattavassa lajissa, niin periksi antaminen ei ole Hyppölän maailmassa harkinnassa olevien vaihtoehtojen listalla ollenkaan. Teron kouluaikaisen uintiuran kokemukset kertovat poikkeuksellisesta henkisestä kantista, jota on myöhemmin nähty Triathlonin arvokisojen lisäksi vaikkapa Espoon 24 tunnin juoksussa ja Partalansaaren ympäriuinnissa.

Kirjassa on myös mukavasti huumoria, ja vaikka sävy on enimmäkseen optimistinen ja positiivinen, niin joitain asioita tuntuu vuosien varrella jääneen hampaankoloon. Lukion liikuntanumero ja sponsorirahan puute rassaavat edelleen mieltä, ja erityisen kova pala Hyppäselle tuntuu olevan oman nimen oikeinkirjoitus.

Tätä mainiota kirjaa voi ostaa Terolta suoraan, yhteystiedot löytyvät Juoksufoorumin kirjaa käsittelevästä ketjusta. Kirja löytyy myös Juoksija-lehden shopista, ja ilmeisesti myös Lappeenrannan, Imatran ja Kajaanin Prismoista.

Teron kirja on erittäin hyvää luettavaa, ja annan sille arvosanaksi ***** eli täydet pisteet.

Jos joku epäilee että jakelen noin kovia pisteitä koska tunnen kirjailijat, niin kiistän moiset epäilykset jyrkästi. Olen toki tavannut Teron erilaisissa juoksutapahtumissa ja muuallakin, mutta emme ole edes koskaan juosseet kisoissa samaa matkaa koska juoksuvauhtimme on erilainen. Itse asiassa ero on siinä että Teron meno on juoksua ja minun hölkkäämistä.

Toivotan kirjailijalle jo nyt hyvää menestystä ensi syksyn 246,8 km juoksussa, itse yritän hölkätä ja kävellä saman matkan.

English summary: I have reviewed two books, here are the results from Tuusula jury:
Gunnlaugur Júlíusson, Að sigra sjálfan sig: Twelve points
Tero Hyppölä, 226 - Fyysinen kantti: Twelve points

Edit: Teron kirjan nimeä olin pahoinpidellyt, nyt asia on korjattu.

NRF2 ja ACTN3

2010-02-27T11:42:00.003+02:00

Omista juoksenteluista on nyt niin vähän raportoitavaa, että palaan siihen asiaan keväämmällä. Toukokuussa juostavaan Nemea-Olympia -juoksuun on kuitenkin ilmoittauduttu ja lennotkin on varattu, joten kevään aikana tulee toivottavasti lenkkareitakin ulkoilutettua.

Geenitutkimus etenee huimaa vauhtia, ja urheilullisia taipumuksia selittäviin geeneihin liittyviä uutisia tulee vastaan usein. Helmikuussa julkistettiin tutkimus kestävyysurheilullisia taipumuksia selittävästä NRF2 -geenistä, ja jo pitkään on tutkittu voima- ja nopeustaipumuksiin yhdistetystä ACTN3 -geenistä. Ultrajuoksijalle optimaalinen perimä koostuisi siis aktiivisesta NRF2:sta ja toimimattomasta ACTN3:sta, mutta ei "väärän" tyyppinen geeniperimä ole mikään este harrastukselle.

Ultrajuoksijoiden geenejä ei tietääkseni ole tutkittu erikseen, mutta olisin kyllä kovasti hämmästynyt jos esimerkiksi erään Vierumäellä vaikuttavan ultralegendan geeneistä löytyisi pelkkiä hitausominaisuuksia. Sataa metriä ei juosta aikaan 11,46 pelkillä hitausominaisuuksilla, eikä tällainen nopeuslahjakkuus näytä olevan myöskään este hienoille suorituksille Spartathlonissa, Sakura Michissä tai Hardrockissa. Joskus 90-luvun alussa Saksassa oli tosin tutkittu ultrajuoksijoiden veriryhmiä ja todettu että 0-ryhmään kuuluvia oli poikkeuksellisen paljon, mutta Juoksufoorumissa tehty täydellisen epätieteellinen kysely antoi suomalaisten ultrajuoksijoiden veriryhmien jakaumaksi hyvin lähellä koko väestön jakaumaa olevat numerot.

NRF2-geenin vaikutuksista raportoitiin Israelissa tehdyn tutkimuksen pohjalta. Tutkimuksessa oli mukana 155 kansallisen tai kansainvälisen tason yleisurheilijaa, joista osa harrasti sprinttimatkoja tai pituushyppyä ja osa kestävyysjuoksua. Vertailuryhmänä oli 240 ei-urheilijaa. Kestävyysurheiluun viittaava geenityyppi löytyi 80 %:lta kestävyysurheilijoita mutta vain 46%:lta sprinttereitä. Lisää tietoa löytyy täältä.

Kestävyysgeeniä enemmän (google-esiintymien perusteella 4 kertaa enemmän) on ilmeisesti tutkittu nopeuteen ja voimantuottoon liittyvää ACTN3 geeniä, joita ihmisillä voi olla joko kaksi, yksi tai nolla kappaletta. Käytännössä kaikilla (tutkituilla) olympiatason voima- ja nopeusurheilijoilla on ollut yksi tai kaksi toimivaa ACTN3 geeniä, ainoa löydetty poikkeus on tähän mennessä ollut espanjalainen kaksi kertaa olympialaisissa ollut pituushyppääjä jonka ennätys on 826 cm. Tämän ACTN3 -geenin puuttuminen ei pelkästään auta nopeuslajeissa pärjäämistä, vaan se saattaa myös edesauttaa kestävyyslajeissa pärjäämistä, näin ainakin epäiltiin jossain australialaisessa tutkimuksessa.

En ole omia geenejäni vielä testauttanut, mutta olisihan tuo mukava tietää että löytyykö synnynnäiselle nopeusominaisuuksieni puutteelleni selitystä täältä tai täältä, vai johtuuko se jostain ihan muusta. Toisaalta, jos geeniperimäni osoittautuisi ultrajuoksun kannalta optimaaliseksi, joutuisin huonosti menneiden kisojen jälkeen keksimään taas uusia selityksiä. Mutta ennakkospekuloinnit ja jälkiselvittelyt ovatkin elimellinen osa tätä hienoa harrastetta.

2010 suunnitelmia

2010-01-01T22:59:00.003+02:00

Alkaneen vuoden suunnitelmissani on Nemea-Olympia -juoksu toukokuun lopulla ja juhla-Spartathlon syyskuun lopulla. Joitain pienempiä kisoja juoksen varmaan myös Suomessa, mutta niitä en ole vielä suunnitellut sen tarkemmin. Paljon on kiinni siitä kuinka paljon ehdin keväällä juoksemaan ja kuinka hyvin treenit sujuvat. Viime kevään tyyppisen ylikunnon osaan nyt välttää, mutta on hyvin mahdollista että keksin jonkun kokonaan uuden tavan tuhota hyvältä vaikuttava juoksukunto.

Juoksu-uran aikana olen juossut kirjanpitoni mukaan 18 253 kilometriä, ja tämän lisäksi päiväkirjasta löytyy muutama sata tuntia korvaavia harjoiteita eli lähinnä cross trainerin polkemista ja vesijuoksua. Vuosien aikana (juoksu)kilometrejä on kertynyt näin:

2000: 100 km
2001: 350 km
2002: 400 km
2003: 700 km
2004: 2050 km
2005: 2635 km
2006: 3100 km
2007: 3180 km
2008: 3053 km
2009: 2685 km

Tämän blogin ensimmäisessä kirjoituksessa mainitsemani Leinosen Seppo on juuri saanut juoksupäiväkirjansa saldoksi pyöreän lukeman 250 000 kilometriä. Laskeskelin että viime vuoden juoksumäärällä minulla kestäisi 93 vuotta saada kerättyä yhtä komea määrä kilometrejä. Taitaa jäädä Spiroksen lukemat minulta saavuttamatta, olen nimittäin ajatellut panostaa muihin harrastuksiin viimeistään 2060-luvulla.

Yllä näkyvät vuosisaldot ynnäämällä päästään lukemaan 18 253 km, ja onhan sekin ihan mukava lukema. Kuluvan vuoden aikana menee varmaan 20 000 kilometriä rikki, 1747 kilometriä puuttuu tällä hetkellä ja kevään tai kesän aikana saan sen toivottavasti juostua. Tasajakoista suunnitelmaa 20 000 kilometrin saavutamiseksi en voi tehdä, sillä 1747 on alkuluku. Jotkut ultrajuoksijat brassailevat saavuttamillaan palindromituloksilla ja minä en ole sellaiseen suoritukseen koskaan pystynyt, joten yritetään nyt sitten ottaa ilo irti edes alkuluvuista. On tämä tietysti vähän laimeaa, Spartathlonin juokseminen aikaan 35.55.53 olisi paljon hienompaa.

Tänään oli lepopäivä, huomenna lähden lenkille. Matka jatkuu.

Spartathlon 2009: kootut selitykset ja opetukset

2009-12-03T12:50:00.007+02:00

Mitä tapahtuu, kun vähän mutta löysästi treenannut vanha läski lähtee juoksemaan Spartathlonia löperöllä asenteella? Loka-marraskuun aikana työstämäni regressioanalyysin perusteella olen päätellyt, että tällöin tapahtuu todennäköisesti WNF eli Will Not Finish. Analyysin lopputuleman voi myös tiivistää niin, että juoksu jäi kesken koska olin kisan vaativuuteen nähden liian paskassa kunnossa.

Tässä tarkemmat selvitykset kisaan valmistautumisen aikana pieleen menneistä asioista:

 Liian vähän juoksuharjoittelua: Noin 300 km juoksua kuukaudessa ja hiukan Cross traineria päälle on liian vähän. Spartathlonissa on kyse juoksemisesta, ja juoksemaan oppii juoksemalla.

 Liian vähän harjoitustunteja: Kisaa edeltäneiden kolmen kuukauden aikana treeniä kertyi noin 120 tuntia, tästä oli noin 80 tuntia juoksua ja 40 tuntia Cross Traineria. Vuotta aikaisemmin vastaavilla määrillä päästiin Spartaan asti, mutta tällä kertaa se ei riittänyt. Minun tapauksessani marginaalit ovat niin ohuet, että satunnainen päivän kunnon heilahtelu voi ratkaista kisan kohtalon. Potentiaalisen maaliin asti selviämisen ja raatobussimatkailun välinen ero on häilyvä kuin Malandrenin tielle yön pimeydessä ultrajuosten kustu viiva.

 Nylkkyyntyminen: Viime keväänä yritin treenata Suomi-juoksun maratonille, ja innoissani tehotreenasin itseni perusteelliseen ylikuntotilaan. Tästä toivuttuani osasin varoa kaikenlaista vauhtijuoksua Spartathloniin treenatessani, en tullut edes juosseeksi aiemmin vakio-ohjelmistooni kuuluneita tolpanvälin mittaisia fartlek -vetoja perus kympin lenkkien lopussa. Tasapaksu treenaaminen johti salakavalaan nylkkyyntymiseen, jonka seurauksena Akropolikselta startatessani 6 min/km vauhti kävelytauoilla höystettynä tuntui luontevan lupsakkaalta menolta. Oikeasti rennon matkavauhtini pitäisi olla (ainakin aluksi) mieluummin 5.30 min/km, ja parilla reippaalla vetoharjoituksella tällainen muutos olisi voinut tapahtua. Nylkkyyntymisellä tarkoitan siis tasapaksun ja hitaan treenin aiheuttamaa juoksuväljyyden katoamista, tällöin vauhdin lisääminen ei onnistu rennosti koska jalat ovat tottuneet ottamaan vain ultralyhyitä töpötysaskelia.

 Liikaa läskiä: Starttipainoni Akropoliksella oli noin 85 kg (plus varusteet) ja onhan siinä ultrajuoksun kannalta 5-10 kg liikaa. Normaalielämässä olen toki normaalipainoinen eikä vähistä läskeistä ole mitään haittaa, mutta kyllä matka Akropolikselta Spartaan taittuisi vaivattomammin jos olisi muutama kilo vähemmän kuljetettavana.

 Bad attitude: Uskoin kuntoni olevan yhtä hyvä/huono kuin vuotta aiemmin, ja niinpä lähdin Akropolikselta liikkeelle hyvällä fiiliksellä ja optimistisella asenteella. Jälkiviisaasti voin myöntää että optimismille ei ollut todellisuudessa katetta, vaan kyse oli enemmänkin ylimielisyydestä. Mutta kyllä Lakonia opetti.

Lopuksi vielä pari kisan aikana opittua asiaa:

 Hidas aloitus ≠ rahaa pankkiin. Joillekin juoksijoille sopii erittäin rauhallinen aloitus, josta kerätään hyöty pitämällä hyvää vauhtia kisan puolivälin jälkeen. Itsekin elättelin tällaista ajatusta, mutta lopputulos oli huono. Sen sijaan molemmissa vuoden 2008 kisoissani (hyvin sujuneet Nove Colli ja Spartathlon) lähdin liikkeelle reipasta vauhtia, eikä siitä aiheutunut ongelmia loppumatkastakaan. Vuoden 2010 kisoissani en aio sortua liian hitaaseen aloitukseen.

 Järjenkäytön varaan ei voi laskea yhtään mitään. Kun on juostu vuorokauden verran, aivot eivät yleensä toimi loogisesti.
Esimerkki 1: Molemmat Spartathlonin keskeytykseni johtuivat juoksuvauhdin romahduksesta, mitään hirmuista jalkavaivaa tai muuta pakottavaa syytä ei ollut. En vain jaksanut juosta enempää, energiat olivat lopussa. Molemmilla keskeytyshetkillä vyölaukussani oli pari energiageeliä, joiden olemassaoloa en edes muistanut bussiin noustessani. Kaksi geeliä olisi voinut piristää oloa hyvinkin nopeasti, mutta eipä ollut vyölaukun taskujen kaivelemiseen aikaa kun agendalla oli kiireellisimimpänä asiana numerolapusta luopuminen eli kisan keskeyttäminen.
Esimerkki 2: Vuonna 2008 minulla oli päkiöiden alla massiiviset rakkulat, jotka tekivät Spartan valtatiellä etenemisestä melkoista tuskaa. Juoksin ja lopulta kävelin jalkaterän ulkosyrjillä helpottaakseni painetta päkiän alla. Monumentin kohdalla (23,4 km ennen maalia) meno oli jo tosi tuskaista, ja vaikka raatobussiin oli eroa peräti 2 tuntia, minulla ei ”ollut aikaa” pysähtyä pariksi minuutiksi puhkaisemaan rakkulat. Tarvikkeet tämän operaation hoitamista varten löytyivät vyölaukusta, mutta niin kova kiire oli olevinaan etten ehtinyt niitä käyttää.

Kisataktiikka 2010 Spartathlonia varten: Edessä on horisontti ja takana on raatobussi. Horisonttia tavoitellaan ja raatobussia juostaan karkuun niin lujaa kuin päästään.

Talvihorrokseen

2009-10-04T21:28:00.003+03:00

Nyt on tämän vuoden juoksut juostu, loppuvuoden ohjelmassa on palauttelua Kreikan reissusta ja pohjakunnon ylläpitoa. Kovin pitkään totaalilepotaukoon ei välttämättä ole tarvetta, koska jalat tuntuvat olevan kohtuullisen hyvässä kunnossa. Luulen että suuri osa loppuunjuostun Spartathlonin aiheuttamista rasitusvammoista syntyy vasta Spartan valtatiellä eli viimeisen maratonin aikana, ja niitä rasituksiahan minun elimistössäni ei tällä kertaa valitettavasti ole.

Vuoden 2010 (hyvin alustavissa) suunnitelmissani on tällä hetkellä kaksi kisaa: 180 km pituinen Nemea-Olympia -juoksu toukokuun lopulla ja juhla-Spartathlon syyskuussa. Sakura-Michi ja Ultra-Balaton kiinnostaisivat myös kovasti, mutta ei taida olla järkeä yrittää ahtaa samaan vuoteen kahta pitkää ultraa enempää.

Laskurin mukaan tätä blogia on luettu tai katseltu yli 10 000 eri osoitteesta, mukavaa että on niin paljon ultrajuoksusta kiinnostuneita ihmisiä. Spartathlonitis vaipuu nyt talviunille, palaan asiaan sitten kun on jotain raportoimisen arvoista. Tai todennäköisesti aikaisemmin.

Spartathlon 2009: Mennään Bussilla

2009-10-03T13:43:00.019+03:00

Spartathlonin voi jakaa selkeästi kolmeen osaan. Ensimmäinen 80 km Korintin kanavalle hölkätään voimia säästellen. Toinen 80 km pätkä Sangas-vuorelle juostaan viileässä yössä, ja silloin yritetään saada karistettua raatobussi mahdollisimman kauas. Reitin viimeinen kolmannes Spartaan on eloonjäämiskamppailu, siellä mennään sen minkä jaksetaan.

Kuinka juoksu sujui

Treenien perusteella kaikki näytti hyvältä, kunnon piti olla ainakin samanlainen kuin vuosi sitten. Perjantai-iltapäivä oli hiukan lämpimämpi kuin vuosi sitten, ja niinpä käytin Korintin kanavaan mennessä puoli tuntia enemmän aikaa kuin vuosi sitten. Antiikin Korintin jälkeen 97 km kohdalla oli hyvin aikaa seurustella pari minuuttia Mrs Schreechin kissojen kanssa.

Tämän jälkeen oli tarkoitus pitää yllä niin reipasta vauhtia, että raatobussi jäisi kauemmaksi taakse. Krampit kuriin saanut Jolkku tavoitti minut, ja lähdimme yhdessä kohti Nemeaa. Juoksu kulki mukavasti, mutta Nemeassa todettiin että raatobussi oli edelleen puolen tunnin päässä.

Matka jatkui kohti Lyrkiaa, joillain kohdin oli pientä probleemaa mutta aiemmista vuosista poiketen pystyin juoksemaan Malandrenin alamäet kohtuullisen helposti. Malandrenin huoltopisteellä Jan liittyi seuraan, mutta Edwiniä emme saaneet houkuteltua mukaan. Juoksu kulki edelleen siedettävän mukavasti, tosin Jolkku joutui jättäytymään porukasta vähän ennen Lyrkiaa.

Juoksu oli sujunut mielestäni joutuisasti, mutta Lyrkiassa ero raatobussiin oli edelleen puolen tunnin luokkaa. Matka kohti Mountain basea jatkui varman päälle varovaisesti, voimien säästäminen vuoren ylitykseen on aina paikallaan. Vuorelle kiipeäminen oli rankkaa mutta mukavaa, sen sijaan alamäki kohti Sangaksen kylää oli yhtä tuskaa jaloilla.

Sangaksen kylän huoltopisteellä oltiin raatobussin aikataulussa, ja siinä kohdassa kypsyi päätös keskeyttämisestä. Jalat eivät vaan suostuneet siirtymään kävelystä juoksuun, Janilla oli sama tilanne. Numeroukko pyyhälsi tässä kohdassa ohitsemme, ja siinä olisi ollut takuuvarma vetoapu Spartaan tarjolla, vaan eipä tällainen viime hetken erikoistarjouskaan kelvannut. Jatkoimme kävellen matkaa kohti Nestania, ja nousimme autokyytiin noin 167 km kohdalla.

Miksi keskeytin?

Jalkaterät olivat isoin ongelma, erityisesti Sangas-vuorelta laskeutuminen oli tuskallista. Samaan aikaan iski myös (tilapäinen) energian vähyydestä aiheutunut väsymyskohtaus. Kun näihin asioihin yhdistyi musertava pettymys siitä että hyvän tuntuisesta juoksusta huolimatta raatobussiin ei ollut marginaalia enää ollenkaan, syntyi keskeytyspäätös helposti. Kaikki tuntui sumentuneissa aivoissa loogiselta, autoon nousemisen hetkellä alkanut vesisadekin vaan nauratti että olipa hyvä tuuri kun vältyttiin kastumiselta.

Sitten siirrytään jälkiviisasteluun. Vyölaukussani oli keskeytyshetkellä kaksi geeliä, niistä olisin saanut ainakin Nestaniin asti riittävän annoksen rakettipolttoainetta. Vatsan kanssa ei ollut missään vaiheessa isompia ongelmia, todennäköisesti olisin voinut myöhemmin saada energiat palautumaan ihan normaalilla syömisellä ja juomisella. Merkittäviä hiertymiä tai rakkuloita ei jaloistani löytynyt, ja muut jalkaterän kivut olisivat voineet helpottaa matkan jatkuessa. Vyölaukussani oli myös ibuprofeenia tällaisten tilanteiden varalle, mutta enpä tullut tätäkään mahdollisuutta käyttäneeksi. Eniten pelkäsin ja edelleen pelkään Spartathlonissa toisen päivän hellettä, tällä kertaa olisi ollut tarjolla juuri minun tilaukseni mukainen viileä keli ajoittaisine sateineen. Vyölaukussani oli sadevarusteita myös reippaampien sateiden varalle.

Tästä kaikesta en voi tehdä muuta johtopäätöstä, kuin että keskeytykseni oli turha. On tietysti mahdollista että ennen Spartaa eteen olisi vielä tullut tilanne jossa keskeyttäminen olisi ollut hyvin perusteltua tai peräti väistämätöntä, mutta tämä on pelkkää spekulaatiota. Keskeytykseni suurin syy löytyy ehdottomasti korvien välistä, vuoden 2008 hyvin menneiden kisojen jälkeen en ollut varautunut taistelemaan raatobussin aikataulujen kanssa ainakaan näin aikaisessa vaiheessa. Sangas-vuorelta laskeutumisen aikana raatobussifobiasta kärsivä nössö-luuseri-pullamössö-velliperse-tissiposkeilija –corner teki ahdistusta välittömästi helpottaneen keskeytyspäätöksen, jota rationaalisemmin ajattelevassa spartathlonisti-cornerissa ei ollut miestä peruuttamaan.

Toisaalta...

Jos keskeytys oli turha, mitä olisi pitänyt tehdä toisin? Treeniä oli niin paljon kuin tämän kesän ja syksyn ohjelmaani mahtui, sen kokonaismäärän lisäämisestä olisi todennäköisesti seurannut ylirasitusta. Toisaalta (ultra-matalasykkeisen) cross trainerin polkemisen osuutta olisi ehkä kannattanut vähentää, ja juosta enemmän. Minulla kertyi 3 kuukaudessa reilut 800 kilometria juoksua, kun Suomen Hitain juoksi saman määrän yhdessä kuukaudessa ja Lars Skytte Christoferssen 6 päivässä.

Kisataktiikkani oli aloittaa rauhallisesti, ja karistaa yöllä raatobussi kauemmas. Jälkiviisaana voi todeta, että perjantai-aamun ensimmäiset tunnit olisin voinut juosta aamun viileydessä lujempaakin vauhtia. Sen sijaan perjantai-iltapäivän kuumuudessa ei olisi ollut järkeä kiristää vauhtia, koska helle ja tuulettomuus tekivät rauhallisesta hölkästäkin riittävän rasittavaa.

Illan viilennyttyä luulin siirtyneeni rennon reippaaseen raviin jolla raatobussi karistetaan kauemmaksi, mutta vauhti ei sittenkään riittänyt. Tässä vaiheessa olisi vaan, perkele, pitänyt kylmästi lisätä vauhtia vaikka se ei olisi helppoa ollutkaan. Voimia se olisi vienyt ja jalat olisivat kärsineet, mutta edes yhden täyden tunnin eron saaminen raatobussiin olisi tehnyt mielialalle tosi hyvää.

Juoksuvarusteissa ja eväissä ei ollut valittamista. Pientä säätöä tulen jatkossa tekemään kenkiin ja sukkiin, ja ehkä yöjuoksua varten voisi hankkia tehokkaamman otsalampun. Drop bageihin tulen lisäämään entistä enemmän mustikkakeittoa, joka upposi aina hyvin ja viihtyi hyvin vatsassa.

Satunnaisia sattumuksia ja havaintoja matkan varrelta

Numeroukon kanssa alkumatkasta juoruillessamme keskustelu eksyi Pose-asioihin, ja päätimme ottaa kuvan tyylipuhtaasta pose-ultrajuoksemisesta. Kuva oli noteerattu kotoisen juoksufoorumin lisäksi myös unkarilaisessa juoksufoorumissa, niinpä tämän blogin vasemmassa laidassa olevassa NeoEarth –kartassa näkyykin melkoinen keskittymä Unkarista käyneitä lukijoita. Jos jollekulle jäi epäselväksi, niin kyseessä oli lievä lavastus, normaalissa juoksussa numeroukon polvi ei nouse ihan noin korkealle.

Kisassa oli mukana myös sokea japanilainen juoksija (2.50 –tasoinen maratoonari), joka selvisi oppaansa kanssa kuulema jonnekin Nestanin ja Tegean välille asti. Vuoren ylitys on uskomaton suoritus!

Zevgolatiosta lähtiessä oli joku Suomen Hitaimman kannattaja maalannut spray-maalilla ison ”Ari Mustala” –tekstin aitaan.

Nemean viinitarhojen kohdalla ”tuoksui” tänä vuonna viini harvinaisen voimakkaasti, haju oli jotain epäonnistuneen kotiviinin ja onnistuneen kiljun väliltä. Spartassa samaan huoneeseen majoittunut Lars Skytte Christoferssen kertoi kiihdyttäneensä vauhtia viinitarhojen kohdalla, koska halusi päästä pois siitä löyhkästä mahdollisimman nopeasti.

Illan pimennyttyä Nemean maisemissa lenteli aika paljon lepakoita, Jolkun kanssa päättelimme että ne olivat Vlad Seivästäjän lähettämiä ultralepakoita. Salamat välähtelivät horisontissa häämöttävien vuorten takana, mutta odotuksista huolimatta salaman loisteessa ei näkynyt kertaakaan Draculan linnaa.

[huonoa huumoria]Jälkeenpäin oli helppo ymmärtää miksi Draculan linnaa ei näkynyt, mehän emme olleet Transylvaniassa vaan keskellä Peloponnesosta. Horisontissa näkyneet valoilmiöt eivät siis välttämättä olleetkaan salamia (salamia löytyi vain vyölaukustani) eikä ukkostakaan kuulunut. Niinpä Peloponnesoksen Keskimaalla näkyneet välähdykset saattoivatkin olla paikallisesta Orodruinista leimahdelleita lieskoja. Ehkä Sangas-vuorella 2500 vuotta aiemmin seikkaillut Pan on Feidippideksen sekoiluihin kyllästyttyään treidannut Sangaksen Sauronille, joka finanssikriisin rutistuksessa on lähtenyt hakemaan alempia tuotantokustannuksia ulkoistamalla osan Mordorin tuotannosta Peloponnesoksen Keskimaahan. Jatkoimme kuitenkin matkaa kohti Sangaksen suunnassa välähdellyttä valoa, koska niin oli meidän määrä tehdä. Olin aamulla jättänyt sormukseni Pomppivan Londoniumin majataloon Athendeliin, koska tiesin sormien usein turpoavan tällaisella reissulla. Tämä osoittautuikin oikein fiksuksi päätökseksi. Ympärillä pörränneet, alun perin tavallisisiksi vampyyri-lepakoiksi luulemamme Nazgûlitkin jättivät meidät rauhaan heti huomattuaan että tällä joukkueella ei ollut sormuksia tai muita arvoesineitä mukana.[/huonoa huumoria]

Malandrenin tietämillä aikaisempinakin vuosina juoksijoita härnännyt MC Malandreni oli keksinyt uusia kujeita. Mopo oli vaihtunut isoon nelitahti-mönkijään, ja tällä kertaa pojat tyrkyttivät ahkerasti kyydityspalveluita juoksijoille. Kun kyyti ei kelvannut, piristettiin juoksijoita kiihdyttämällä ankarasti juoksijan selän takana ja sitten tekemällä lukkojarrutus muutama metri ennen juoksijan ohittamista. Mitään vaaratilannetta siinä ei oikeasti ollut koska pojat ajoivat tien toisessa reunassa, mutta kyllä tuollaisen kiihdytys+jarrutusäänen kuullessaan normaali ihminen säikähtää ihan kunnolla. Itse loikkasin asfaltin sivuun pientareelle, ja noin 50 metriä edelläni juossut japanilainen taisi saman käsittelyn saadessaan pistäytyä ojan pohjalla asti. Nuorempi polvi harrasti myös mopolla keulimista, eikä sekään tuntunut mukavalta kapealla tiellä.

Maaliin asti päässeistä suomalaisista 14. kerran kisaan startannut Ari Mustala piti kovinta kyytiä. Tällä kertaa Suomen hitain oli nopein, ja Arin jalat kestivät hyvin loppuun asti. Loput kuusi Leonidakselle asti juossutta suomalaista ovat siitä erikoinen porukka, että heistä kenelläkään ei ole kokemusta raatobussilla matkustamisesta. Juha Jumisko, Ari Lindsten ja Keijo Ikäläinen olivat ensikertalaisia, ja Jorma Karppi, Pertti Eho ja varsinkin Ari Päivinen ovat joka kerta Akropolikselta startattuaan myös juosseet maaliin asti.

Maaliin juosseista suomalaisista kolmen (Lindsten, Ikäläinen, Päivinen) maratonennätykset ovat päälle 3.30. Sen sijaan bussimatkustajien joukosta ei näin hitaita maratoonareita löytynyt ensimmäistäkään. Tästä voinee tehdä johtopäätöksen, että maratonaika on huono mittari jos yritetään ennustaa Spartathlonin selvittämistä. Toki juoksuvauhtia pitää löytyä niin paljon että Hellas Caniin ehtii mukavasti aikarajan puitteissa, mutta siitä eteenpäin on kyse ennen kaikkea jalkojen kestävyydestä, yleisestä lihaskunnosta, vatsasta ja kaikkein eniten korvienvälin kunnosta.

Maaliin tulon jälkeen jalkojen putsauksessa istuessaan Pertsa esitteli miimikon taitojaan. Miehen sanaton tulkinta ”Whiter Shade of Palesta” oli niin vakuuttava, että mies pääsi esittämään taitojaan sairaalateltan sisäpuolelle.

Yiannis Kouros on joskus todennut, että oikeasti Spartathlonin aikarajan pitäisi olla 30 tuntia, siitä hitaampi eteneminen ei ole enää Yianniksen mielestä ultrajuoksua vaan ties mitä retkeilyä. Viime vuosina 30 tunnin alittajia on ollut yleensä 10-15 kappaletta, mutta tänä vuonna taso oli niin laaja että viimeisenä Kouroksen kriteerien mukaiseen 30 tunnin alitukseen ehtineen Ari Mustalan sijoitus oli 28.

Ensikertalaiselle spartathlonistille voi suositella 34-36 tunnin välille osuvaa loppuaikaa, silloin on Spartan pääkatu täynnä ihmisiä ja kannustusta riittää. Sen sijaan hiukan puolen päivän jälkeen alle 30 tunnin ajalla maaliin ehtinyt Suomen Hitain sai juosta pääkadun ihan rauhassa, paikalla ei ollut muita kilpailijoita eikä juuri yleisöäkään. Alla olevassa kuvassa neljän puolalalaisen ultraajan näyttävä saapuminen Leonidakselle.

Paluumatkalla Spartasta Ateenaan bussi pysähtyi Korintin kanavalla. Meillä oli ollut jo jonkun aikaa spekulaatiota kanavan syvyydestä, siis siitä kuinka suuri pudotus oli kanavan ylittävältä sillalta veteen. Veikkaukset vaihtelivat 15-30 metrin välillä, sillan kaiteen yli kurkkimisen jälkeen joku taisi puhua 40 metristäkin. Hippi-insinööri Mikko laitettiin selvittämään asiaa. Kolmen kiven putoamisajoiksi sillalta veteen kellotettiin 3.92, 4.08 ja 4.18 sekuntia (muistaakseni). Tyhjiössä tämä olisi vastannut lähes 80 metrin pudotusta, mutta ilmanvastuksen vaikutuksen arvioiminen osoittautui hankalaksi. Fysiikan lakien ohi oikaisten tarkistin asian netistä, pudotusta on peräti 52 metriä.

Sunnuntai-iltana kävimme Arton, Tommin ja Janin kanssa Ateenassa katsomassa AEK – Panathinaikos –jalkapallo-ottelun. Pelin taso ei ollut kummoinen, mutta vierasjoukkue Panathinaikosin voitosta huolimatta AEK:n kannattajat jaksoivat pitää yllä kiitettävän kovaa meteliä. Ei tällaista ole Suomessa. Taksikuskilta saimme ottelun jälkeen pikakurssin ateenalaisesta jalkapallosta: ”Panathinaikos number 1 Champions, AEK not very good, Olympiakos very, very fuck”.

Kreikan liikenteessä ei ole mitään uutta, mutta sain tällä kertaa asiaan uuden näkökulman matkustettuani taksin etupenkillä moottoritiellä mennessämme jalkapallo-otteluun. Vauhtia oli 150-160 km/h, ja ahkerasta kaistojenvaihtelemisesta tuli elävästi mieleen Ruotsinlaivalla takavuosina olleet autopelit. Samalla tavalla edettiin talla pohjassa ja kaistaa vaihdettiin aina sen mukaan missä näytti olevan edes melkein auton mentävä kolo.

2010

Ensi vuoden Spartathlon on juhlakisa, yksinkertaisen matematiikan mukaan vuonna 2010 tulee kuluneeksi tasan 2500 vuotta vuonna 490 EAA olleesta Marathonin taistelusta. Feidippideshän juoksi oman Spartan lenkkinsä juuri ennen Marathonin taistelua, pyytääkseen spartalaisia apuun taistelussa persialaisia vastaan. Minun matematiikkani mukaan ensi vuonna tulee kuluneeksi vasta 2499 vuotta Marathonin taistelusta, koska ajanlaskussa ei ymmärtääkseni vietetty erikseen vuotta 0, mutta tällainen pilkunviilaus ei ole tietenkään este Spartathloniin osallistumiselle.

Jos ja kun olen taas ensi syksynä Akropoliksella starttaamassa muiden spartathlonistien kanssa kohti Spartaa, tiedän että sillä kertaa keskeyttämisen kynnykseni on korkeampi kuin mitä se oli viikko sitten. Ottaessani kuvia maaliin saapuvista spartahlonisteista Leonidaksen patsaan tuntumassa, tunsin että joku katselee minua. Niinpä, se oli Leonidas, joka tuijotti ylhäältä jalustaltaan halveksuen ”Mennään Bussilla” –corneria, jonka olisi vuotta aikaisemmin ollut erehdyksessä valmis kelpuuttamaan valiojoukkoihinsa. Kyllä hävetti.

Taas Suomessa

2009-09-30T07:32:00.002+03:00

Viime yönä palattiin Suomeen, reissu oli taas kerran hieno vaikka urakka jäikin kesken. Juoksussa ei ollut mitään yksittäisiä suuria ongelmia, ihan vain normaali määrä ultrakisaan kuuluvia pikkujuttuja. Tällä kertaa juoksuvauhti oli jostain syystä hukassa, en saanut missään vaiheessa karistettua raatobussia puolta tuntia kauemmaksi. Sangas-vuoren ylityksen jälkeen noin 167 km kohdalla se puolituntinenkin oli haaskattu, ja matka kohti Spartaa jatkui bussilla. Kirjoittelen tarkemmin ensi viikonloppuna, nyt ei ehdi.

Spartathlon 2009

2009-09-22T19:20:00.002+03:00

Kuvia kisasta alkaen perjantai 25.9. klo 7.00, jos tekniikka pelaa:

Kohtuullisen reaaliaikaista seurantaa löytyy myös Spartathlonin kotisivulta ja Juoksufoorumista.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Viimeinen lenkki...

2009-09-20T13:58:00.007+03:00

...ennen ensi perjantaita on juostu. Viikon saldoksi kertyi 35 km juoksentelua, 1 h 30 min cross traineria ja puoli tuntia vesijuoksua. Olo on kohtuullisen hyvä, kolotuksia ja muita vaivoja on normaali määrä, mutta ei mitään sellaista minkä diagnoosiksi ei kävisi "hyvänlaatuinen akuutti ultraluulosairaus".

Juoksu on ollut aika voimattoman tuntuista viimeisillä lenkeillä, ja sykkeet ovat olleet tosi matalia. Uskon että alkuviikon juoksuttomuuden jälkeen perjantaina on juoksuvire kohdallaan. Tavoitteena on neljä päivää kestävä pangalaktinen hyperkompensaatio, jonka rinnalla kosminen superkompensaatio on lasten leikkiä.

Syyskuun aikana olen muuten onnistunut nostamaan painoni 83 kiloon, olen siis kompensoinut lisääntyneen treenin määrän vielä tehokkaammalla syömisellä. Starttipaino Kreikassa tulee näillä näkymin olemaan samaa luokkaa kuin viime vuonna, toivottavasti jaksan tälläkin kertaa raahata kaikki extra-läskitkin omin jaloin Spartaan asti. Joskus olisi kyllä kiva kokeilla kuinka juoksu sujuisi 78 tai 73 kiloisena.

Olen aloittanut pakkaamisen, ja drop bagien suhteen noudatan samaa suunnitelmaa kuin viime vuonna. Varaan mukaan 17 drop bagia, jotka ripottelen (raato-bussin aikataulun mukaan) 2 tunnin välein huoltopisteille Aspropyrgos (19,5 km), Megara (38,8 km), Kineta (54,7 km), Motor Oil (69,8 km), Pafili Mills (83,4 km), Mrs. Screech´s Villa (97,1 km), Soulinari Village (109,8 km), Ancient Nemea (123,3 km), Malandreni Road Sign (135,6 km), Lyrkia Village (148,3 km), Mountain Base (159,5 km), Nestani (171,5 km), Zevgolatio (186,1 km), Alea Tegea (195,3 km), Papandonis Restaurant (206,4 km), Bus Stop (220,2 km) ja legendaarinen Two Stored Mustard Color House (233,5 km).

Lähetän (tai ainakin yritän lähettää) tänne blogiin kisan aikana kuvia reitin varrelta, samalla Share on Ovi-systeemillä kuin viime vuonnakin. Tällä hetkellä minulla on pieni tekninen ongelma kamerapuhelimeni ja Ovi-palvelun kanssa, mutta varmaan saan sen selvitettyä ennen starttia. Lento Wienin kautta Ateenaan lähtee tiistaina klo 8.00.

EDIT: Tekniset ongelmat ovat ilmeisesti ratkenneet, avaan uuden sivun kuvia varten vielä ennen kisaa. Jos haluat katsella kuvia Ovi -palvelun kartalta, toimi näin:

Rekisteröidy www.ovi.com palvelun käyttäjäksi
Mene cornerin Spartathlon2009 -kansioon
Klikkaa vasemman laidan Library valikosta "Locations"
Näet kartan, jolle pitäisi tippua kuvia perjantaiaamusta alkaen

Jostain syystä Ovin karttaa ei pysty embeddaamaan tänne blogiin, mutta ei kai Ovi-palveluun rekisteröityminen ole kovin iso vaiva, jos kevyt spartathlonitis vaivaa. Spartathlon2009-kansiossa on nyt vain yksi testausmielessä sinne laitettu kesällä Ateenan eteläpuolelta otettu kuva, yritän siivota senkin pois ennen perjantai-aamua.

EDIT2: Taisin eilen lupailla liikoja, ilmeisesti Ovi karttaan ei pääse muut kuin tilinhaltija itse. No, toivottavasti kuvat sentään näkyy!

Ja sitten kevennellään

2009-09-13T09:52:00.003+03:00

Nyt on enimmät treenit treenattu, ja jäljellä on enää keventelyviikko ja sen päälle kisaviikko jolloin ei edes kevennellä. Päättyneen viikon saldoksi tuli 15 tuntia treeniä eli saman verran kuin kahdella edellisellä, mutta juoksua kertyi nousujohteisesti 121 km ja cross trainerin polkeminen jäi 3 tuntiin. Viikko päättyi sunnuntai-illan 36 km lenkkiin jonka vauhti oli 5.47 min/km ja keskisyke 120, tästä on hyvä aloittaa keventely kohti Kreikkaa.

Katselin harjoituspäiväkirjasta edellisiä kisavalmistautumisia, tässä yhteenvedot (2009 Spartathlonin kohdalla on tietysti vielä kyse osittain ennusteesta) 200+ km kisoja edeltäneiden 12 viikon treeneistä :

Spartathlon 2007: juoksua 441 km, vesijuoksua 39 h, cross traineria 30 h, yhteensä 109 h

Nove Colli 2008: juoksua 648 km, vesijuoksua 15 h, cross traineria 6 h, yhteensä 86 h

Spartathlon 2008: juoksua 878 km, vesijuoksua 12 h, cross traineria 25 h, yhteensä 125 h

Spartathlon 2009: juoksua 820 km, cross traineria 40 h, yhteensä 122 h

Juoksutreenissä suurin muutos tänä vuonna on lenkkien pituuden kasvaminen sekä maastojuoksun osuuden nousu. Kolmeen kuukauteen mahtui 4 kpl 55 km Montrail-lenkkejä sekä 4 kpl noin 36 km asfalttilenkkejä. Reilut 300 kilometriä oli maastojuoksua ja loput 500 km asfalttinylkytystä. Ylipitkien lenkkien tavoitteena on hakea kisasuorituksen omaista treeniä, ja maastojuoksulla pyrin säästämään niveliä ja vahvistamaan jalkoja.

Cross traineria olen polkenut noin 40 tuntia, sen tavoitteena on jalkojen säästäminen ja juoksutreeniin verrattuna matalasykkeisten (siis palauttavien) harjoitustuntien kerääminen. Minun harjoitussykkeitäni ei taida löytyä mistään maratontreeniohjelmasta, juoksulenkeilläni sykkeet ovat yleensä 120-130 välillä, ja cross traineria polkiessa noin 100. Syke nousee kyllä lujempaa juostessa helposti päälle 150 lukemien ja maksimi on yli 170, mutta en ole sellaisilla sykkeillä treenannut juuri ollenkaan, koska niitä ei (toivottavasti) Kreikassakaan tarvita. Juoksuvauhtini asfalttilenkeillä ovat olleet yleensä 5.30 min/km luokkaa, kävelytauot huomioiden nopeus on yleensä noin 5.40-5.50 min/km. Alle 5 min/km vauhtia olen juossut vain muutaman yksittäisen kilometrin, nopeimmat lenkit ovat menneet 5.05 min/km kyytiä.

Kunto tuntuisi olevan hyvällä mallilla, varmaan samalla tasolla kuin vuosi sitten. Pieniä ongelmia on ristiselän, vasemman piriformiksen ja oikean polven kanssa, mutta uskon että harjoittelun keventäminen ja hierojalla käynti auttavat niihin. Toisaalta sykkeet ovat nyt paremmalla mallilla kuin koskaan. Normaalissa asfalttijuoksussa sykkeen nostaminen yli 130:n tason vaatii juoksunopeuden kiristämistä alle 5 min/km vauhdin, tosin näin alhaisissa sykelukemissa pysyminen edellyttää suomalais-syksyistä max 15 asteen lämpötilaa ja sitähän ei Kreikassa ole päiväsaikaan tarjolla. Alhaisesta tasosta huolimatta sykkeet reagoivat rasitukseen herkästi, Halkivahan maastopoluilla ylämäkeen ryntääminen nostaa sykkeen nopeasti 140-150 välille mutta rasituksen helpotaessa syke romahtaa alas tosi nopeasti.

Flunssaoireitakaan ei ole yhtään, 10 päivää vielä ja sitten lähdetään kohti Ateenaa. Ensi viikolla täytyy tehdä drop bag -suunnitelma, ja varmistaa että kisakengät ja muut varusteet ovat kunnossa.

Hyvä viikko

2009-09-06T13:53:00.006+03:00

Viime viikonlopun reipasvauhtisen Montrailin jälkeen otin alkuviikon kevyesti, mutta sunnutai-iltaan mennessä sain kuitenkin kasaan suunnitelman mukaiset 15 tuntia treeniä. Juoksua oli 81 km ja Jack Baueria 6 tuntia, lisäksi yksi lajinomainen cross trainer -harjoitus Spartathlon 2008 DVD:tä katsellen.

Kunto tuntuisi olevan kohdallaan, juoksu kulkee mukavasti ja sykkeet ovat siellä missä pitääkin. Näin lähellä Spartathlonia alkaa kuitenkin luonnollisesti löytyä monenlaisia luulosairauteen viittaavia oireita, mutta yleensä ne kaikki katoavat kisan starttiin mennessä. Tässä pahimmat "vaivat" tältä viikolta:

Vasen piriformis (tai joku sillä suunnalla olevista lihaksista) kiristelee edelleen, ei sitä tosin juostessa huomaa
Ristiselässä oikealla puolella on yksi kireä lihasjänne, tämä on vaivannut satunnaisesti jo vuosien ajan, mutta eiköhän se saada ojennukseen
Polvien sisäsyrjissä on välillä tuntunut juostessa (hyvin lievää) aristusta, samanlaista joka johti kesällä 2007 pitkään juoksutaukoon. Tähän liittyivät myös penikkavaivat, ja niitä on syytä epäillä myös nyt. Ei mulla juostessa ole tällä hetkellä mitään tuntemuksia säären sisäsyrjällä, mutta jos tungen peukalon ensimmäistä niveltä myöten luun ja lihaksen väliin, niin sattuu hiukan. Vai sattuko sellainen kaikilla muillakin?
Tänään lenkillä ylämäkeen juostessa vasen jalka läpsyi samalla tavalla kuin viime marraskuussa, juuri ennen hermovaivasta johtunutta 2 kuukauden juoksutaukoa. Tarkemmin kuunnellessa myös oikea jalka läpsyi. Ehkä tämä johtui siitä että juoksin.
Sikaflunssan oireita (joulupelko, himo syödä perunankuoria ym.) tai muitakaan flunssaoireita ei ole ollut yhtään, mutta tämä se vasta onkin pelottava tilanne. Minulla saattaa hyvinkin olla joku harvinainen kuumetauti, jonka ensioireena on täydellinen oireettomuus?!

Jack Bauer -treeneissä sain 5. tuotantokauden loppuun, ja sunnuntai-iltana aloitin 24:n 1. tuotantokauden. Olisi tietysti ollut loogisempaa katsoa ne järjestyksessä, mutta olen vain ostellut DVD-bokseja sen mukaan mitä lähikaupan hyllyltä on sattunut löytymään. Ennen Ateenaan lähtöä ehtinen katsomaan ensimmäistä tuotantokautta noin 8 jaksoa, joudun siis starttaamaan Spartathlonille hirvittävän epätietoisuuden vallassa: selviääkö Jack Bauer hengissä ensimmäisestä tuotantokaudesta?

Tulevalla viikolla lepään maanantain, ja tiistaista alkaen treenailen 2-3 tuntia päivässä. Jos kaikki menee hyvin, treenitunteja kertyisi noin 20 ja juoksua yli 100 km. Edellinen yli satasen viikko oli huhtikuun lopulla, eli ei tässä ole km-määrillä mässäilty. Vaan saattaapi jäädä myös ensi viikko alle satasen, keventely kohti Kreikkaa alkaa nimittäin juuri sinä päivänä kun siltä tuntuu. Päivä vain, ja treeni kerrallansa, oli muistaakseni isoäitini taajaan viljelemä slogan, ja sen mukaan mennään nytkin.

Parempi treeniviikko ja Montrathlon

2009-08-30T19:43:00.007+03:00

Tällä viikolla treeniä kertyi suunnitelman mukaisesti noin 15 tuntia, ja juoksu on kulkenut mukavasti. Viikkoon sisältyi myös käynti hierojalla, valmistautuminen Spartathloniin etenee siis oikein mukavasti.

Viikon ohjelmistossa oli 6 tuntia Jack Bauer -treeniä (eli 4 x 1 h 30 min matalasykkeistä cross trainerin polkemista 24:n 5. tuotantokauden jaksoja DVD:ltä katsellen [olen nyt noin 18. jakson kohdalla ja presidentti Logan näyttää olevan niskan päällä, älkää vaan kertoko minulle miten tässä loppujen lopuksi käy!]), 2 kpl 10 km aamulenkkejä maastossa ja viikon lopuksi 55 km maastojuoksu. Tämä oli kesän neljäs 55 km lenkki, olen panostanut aiempaa enemmän ylipitkiin (maasto)lenkkeihin. Aiemmin olen pyrkinyt keräämään kilometrejä keskittämällä parin päivän jaksoille useammasta lenkistä koostuvan rypäksen, mutta nyt ajattelin kokeilla kuinka tällainen vielä enemmän lajinomainen valmistautuminen toimii.

Tällä kertaa Montrathlon juostiin aika vauhdikkaasti. Aikaa meni 6 tuntia 55 minuuttia, ja lepotauot huomioiden juoksuosuuksien nettovauhti oli reilusti alle 7.00 min/km. Sää suosi meitä erityisen ansiokkaasti, juoksun aikana oli yksi 5 minuutin kestoinen kaiken kasteleva kaatosadekuuro, joka ajoittui juuri Salmen huoltotauon kohdalle. Emme siis kastuneet ollenkaan, mutta läheltä piti.

Juoksun vauhti oli tosiaan reipas, ja nyt lenkin jälkeen on aika ryytynyt olo. Mutta ehkä sellainen kuuluukin asiaan reipasvauhtisen 55 km maastorymyämisen jälkeen? Hietsun ja Tommin rupatteluvauhtinenkin maastojuoksu sateen kastelemilla pitkospuilla ja poluilla oli sellaista lentoa, että me vähemmän rutinoituneet maastomenijät saimme juosta ihan tosissamme Kattilan maastoissa. Solvallan jälkeen seuramme puheenjohtaja Edvin näytti juoksemisen mallia, ja kiireisimmät saivatkin nauttia Pirttimäen kahvion tarjoiluista hyvän tovin ennen rauhallisemmin edenneen jälkijoukon saapumista. Hyvässä järjestyksessä pääsimme kuitenkin takaisin Luukkiin. Kiitos seurasta kaikille mukana juosseille, eli Tassuttelijalle, Edwinille, Hietsulle ja Tommille.

Kunnon viimeistely Spartathloniin jatkuu nyt näin:

Ensi viikko: Alkuviikkoon yksi tai kaksi lepopäivää Montrailista toipumiseen, tavoitteena saada koko viikolle kuitenkin noin 15 tuntia treeniä
Seuraava viikko: Jos tuntuma on hyvä, yritän saada kasaan noin 20 tuntia. Jos ylirasituksen oireita ilmenee, siirryn keventelyyn kesken viikon.
Sitä seuraava viikko: Kevennysviikko, ehkä 5-8 kpl vaihtelevia tunnin mittaisia treenejä
Ja sitten: Spartathlon-viikolla ei enää harjoittelua, viikon tavoitteena 246,8 km

Treenaamisen sietämätön keveys

2009-08-23T13:57:00.002+03:00

Aikomus oli treenata noin 15 tuntia tällä viikolla, muuta saldo jäi 8 tuntiin, sietämättömän kevyt viikko siis. Alkuviikosta oli pieniä ylirasituksen oireita, leposyke oli turhan korkealla ja vähän taisi olla univelkaakin tilannetta sotkemassa. Sitten kun muiden kiireiden takia ei ollut mahdollisuutta treenata kunnolla, päätin jättää tämän viikon suosiolla kevyemmäksi. Seuraavien kolmen viikon aikana pitäisi kuitenkin saada treenattua yhteensä vähintään 40 tunnin edestä, sen jälkeen voisi rauhallisin mielin kevennellä kohti Spartathlonia.

Viikon treenimäärän jääminen puoleen suunnitellusta ei ole mukavaa, varsinkin kun vuoden päätavoite on reilun kuukauden päässä. Toisaalta ylirasityksen oireiden kanssa on syytä olla tarkkana. Liian tehokkaan treenin jatkaminen kropan hälytysmerkeistä huolimatta voi turmella kisakunnon paljon pahemmin kuin parin ylimääräisen lepopäivän pitäminen. Joskus jopa ylimääräiset "lepo"viikot voivat olla paikallaan.

Vuoden 2008 keväällä juoksemani 202 km pituinen Nove Colli on hyvä todiste siitä että ultrakisan alla voi levätä pidempäänkin ilman juoksukunnon katoamista. Nove Collia edeltäneiden 25 päivän aikana pystyin treenaamaan yhteensä 5 tunnin ajan, muu aika meni enimmäksen erilaisten flunssa/mahatauti/kurkkukipu -yhdistelmien kanssa taiteillessa. Kuumeisesta valmistautumisesta huolimatta kisa meni erittäin hyvin.

Jotain hyvääkin oli menneen viikon vähissä juoksuissa. Lauantain ja sunnuntain samalla reitillä juostut 26 km juoksu-kävely lenkit (27 min juoksua/3 min kävelyä) menivät kelloa vilkuilematta minutin tarkkuudella samalla noin 5.45 min/km vauhdilla ja keskisykekin oli molemmilla kerroilla sama 124. Viime vuoden Spartathloniin valmistautuessani huomasin syyskuun alussa että vakionopeussäädin toimi hyvin, ja niin tuntuu olevan nytkin.

Cola, kofeiini ja Montrail

2009-08-09T16:51:00.006+03:00

Kävin juoksemssa Montrailin, 55,6 kilometriin meni aikaa 6 tuntia 36 minuuttia jonka mukainen vauhti oli 7.07 min/km. Juoksin taas sopivalta tuntuvaa vauhtia ilman sen tarkempaa suunnitelmaa, röykkyisimmät polut ja jyrkimmät mäet kävelin. Ainoan huoltotauon pidin Haukkalammella, ostoksiin ja juomarepun lataamiseen meni aikaa noin 10 minuuttia. Tämän lisäksi heti Haukkalammen jälkeen tuli pieni pysäys, kun jäin pariksi minuutiksi juoruilemaan vastaan tulleiden Saharan valloittajien Viljanen&Montonen kanssa.

Juoksu sujui kaikin puolin mukavasti, pidemmällekin olisi voinut jatkaa kunnon puolesta. Pari uutta asiaa tuli kuitenkin opittua tai huomattua. Lähdin aamulla klo 6.40 ajelemaan kohti Luukkia ja koska olo tuntui vielä lievästi uniselta, päätin juoda lenkin jälkeen nautittavaksi varatun Pepsin jo menomatkan aikana. Juoksemaan lähtiessä olikin sitten melkein hyperaktiivinen olo ja teki mieli juosta kaikki ylämäetkin. Myös syke oli aamujuoksuksi yllättävän korkealla. Noin puolen tunnin kohdalla olo "normalisoitui", ja hetken aikaa reisissä tuntui jopa pientä väsymystä. Sitten rasva-aineenvaihdunta taisi käynnistyä, ja juoksu muuttui susimaiseksi jolkotukseksi niin kuin tässä hommassa pitääkin. Johtopäätös: Cola-juomasta saa hyvin nopeaa energiaa, mutta sitä ei todellakaan tarvita vielä juoksun alussa.

Testailin kaupassa käteen sattuneita PowerBarin geelejä, mukana olleet maut olivat Vihreä omena, Musta viinimarja, Vanilja ja Trooppinen hedelmä. Kahdessa ensinmainitussa oli mukana myös kofeiinia, ja se tuntui antavan potkua tosi paljon. En juo ollenkaan kahvia, joten kofeiinin suhteen lähes neitseellisen kokematon ruumiini ilmeisesti reagoi tällaiseen piristeeseen keskimääräistä ärhäkämmin. Harmi vain että nämäkin geelit ovat maultaan tosi äklöttäviä, mutta onneksi on vielä aikaa jatkaa testailemista. Johtopäätös: Kofeiini-eväille voisi ollaa käyttöä Spartan valtatiellä.

Juurakkoisilla kivikkopoluilla kävelin pahimmat paikat, ja helpommillakin poluilla kompuroin noin 10 kertaa. Yhtään kertaa en mennyt turvalleni, mutta lukuisista kompasteluista pari oli potentiaalisesti hyvinkin vaarallisia läheltä piti -tilanteita. Jos 80 kg painoinen 48-vuotias äijä heittäytyy juoksuvauhdista vatsalleen kivikkoon, niin ihme on jos ei yhtään luuta mene poikki. Jossain vaiheessa huomasin, että kaikissa kompuroinneissa ongelman aiheutti kiveen tai juurakkoon osunut vasen jalka. Johtopäätös: Viime talven vasemman polven hermovaiva ja siihen todennäköisesti liittyvä piriformis eivät enää tunnu juostessa ollenkaan, mutta ilmeisesti vasen jalkani on edelleen heikompi enkä maastossa juostessani nosta sitä yhtä korkealle kuin oikeaa jalkaa. Jotain tarttis tehdä.

Lenkin luontohavainnoista täytyy mainita perhoset. Sitruunaperhosia ja metsänokiperhosia oli sankasti, ja myös amiraaleja ja neitoperhosia näkyi paljon. Käsittämättömän paljon oli myös Ohdakeperhosia (englanniksi Painted lady), joka on siitä erikoinen perhonen että se ei pysty talvehtimaan Euroopassa. Nyt Suomessa lentelevät yksilöt ovat keväällä Pohjois-Afrikasta kohti pohjoista lähteneiden ohdakeperhosten jälkeläisiä, joiden maallinen lepatus päättyy syksyllä ilmojen kylmetessä. Toivottavasti olen suorittanut lajimäärityksen oikein, tässä kuva jonka otin hiekkatiellä aurinkoa ottaneesta perhosesta vähän ennen Salmea.

Lenkin GPS-reitti löytyy täältä, tällä kertaa reitti on oikein ilman mitään harhailuja, ainoa pieni sähläys oli Saaren Mustasta lähtiessä mutta siitä ei kertynyt extra matkaa edes sataa metriä. Laitoin nyt puhelimen juomarepun hihnaan olkapään kohdalle, ja siitä kohdasta yhteys satelliitteihin oli selvästi parempi kuin vyölaukusta, joten lenkin pituus 55,6 kilometriäkin pitää varmasti paikkansa.

Nokian Sportstrackerin sivulla reitti näkyy oikein, mutta puhelimeni reittikartassa näkyy yksi huima loikka. Puhelimen mukaan olisin noin kilometrin verran Saaren Mustan jälkeen loikannut Myllymajanlammentien kohdalta Ghanan eteläpuolelle Atlantiin ja palannut sieltä salamannopeasti takaisin Espooseen. Epäilen että olen joutunut UFO-miesten abduktion uhriksi, en nimittäin muista tällaista loikkaa tehneeni joten on luontevaa päätellä että UFO-miehet ovat poistaneet päästäni kaikki asiaan liittyvät muistikuvat. Painava lisätodiste näiden vieraan sivilisaation edustajien teknologian korkeasta tasosta on se, että päästäni ei löydy minkäänlaisia lobotomia-arpia. Elämme mielenkiintoisia aikoja, hyvät ystävät.

Energian kulutus pitkässä juoksussa

2009-07-28T17:54:00.003+03:00

Paljon on taitettu peistä energiankulutuksesta pitkillä lenkeillä ja ultrakisoissa. Itse olen lopettanut tarkkojen etukäteissuunnitelmien tekemisen, paremmin tuntuu toimivan tilanteen mukaan improvisoiminen. Kisojen aikana pyrin syömään vähän mutta usein, ja huoltopisteeltä valitsen (kalorit ja hiilari/proteiini-pitoisuudet melkein kokonaan unohtaen) sellaista evästä mikä tuntuisi parhaiten uppoavan kurkusta alas ja myös viihtyvän vatsassa.

Kaikenlainen spekuloiminen kuitenkin kuuluu asiaan, ja niinpä laskin kahden pitkän lenkin aikana nauttimieni eväiden energiasisällöt. Reilu viikko sitten juoksin 36 km asfalttilenkin vauhdilla 5.57 min/km, keskisyke oli 125 ja energiaa kului Suunto T3:n mukaan 1982 kcal. Viime lauantaina oli ohjelmassa Montrail Espoossa, reilun 7 minuutin km-vauhdilla kierretyn noin 60 km maastolenkillä keskisyke oli 125 ja Suunto laski energiankulutukseksi 3926 kcal.

Asfalttilenkillä meni evästä 4 x 118 kcal Paussi-patukka, 2 x 115 kcal salami-patukka ja yksi 300 kcal Maxim-geeli, yhteensä noin 1000 kcal. Montraililla evästä kului näin: 6 x 118 kcal Paussi-patukka, 3 x 115 kcal salami-patukka, 1 x 300 kcal Maxim-geeli ja 1 x 233 kcal 44 gramman Fazer suklaa-patukka, yhteensä noin 1600 kcal. Molemmille lenkeille lähdin normaalin 400-500 kcal aamupalani jälkeen, mitään erillisiä tankkausoperaatioita en tehnyt.

Asfalttilenkillä kurkusta meni alas noin puolet (Suunnon mittaamasta) energiankulutuksesta, ja Montraililla noin 40%. Molemmilla lenkeillä evästä oli mukana hiukan enemmänkin, mutta osa jäi syömättä koska energianpuute ei ollut ongelma. En siis mitenkään pihistellyt syömisen kanssa kouluttaakseni elimistön rasvanpolttoa tms., söin juuri sen verran kuin tunsin tarpeelliseksi. Juomana minulla oli pelkkää vettä, lisäksi Montraililla hörppäsin suklaapatukan kyytipojaksi pullollisen (kaloritonta) Pepsi Maxia.

Ennen kisoja ja ylipitkiä lenkkejä (yli 50 km) otan myös yleensä pari Imodiumia ennaltaehkäisemään vatsavaivoja, ja se tuntuu toimivan hyvin. Aikaa ei hukkaannu puskissa kyykkimiseen, ja mitään sivuvaikutuksia en ole Imodiumin nappailemisesta huomannut.

Mitähän johtopäätöksiä tästä voisi tehdä? Ilmeisesti läskimoottorini toimii kohtuullisen hyvin, ja rasvanpoltto käynnistyy tällä dieetillä mukavan huomaamattomasti ilman mitään maratonmuurin kaltaisia ongelmakohtia. Jatkan siis tällä linjalla kohti Spartathlonia. En tankkaa ennen pitkiäkään treenejä tai ennen kisoja, ja syön juostessani juuri niin paljon tai vähän kuin mieli tekee.

Born to Run, vol. 2

2009-07-24T12:38:00.006+03:00

Born to Run on niin hyvä otsikko että käytän sitä jo toisen kerran. Edellisellä kerralla aiheena oli kirja nimeltä Why We Run, ja nyt on käsittelyssä Christopher McDougallin kirja Born to Run joten täsmäotsikointi on paikallaan. McDougallin teos rönsyilee moneen suuntaan, mutta on silti mainiota luettavaa. Lähtökohtana on kirjoittajan omat juoksemista haitanneet jalkavaivat, joista monien sivupolkujen kautta päädytään Pohjois-Meksikon vuoristoon 50 mailin kisaan jossa Scott Jurek ja Luis Escobar saivat vastaansa Tarahumara-intiaanien kovimmat juoksijat.

En nyt viitsi paljastaa kuinka tuossa kevään 2006 juoksussa kävi, mutta kisan lopputulos selviää kirjan viimeisiltä sivuilta. Tarahumarat eivät ole juuri osallistuneet virallisiin juoksukilpailuihin, Leadville Trail 100 mailin kisan ennätystilastojen remontoiminen vuosina 1992-94 taitaa olla paras (tai ainoa?) virallisesti dokumentoitu todiste näiden huarache-sandaaleissaan susilauman lailla jolkottavien intiaanien kestävyydestä.

Kirja on tosiaan monipuolinen paketti, palstatilaa saavat niin Emil Zatopek kuin Niken markkinointikin. Vastaus löytyy myös seuraaviin, varmasti kaikkien mieltä kutkuttaviin kysymyksiin:

Onko Caballo Blanco totta vai tarua?
Onko Barefoot Tedin väite "My life is controlled explosion" vähättelyä?
Kaksi kalifornialaista rantapummia Jenn Shelton ja Billy Barnett päättivät ryhtyä ultrajuoksijoiksi, kuinka kävi?
Kuka laittoi kuumemittarin juoksumatolla spurttaavan pantterin peräaukkoon, ja mitä mittauksen tuloksista voi päätellä?
Onko Ann Trason noita?
Jos juomapullo tyhjenee kuumassa erämaassa, voiko virtsaa juoda ja mille se maistuu?
Kumpi voitti, Scott Jurek vai Arnulfo Quimare?

EDIT: Tässä vielä pari linkkiä asiasta mahdollisesti kiinnostuneille, Luis Escobarin valokuvia ja kommentteja keväältä 2006 ja Caballo Blancon matkatoimisto.

Lopuksi vielä pahoittelut Bruce-faneille, jotka joutuivat taas pettymään harhaanjohtavan otsikon takia. Mutta laitan tähän loppuun lohdutukseksi hyvän biisin Southside Johnnylta, mainiota New Jerseyn meininkiä syntyy ilman Bruceakin!

Ateena- ja kenkäasiaa

2009-07-14T16:58:00.005+03:00

Kävin tyttärieni Nooran ja Siirin kanssa Kreikassa lomailemassa, oltiin perjantaista maanantaihin Ateenan eteläpuolella sijaitsevassa Vouliagmenissa. Reissu meni enimmäkseen perusturismia harrastaen, uitiin Välimeressä ja syötiin hyvin. Lämmintä oli parhaimmillaan 36 astetta, ja kaksi tunnin mittaista juoksulenkkiä olivatkin oikein asiallisia Spartathlon-simulaatioita.

Juoksemisen kannalta Vouliagmeni oli surkea ympäristö: autotien reunassa ei uskaltanut juosta liikenteen takia ja jalkakäytävät olivat enimmäkseen niin kapeita että vastaantulijoiden ja puiden oksien väisteleminen sotki juoksurytmin jatkuvasti. Leveämmille jalkakäytäville oli luonnollisesti parkkeerattu autoja, ja kartalta katsoen houkutteleviltä näyttäneet isommat tiet olivat sellaisia ettei ollut mitään syytä lähteä sovittelemaan itseään autojen ja tietä reunustavien kaiteiden väliin. Vaan eipä juokseminen ollut tämän reissun pääasia muutenkaan, enkä olisi (nyt kreikkalaisella kaatopaikalla rauhassa lepäävillä) mukaan ottamillani täysinväsähtäneillä Zoom Eliteillä tuntia pidempiä lenkkejä juossutkaan.

Lauantaina käytiin Ateenan keskustassa, ja Akropoliksella katsastettiin tietysti Spartathlonin lähtöpaikka. Jotain rakennelmia oli aukiolle kyhätty viime syksyn jälkeen, mutta eiköhän sinne saada mahtumaan 300 spartathlonistia huoltajineen syyskuun lopulla. Otin vähän tuntumaa lähtöpaikkaan:

Sitten kenkä-asiaa. Koko juoksu-urani ajan olen käyttänyt enimmäkseen ASICS GT 2070-2080-2090-2100-2110-2120 -kenkiä, tosin säännöllisin väliajoin olen aktiivisesti etsinyt vaihtoehtoja ASICSeille. Viime kevään ja alkukesän juoksin vaihtelevasti Brooks Adrenalineilla, Nike Zoom Eliteillä ja (vauhdikkaat lenkit) Karhu M2:lle, välillä oli jalassa myös loppujuostut 2120:t. En ollut varsinaisesti tyytymätön Brookseihin, Nikeen tai Karhuihin, mutta kun kesäkuun lopulla ostin alennusmyynnistä uudet ASICS 2130:t, niin enpä ole sen jälkeen juuri muita lenkkareita jalkaani laittanut. Tuli taas kerralla selväksi, että ASICS GT 21x0 kokoa US 12.5 on minun jalkaani parhaiten sopiva kenkä.

Viime syys-talven jalkavaivoja epäilin (liian tuettujen) ASICSien ja tukipohjallisten aiheuttamiksi, mutta nyt olen hiukan eri mieltä. Paljon kilometrejä ja puutteellinen lihaskunto ovat yhdistelmä joka varmasti johtaa ongelmiin, ja sieltä löytynee vaivojeni suurin syy. Toivottavasti saan loppukesän aikana vähän lisää voimaa jalkoihin ja keskikroppaan. Spartathloniin starttaan ASICS 2130-kengillä, viime vuoteen verrattuna tulen tekemään vain pientä säätöä nauhoitukseen ja pohjallisiin.

Lopuksi vielä mainittakoon, että kirjoitin Suomen Haavanhoitoyhdistyksen Haava -lehteen jutun ultrajuoksusta ja siihen liittyvistä iho-ongelmista. Ilmeisesti spartahlonitis-viruksen takia juttu kääntyi käsittelemään Spartathlonia, mutta on siellä haavanhoitoasiaakin mukana. Tarinan voi lukea Endurancen sivulta.

Viime viikon treenit

2009-07-07T10:32:00.006+03:00

Kesäkuun huilailun jälkeen on aika aloittaa valmistautuminen syksyn tavoitteeseen, ja viime viikolla tuli jo vähän puuhasteltuakin. Sykejumi alkaa olla taaksejäänyttä elämää mutta mihinkään hullutteluihin ei ole varaa, niinpä viime viikkoon mahtuikin kolme lepopäivää. Tässä viikon touhut:

ma: 10 km maastossa 5.48 min/km, kevyesti kulki
ti: Hieronta FysioFoxissa, Tuomas totesi että lihakset oli ok kunnossa paitsi etureidet oli ihan puuta. Tuomaksen käsittelyn jälkeen olivat reidet taas varsin retvakassa kunnossa.
ke: Voimatesti Lohjalla Keijo Petäkosken johdolla. En ole koskaan harrastanut voimailua ja tulokset oli sen mukaiset, ½-kyykky 90 kg ja penkkipunnerrus 55 kg eikä muissakaan luvuissa ole paljoa kehumista. Eihän ultrajuoksussa tarvita kummoisia maksimivoima-lukemia, mutta kestovoimaa sitäkin enemmän, ja sitä osa-aluetta yritän hiukan parantaa ennen syksyä.
to-pe: lepäilyä uimarannalla ym, voimatestin jäljiltä oli lihakset lepuutuksen tarpeessa
la: 55 km Montrail-lenkki Espoon erämaassa järjestyksessä Luukki - Salmi - Kattila - Haukkalampi - Solvalla - Pirttimäki - Luukki. Aikaa meni 7 ja puoli tuntia, josta reilu tunti makkara&kahvittelupausseihin, tauot poislukien keskivauhti oli noin 7 min/km. Meillä oli 8 juoksijan porukka kiertämässä koko lenkkiä ja muutama muu vieraileva esiintyjäkin pistäytyi paikalla. Koko porukka oli Endurancen jäseniä ja Juoksufoorumin aktivisteja, nimimerkeiltään Tassuttelija, Edwin, Hietsu, Peksu, Pertsa, von Mähönen, WauchtiP ja corner. Tässä (valitettavan epätarkka) kuva tunnelmista Luukin parkkipaikalla lenkin jälkeen:

su: Lepäilyä Montrailin rasituksista. Jaloissa ei ollut suurempiaa vaivoja, mutta ristiselkä oli jumissa. Luultavasti Montrail-reitin jyrkkien alamäkien juokseminen aiheutti tämän, mutta onneksi selkä alkaa olla nyt tiistaina jo melkein kunnossa.

Tällä viikolla ohjelmassa on hiukan Cross trainerin polkemista, kevyttä voimailua ja loppuviikosta pari hellelenkkiä Ateenassa. Seuraavalla viikolla treeni jatkuu perinteisemmissä merkeissä kotimaisemissa.

Lopuksi onnittelut Maria Tähkävuorelle mahtavasta Nuorgam-Helsinki -juoksusta, salama-mummin suoritus oli mykistävän hieno!

Äijyys

2009-06-29T16:20:00.005+03:00

Juoksurintamalta ei ole juuri nyt mitään uutta kerrottavaa, joten loikkaan suosiolla asian viereen. Viime viikolla kuuntelin lenkillä radiota, ja juontajien jutut sivusivat usein ÄIJÄ-asioita. Tämähän on trendikäs teema, ja saman päivän iltana katselin pienen pätkän Hynysen&Nikulan Äijä-ohjelmaa. Jonet ajelivat monster-truckilla ja olivat oikein äijämäisiä siemaillessaan olutta tölkistä.

Mopojen ja autojen rassaaminen on hyvä harrastus, ei siinä mitään. Kyllä minäkin katselen (enimmäkseen tylsiä) F1-kisoja ja (usein kiinnostavampia) Moto GP –kisoja, vaikka en ole itse koskaan tuntenut viehtymystä moottorien raplaamiseen tai kaahailemiseen. En ole edes ajanut kertaakaan elämäni aikana mopolla tai moottoripyörällä, vaikka asuin vuodet 1960-70 Imatrankoskella ja seurasin Giacomo Agostinin, Phil Readin ja Jarno Saarisen menoa Imatran ajoissa kotipihalta tai keittiön ikkunasta.

Mutta asiaan. Nokkelimmat ovat jo arvanneet, että cornerin mielestä autojen ja mopojen rassaaminen ei ole niin äijä-meininkiä kuin jotkut tuntuvat uskovan. Näin on, mutta yllätys yllätys, en väitä että ultrajuoksu olisi äijämäisempää. Se ei nimittäin ole. Jos ultrajuoksuun sekoittuu liikaa testosteronia, tuloksena on usein huono kisa tai jopa DNF. Evidenssiä löytyy vaikkapa Endurancen järjestämän 100 km Suomi-juoksun tulosluettelosta: sataselle lähtevät naiset melkeinpä poikkeuksetta myös juoksevat satasen loppuun, sen sijaan ainakin 10-20% miehistä keskeyttää kisan lähes aina. Keskeytysten syy ei välttämättä ole miesten huonompi kunto, vaan todennäköisemmin sen hetkiseen kuntoon nähden liian kova aloitusvauhti, joka taas johtuu ties mistä.

Mikä sitten mättää? Jos vielä isompien pyörien laittaminen auton alle tekee automiehestä enemmän äijän, niin mikä olisi oikea sana kuvamaan Wernher von Braunia? Über-äijäkin olisi törkeää vähättelyä miehelle, joka alla olevassa kuvassa poseeraa suunnittelmansa Saturn 5 –raketin moottoreiden edessä. Jos mittasuhteet jäävät epäselviksi, klikkaa kuva suuremmaksi!

Saturn 5 tunnetaan myös kuurakettina, sillä lennätettiin astronautit kuuhun 40 vuotta sitten. Näitä raketteja käytettiin kaikkiaan 13 kertaa, ja kaikki laukaisut olivat onnistuneita. Vaikka Saturn 5:n luotettavuus oli siis samaa luokkaa testosteroni-rajoitteisten ultrajuoksijattarien suoritusten kanssa, en silti kyseenalaista tämän raketin tai varsinkaan sen suunnittelijan äijyyttä pätkän vertaa. Wernher von Braun oli enemmän äijä kuin kaikki auton moottoreita ropeloivat pikkuäijät yhteensä.

Kulkemattomuus eli ungoingness

2009-06-21T18:47:00.006+03:00

Otsikon mukaista vaivaa olen yrittänyt parannella viime viikot. Kolmisen viikkoa sitten blogsensin tänne edellisen kerran, ja sen jälkeen olen treenaillut vähän mutta kevyesti. Kesäkuun kolmen ekan viikon saldo on 10 täyttä lepopäivää, juoksutreeniä on siis harrastettu vain 11 eri päivänä ja leppoisia kilometrejä on kertynyt 122 km. Tänään hölkyttelin 26 km lenkin joka meni toki hitaasti (about 6 min/km) mutta kuitenkin helposti, eli eiköhän tämä tästä vielä iloksi muutu.

Kulkemattomuuden perimmäinen syy oli varmaan jonkunlainen ylirasitus, ja siitä toipuminen tuntuu kestävän kohtuullisen pitkään. Treenin määrää ei tästä voi syyttää, vaan kyse on ollut (vähäisten) tehotreenien annostelusta. Juoksun nihkeyden lisäksi oireina oli yleinen väsymys ja sykkeiden jumiutuminen. Hyvässä ultrakunnossa ollessani sykkeeni on kevyellä lenkillä alimmillaan hiukan alle 120, mutta kun kesäkuun alussa 5.52 min/km vauhdilla hissutellun aamulenkin keskisyke oli 110 ja lenkin jälkeen oli epämääräinen olo, oli selvä että matala syke ei ollut tässä tapauksessa hyvä merkki. Sykelukemat vaihtelivat juoksulenkin aikana oudosti, joskus syke saattoi nousta esim. ylämäessä 20 pykälää, mutta mäen jälkeen sykelukema tuli alas tosi hitaasti.

Heinäkuun alussa pystyn toivottavasti aloittamaan viime vuoden tyylisen Spartathlon-treenin, tosin pieniä viilauksia täytyy tietenkin tehdä. Suunnitelma on pääpiirteittäin tällainen:

Viikoittain treeniä vähimmillään 8-10 tuntia, enimmillään 20 tuntia
Ylipitkiä lenkkejä (esim 55 km Montrail -lenkki) 3-5 kpl
Alle 5 min/km vauhdilla juoksen vain silloin tällöin, ja alle 4.30 min/km vauhteja vain vapaamuotoisina jumintappovetoina (poikkeuksena ehkä kerran tai pari 2 mailin juoksu Munkinpuistossa)
Paljon maastojuoksua
Lihaskunto ei ole ollut minulle ongelma, mutta silti aion panostaa senkin parantamiseen
Jos jossain vaiheessa teen kaksi treeniä päivässä, niin niistä vain toinen on juoksua
Juoksukenkien ja muiden varusteiden testausta ja säätämistä jatkan, että vältyisin tällä kertaa päkiän alle tulevilta rakkuloilta

Lopuksi onnittelut Kankaansyrjän Jannelle TransEuropeFootRacen maaliin pääsystä ja hienosta 9. sijasta. Onnittelut myös toisenlaisen juhannuksen viettäneille Suomen EM/MM-kisajoukkueelle sekä 212 km pituisessa Balaton-järven ympärijuoksussa hienolle 12. sijalle ajalla 25.33.17 juosseelle Perttilän Petrille. Ultrahenkistä juhannusta viettävät myös 3100 mailin kisaa New Yorkissa juokseva Pekka Asprihanal Aalto sekä huomisaamuna Nuorgamista Helsinkiin starttaava Maria Tähkävuori.

Maratontreenistä Spartathlon-treeniin

2009-05-31T13:19:00.003+03:00

Ei ole minusta maratoonariksi tänä vuonna. Toukokuun 3. päivänä kirjoittelin Suomi-juoksun yömaratonille tähtäävästä treenistäni, ja siinä vaiheessa kaikki näytti erittäin hyvältä. Sen jälkeen kehitys on kehittynyt väärään suuntaan, ja lopulta päätin siirtää maraton-tavoitteeni ensi vuoteen. Silloin pääsen sitä paitsi juoksemaan pojat 50 v. sarjassa.

Aikomukseni oli pitää maraton-treenini määrä maltillisena, mutta lisätä normaaliin ultra-treeniin verrattuna harjoitteluun aiempaa enemmän tehoa. Harjoituspäiväkirjaa taaksepäin katsellen ja jälkiviisastellen näyttää siltä, että juuri toukokuun 3. päivänä raportoimani vapun ajan treeni katkaisi tämän ultrakamelin selkärangan. Erittäin hyvin meneen 30 km lenkin perään juoksin seuraavana päivänä (liian) vauhdikkaan 20 km lenkin, ja sen lenkin jälkeen alkoivat vaikeudet. Jalat olivat kyllä kunnossa, mutta sykkeet olivat milloin mitäkin ja lepopäivienkin iltana oli usein ylirasittunut olo. Luulin että parin lepopäivän jälkeen viimeistään juoksu alkaisi taas kulkea, mutta näin ei käynytkään.

Toukokuun saldoksi tuli 249 km juoksua ja 2 tuntia muuta treeniä. Täysiä lepopäiviä oli peräti 12 kpl, pisimmillään 4 päivän putki. Kurrenkierroksen kymppi toukokuun puolivälissä kertoi hyvin kehityksen suunnan, aikaa meni reilusti yli minuutti kauemmin kuin huhtikuun puolella juostulla Taaborin kympillä. Elättelin Kurrenkierroksen jälkeen vielä toiveita että lepo auttaisi asiassa, mutta viimeiseksi testijuoksuksi suunnittelemani Rantatien kympin aikoihin olo oli niin voimaton että en viitsinyt lähteä edes yrittämään vaan panostin lepoon.

Viime tiistaina eli 11 päivää ennen Perniön juoksua kävin vielä urheilukentällä juoksemassa Yasso-testin. Teorian mukaan jos pystyy juoksemaan 10 x 800 metriä 3 minuuttiin (3 minuutin palautuksella), maratonin pitäisi mennä 3 tuntiin. Alkuverryttelyksi hölkkäsin 2 km ja sitten juoksin 8 kpl 800 metrin vetoja, ensimmäiset aikoihin 2.58 - 3.01 ja kahdeksas maksimaalisesti rutistaen aikaan 2.56. Juoksu ei ollut missään vaiheessa kovin mukavaa eikä varsinkaan lennokasta, mutta raakasti rutistamalla pysyin aikataulussa. Jätin kaksi viimeistä vetoa tekemäättä, koska pitkään lähes oireettomana pysytellyt piriformis alkoi vihloa ja hengityskin hinkui kuin keuhkotautisella. Mahdollisesti siitepöly vaikutti asiaan, vaikka Heinixiä syömällä enimmät oireet ovat pysyneet koko kevään poissa.

Yasso-testin perusteella olisin siis voinut lähteä Perniöön tavoittelemaan 3 tunnin aikaa, mutta fiilis ja/tai järki sanoivat että turha yrittää. Huhtikuun lopulla kunto oli ollut selvästi parempi kuin nyt. Tuntuma oli että 3 tunnin alitus olisi ollut epätodennäköinen, ja toukokuun kokemusten perusteella täysivauhtisesta maratonista palautuminen olisi kestänyt minulla useita viikkoja. Kesän juoksullinen päätavoite on kuitenkin syyskuun lopulla, ja haluan päästä aloittamaan täysipainoisen Spartathlon-treenin heinäkuun alussa terveenä ja hyvin levänneenä. Maraton-suunnitelman peruuttaminen oli muuten yllättävän helppo päätös, ehkä spartahlonitis-viruksen aktivoitumiseen kuuluu tällaisiakin sivuvaikutuksia.

Kurrenkierros

2009-05-15T07:46:00.003+03:00

Kävin eilen Kauniaisissa juoksemassa 10 km pituisen Kurrenkierroksen. Viime aikoina minulla on ollut lieviä ylirasituksen oireita, eli leposyke on ollut hiukan koholla ja muutenkin on ollut voimaton olo. Tilanteen korjaamiseksi olen pitänyt suunniteltua enemmän juoksuttomia päiviä, ja eilen olo tuntuikin sen verran reippaalta että päätin lähteä polttamaan karstoja Kauniaisiin.

Tarkkaa loppuaikaani en tiedä mutta päälle 40 minuutin meni, eli huhtikuussa juostuun Taaborin kymppiin verrattuna aikaa meni noin minuutti enemmän. Juoksun keskisykkeeni oli 166 ja maksimi 172, lopussa kun yritin vähän kiristää vauhtia niin mitään ei tapahtunut: juoksuvauhti ei juuri muuttumut eikä sykekään noussut kuin pari pykälää. Tällaisia ovat vuosimallin 1960 dieselit.

Suomi-juoksun yömaratoniin on reilut 3 viikkoa aikaa, ja eilisellä kunnolla ei alle 3 tunnin maratonista tarvitse haaveillakaan. Mutta onneksi vielä on aikaa, ehkä käyn viikon päästä juoksemassa Tuusulanjärven puolimaratonin tai kympin. Peruskuntoahan ei kolmessa viikossa enää paranneta, mutta vauhdikkaammalla irrottelulla voi ehkä saada lisää vipinää kinttuihin. Toisaalta kokonaisrasitusta ei saa nostaa liikaa ettei meno hyydy täydellisesti, on tämä tarkkaa touhua.

Onneksi ESA:n Ariane 5 -raketilla toimi eilen kaikki hienosti, ja osittain suomalaistenkin rakentamat Planck- ja Herschel -luotaimet saatiin onnistuneesti matkalleen kohti 1,5 miljoonan kilometrin päässä sijaitsevaa Lagrangen pistettä. Ei muuten pidä sekoittaa Lagrangea ja La Grangea, jälkimmäinen sijaitsi Texasissa ja siellä harjoitettiin samanlaista toimintaa kuin Antiikin Korintissa sijainneessa Afroditen palatsissa.

Avaruusasioihin vielä palatakseni, myös avaruussukkula Atlantiksella on kaikki hyvin, laukaisu onnistui suunnitelmien mukaan ja avaruusteleskooppi Hubblen huoltotyöt ovat jo alkaneet. Raportti kameran vaihtamisesta etenee kuin paraskin Hollywood-käsikirjoitus, ja voihan se olla että NASA:n täytyy tarjota kansalle myös sirkushuveja miljardibudjettinsa vastineeksi. Mutta tärkeintä on että ensi syksynä alkaa tulla ultra-mielenkiintoista aineistoa Huublelta, Planckilta ja Herscheliltä.

Pitkä matka, vähän pidempi matka ja tosi pitkä matka

2009-05-10T17:26:00.004+03:00

Pitkä matka 107,5 km: Suomen Hitain Ultrajuoksija eli Ari Mustala sijoittui kolmanneksi Kreikassa juostussa Efhidas-juoksussa ajalla 10 tuntia 48 minuuttia. Ari sai palkinnoksi pesäpallomailaa muistuttavan olympiasoihdun kopion, onnittelut sekä hienosta juoksusta että upeasta palkinnosta. Kisaa käsittelevä uutisen Babelfish-englanninnos löytyy täältä.

Vähän pidempi matka 4485,6 km: TransEurope-FootRacea on nyt juostu 22 päivää ja 1487 kilometriä, jäljellä on vielä 42 päivää ja 2998 kilometriä. Kaikki kisaan osallistuvat ovat sankareita, mutta juoksun kärkipaikkaa pitävän Rainer Kochin esitys on ollut erityisen häkellyttävä. Miehen keskinopeus toistaiseksi on ollut 5.01 min/km, ja takana on reilut kolme viikkoa lähes 70 km päiväannoksia, mukaan lukien yksi alppien ylitys. Kisassa toisena olevan René Strosnyn keskivauhti on ollut 5.08 min/km ja kolmantena juoksevan Takasumi Senoon 5.14 min/km.

Ennen kisaa arvelin että kovinta vauhtia aloittavien meno hyytyy viimeistään alpeilla. Oletin että vuoden 2003 TransEuropen kokeneet konkarit Wimmer, Wagen ja Kankaansyrjä alkaisivat viimeistään Baijeriin saavuttaessa ottaa kiinni lujempaa aloittaneita, mutta vielä siitä ei ole merkkejä. Viimeisimmän kahden viikkon aikana herrat Koch, Strosny ja Senoo ovat joka etapilla muodostaneet etapin kärkikolmikon, heidän etumatkansa muihin kilpailijoihin on siis kasvanut joka päivä. Mutta ehkä tilanne on toinen kun on juostu 1000 tai 2000 kilometriä lisää!

Tosi pitkä matka 13,6 miljardia valovuotta: Ensi maanantaina NASA laukaisee taivaalle avaruussukkula Atlantiksen, jonka miehistön tehtävänä on korjata avaruusteleskooppi Hubblen rikkoontuneita ja loppuunkuluneita osia. Torstaina ESA lähettää Guayanasta taivaalle Ariane 5 -raketin, jonka lastina on Planck ja Herschel -teleskoopit, joissa molemmissa on mukana paljon suomalaista korkean teknologian osaamista. Planck -teleskoopilla tutkitaan maailmankaikkeutta ajalta noin 100 000 vuotta alkuräjähdyksen jälkeen, siltä ajalta peräisin oleva valo tulee siis noin 13,6 miljardin valovuoden päästä. Toivottavasti molemmat laukaisut onnistuvat, ja saamme uusia ja tarkempia havaintolaitteita avaruuteen.

Kuinkas tämä asia liitty ultrajuoksuun? Pakko myöntää että eipä juuri mitenkään, mutta olen aina ollut lievästi kiinnostunut tähtitieteestä ja olen ollut Ursan jäsenkin varmaan 20 vuotta. En ole koskaan uppoutunut astronomiaan syvällisesti, mutta mielelläni olen aina ihaillut tähtiataivasta jos sellainen on ollut näkyvissä. Viimeksi nautiskelin suuresti linnunradan katselusta syyskuun lopulla Kreikassa Sangas-vuoren ja Nestanin kylän välillä, sen jälkeen on Etelä-Suomen valosaasteessa jäänyt tähtien ihmettely vähemmälle. Tilaisuuden tullen aion taas nautiskella tähtien tiirailemisesta, siinä touhussa asettuvat mahdolliset maalliset ongelmat oikeaan mitakaavaansa.

Maratontreeniä!

2009-05-03T18:09:00.003+03:00

Vuoden 2009 kilpailukalenterissani on kaksi kisaa: Suomi-juoksun yömaraton kesäkuun alussa Perniössä ja syyskuun lopulla Spartathlon. Edellisen kerran juoksin maratonin lokakuussa 2006 Vantaalla, silloin aikaa meni 3:09:59 ja nyt on tavoitteena parantaa ennätystä 10 minuutilla. Uskon että kestävyyspohja on ultranylkkykilometrien ansiosta kunnossa, mutta suurempi haaste on oppia juoksemaan kolmen tunnin maratoniin vaadittavalla 4.15 min/km vauhdilla riittävän rennosti.

Olen aina ollut lahjakas suunnittelemaan erilaisia harjoitussysteemejä, mutta tosi huono noudattamaan niitä. Säädän suunnitelmiani jatkuvasti milloin milläkin perusteella ja varsinkin ultrajuoksussa siihen on varaakin, Leinosen Sepon slogan "riittää kun ulkoilee tarpeeksi" pitää nimittäin aika hyvin paikkansa. Maratonia varten on kuitenkin pakko suunnitella etukäteen ainakin vauhdikkaampia treenejä, ja tänä keväänä olen jonkun verran jopa pysynyt talvella laatimassani käsikirjoituksessa.

Harjoitusviikkoni pituus on 5 päivää, ja siihen sisältyy lähtökohtaisesti treeniä neljänä päivänä ja sitten yksi täydellinen lepopäivä. Päädyin viiden päivän viikkoon ihan vain piruuttani, en nimittäin usko että ihmiskroppa olisi kehittynyt ottamaan vastaan treeniä juuri perinteisellä 7 päivän rytmityksellä. Viiden päivän jaksoon sopii mukavasti vauhdikkaampaa treeniä ja pitkä lenkki ja peruslenkkiäkin, yritän jokaisessa jaksossa juosta ainakin yhden vauhtilenkin tai vetoharjoituksen sekä yhden 25-30 km pitkän lenkin.

Vetoharjoituksena olen juossut esim 15x200/200 metrin vetoja 2 minuutin lähdöillä. Reipas 200 metrinen menee rennosti noin 44-45 sekuntiin (eli 3:40-45 min/km) ja sen päälle hölkkäilen toisen 200 metrisen reilun 6 minuutin km-vauhdilla. Näin opetan jaloille vilkkaampaa toimintaa, treeni ei kuitenkaan ole kovin kuormittava koska syke ehtii nousta 200 metrin aikana vain 145-150 tasoille. Vauhtikestävyyttä olen treenannut esim 5 x 2000 metrin vedoilla, tai sitten ihan vaan juoksemalla vaikkapa perinteisen Tuusulanjärven kierroksen reippaammalla vauhdilla.

Tässä malliksi viimeisten neljän päivän juoksentelut:

to: 20 km 5.22 min/km, pari ultrahenkistä kävelytaukoa ja lopussa kymmenkunta kiihdytystä
pe: 10 km, 2 km VR + 15x200/200 vedot + 2 km VR
la: 30 km 5.40 min/km, peruspitkälenkki Bornhomiin valmistautuvan Pertsan kanssa, pari kävelytaukoa
su: 20 km, 2 km VR + 15 km 4.10 min/km + 2 km VR

Lisäsin linkit lauantain ja tämän päivän treenien Nokia SportsTracker tietoihin. Tänään juostun vauhtilenkin aikana yritin pitää sykkeet noin 160 tasolla, mutta kuten km-vauhdeista näkyy, välillä mentiin aikaa kovaa ja välillä ei. Tämä johtui ennen kaikkea tuulesta, alkumatkasta puhalteli mukava myötätuuli ja kilometrit 14-16 sain kyntää melkoiseen vastatuuleen. Ihan tehokkaan tuntuinen lenkki, huomenna voi hyvällä omallatunnolla pitää lepopäivän ja tiistaina alkava seuraava neljän treenipäivän putki tulee olemaan todennäköisesti hiukan kevyempi.

Lopuksi onnittelut Suomen 24h juoksun MM-joukkuelle Italiaan. Kaikki 6 juoksijaa selvisivät urakasta mallikkaasti, eritysesti Ari Lindstenin jäätävän rauhallinen vauhdinjako (6 tuntia 56 km, 12 tuntia 110 km, 24 tuntia 219 km) teki vaikutuksen.

TransEurope Foot Race April 19th to June 21st 2009

2009-04-20T15:45:00.005+03:00

Eilen starttasi TransEurope Foot Race Italiasta Norjaan, 64 päivän aikana juostaan noin 4700 kilometrin matka. Kisaan starttasi 69 juoksijaa, ja mukana on myös Suomen kokenein etappijuoksija Janne Kankaansyrjä Järvenpäästä. Edellinen TransEurope juostiin vuonna 2003 Lissabonista Moskovaan, silloin Janne sijoittui kisassa neljänneksi. Sen jälkeen Janne on käynyt voittamassa sekä Ranskan että Saksan halkijuoksut. Hesari seuraa Jannen juoksua tällä kertaa, en tosin tiedä tuleeko kommentteja päivittäin.

Kahden ensimmäisen päivän jälkeen Transeuropen kärjessä on saksalaiskolmikko René Strosny, Robert Wimmer ja Rainer Koch, jotka kaikki ovat erittäin kokeneita etappijuoksijoita. Neljäntenä on tammikuussa EsportArenan 24 tunnin juoksun voittanut Christian Fatton ja viidentäenä nuori japanilainen Takasumi Senoo. Janne on kuudentena, reilun tunnin René Strosnysta jääneenä. Lyhyemmistä juoksumatkoista puhuttaessa tunti voi kuullostaa suurelta erolta, mutta tässä tapauksessa kisa on vasta alkamassa ja juoksijat vasta hakevat itselleen sopivaa rytmiä.

Päivittäin juostava etappikisa on juoksijalle armoton. Yhtään liian lujaa ei saa juosta, ettei palautuminen seuraavan päivän starttiin vaarannu. Toisaalta jokainen tien päällä vietetty ylimääräinen minuutti on pois lepo- ja toipumisajasta ennen seuraavan aamun etapin alkua. Näissä palautumisajoissa lasketaan korkoa korolle joka päivä, ja sen seurauksena yhdenkin etapin liian kovalla teholla juossutta rokotetaan armottomasti.

Jos etappijuoksussa homma lähtee menemään pieleen, se voi mennä pieleen tosi pahasti, vaikkapa näin: Ylikovaa juostun etapin jälkeen seuraava päivä voi olla yllättävän nihkeä ja edes kohtuullisen vauhdin ylläpitämiseksi joutuu huudattamaan konetta hiukan liian kovilla kierroksilla. Seuraavana päivänä onkin pakko ottaa etappi palauttelun merkeissä tosi kevyesti ja aikaa menee yllättäen tunti tai pari enemmän kuin oli suunniteltu. Elimistö saa levätä, mutta palautumisaika ennen seuraavaa starttia jääkin totuttua lyhyemmäksi, ja seuraavana aamuna juoksu on entistä vaikeampaa...

Tässä pari ajatusta tämän vuoden Transeuropen kahden ensimmäisen osuuden tuloksista: Ensimmäisen osuuden maaliin pääsi 67 juoksijaa, heistä 25 viimeistä viihtyi matkalla yli 2 tuntia pidempään kuin etapin nopein. Tämän päivän etappi oli hiukan pitempi, ja 2 tuntia kärjen maaliin ehtimisen jälkeen tien päällä oli vielä yli 50 juoksijaa. Kolme tuntia kärjen jälkeen matkalla oli vielä 25 juoksijaa. Keskinkertainenkin ennustaja voi luvata, että juoksijoiden rivit harventuvat merkittävästi jo ensimmäisten kahden viikon aikana.

Lopuksi onnittelut suomalaisille sankareille Japaniin. Viikonloppuna juostiin Japanin Spartathlon eli 250 km pituinen Sakura-Michi, ja kaikki neljä kisaan startannutta suomalaista juoksivat hienosti maaliin asti. Mikael Heermanille, Yukio Morishitalle ja Veikko Sivosavelle tämä oli ensimmäinen kerta, Outi Sivosavi juoksi Nagoyasta Kanazawaan jo toisen kerran.

Jos Spartathlonissa ei ole riittävästi haastetta, miten olisi Barkley Marathons?

2009-04-11T19:45:00.008+03:00

Spartathlon on kohtuullisen vaativa urakka, mutta Barkley Marathonsiin verrattuna Iso S on pelkkä kevyt eväsretki. Barkley juostaan joka kevät Tenneseessä, 100 mailiin saa käyttää aikaa yhteensä 60 tuntia. Aikaa on siis reilusti, Spartathlonissa 100 mailin eli 161 kilometrin kohdalle pitää ehtiä noin 23 tunnissa, mutta Barkley Marathonsin reitti yli 16 kilometrin kokonaisnousuineen (ja laskuineen) on niin vaativa että maaliin pääsy on lähes mahdotonta. Huonokuntoisemmille tarkoitettu 60 mailin Fun Run on "helpompi", mutta hyvin harva on siitäkään selvinnyt. Barkley Marathonsin historian aikana kisaan on startannut noin 685 ultrajuoksijaa, joista täydet 100 mailia on selvittänyt toistaiseksi 8 juoksijaa.

Barkley Marathonsin aikana kierretään sama 20 mailin lenkki viiteen kertaan, reitin varrella on sellaisia kohteita kuin Testicle Spectacle, Danger Dave's Climbing Wall, Son of a Bitch Ditch, Rat Jaw, Neo Butt Slide, Little Hell ja Big Hell. Barkley opettaa osallistujilleen nöyryyttä, kisan vanhalla kotisivulla oli tällainen tuoteseloste:

The Barkley Marathons 60 hours to run 100 miles 36 minutes a mile. I don't care how tough the course. I don't care how steep the hills. I can run 36 minutes a mile. All it takes to finish I must only not quit. Over 300 runners have thought this. Only one has backed it up. The others have heard a voice. A pitiful, plaintive voice in the wilderness crying "Mommy, I can't take it anymore." "Mommy, I want to go home." And the voice was their own. Humility Awaits at the Barkley.

Barkley Marathonsiin liittyy paljon mielenkiintoisia ja erikoisia sääntöjä, myös kilpailukutsu on persoonallinen. Ensikertalaisten täytyy tuoda kisaan mukanaan auton rekisterikilpi omasta osavaltiostaan (tai maastaan) kilpailun johtaja Gary Cantrellin kokoelmiin, reitin kiertäminen oikeiden etappipisteiden kautta todistetaan repäisemällä "rasteilla" olevista kirjoista yksi sivu mukaan joka kierroksella, ja kisan lähtölaukauksen virkaa toimittaa hetki jolloin kilpailun johtaja sytyttää itselleen "seremoniallisen savukkeen". Lisää tarinoita löydät täräyttämällä "Barkley Marathons" Googleen, parhaiten pääset alkuun Matt Mahoneyn Barkley-sivulta, johon on linkki tuolla ylempänä.

Matt Mahoneyn sivulta löytyvät myös tämän vuoden kisan tulokset. Kisaan starttasi 35 juoksijaa, joista 60 mailin Fun Runin nautiskeli kolme juoksijaa. Täydet 100 mailia selvitti Andrew Thompson, joka on aiemmin päässyt parhaimmillaan neljännen kierroksen loppuun.

75 askelta Ateenasta Spartaan, osa 1

2009-03-26T13:32:00.020+02:00

Spartathlonin reitin pituus on 246,8 km, ja matkan varrella on 75 huoltopistettä. Niiden välimatka on yleensä 3-4 kilometriä, lyhimmillään 1,3 km ja pisimmillään 5,7 km. Juoksureittiin ei ole tehty merkittäviä muutoksia tällä vuosituhannella, mutta tulevista vuosista emme tietenkään voi antaa takuuta.

Olen kerännyt kuvia ja kommentteja matkan varrelta, ja tarkoitukseni on täydentää aineistoa sitä mukaa kun uusia tai parempia kuvia löytyy. Myös reittiä koskevia sanallisia kommentteja ja "ajo-ohjeita" aion päivittää tarkemmiksi. Kaikki kommentit ja lisämateriaalit ovat tervetulleita osoitteeseen esa.nurkka (at) gmail.com. Kiitokset kaikille projektissa tähän asti auttaneille, erityisesti Suomen hitaimmalle Ari Mustalalle ja Pasi Kurkilahdelle.

Spartathlonin reitiltä eksyminen ei ole kovin helppoa, mutta sellaistakin on joskus tapahtunut. Näitä vaaran paikkoja koskevat kommentit ovat punaisella fontilla.

Kuvat: Pertti Eho, Esa Nurkka, Pasi Kurkilahti, Seppo Leinonen, Peter Foxall ja Pekka Kytömäki.

For foreign readers: "75 Easy Steps From Athens to Sparta 1-3" is a collection of pictures from the Spartathlon route, to help first timers remain on course and maybe familiarize them with the scenery before the race. If you have any photos or comments to share, feel free to e-mail me at esa.nurkka (at) gmail.com. I hope to "fill in the blanks" with new pictures whenever I can find them. This blog is in Finnish language, but any Spartathlon enthusiast should also be able to recognize locations of the pictures. The split time table from the 2008 race is also easy to understand even if you don't speak Finnish. It's not easy to get lost on the Spartathlon route, but several runners have managed to do that anyway. All the red comments in the text refer to places where runners are known to have lost their way. So, let's be careful out there!

Edit 02.04.2009: Lisäsin kuvia Pasi Kurkilahden maaliskuun 2008 Spartathlon-lenkiltä, tästä syystä joissain kuvissa on keväinen maisema ja "huoltopisteen paikalla" on tyhjää. I added several pictures from Pasi Kurkilahti's Spartathlon training run in March 2008, for that reason there are some springlike pictures with "empty" Check Point places.

0. Akropolis - 1. Iera Odos 3,9 km (3,9 km)

Akropolikselta lähdetään reippaseen alamäkeen, koko osuus juostaan kaupungin keskusta-alueella. Muutamia tiukkoja mutkia.

1. Iera Odos - 2. Dafni 5,4 km (9,3 km)

Siirrytään pikku hiljaa esikaupunkialueelle, ensimmäinen loiva ylämäki osuuden puolivälissä.

2. Dafni - 3. Skaramangas 4,5 km (13,8 km)

Dafnista lähdön jälkeen kurvataan vasemmalle Korintin suuntaan valtatien oikeaan laitaan. Poliisit pysäyttävät liikenteen risteyksessä jotta juoksijat pääsisivät pysähtymättä tien yli, mutta kannattaa silti varoa hermostuneena kaasuttelevia moottoripyöräilijöitä ja autoilijoita. Käytännössä koko matka seuraavalle huoltopisteelle on loivaa alamäkeä.

3. Skaramangas - 4. Aspropyrgos 5,7 km (19,5 km)

4. Aspropyrgos - 5. Elefsina 3,2 km (22,7 km)

Elefsinan arkeologiset kaivaukset ovat reitin vasemmalla puolella.

Paikallisen koulun oppilaiden kanssa saat läpsiä yläviitosia, jos osut paikalle välitunnin aikana.

5. Elefsina - 6. Hellenic Petroleum 2,3 km (25,0 km)

6. Hellenic Petroleum - 7. Loutropyrgos 4,2 km (29,2 km)

Öljysäiliöiden jälkeen noustaan vasemmalle kaartavaa ylämäkeä rantatielle. Uponnut laiva makaa vasemmalla puolella rannassa vuodesta toiseen.

7. Loutropyrgos - 8. Nea Peramos JetOil 3,0 km (32,2 km)

8. Nea Peramos JetOil - 9. Nea Peramos EKO 3,1 km (35,3 km)

9. Nea Peramos EKO - 10. Mecara 3,5 km (38,8 km)

10. Mecara - 11. Mecara BP 3,4 km (42,2 km)

11. Mecara BP - 12. Prokat 3,5 km (45,7 km)

Osuuden lopulla juostaan pitkään loivaa ylämäkeä.

Sitten koukataan rautatie ylittäen oikealle pikkutielle ja noustaan kohti vuoren rinteellä olevaa huoltopistettä.

12. Prokat - 13. Hotel Kokkinis 3,1 km (48,8 km)

Huoltopisteen jälkeen jatketaan pieni pätkä ylämäkeen kohti merta, vasemmalla näkyy hieno maisema itään kohti Ateenaa ja jo taakse jäänyttä reittiä.

Edessä on pitkät pätkät vuoren rinteessä ja ja meren rannalla mutkittelevaa tietä.

13. Hotel Kokkinis - 14. Small opening 2,4 km (51,2 km)

14. Small opening - 15. Kineta Zorbas 3,5 km (54,7 km)

15. Kineta Zorbas - 16. Kineta 3,0 km (57,7 km)

16. Kineta - 17. Hotel Siagas 3,2 km (60,9 km)

17. Hotel Siagas - 18. Aghii Theodori 4,2 km (65,1 km)

18. Aghii Theodori - 19. Motor Oil 4,7 km (69,8 km)

Osuuden lopulla saavutaan Motor Oilin jalostamojen ja öljysäiliöiden alueelle. Haju voi olla aika paha.

19. Motor Oil - 20. Kerafina 4,2 km (74,0 km)

20. Kerafina - 21. Corinth Canal 3,5 km (77,5 km)

Huoltopisteen jälkeen noustaan ramppia pitkin loivaa ylämäkeä kohti moottoritietä.

Moottoritien ylittävän sillan jälkeen saavutaan huoltoasemalla olevalle huoltopisteelle.

21. Corinth Canal - 22. Hellas Can 2,5 km (80,0 km)

Heti huoltopisteen jälkeen käännytään vasemmalle Korintin kanavan ylittävälle sillalle, maisemat ovat tosi hienot.

Sillan jälkeen käännytään oikealle, ja juostaan parin kilometrin pätkä kohti Hellas Canin huoltopistettä.

Tämä on ensimmäinen virallinen eliminaatiopiste, jonne on syytä ehtiä virallisen aikarajan (9 tuntia 30 minuuttia) puitteissa. Hellas Can on myös ensimmäinen huoltopiste, jossa juoksijoiden omat huoltajat saavat virallisesti huoltaa juoksijoita.

75 askelta Ateenasta Spartaan, osa 2

2009-03-26T13:30:00.017+02:00

22. Hellas Can - 23. Papafili Mills 3,4 km (83,4 km)

23. Papafili Mills - 24. Examilia 4,2 km (87,7 km)

Pitkää suoraa kylätietä viljelmien keskellä riittää kilometristä toiseen. Alla olevassa kuvassa tien oikealla puolella häämöttävä vuori on noin 10 kilometrin päässä Antiikin Korintin kohdalla, se kierretään Korintissa oikealta puolelta.

24. Examilia - 25. Corinth-Tripolis 3,3 km (91,0 km)

Huoltopiste löytyy Korintti-Tripoli valtatien ylittämisen jälkeen.

25. Corinth-Tripolis - 26. Ancient Corinth 2,0 km (93,0 km)

Osuuden aluksi noustaan pitkä ylämäki kohti Korinttia, oikealla häämöttää Korintinlahti.

Vasemmalla näkyvien Antiikin Korintin arkeologisten kaivausten takana häämöttävän vuoren huipulla sijaitsi Afroditen temppeli, jossa Feidippideksen juoksun aikoihin harjoitettiin suuressa mittakaavassa temppeliprostituutiota.

26. Ancient Corinth - 27. Mrs Screech.s Villa 4,1 km (97,1 km)

Huoltopisteen jälkeen on oikealla komeat maisemat Korintin lahdelle.

Rautatien rakennustöissä löytyi muinaisia raunioita, junarata sommiteltiin menemään raunioiden välistä.

Spartathlonin ainoa hiekkatie alkaa 132 km kohdalla Malandrenin tiellä. Niinpä tässä risteyksessä on syytä jatkaa asfalttiteitä pitkin ja kääntyä nuolen osoittamaan suuntaan oikealle.[EDIT: Syksyllä 2009 junaradan vieressä kulkevalta tienpätkältä oli kuorittu asfaltti pois ja siinä juostiin pari kilometriä karkealla sorapinnalla. Ehkä tällä kohdalla on 2010 taas uusi asfaltti?] Alä juokse suoraan jatkuvalle kapeammalle hiekkatielle!

Mrs Screechin huoltopisteellä on asiallista tervehtiä maailman johtavaa ultrajuoksevaa kissaa.

27. Mrs Screech's Villa - 28. Assos 3,0 km (100,1 km)

28. Assos - 29. Zevgolatio Corinth 2,0 km (102,1 km)

29. Zevgolatio Corinth - 30. Small Church 3,8 km (105,9 km)

Zevgolation kylästä poistumisen jälkeen ylitetään rautatie siltaa pitkin...

... ja sen jälkeen alitetaan valtatie.

Heti alikulkutunnelin jälkeen reitti kurvaa oikealle. Vasemmalle jatkuva leveämpi tie voi näyttää houkuttelevalta, mutta käänny kuitenkin asfaltissa olevan (himmeän) nuolen osoittamaan suuntaan eli oikealle!

30. Small Church - 31. Soulinari Village 3,9 km (109,8 km)

31. Soulinari Village - 32. Halkion Village 3,1 km (112,9 km)

Ennen Halkion Villagea noustaan metsän keskellä mutkiteleva pitkä ylämäki.

32. Halkion Village - 33. Big Tree 3,9 km (116,8 km)

33. Big Tree - 34. Small Church 3,4 km (120,2 km)

34. Small Church - 35. Ancient Nemea 3,1 km (123,3 km)

Nemea on Spartathlonin puolimatkan krouvi, sinne pitää ehtiä 16 tunnissa.

35. Ancient Nemea - 36. Oasis Restaurant 4,1 km (127,4 km)

36. Oasis Restaurant - 37. Church, V junction 2,0 km (129,4 km)

Oasis Restaurantin huoltopisteen jälkeen käännytään risteyksestä vasemmalle, seuraava huoltopiste tulee vastaan nopeasti.

37. Church, V junction - 38. Road junction 3,2 km (132,6 km)

V-risteyksestä jatketaan oikealle, jossa alkaa Malandrenin soratie. Noin kolmen kilometrin pätkä juostaan karkealla soralla loivaan ylämäkeen, joissain kohdin soran seassa on myös vanhoja asfaltin jäänteitä.

38. Road Junction - 39. Malandreni sign 3,0 km (135,6 km)

Huoltopisteen jälkeen käännytään vasemmalle tunneliin, jonka jälkeen jatketaan jatketaan ylös oikealle. Tässä vaiheessa siirrytään taas asfaltille, joka on ensimmäisen kilometrin ajan erittäin huonokuntoista. Kannattaa olla tarkkana ettei kompuroi asfaltissa oleviin reikiin.

39. Malandreni sign - 40. Malandr Village 4,2 km (139,8 km)

Lähes koko osuus mukavaa alamäkeä...

...viimeisellä kilometrillä hyvinkin jyrkkää lasku kohti Malandrenin kylää.

40. Malandr Village - 41. Junction Lyrkia 3,3 km (143,1 km)

Edelleen juostavan loivaa alamäkeä kohti laakson pohjaa. Vauhtia ei tarvitse hiljentää edes tämän alikulkusillan kohdalla, betoniseinään maalatut nuolet varmistavat reitinvalinnan kovemmassakin vauhdissa.

41. Lyrkia junction - 42. Road Sign Lyrkia 2,7 km (145,8 km)

42. Road Sign Lyrkia - 43. Lyrkia Village 2,5 km (148,3 km)

Lyrkian kylään saavuttaessa on juuri ennen huoltopistettä erittäin jyrkkä ylämäki.

Lyrkia on Spartathlonin kolmas aikatarkastusasema, sinne on ehdittävä 20 tunnin kuluessa kisan startista.

43. Lyrkia Village - 44. Small opening 3,0 km (151,3 km)

Heti huoltopisteeltä lähdön jälkeen hieno Lyrkian kirkko jää aukion reunaan vasemmalle.

44. Small opening - 45. Kapareli Village 2,6 km (153,9 km)

Jos nousu Lyrkian huoltopisteelle tuntui jyrkältä, niin Kaparelin huoltopisteelle kivutaan yhtä jyrkkää mutta pidempää ylämäkeä.

45. Kapareli Village - 46. Open space 3,5 km (157,4 km)

Kaparelin jälkeen alkaa hieno osuus kohti Sangas-vuorta, serpentiininä kiertävä tie kulkee vuorenrinteessä. Vasemmalla puolella olevaan rotkoon ei tee mieli kurkkia.

46. Open space - 47. Mountain Base 2,1 km (159,5 km)

Viimeinen loiva nousu kohti Sangasta, osuuden lopulla oikealle maantietunnelin alitse kohti Mountain Base huoltopistettä.

75 askelta Ateenasta Spartaan, osa 3

2009-03-26T13:26:00.019+02:00

47. Mountain Base - 48. Mountain Top (161,8 km)

Jyrkkää louhikkoa ylös valotikuilla ja tuikuilla valaistua serpentiinireittiä pitkin kohti Sangas-vuoren huippua.

Useimmat meistä kiipeävät tämän rinteen pimeän aikaan, jalansijat on syytä valita huolella.

48. Mountain Top - 49. Sangas 2,7 km (164,5 km)

Alamäki on paikoitellen hyvinkin jyrkkä serpentiinitie, jonka sepelilouhikko voi olla koettelemus jalkapohjille. Tie on kuitenkin ajettavissa maastoautolla, ja taitavimmat maastojuoksijat tulevat vuorelta alas hyvinkin vauhdikkaasti.

Ennen huoltopistettä juostaan vielä kilometrin verran Sangaksen kylän asfaltoiduilla kaduilla. Kylä on pieni mutta sielläkin voi eksyä, seuraa asfalttiin merkittyjä nuolia!

49. Sangas - 50. Gas Depot 2,5 km (167,0 km)

50. Gas Depot - 51. Bridge over Road 2,8 km (169,8 km)

Suoraa tietä kohti huoltopistettä, jolla on usein öisin iso nuotio.

51. Bridge over Road - 52. Nestani 1,7 km (171,5 km)

Huoltopisteen jälkeen vasemmalle moottoritien ylittävälle sillalle, ja sen jälkeen pikkutietä pitkin ylämäkeen kohti Nestanin kylää.

Oikealle jäävän hautausmaan ohittamisen jälkeen saavumme Nestaniin.

Nestani on neljäs virallinen aikatarkastusasema, ensimmäiset 172 km täytyy selvittää 24 tunnissa 30 minuutissa. Nestanin kylässä kannattaa seurata reittimerkintöjä huolellisesti, huoltopisteelle mennään muutaman mutkan kautta.

52. Nestani - 53. X-roads 4,0 km (175,5 km)

Nestanin kylän jälkeen on edessä suoraa asfalttitietä koko matka.

53. X-roads - 54. I Ghiosa Tavern 2,0 km (177,5 km)

Risteyksessä sijaitsevan huoltopisteen jälkeen jatketaan suoraan risteyksen yli samaa tietä eteenpäin kohti alla näkyvässä kuvassa olevaa I Ghiosa tavernaa.

54. I Ghiosa Tavern - 55. Underground passage 1,3 km (178,8 km)

Tavernan edessä olevalta huoltopisteeltä jatketaan vasemmalle, ja ohitetaan tien vasemmalla puolella raivokkaasti haukkuva koira. Seuraava huoltopiste tulee pian vastaan yhden mutkan ja pikatien alituksen jälkeen, huoltopiste on heti oikealle kääntyvän risteyksen jälkeen. Muista kääntyä alla näkyvästä risteyksestä oikealle!

55. Underground passage - 56. Road Sign Pelagos 4,7 km (183,5 km)

Huoltopisteen kohdalla oikealle, pitkä tie kulkee viiniviljelmien keskellä.

Tämän rakennuksen seinään oli muurattu pääkallo, tai ehkä se oli sittenkin vain kivi joka näytti pääkallolta. Kukahan kävisi tarkistamassa?

56. Road Sign Pelagos - 57. Zevgolatio Arcadia 2,6 km (186,1 km)

57. Zevgolatio Arcadia - 58. T-junction 3,2 km (189,3 km)

Jos jatkat tästä risteyksestä suoraan, löydät muutaman kilometrin päästä kauniin luostarin. Spartaan menijöiden on syytä kääntyä nuolen opastuksen mukaisesti oikealle.

Huoltopiste on tässä risteyksessä.

58. T-junction - 59. Small House 2,5 km (191,8 km)

Huoltopisteen jälkeen käännytään oikealle, ja noin 200 metrin päästä risteyksestä vasemmalle.

Pian tämän jälkeen ylitetään Tripoliin vievä rautatie.

59. Small House - 60. Alea Tegea 3,5 km (195,3 km)

Osuuden aikana ylitetään yksi isompi tie. Alea Tegean tori on viides aikatarkastusasema, jossa tulee olla 28 tunnin kuluessa startista.

60. Alea Tegea - 60a. Kamari Square 1,8 km (197,1 km)

60a. Kamari Square - 61. BP station 1,5 km (198,6 km)

Huoltopisteen jälkeen jatketaan loivaan alamäkeen, jonka jälkeen käännytään alla näkyvästä risteyksestä vasemmalle Spartan valtatielle. Muutaman sadan metrin loivan laskun jälkeen tullaan huoltopisteelle, jonka jälkeen tie kaartaa oikealle (klikkaa alla oleva kuva suuremmaksi niin näet tien!) ja legendaarinen Manthyrean mäki alkaa.

Tätä tietä jatketaan noin 47 kilometrin verran Spartan keskustaan, seuraava aktiivista reitinvalintaa vaativa paikka (eli risteys jossa käännytään pois valtatieltä) on Spartan keskustassa noin 1 kilometri ennen maalia.

61. BP station - 62. Manthyrea 3,7 km (202,3 km)

62. Manthyrea - 63. Papandonis 4,1 km (206,4 km)

63. Papandonis - 64. St Nicolaos 3,5 km (209,9 km)

64. St Nicolaos - 65. Ardamis Restaurant 2,4 km (212,3 km)

65. Ardamis Restaurant - 66. Open Space 3,4 km (215,7 km)

66. Open Space - 67. Bus Stop 4,5 km (220,2 km)

67. Bus Stop - 68. Monument 3,2 km (223,4 km)

Tämän osuuden päätteeksi tien vasemmalla puolella on kuvassa näkyvä monumentti, tien vastakkaisella eli oikealla puolella on huoltopiste. Täällä pitää olla lauantai-iltapäivänä klo 15.30 eli viimeistään 31 tuntia 30 minuuttia lähdön jälkeen.

68. Monument - 69. Modern house 3,3 km (226,7 km)

Monumentin huoltopisteen jälkeen on viimeinen suuri ylämäki. Auringon pehmentämät aivot saattavat nähdä kallioleikkauksissa mielenkiintoisia figuureja, sellaisia joita ei tietokoneen ruudulta valokuvaa katsoessa erota.

Tästä alkaa yli 20 km alamäki kohta Spartaa. Hätäisimmät selvittävät sen alle kahdessa tunnissa mutta monet nauttivat näistä kilometreistä koko rahan edestä, jotkut jopa yli neljän tunnin ajan.

69. Modern house - 70. Road Sign Skopeftirio 4,7 km (231,4 km)

70. Road Sign Skopeftirio - 71. Mustard house 2,1 km (233,5 km)

71. Mustard house - 72. Voutianoi Shell 3,1 km (236,6 km)

72. Voutianoi Shell - 73. Kladas 4,7 km (241,3 km)

Pitkä lasku laakson pohjalle.

73. Kladas - 74. Evrotas River 3,1 km (244,4 km)

Lähestytään Spartan keskustaa, viimeinen huoltopiste on Evrotas-joen (puron) ylittävän sillan jälkeen.

74. Evrotas River - 75. Leonidas 2,4 km (246,8 km)
Reilu kilometri suoraan eteen päin Spartan keskustassa, sitten käännös oikeaan ja muutaman sadan metrin päästä toinen käännös oikealle Spartan pääkadulle. Viimeisillä sadoilla metreillä saat seuraksesi paikallisten pikkupoikien polkupyöräsaattueen.

Kadun päässä odottaa Leonidas.

Spartathlon 2009 ja AUA €137

2009-03-11T12:20:00.009+02:00

Taas on sankka joukko suomalaisia lähdössä Spartathlonia valloittamaan. Aikaa kisaan ilmoittautumiseen on toukokuun loppuun asti, mutta halvimmat lentomatkat myydään nyt. Austrian Airlines myy meno-paluu lentoja Wienin kautta Ateenaan halvimmillaan 137 euron hinnalla, tässä lipun hinnassa verojen osuus on reilut sata euroa eli itse matkat saa 32 eurolla. Aikaisempina vuosina lentojen hinnat ovat olleet alimmillaankin päälle 300 euroa. Eri yhtiöiden lippujen hintoja voi vertailla täällä, ja myös Austrian Airlinesin kotisivulta voi katsella hintoja. Näillä hinnoilla kannattaa harkita vakavasti myös kisaturistiksi lähtemistä, pitkä elämyksellinen viikonloppu Kreikassa irtoaa kotimaista kylpylälomaa halvemmalla!

Lentolippujen hinnoittelu on tunnetusti korkeampaa matematiikkaa, ja näitä asioita on kai turha yrittää järkeillä sen suuremmin. Mutta kovasti tämä mietityttää... Jos lennän syyskuun lopulla Helsingistä Wienin kautta Ateenaan ja takaisin, Austrian Airlines haluaa minulta 32 euroa korvaukseksi tästä matkustelusta. Jos haluan matkustaa samoilla lennoille Wieniin ja takaisin, ja jättäisin Ateenan keikan tekemättä, Austrian Airlines veloittaa minulta Helsinki-Wien-Helsinki -lennoista €125, ja verot päälle. Kun Herr Doktor Marcus Thalman varaa lennot Wienistä Ateenaan omalle Spartathlon-reissulleen, hän luonnollisesti haluaa päästä samaan koneeseen iloisen suomalaisseurueen kanssa. Nämä Wien-Ateena-Wien lennot maksavat hänelle €124 plus verot.

Tätä ei lukion lyhyellä matematiikalla eikä Kauppakorkean markkinoinnin opinnoilla voi ymmärtää. Itävaltalaisten mielestä 1 + 1 = 0,128514, siinä on mittakaavaetua kerrakseen. Pitäisi ehkä perehtyä Itävaltalaiseen taloustieteeseen, tämän wieniläisen koulukunnan edustajat eivät ole olleet täysin väärässä ennustaessaan finanssikriisiä.

Onneksi lentolippujen hinnoittelun ymmärtäminen ei ole vaatimus lentolippujen ostamiselle tai lentämiselle.

EDIT: Otsikossa oli alun perin vuosiluku 2010 jonka korjasin 2009:ksi, lisäsin myös selventävän (tai hämmentävän) taulukon lentojen hinnoista.

Törmäilyä

2009-02-15T16:05:00.006+02:00

Mikä mahtaa (tai mahtoi) olla kahden satellittin välisen yhteentörmäyksen todennäköisyys? Käytöstä poistetettu venäläinen sotilastiedustelusatelliitti ja toiminnassa ollut matkapuheluja välittävä Iridium-satelliitti törmäsivät avaruudessa 800 kilometriä Siperian yläpuolella. Satellitit olivat kooltaan henkilöauton luokkaa ja niiden nopeus on noin 25 000 km/h, joten törmäystä ei voi edes verrata vaikkapa moottoritienopeudella ajattuun kahden auton nokkakolariin. Tällin tuloksena syntyi hirvittävä määrä avaruusromua.

Tämä romu jatkaa maapallon kiertämistä huimalla vauhdilla, joten esimerkiksi jäljellä olevilla 65:lla Iridium-satelliitilla on nyt paljon suurempi todennäköisyys päätyä kosmisen kolarin osapuoleksi. Luulen että satelliiteille ei myönnetä Kasko-vakuutuksia tällaisten onnettomuuksien varalle, ja jokainen uusi romua synnyttävä kolari lisää seuraavan todennäköisyyttä suuresti. Ei noilla Iridiumeilla ole niin väliä, mutta samoilla seuduilla kiertää valtava määrä muitakin satelliitteja, joiden tuhoutumisesta voi olla monenlaisia seuraamuksia. Hiukan alemmalla radalla kiertävä Hubble on myös vaaravyöhykkeessä.

Maata kiertäviä satelliitteja ja muita ihmisen sinne toimittamia kappaleita on Nasan seurannassa noin 18 000 kappaletta ja Douglas Adams on määrittänyt avaruuden koon näin: Space is big. You just won't believe how vastly, hugely, mind- bogglingly big it is. I mean, you may think it's a long way down the road to the chemist's, but that's just peanuts to space. Näistä lähtökohdista ajatellen satelliittien törmäys tuntuisi varsin epätodennäköiseltä tapahtumalta, yhtä täysosumaa kohden on varmaan ollut jo lukuisia läheltä piti -tilanteita. Voisi kuvitella että kahden kiväärin luodin kohtaaminen olisi paljon todennäköisempää. Mutta kyllä juoksijatkin törmäilevät, vaikka kohtaamisnopeudet on parhaimillaankin vain promillen luokkaa satellittien vauhdista.

Lähdenpä lenkille, ja koetan olla törmäilemättä.

24 tunnin juoksu ja muut pitkät ultrat

2009-02-05T08:18:00.002+02:00

Esport Arenalla juoksijoita katsellessani mietiskelin, että pitäisikö vielä joskus osallistua Endurance 24h juoksuun tai johonkin muuhun 24 tunnin kisaan. Joskus aamuyöstä olin tosi tyytyväinen että en ollut itse radalla juoksemassa, ja viimeisen tunnin aikana fiilis oli tietysti ihan päinvastainen, kateeksi kävi kun katselin urakkaansa viimeistelevien menoa. Nyt tunnelma on jotain siltä väliltä.

Kokemukseni mukaan aikarajoitteiset kisat ja muut lyhyehköllä lenkillä kierrettävät kisat eroavat suuresti yhtenä lenkkinä tai pätkänä juostavista kisoista. Minulle lyhyen reitin kiertäminen on yleensä ollut hankalaa. Vaikka hyvässä seurassa hölkytteleminen on aina mukavaa, niin tärkein motivaatio näihin kisoihin osallistumisessa ja radalla pysymisessä on minulle ollut kokemuksen hankkiminen "suurempia" tavoitteita varten. Voisi sanoa että vuosina 2004-2007 Suomessa ja Tanskassa juoksemani 100 km – 24 tunnin kisat ovat olleet minulle henkisesti rankimpia ultrakisoja, niissä radalla pysyminen (tai edes radalla pysymisen yrittäminen) ovat ajoittain vaatinet sisua.

Heikot hetket kuuluvat ultrajuoksuun, ja on kieltämättä hienoa ja opettavaista huomata kuinka syvästäkin aallonpohjasta voi nousta nautinnolliseen juoksuun lyhyessä ajassa. Osallistuin kaksi kertaa Lohjalla K-Citymarketin parkkihallissa 12h juoksuun, ja molemmilla kerroilla olin jossain vaiheessa niin masentunut että mietiskelin keskeyttämistäkin. Leinosen Sepon järjestämässä kisassa ilman hyvää syytä keskeyttäminen olisi kuitenkin ollut niin noloa, että roikuin radalla loppuun asti ja sain sentään päälle 100 km tulokset aikaiseksi molemmilla kerroilla. Ihan arvokkaita oppitunteja olivat.

Neljän vuoden ultravalmistautumisen jälkeen lähdin 2007 yrittämään Spartathlonia, ja ihan vaan huonosta kunnosta johtuneesta keskeyttämisestä huolimatta minulle tuli kerralla selväksi että juoksen mieluummin yhtenä lenkkinä tai pätkänä juostavia kisoja. Minulla ei Spartathlonissa tai Nove Collissa tullut kertaakaan sellaisia juoksun aikaisia masennuksia ja turhautuneisuuksia, joita lyhyen lenkin kiertäminen on aina aiheuttanut. Jatkuvasti muuttuvat maisemat pitävät mielen virkeänä, eikä mitään mystisiä henkisiä voimavaroja tarvitse kaivaa esiin, kun juoksu on enimmäkseen yhtä juhlaa. Toki jalkoihin on sattunut loppumatkasta ja väsymyskin on painanut, mutta kun kisasta on unelmoinut kuukausien ajan, niin sitä kautta syntynyt motivaatio toimii parhaana kipulääkkeenä.

Minun tapauksessani viime vuoden Nove Collin ja Spartathlonin helppous johtui monesta seikasta: kunto on ollut kohdallaan, jalat ovat olleet riittävän hyvässä kunnossa, olosuhteet ovat olleet suotuisat ja tavoitteet ovat olleet kuntoon nähden sopivia. Spartathlonin tyyppisissä kisoissahan minulle riittää maaliin pääsy eikä loppuajalla ole käytännössä mitään merkitystä, niinpä matkanteosta ja maisemista voi nauttia ja kioskilta voi ostaa jätskin jos siltä tuntuu. Enemmän hetkessä elämistä ja vähemmän tuloshakuista suorittamista.

Joku voi tietysti kysyä että miksi tuota kokemusta varten pitää sitten matkustaa ulkomaille ja osallistua juoksukilpailuun numerolappu rinnassa. Mutta kysyköön.

Juoksufoorumissa on keskustelua ja pohdiskelua ultrajuoksusta korvien välisellä pururadalla.

Kotirataultra, Jesper Olsen World Run ja Endurance 24h

2009-01-27T11:48:00.002+02:00

Tammikuussa ei perinteisesti ole paljoa aktiviteettia kestävyysjuoksurintamalla, mutta ultrajuoksussa tapahtuu. Itse kuntoutan vielä jalkaani, mutta ensi viikolla varmaan aloitan kevyen juoksentelun. Onneksi monet muut juoksevat minunkin edestäni.

Tammikuun kotirataultra juostiin sunnuntaina 25.1.2009, ja helmikuussa juostaan sunnuntaina 22.2.2009. Kotirataultran idea on juosta vapaamuotoinen 50 km tai 25 km lenkki tammikuun ja/tai helmikuun viimeisenä sunnuntaina, ja ilmoittaa tulokset sekä muut kuulumiset Moilasen Sepon ylläpitämälle www-sivulle. Kotirataultran (eli Yours Truly 50k) idea on lähtöisin Kanadasta, ja osallistujia on ympäri maailman. Töyrylän Tero toi sen Suomeen, ja Moilasen Seppo on ylläpitänyt tulospalvelua vuodesta 2001 lähtien. Itse juoksin ensimmäisen kotirataultrani tammikuussa 2004, ja seuraavan toivottavasti ensi helmikuussa.

Jesper Olsen World Run oli viime kesänä Suomessa, ja nyt Jesper on jo ehtinyt Egyptiin. Osuudella Suezilta etelään kohti Hurghadaa Jesperillä oli suuria vaikeuksia rynnäkkökiväärillä osoitelleiden nuorien sotilaiden kanssa, mutta onneksi matka ei katkennut. Eilen Jesperillä oli koko 55 km matkalla Hurghadasta Nur Safagaan poliisiautosaattue, ja välikohtauksilta vältyttiin.

Tänään Jesper kääntyi Punaisen meren rannalta länteen, edessä on noin 160 km osuus autiomaassa ilman majoitusta tai huoltoa. Tavoitteena on Qinan kaupunki Niilin laaksossa. Jesperin kärryillä on nyt painoa noin 50 kg, koska juotavaa täytyy olla riittävästi. Tämän noin neljän päivän osuuden aikana Jesperillä ei ole myöskään matkapuhelinverkkoa käytettävissään, joten seuraavat raportit saamme ilmeisesti vasta ensi viikonlopun aikana. Jesperin eilisen raportin hirtehinen loppukommentti oli tällainen: If no news by 7days.. you can inherit the shoes ;-)

Endurancen 24 tunnin juoksu juostaan ensi viikonloppuna Esport Arenalla Espoossa. En ole itse juoksemassa, mutta osallistun järjestelyihin ja olen paikalla koko kisan ajan. Kisaa on mahdollista seurata sekä Esport Arenalla paikan päällä että internetin kautta, linkit kisan aikaiseen tulosseurantaan, valokuviin ja muuhun materiaaliin tulevat löytymään täältä.

Sparta 27.09.2008 klo 17.59.50 - 18.02.31

2009-01-06T09:02:00.004+02:00

Videon kuvasi Voitto Ahlholm, loppuposeerauksen Leonidaksen jalkojen juuressa valokuvasi Spartathlon Association ja matkaseurana Spartan keskustan viimeisissä kurveissa olivat Tuula ja Jari. Kiitokset kaikille!

Pronaatio, piriformis ja peroneus

2009-01-01T17:08:00.006+02:00

Spartathlonin jälkeen pidin ensin kaksi täydellistä lepoviikkoa, ja sen jälkeen ehdin juosta 10-40 km viikkoannoksia joulukuun alkuun asti. Marraskuussa vasen jalka alkoi läpsyä sekä juostessa että kävellessä, ja lopulta päätin varovaisuussyistä siirtyä pelkästään cross trainerin polkemiseen ja vesijuoksuun. Vuoden viimeisen kvartaalin aikana ehdin juoksemaan vaatimattomat 160 km ja sen lisäksi kertyi vesijuoksua ja cross traineria 30 tunnin verran.

Jalkavaiva oli niin erikoinen että marraskuun lopulla marssin terveyskeskukseen, josta sain lähetteen jatkotutkimuksiin Hyvinkään sairaalaan. Joulukuun alussa tehdyn ElektroNeuroMyoGrafian eli ENMG-tutkimuksen jälkeen lääkäri kirjoitti tällaisen lausunnon:

Tutkituissa lihaksissa vasemmassa alaraajassa peroneuksen hermotusalueella polvitaipeessta alaspäin denervaatiota, ei denervaatiota polvitaipeesta proksimaalisesti. Peroneuksen motorinen johtumisnopeus hidastuu selkeästi fibulan pään yli mitaten, superficialiksen sensorinen vaste hyvä.

YHTEENVETO: poikkeava

Löydös sopii vasemmalla perifeerisen peroneushermon osittaiseen vaurioon fibulan pään kohdalla. Ilmeisesti juoksu tai hiukan väärä jalan asento venyttänyt peroneus-hermoa, kyseessä siis mansikanpoimijan pareesi -tyyppinen ongelma. Prognoosi vaikuttaa hyvältä, koska motorisia yksiköitä aktivoituu runsaasti.

ENMG-tutkimus
Elektroneuromyografiassa on kaksi osaa, neurografia ja myografia. Neurografiassa mitataan sensoristen ja motoristen hermojen johtumista stimuloitaessa yleensä pintaelektrodein tutkittavaa hermoa tietyn matkan päästä mittaavaan elektrodiin halutun hermon kohdalla; mitattavia suureita ovat mm. johtumisnopeus, amplitudi ja vasteen muoto. Myografiassa ohuilla elektrodineuloilla pistellään lihaksiin ja arvioidaan lihaksen sähköisen toiminnan luonnetta monitorikäyrältä ja ääniksi tulkittuna signaaleina. Mitattavia suureita ovat mm. insertioaktiviteetti, fibrillaatiot, amplitudin koon muutokset ja motoristen yksikkökokojen muutokset. EMG:llä saadaan tietoa lihaksen tilasta, hermolihasliitoksen tilasta ja lihaksen hermotuksesta.

Minun tapauksessani ongelmana on vasemman polven ulkosyrjällä olevan peroneus-hermon vaurioituminen, josta syystä säären etupuolella oleva Tibialis anterios –lihas ei toimi. Perinteisesti tällainen, myös Mansikanpoimijan halvauksen nimellä tunnettu vaiva seuraa pitkäaikaisesta kyykistelystä tai (mahdollisesti jalan asentoon vaikuttavista) lonkka- tai polvileikkauksesta. Luova ja idearikas yksilö voi kuitenkin löytää myös muita tapoja kyseisen vaivan hankkimiseen.

Hermovaurion takia jalkaterän liikkeet ovat vain pohjelihasten varassa. Jalkaterän ojentaminen ja varpaille nousu onnistuvat kyllä moitteettomasti pohjelihasta supistamalla, mutta jalkaterän koukistaminen (jossa tarvittaisiin säären etupuolella olevan Tibialis anterios –lihaksen supistamista) on vaisumpaa. Tästä syystä juostessa ja kävellessä askel läpsyy, kantapään osuttua ensin maahan askel ei rullaa eteenpäin vaan päkiä läpsähtää maahan iloisen holtittomasti.

Helposti havaittava oire Mansikanpoimijan halvauksesta on kantapäillä käveleminen, tai itse asiassa sen mahdottomuus. Kantapäällä ei voi seistä eikä varsinkaan kävellä, koska päkiä ei irtoa lattiasta vaikka miten koettaisi käskyttää. Pohjelihas on tässä tilassa myös herkkä kramppaamaan, esim. vesijuoksun aikana orastavaa kramppia on vaikea saada kuriin koska sääriluun vastakkaisella puolella oleva lihas ei hoida hommaansa. Lihastasapainon tärkeydestä puhutaan usein, mutta näin konkreettisesti itse koettuna asia saa uutta syvyyttä.

Wanha waiva
Ensimmäisen kerran minulla oli juoksemisen estäviä piriformis-ongelmia jo toukokuussa 2007. Silloin vaivat helpottivat parin viikon venyttelyn ja juoksutauon jälkeen. Sen jälkeen piriformis (tai muut sillä suunnalla olevat lihakset) ilmoittivat olemassaolostaan isommin vasta kesällä 2008, mutta pieniä nipistyksiä ja polven notkahduksia oli sitä ennenkin. Kuitenkin toukokuussa 2008 Nove Collin 202 kilometriä jyrkkine alamäkineen meni mukavasti loppuun asti, tässä kisassa jalkani olivatkin poikkeuksellisen hyvin levänneet kisaa edeltäneestä flunssa-putkesta johtuneen juoksutauon ansiosta. Toisaalta Nove Colliin verrattuna Spartathlonin 44 kilometriä pidempi reitti on paljon kuluttavampi. Jopa yksittäinen maraton voi aiheuttaa vaurioita juoksuelimissä, ja reilun 200 km lenkin päälle juostu maraton on tietysti vielä rankempi.

Kesällä 2008 laitoin harjoituspäiväkirjaani joitain merkintöjä lievistä piriformis-oireista, mutta missään vaiheessa ei polven alueella ollut kipuja. Piriformis-oireiden yhteydessä vasen polvi alkoi retkahdella satunnaisesti, ja erityisesti alamäkeen juokseminen ja samanaikainen vasemmalle kurvaaminen aiheutti usein polven notkahduksen. Syyskuussa viimeisiä Spartathlon-treenejä tehdessä piriformis ja koko vasen jalka olivat kuitenkin hyvässä kunnossa, eikä myöskään itse kisan aikana polvessa ollut mitään mainitsemisen arvoisia kipuja. Tosin loppumatkasta vasen polvi retkahteli niin että alamäkeen juokseminen oli mahdotonta, mutta kävelemisen kanssa ei onneksi ollut ongelmia.

Syyllinen esiin
En tiedä missä tämän ongelman perimmäinen syy on, mutta epäilykseni kohdistuvat tällä hetkellä tukipohjallisiin. Minulla on etenkin oikeassa jalassa vahva pronaatio, jalkaterä voi kääntyä varsinkin väsyneenä ja hitaasti juostessa askelen loppuvaiheessa lähes poikittain. Tukevan lenkkarin lisäksi myös tukipohjallinen on siis minun tapauksessani perusteltu ratkaisu. Vasen jalkani ei kuitenkaan pronatoi niin paljoa mutta silti molempien jalkojen tukipohjalliset ovat lähes samanlaiset, vaikka ilmeisesti vasemman jalan pohjallinen olisi voinut olla paljon kevyempi.

Hankin pohjalliset kesällä 2007, kun molempien polvien sisäsyrjien kipeytyminen esti juoksemisen täydellisesti. Polvet paranivat levolla, ja vaivojen uusiutuminen päätettiin estää tekemällä uudet tukipohjalliset. Polven sisäsyrjien kanssa ei ole sen jälkeen ollutkaan ongelmia, siltä osin pohjalliset toimivat hyvin. Mutta olisiko niin, että (vähemmän pronatoivan) vasemman jalan kantapään sisäsyrjän alla oleva extra tuki korjasi jalkaterän asentoa liikaa?

Lisää todistusaineistoa tälle teorialle löytyy Spartathlonin jälkeisistä varpaistani. Vahvasti pronatoivan oikean jalan kolmen pienimmän eli ulommaisen varpaan kynnet saivat kyytiä, jalkaterän kärki siis kampesi ulospäin pronaatiotuesta huolimatta. Sen sijaan vasemman jalan ulommaiset varpaat olivat moitteettomassa kunnossa mutta isonvarpaan kynsi lähti. Koska vasemman jalkaterän kärki vääntyi kengässä sisäänpäin, kantapään sisäsyrjän alla oleva tuki on ollut todennäköisesti liiallista.

Ultrajuoksun syventävät aineopinnot, opintokokonaisuus Jalkojen kestävyys
Siis mikä meni pieleen? Kesällä 2007 lisäsin treenin määrää saadakseni itseni Spartathlon-kuntoon, ja rasitusvammoilta välttyäkseni päätin käyttää vaihtelevasti erilaisia kenkiä ja lisätä treeniin myös maastojuoksua. Hyvä suunnitelma, mutta siitä huolimatta polvet kipeytyivät pahasti. Johtopäätökseni oli että vika oli jalkineissa, niinpä palasin aiemmin hyväksi havaittuihin ASICS 2120 kenkiin ja teetin uudet tukipohjalliset.

Jälkeenpäin mieleeni on noussut epäilys, että jalkojen kipeytyminen ei ehkä sittenkään ollut kenkien tai pohjallisten vika. Heinäkuussa 2007 työkiireiden helpotettua en malttanut pitää lepopäiviä juoksusta vaikka polvet jo lievästi oireilivat, ja niinpä kahden viikon jälkeen jouduin lopettamaan juoksemisen kokonaan polvien kipeytymisen takia. Voisiko tosiaan olla niin, että suurin syy polvien pettämiseen oli se että juoksin pari pitkää asfalttilenkkiä vaikka jalkoihin sattui joka askeleella?!

Kaksi kuukautta ennen polvien pettämistä olin Bornholmissa juoksemassa, ja sillä reissulla eräs ultrajuoksijakollega kommentoi suunnitelmaani aloittaa määräpainotteinen valmistautuminen kauden päätavoitteeseeni 2.7.2007 klo 9.00 muistaakseni näin ”Itse juoksin tuollaisessa tilanteessa jalat altani kahdessa viikossa, kannattaa aloittaa varovasti”. En kuitenkaan ole koskaan uskonut näin tärkeissä asioissa kuulopuheisiin tai kirjaviisauksiin, vaan suoritin nämäkin opintoviikot ihan itsenäisesti ja omin jaloin. Eihän tieteellisessä tutkimuksessakaan kannata nojata pelkästään olemassaolevien auktoriteettien tarinoihin, jos on mahdollisuus itse testata vallitsevan paradigman reliabiliteetti ja validiteetti.

Virheitä on siis tullut tehtyä, mutta eihän tämän homman liian helppoa pidäkään olla. En osaa myöskään olla pettynyt, ongelmista huolimatta pääsin molemmissa tämän vuotisissa kisoissani (Nove Colli ja Spartathlon) maaliin.

Myös tulevaisuus näyttää hienolta. Tulevien vuosien harjoittelussa ja kisoissa osaan välttää aiemmin tekemiäni virheitä, ja jotkut kisat saattavat tämän ansiosta mennä jopa hyvin. Toisaalta minulla on mahdollisuus tehdä ihan uusia opettavaisia virheitä ja typeryyksiä, sellaisia joiden olemassaolosta minulla ei vielä ole aavistustakaan. Voiko enempää harrastukseltaan toivoa?!

2009
Jalka on nyt paremmassa kunnossa kuin kuukausi sitten, pystyn jo nostamaan vasemman jalan päkiän irti lattiasta ja kantapäillä käveleminenkin melkein onnistuu. Vaurioitunut hermo paranee noin puoli millimetriä vuorokaudessa, ja aion jatkaa varovaista kuntouttamista vielä ainakin pari viikkoa. Juoksulenkit palaavat ohjelmaan vasta kun vasen jalka toimii yhtä hyvin (tai huonosti…) kuin oikea. Toivottavasti vielä tammikuun aikana.

Vuoden 2009 juoksusuunnitelmat ovat minulla vielä levällään. Sakura Michiin en lähde, ja luulen että jätän tänä vuonna myös Spartathlonin väliin. Luultavasti keskityn lyhyempiin matkoihin, ehkä voisin juosta satasen ja mahdollisesti jopa elämäni neljännen maratonin.

Toivotan mainiota vuotta 2009 kaikille maailman ihmisille. Erityisen ultrahyvää vuotta toivotan teille 3333 taudinkantajalle, jotka olette Spartathlonitis-viruksen riivaamina päätyneet tälle sivulle.